Politiikka tuntee vain totuuksia, jotka ovat suhteessa ajettuihin päämääriin. Poliitikot eivät pyri löytämään totuutta yleensä, kuten filosofit tekevät, vaan heidän tulee löytää keinot näiden päämäärien saavuttamiseksi. Tietysti tämä tarkoittaa sitä, että poliitikot joutuvat väittämään tosiksi sellaisia asioita, jotka eivät filosofien mielestä olisi totuuksia. Poliittisia päämääriä ajavat yleensä jonkinlaiset ihmisjoukot, joissa vallitsee jonkinlainen arvohierarkia. Politiikkaa ei harrastaa monenlaiset ihmisjoukot ja nämä joukot tavoittelevat sellaisia asioita, jotka eivät voisi toteutua yhtä aikaa, vaan toisten poliittisten päämäärien on väistyttävä syrjään, jotta jonkin tietyn ryhmittymän poliittiset päämäärät voitaisiin saavuttaa. On siis eittämättä selvää, että politiikkaa on taistelua vallasta, jossa filosofisella totuudella ei ole paljon arvoa.
Marxin mukaan politiikka rakentuu pohjimmiltaan tuotantovoimien muutokseen, poliittiset päämäärät syntyvät Marxin mukaan jo paljon ennen kuin ne lausutaan kansanjoukkojen edessä. Tämä on tärkeä oivallus. Politiikka on taistelua vallasta, poliittisenryhmittymät omaavat jo ennalta jonkinlaisia intressejä ajettaviin poliittisiin päämääriin. Politiikka pyrkii siis löytämään ne keinot, jotka mahdollistavat kilpailevien poliittisten ryhmittymien voittamisen tai tuhoamisen. Poliittinen puolue ei kyseenalaista omia päämääriään ainakaan yleensä. Politiikassa tapahtuu kuitenkin usein kompromissiratkaisuja, kun puolueet eivät oikeasti olekaan niin kaukana toisistaan, niin nämä voivat suostua kompromisseihin. Kompromisseihin suostutaan mm. sen takia, että mitään muita hyväksyttäviä keinoja ei ole ristiriidan ratkaisemiseksi. Äärimmäisin ratkaisu ristiriitoihin on väkivalta, natsipuolue eliminoi vastustajansa, jolloin ristiriita ratkesi niin, että vastustajasta tuli olematon. Väkivalta ei kuitenkaan ole stabiilissa yhteiskunnassa ratkaisu, väkivalta voi nimittäin kohdistua myös siihen, joka aloitti poliittisten ristiriitojen ratkaisemisen väkivalloin.
Kun siis politiikka on demokraattisessa valtiossa ainoa koettu vaikutuskeino, niin silloin eletään jonkinlaisessa harhaisessa kuvitelmassa, että voitaisiin todella vaikuttaa niihin päämääriin, joista poliitikot kinastelevat. Silloin kun yhteiskunta ja kulttuuri elävät suhteellisen stabiilissa tilassa, niin silloin varsinaisia päämääriä ei kyseenalaisteta, vaan niiden toteuttaminen ja soveltaminen todellisuuteen aiheuttaa poliittisten päämäärien ristiriitaisuuden. Todellisuudessa korkeimpien tai alimpien päämäärien syyt makaavat jossain siellä kulttuurin tai kansan sielun pohjalla tai materiaalisessa todellisuudessa. Vallankumous saattaa tuntua ehkä radikaalilta muutokselta, mutta todellisuudessa muutokset ihmisen ajatteluun ovat niitä muutoksia, jotka vaikuttavat eniten poliittisten päämäärien muodostumiseen. Ihmisen ajattelu taas ei muutu hetkessä (tai jos muuttuukin, niin pitemmän aikavälin muutokset ovat kuitenkin helpommin tarkasteltavissa kuin jos olettaisimme jokaisen muutoksen jotenkin historiattomasti), vaan se muuttuu monien syiden itse asiassa äärettömien eri syiden vaikutuksesta, kuitenkin ihminen voi ymmärtää vain äärellisen määrän syitä joten asian ymmärtäminen vaatii jonkinlaisen perspektiivin omaksumista. Tällainen perspektiivi, joka parhaiten kuvaa poliittisten päämäärien syntyä, olisi tietysti sellainen, joka ottaa eniten huomioon seikkoja ja selittää uskottavasti asioiden syntyä ja toimintaa. Tällaisia asioita ovat mm. väestömäärään lisääntyminen esihistoriasta nykypäivään. Tätä asiaa taas selittää teknologinen kehitys, kun ruokaa ja elintilaa saatettiin valmistaa enemmän, niin mahdollisuudet suuremmalle syntyvyydelle syntyivät. Tällaiset selitykset, jotka muodostavat ristiriidattoman kokonaisuuden ovat parempia kuin relativistiset selitykset, jotka sanovat, että kaikki on vain suhteellista, mitään holistista yleiskuvaa ei voida johtaa. Relativismin pohjalla on se idea, että halutaan tälle kehäpäättelylle jokin ulkoinen ja riippumaton peruste, joka oikeuttaisi tämän kehäpäättelyn (holismin). No jos sellainen löytyisi, niin siitä tulisi osa kehäpäättelyä, joten vaatimus ulkoiselle perustelulle on mahdoton. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei holistinen kanta olisi tehokkaampi kuin relativistinen kanta. Lopulta päättely päättyy aksioomiin, jotka vain hyväksytään, niitä ei voida enää perustella.
Talouden ja politiikan erottaminen on yksi kummallisimmista nykyajan relativistisista kannoista. Miten nämä voisivat olla erossa toisistaan? Onko luterilainen teologia tiedettä, kun se tutkiin luterilaista teologiaa? Tästä erottelusta seuraa vain se, että ei ymmärretä näiden asioiden välisiä suhteita, ne eivät ole toisistaan irrallisia, vaikka niitä voidaankin tutkia erillisinä. Toisaalta, jos taloustiede selittää olemassa olevaa taloutta, niin silloin se ei koskaan voi olla muuta kuin joko tie muutokseen, eli uuteen talouteen tai olemassa olevan talouden teologiaa. Kapitalistisessa taloudessa politiikka ja talous ovat vahvasti sekoittuneet, raha on valtaa, jolla tehdään poliittisia päätöksiä, tästä seuraa se, että kun taloustiede pitää taloutta politiikasta erillisenä, siitä tulee erittäin dogmaattista talouden teologiaa, kun se joutuu kieltämään olemassa olevia asioita.
Kun ajattelemme tulevaisuutta, emme oikein voi sanoa miksi me haluamme jotain, kun se on jonkinlainen aksiooma se halumme. Täten omien päämäärien kyseenalaistaminen on vaikeaa, kun omaksumme uuden päämäärän, niin se voitaisiin ihan samalla tavalla kyseenalaistaa kuten edellinenkin, omat päämäärämme ovat ehdottomia. Varmuus on jotain, joka ei ole perusteltavissa. Siksi päämääriä koskeva pohdiskelu voidaan kokea turhauttavaksi. Miksi jokin toinen tila olisi parempi kuin nykyinen? Siis selkeämmin, miksi tuo haaveemme toteutuminen toisi varmuuden, jota meillä ei ole ei nykyisessä tilassa ole? Niin vastaushan on se, että emme voi sitä tietää.
Näiden kaikkien edellä mainittujen seikkojen takia yhteiskunnallinen pohdiskelu on vaikeata, koska se poliittinen vihollisemme voikin olla meissä itsessämme. Emme epävarmoina tunne varmuutta, jolloin haluamme sen saavuttaa, nykyisin luulemme, että voimme saavuttaa varmuuden kyseenalaistamalla kaiken ja vaatimalla perusteluille perusteluita, mutta kun se ei vain voi onnistua. Varmuus tulee siitä, että emme kyseenalaista itse varmuutta, varmuuden kyseenalaistaminen tarkoittaa, että joudumme pohtimaan koko ajan asioiden oikeata asiaintilaa. Varmuus saavutetaan nykyään, niin että individualistinen ihminen tuntee olevansa itse aina oikeassa omien päämääriensä suhteen, niihin ei kukaan muu saa vaikuttaa, mutta kaikkien muiden toiminta, joka vaikuttaa omaan olemiseen negatiivisesti on tietysti epähyväksyttävää. Mutta taas kaikkea mikä on todellisuudessa voimme epäillä, koska sehän voisi olla toisinkin.
Marxin mukaan politiikka rakentuu pohjimmiltaan tuotantovoimien muutokseen, poliittiset päämäärät syntyvät Marxin mukaan jo paljon ennen kuin ne lausutaan kansanjoukkojen edessä. Tämä on tärkeä oivallus. Politiikka on taistelua vallasta, poliittisenryhmittymät omaavat jo ennalta jonkinlaisia intressejä ajettaviin poliittisiin päämääriin. Politiikka pyrkii siis löytämään ne keinot, jotka mahdollistavat kilpailevien poliittisten ryhmittymien voittamisen tai tuhoamisen. Poliittinen puolue ei kyseenalaista omia päämääriään ainakaan yleensä. Politiikassa tapahtuu kuitenkin usein kompromissiratkaisuja, kun puolueet eivät oikeasti olekaan niin kaukana toisistaan, niin nämä voivat suostua kompromisseihin. Kompromisseihin suostutaan mm. sen takia, että mitään muita hyväksyttäviä keinoja ei ole ristiriidan ratkaisemiseksi. Äärimmäisin ratkaisu ristiriitoihin on väkivalta, natsipuolue eliminoi vastustajansa, jolloin ristiriita ratkesi niin, että vastustajasta tuli olematon. Väkivalta ei kuitenkaan ole stabiilissa yhteiskunnassa ratkaisu, väkivalta voi nimittäin kohdistua myös siihen, joka aloitti poliittisten ristiriitojen ratkaisemisen väkivalloin.
Kun siis politiikka on demokraattisessa valtiossa ainoa koettu vaikutuskeino, niin silloin eletään jonkinlaisessa harhaisessa kuvitelmassa, että voitaisiin todella vaikuttaa niihin päämääriin, joista poliitikot kinastelevat. Silloin kun yhteiskunta ja kulttuuri elävät suhteellisen stabiilissa tilassa, niin silloin varsinaisia päämääriä ei kyseenalaisteta, vaan niiden toteuttaminen ja soveltaminen todellisuuteen aiheuttaa poliittisten päämäärien ristiriitaisuuden. Todellisuudessa korkeimpien tai alimpien päämäärien syyt makaavat jossain siellä kulttuurin tai kansan sielun pohjalla tai materiaalisessa todellisuudessa. Vallankumous saattaa tuntua ehkä radikaalilta muutokselta, mutta todellisuudessa muutokset ihmisen ajatteluun ovat niitä muutoksia, jotka vaikuttavat eniten poliittisten päämäärien muodostumiseen. Ihmisen ajattelu taas ei muutu hetkessä (tai jos muuttuukin, niin pitemmän aikavälin muutokset ovat kuitenkin helpommin tarkasteltavissa kuin jos olettaisimme jokaisen muutoksen jotenkin historiattomasti), vaan se muuttuu monien syiden itse asiassa äärettömien eri syiden vaikutuksesta, kuitenkin ihminen voi ymmärtää vain äärellisen määrän syitä joten asian ymmärtäminen vaatii jonkinlaisen perspektiivin omaksumista. Tällainen perspektiivi, joka parhaiten kuvaa poliittisten päämäärien syntyä, olisi tietysti sellainen, joka ottaa eniten huomioon seikkoja ja selittää uskottavasti asioiden syntyä ja toimintaa. Tällaisia asioita ovat mm. väestömäärään lisääntyminen esihistoriasta nykypäivään. Tätä asiaa taas selittää teknologinen kehitys, kun ruokaa ja elintilaa saatettiin valmistaa enemmän, niin mahdollisuudet suuremmalle syntyvyydelle syntyivät. Tällaiset selitykset, jotka muodostavat ristiriidattoman kokonaisuuden ovat parempia kuin relativistiset selitykset, jotka sanovat, että kaikki on vain suhteellista, mitään holistista yleiskuvaa ei voida johtaa. Relativismin pohjalla on se idea, että halutaan tälle kehäpäättelylle jokin ulkoinen ja riippumaton peruste, joka oikeuttaisi tämän kehäpäättelyn (holismin). No jos sellainen löytyisi, niin siitä tulisi osa kehäpäättelyä, joten vaatimus ulkoiselle perustelulle on mahdoton. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei holistinen kanta olisi tehokkaampi kuin relativistinen kanta. Lopulta päättely päättyy aksioomiin, jotka vain hyväksytään, niitä ei voida enää perustella.
Talouden ja politiikan erottaminen on yksi kummallisimmista nykyajan relativistisista kannoista. Miten nämä voisivat olla erossa toisistaan? Onko luterilainen teologia tiedettä, kun se tutkiin luterilaista teologiaa? Tästä erottelusta seuraa vain se, että ei ymmärretä näiden asioiden välisiä suhteita, ne eivät ole toisistaan irrallisia, vaikka niitä voidaankin tutkia erillisinä. Toisaalta, jos taloustiede selittää olemassa olevaa taloutta, niin silloin se ei koskaan voi olla muuta kuin joko tie muutokseen, eli uuteen talouteen tai olemassa olevan talouden teologiaa. Kapitalistisessa taloudessa politiikka ja talous ovat vahvasti sekoittuneet, raha on valtaa, jolla tehdään poliittisia päätöksiä, tästä seuraa se, että kun taloustiede pitää taloutta politiikasta erillisenä, siitä tulee erittäin dogmaattista talouden teologiaa, kun se joutuu kieltämään olemassa olevia asioita.
Kun ajattelemme tulevaisuutta, emme oikein voi sanoa miksi me haluamme jotain, kun se on jonkinlainen aksiooma se halumme. Täten omien päämäärien kyseenalaistaminen on vaikeaa, kun omaksumme uuden päämäärän, niin se voitaisiin ihan samalla tavalla kyseenalaistaa kuten edellinenkin, omat päämäärämme ovat ehdottomia. Varmuus on jotain, joka ei ole perusteltavissa. Siksi päämääriä koskeva pohdiskelu voidaan kokea turhauttavaksi. Miksi jokin toinen tila olisi parempi kuin nykyinen? Siis selkeämmin, miksi tuo haaveemme toteutuminen toisi varmuuden, jota meillä ei ole ei nykyisessä tilassa ole? Niin vastaushan on se, että emme voi sitä tietää.
Näiden kaikkien edellä mainittujen seikkojen takia yhteiskunnallinen pohdiskelu on vaikeata, koska se poliittinen vihollisemme voikin olla meissä itsessämme. Emme epävarmoina tunne varmuutta, jolloin haluamme sen saavuttaa, nykyisin luulemme, että voimme saavuttaa varmuuden kyseenalaistamalla kaiken ja vaatimalla perusteluille perusteluita, mutta kun se ei vain voi onnistua. Varmuus tulee siitä, että emme kyseenalaista itse varmuutta, varmuuden kyseenalaistaminen tarkoittaa, että joudumme pohtimaan koko ajan asioiden oikeata asiaintilaa. Varmuus saavutetaan nykyään, niin että individualistinen ihminen tuntee olevansa itse aina oikeassa omien päämääriensä suhteen, niihin ei kukaan muu saa vaikuttaa, mutta kaikkien muiden toiminta, joka vaikuttaa omaan olemiseen negatiivisesti on tietysti epähyväksyttävää. Mutta taas kaikkea mikä on todellisuudessa voimme epäillä, koska sehän voisi olla toisinkin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä kuitenkin epäilen tätä sinun aksioomaasi yksilön kykenemättömyydestä vaikuttaa poliittisiin päämääriin. Katsopa vaikka Zyskowiczin ja Itälän erilaisia kantoja Kokoomuksen johtamiseen. Eivätkö nämä kaksi yksilöä ole selkeässä vaikutussuhteessa ajettaviin poliittisiin päämääriin?
Väitän myös, että tällainen puolueen sisäinen vaikuttaminen on mahdollista kenen tahansa yksilön kohdalla, joka sitä tosissaan haluaa demokratiassa ajaa. Siinä mielessä olemme paljon mukavammassa asemassa kuin esimerkiksi tsaarien Venäjän maaorjat, joiden mahdollisuudet menestykseen ja onnen tavoitteluun olivat täysin keisarillisten oikkujen varassa.