Olen perheen ainut tyttö, "isin tyttö". Äidin kanssa olen mielestäni vain riidellyt, enkä muista äidin koskaan osoittaneen mitään lämpöä minua kohtaan. Äiti on vain yrittänyt hallita perhettä uhkaillen itsemurhalla, sairauskohtauksilla ja sillä että "lähden ja et koskaan näe lapsiasi". Kotona riideltiin ja huudettiin "aina".
Minun roolini oli huolehtia isän hyvinvoinnista, koska mielestäni siitä ei kukaan muu huolehtinut. Olin pieni tyttö vain mutta kaikin voimin taistelin isän rinnalla pahaa äitiä vastaan. Isä oli mielestäni maailman paras ihminen ja niin väärin kohdeltu.
Nyt olen keski-ikäinen ja olen alkanut tajuta asioita. Vasta nyt tajuan, miten myös isä hallitsi koko perhettä uhkailujen avulla. Hänen uhkansa oli aina suuttuminen, kiukuttelu, ovien paiskominen, rakkauden kieltäminen. Jos en tehnyt, niinkuin hän halusi, hän suuttui ja raivosi. Ja minä pieni tyttö en uskaltanut sitä riskiä ottaa. Joten myönnyin ja itku kurkussa suostuin kaikkiin järjettömiin temppuihin. Olimme aina myöhässä joka paikasta, juhlista, häistä hautajaisista. Hävetti ja nolotti ja itketti. Mutta sitä tunnetta ei saanut näyttää tai isä suuttui. Piti niellä harmistus aina.
Olen käynyt monet terapiat äitini takia. Mutta nyt kun vihdoin olen uskaltanut tiputtaa isäni pois korokkeelta, olisi ehkä aika käsitellä myös tätä puolta.
Olen alakuloinen ja surullinen. En kelpaa itselleni, enkä kuvittele kelpaavani kenellekään. Nyt alan ymmärtää, miten voimakas tämä tunne on, koska en ole kelvannut kummallekaan vanhemmalleni ehdottomasti. Aiemmin luulin aina, että isä on minua rakastanut ja olen kelvannut juuri tällaisena. Ei se niin olekaan. Olen kelvannut niin kauan, kun olen pelannut pelissä sitä roolia, mihin hän on minua tarvinnut.
Halusin kirjoittaa, jotta olo hieman helpottaisi. Nämä isään liittyvät ajatukset ovat nyt ihan viime päivien asioita ja olen vähän ihmeissäni vielä.
Sen lupaan itselleni ja pikkutytölle sisälläni, että enää en suostu tähän "itku kurkussa" -meininkiin. Nyt täytyy isän sekä äidin sopeutua siihen, että minä olen oman elämäni kapteeni.
Minun roolini oli huolehtia isän hyvinvoinnista, koska mielestäni siitä ei kukaan muu huolehtinut. Olin pieni tyttö vain mutta kaikin voimin taistelin isän rinnalla pahaa äitiä vastaan. Isä oli mielestäni maailman paras ihminen ja niin väärin kohdeltu.
Nyt olen keski-ikäinen ja olen alkanut tajuta asioita. Vasta nyt tajuan, miten myös isä hallitsi koko perhettä uhkailujen avulla. Hänen uhkansa oli aina suuttuminen, kiukuttelu, ovien paiskominen, rakkauden kieltäminen. Jos en tehnyt, niinkuin hän halusi, hän suuttui ja raivosi. Ja minä pieni tyttö en uskaltanut sitä riskiä ottaa. Joten myönnyin ja itku kurkussa suostuin kaikkiin järjettömiin temppuihin. Olimme aina myöhässä joka paikasta, juhlista, häistä hautajaisista. Hävetti ja nolotti ja itketti. Mutta sitä tunnetta ei saanut näyttää tai isä suuttui. Piti niellä harmistus aina.
Olen käynyt monet terapiat äitini takia. Mutta nyt kun vihdoin olen uskaltanut tiputtaa isäni pois korokkeelta, olisi ehkä aika käsitellä myös tätä puolta.
Olen alakuloinen ja surullinen. En kelpaa itselleni, enkä kuvittele kelpaavani kenellekään. Nyt alan ymmärtää, miten voimakas tämä tunne on, koska en ole kelvannut kummallekaan vanhemmalleni ehdottomasti. Aiemmin luulin aina, että isä on minua rakastanut ja olen kelvannut juuri tällaisena. Ei se niin olekaan. Olen kelvannut niin kauan, kun olen pelannut pelissä sitä roolia, mihin hän on minua tarvinnut.
Halusin kirjoittaa, jotta olo hieman helpottaisi. Nämä isään liittyvät ajatukset ovat nyt ihan viime päivien asioita ja olen vähän ihmeissäni vielä.
Sen lupaan itselleni ja pikkutytölle sisälläni, että enää en suostu tähän "itku kurkussa" -meininkiin. Nyt täytyy isän sekä äidin sopeutua siihen, että minä olen oman elämäni kapteeni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuttavapiirini kuuluu myös hehkilö, joka on idealisoinut isäänsä äidin kustanuksella. Isä oli ns. sunnuntai-isä, joka tuli meriltä halaaman tytärtänsä.
Silloin elämä oli juhlaa. Muulloin hän oli äitisä kaltoin kohtelema.
Miten sinulla on mennyt nyt päätöksesi suhteen, onko löytynyt asioissa onnistumisen/edistymisen tunnetta?
Itsensä arvostamisen voi aloittaa ihan pienistä jutuista="osasin laittaa kengät oikeisiin jalkoihin vaikka" olenpas minä taitava ja sitten onnitella loistavasta suorituksesta. Jos kukaan muu ei tajua kiittää, niin muista itse onnitella. Ja muistaa se pitkään ja löytää paljon muitakin nappiin onnistuneita juttuja.
Mutta muista jotta et vaan itseäsi nosta korokkeelle vanhempiesi suhteen vaan etsisit asiallisen tavan kohdata totuus se, että vanhempasi eivät ole täydellisiä ihmisiä vaan vajaavaisina ovat yrittäneet parhaimpansa, älä tuomitse heidän tekojaan vaikka et hyväksyisikään toimintatapaa. Vaadi asiallisempaa suhtautumista heiltä. Itsellesi voit valita toisenlaisen tien, omanlaisen omine arvoinesi jotka tulet löytämään/syventämään elämäsi varrella. Se on verraton seikkailu, opettele hymyilemään läpi kyynnelten omaa peliä pelaten.