Hei!
Olen erittäin sulkeutunut ihminen, joka ei kerro menneestä elämästään ja sattuneista asioista (Pahoja) kenellekään yhtään mitään. Elän yksin, teen lähes kaiken yksin. Kavereita on, edes läheisimmille heistä en vaan pysty puhumaan ikävistä tapahtumista elämässäni. Enkä niistä tässä tietenkään kerro. Tuntuu että helvettiä on elämä. Terapiassa käyn kyllä. Kiinnostaisi tietää, onko mahdollista muuttua avoimeksi ja onnelliseksi ihmiseksi terapian avulla? Asiallisia vastauksia, Kiitos.
Olen erittäin sulkeutunut ihminen, joka ei kerro menneestä elämästään ja sattuneista asioista (Pahoja) kenellekään yhtään mitään. Elän yksin, teen lähes kaiken yksin. Kavereita on, edes läheisimmille heistä en vaan pysty puhumaan ikävistä tapahtumista elämässäni. Enkä niistä tässä tietenkään kerro. Tuntuu että helvettiä on elämä. Terapiassa käyn kyllä. Kiinnostaisi tietää, onko mahdollista muuttua avoimeksi ja onnelliseksi ihmiseksi terapian avulla? Asiallisia vastauksia, Kiitos.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Hei,
Osaisitko yhtään kertoa, miksi et pysty puhumaan..? Olen erittäin huolissani veljestäni, joka ei myöskään puhu milloinkaan mitään, ja vaikuttaa masentuneelta. Uskoisin, että puhuminen auttaa kun saa jaettua elämän painolastia muiden kanssa. Mikä olisi pahinta mitä voisi mielestäsi tapahtua, jos kerrot vaikkapa kavereillesi elämääsi kohdanneista takaiskuista? Lähes jokaiselle on elämän aikana tapahtunut jotain pahaa ja niiden asioiden kanssa on vain elettävä - et siis ole ainoa, niitä pahoja asioita ei tarvitse hävetä. Avoimuus ja onnellisuus vaativat usein asennemuutosta, mutta saatat kärsiä lievästä masennuksestakin tällä hetkellä. Uskon, että terapia auttaa, mutta ole kärsivällinen sillä monesti terapiassa täytyy käydä pitkäänkin.
Olet aivan oikeassa, että puhuminen auttaisi, mutta on vaan niin kauhean hankala avautua kenellekään..Minulla hävettää jostain syystä puhua menneisyydestäni, vaikka vika ei ole ollut minussa. Sanotaan näin minua kohtaan on tehty pahaa, henkisesti ja fyysisestikin..Itken monesti itseni uneen, kun nämä menneisyyden tapahtumat palaavat mieleeni, tulevat joskus myös uniinkin. Olen semmoinen että esitän muille ihmisille onnellista, en näytä niille tuskaani jota kannan sisälläni, sitä häpeää, mistä syytän itseäni. Olen erittäin herkkä ihminen ja on tosi paha olla. Jospa joskus elämässäni kokisin vielä jotain hyvää, niin hankalaa on ollut oikeasti AINA. Voimia sinulle veljesi tilanteen kanssa, yritä saada hänet puhuun asioista.
Kuten tuossa jo tuli todettua puhuminen auttaa, mutta joskus se voi olla todella hankalaa. Hankalaa se on myös minulle. Minulla on siis myös paljon vaettua ja salattua pahaa oloa sisälläni, jota olen nyt alkanut työstämään. Kun puhuminen on ollut äärimmäisen vaikeaa, on apunani kuitenkin ollut kirjottaminen. Suosittelen, että sinäkin kokeilisit kirjoittamista. Kirjoita itsellesi, siten että tiedät, ettei kukaan saa koskaan sitä nähdä, kirjoita niitä pahoja kokemuksia mitä sinulla on ja miten olet ne kokenut, miten ne ovat vaikuttaneet siihen mitä olet nyt. Anna vihan ja pettymyksen purkautua, vain sitä kautta pääset käsittelemään sinua ahdistavia asioita. Terapiasta on varmasti sinulle apua, stemppiä ja voimia :)
Olen myös varautunut, sulkeutunutkin ihminen. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään suurta pahaa. Lapsuudessa oli kuitenkin yksittäinen tilanne, jota häpesin valtavasti, vaikkei se järkevästi ajatellen ollut mitään ihmeellistä. Mieli vain lukkiutui ja aloin suhtautua ihmisiin sillä suurella varauksella, että he saattavat olla ilkeitä ja pahansuopia. Koska olen tavattoman herkkä tapaus, otin sitten kaikki pikkukolhutkin kunnolla takkiin ja kärsin myös muiden ihmisten ikävyyksistä. "Lukkiutumisia" tapahtui usein.
Murrosiässä ominaisuuteni korostui - en käyttäytynyt ikäisteni tavoin. Aikuinen elämäni on sujunut enimmäkseen yksin. Osaan johonkin rajaan saakka esittää sosiaalista tapausta ja joidenkin ihmisten seurasta todella nautin vapautuneesti. Käyn työssä, harrastan ja minulla on omat juttuni. Moni ihmettelee perheettömyyttäni. Minun on merkillisen vaikea kertoa itsestäni ja tekemisistäni useimmille ihmisille. En itsekään käsitä, mistä tämä johtuu, mutta ainakin työpaikkakiusaaminen pahensi taas asiaa. (Ainakin) kuvittelen havaitsevani ihmisestä, jutteleeko hän kanssani puheentuottamisen vuoksi, juorutakseen eteenpäin vai onko hän aidosti muista ihmisistä kiinnostunut, hyvää tahtova tyyppi.
Itse olen tyytyväinen elämääni, mutta huomaan, että jotkut sukulaiseni ovat huolissaan, koska en koskaan ole osannut käyttäytyä sujuvasti heidän seurassaan. Ajattelen, että osa ihmisistä vain on tällaisia. Kuitenkin neuvoisin vetäytyvien lasten ja nuorten läheisiä selvittämään, tarvitsevatko nämä sittenkin ammattiapua. Kysehän voi olla masennuksesta, kiusaamisesta, tms.
Juuri noita samoja ongelmia on minulla. En varmaan ikinä mee naimisiin, saatikka hanki lapsia...en vaan halua. Ihmisiä tarkkailen, epäilen, en vaan luota..Yksin elän elämääni, tosin muutama läheinen ihminen(kaveri) löytyy, mutta en voi olla "oma itseni" niiden kanssa. En ole koskaan voinut olla. Pahoja asioita olen saanut kokea jo varhaislapsuudesta asti, ja ne ovat toki vaikuttaneet. Voimia ja tsemppiä teille taistelussanne, tiedän mitä se on kun koko aja on varuillaan ja epäluuloinen.:) koitetaan kuitenkin jaksaa, yrittäkää te ainakin puhua! Se vaan on niiiiiin vaikeeta.
jos se on ujoutta - ite uskon ja toivon että se vois lievittyä vähitellen...
Erakkotyyppinä en voinut puhua oikein kenellekään asioistani, koska näin, miten ihmiset eivät siitä pitäneet.
Kirjoitin joka päivä ongelmani hajalle. Kun mieltä kalvavat asiat kirjoittaa paperille, ne lieventyvät.
Kuivamustekyniä kului monia. Sitten jäisen maan aikaan työkaverin kaa poltettiin kirjoituksiani muovisäkillinen.
Ehkä olet toisaalta oikeassa minulla on sellaisia kokemuksia jos kertoo avoimesti kaiken voi josku siitä olla haittaa jos se jolle kertoo onkin sellainen joka ei pidä tietoja itsellään mulla esimerkiksi yhdessä riitatilanteessa ystävä alkoi laukoa niitä minun kertomiani asioita ja käytti niitä aseena minua vastaan ja uhkaili kertoilla niitä kaikille tutuille, se kenelle avautuu kannattaa tarkoin harkita mitä sillä tiedolla kaikki ihmiset tekevät jos ne asiat ovat takanapäin, avautua voi vaikka jollekkin jus terapeuteilla ja tuollaisille joilla vaitiolovelvollisuus.
Sitä on jo niin tottunut pitämään sisällään kaiken, että hankala muuttua. Ihmiset ovat pääsääntöisesti susia toisilleen(poikkeuksiakin on), mutta kiinnostus on kova juoruamiseen...Parempi ettei puhu mitään erikoisempaa heille. Terapeutteihinkin on luottamus mennyt, eräs terapeutti soitteli äidilleni asioistani, vaikka aikuinen olenkin. Ilmoitushan siitä tehtiin. Ei varmaan kaikille terapeuteilla riitä ammattitaito käsittelemään hankalia asioita. Mietin siis tarkkaan mitä jätän kertomatta. En oikeastaan edes tiedä miksi käyn "terapiassa". Ehkä ajankuluksi.
Olen myös huomannut auttajien epäluotettavuuden työterveyshuollon puolella. Hämmästyttävää, että ammatti-ihmisten etiikka sallii arkaluontoisten tietojen siirtämisen ja keksii siihen keinot, vaikka laki moisen toiminnan kieltää. On tietysti ikävää, kun ihmiset menettävät luottamuksensa terapeutteihin ja nämä menettävät maineensa.
Se on aivan totta. Tämä luottamuksen menetys sattui Tampereella..
Hei! Minäkin pidin ennen kaiken sisälläni, mutta masennuksen kautta terapiaan päästyäni opin päästämään menneisyydestä irti. Pidin niin tiukasti asiat sisälläni että pidin kiinni täysin merkityksettömistäkin asioista ja tapahtumista. Terapeuttini opetti minulle anteeksiantamisen taidon ja sen kautta opin päästämään irti muistoista jotka ahdistivat minua. Jos käyn kirjastossa niin voisit kysyä onko heillä Anna Kåverin tai Tuulikki Saariston kirjoja, he kirjoittavat anteeksiantamisesta ja irtipäästämisestä. En ole mitenkään avoin ihminen vieläkää vaan pidän etäisyyttä ihmisiin helposti liikaakin, mutta taakkani on keventynyt ja elämäni on nyt helpompaa. Samalla hävisi tuo mainitsemasi tarve puhua menneisyydestä, jossa olen kokenut monenlaista vääryyttä ja väkivaltaa.
Kävitkö julkisella vai yksityisellä terapiassa? Minua epäilyttää tuo luottamus..Kiitos vinkeistä:)
jonka aloitin jokin aika takaperin.Minä olen myöskin todella hiljainen ja en puhu muille asioitani,en edes veljilleni.Minulla ei ole toisin sanoen ketään,jolle voisin kaikki asiani kertoa,koska en luota.
Siihen miksi ei luota toisiin,vaikka sitten olisi kuinka ihania ihmisiä,on todellakin aina jokin syy.
Minun puhumattomuuteeni on aito selitys ja se on :1.rangaistus,niin henkinen kuin ruumiillinen 2.pakotettu elämään vanhempientapaista elämää 3.vanhempieni taholta minua on yritetty tehdä sellaiseksi kuin hekin ovat 4.minulle ei ole annettu mahdollisuutta esimerkiksi halata äitiäni jne.Rakkautta on puuttunut,sellaista rakkautta,jota todella lapsi kaipaa.Kannustusta ei minun omiin asioihini ole tullut.
Seurauksena sosiaalisesti avuton ja puhumaton mykkäihminen.
tässä se on.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8208452
En ole tuollaista kuitenkaan joutunut kokemaan.
Epäröin kokoajan, että onnistuuko terapia kohdallani, kun ei voi luottaa edes terapeuttiin?
Ei varmaan terapeutillanikaan helppoa ole, mutta en vaan pysty puhumaan, ja koen että eräillä tapahtumilla ei nyt ole sen kummempaa merkitystä.
Mistä johtuu, ettei voi luottaa?kiinnostaisi tietää?