En nyt tiedä mistä alottas...Elämäni on ollut yhtä helvettiä.
Isä pahoinpiteli, äiti alkoholisti, ja pettämistä näin kirjaimellisesti jo kolme vuotiaana yms yms..
Aloin hyvin nuorena seurustelemaan ja tämä mies( poika tuolloin ) pahoinpiteli jatkuvasti, tai no, pahoinpitelyt oli ihan molemmin puolisia, vaikka useimmiten häviölle jäinkin.
Pointti tässä, että luulen tuon exäni olleen jonkunlainen psykopaattinen tapaus..En tiedä. Asiaa aloin pohtimaan aivan äskeittäin vaikka erosta onkin aikaa. Jokainen"oire"ainaki passais. Kaikki menneisyyden haamut alkoivat taas vain kummittelemaan päässäni. Lukemattomia tapauksia jotka järkyttäisivät varmasti ketä tahansa jos kertoisin...En niihin mene sen kummemmin.
Oon pienestä asti ollut hiljainen ja omissa oloissa viihtyvä, taiteellinenkin. Nyt olen alkanut pohtia mikähän minussa mahtaa olla vialla. Oon katsellut netistä ja koittanut selvittää asiaa ja olenkin huomannut samoja piirteitä itsessäni kun on mm. Aspergerissa, Bibossa, Rajatilapersoonassa, ja ehkä jopa narsismissa...Eräs läheisin ihminen kuoli jotain vuosi takaperin ja sen jälkeen en ole tuntenut oikeastaan mitään. Mikään ei tunnu missään, en tunne myötätuntoa, enkä sääli ketään, Enkä huonoa omaatuntoa, en ole edes mustasukkainen. Oon aina aatellut itseäni ylirehellisenä ja kilttinä mutta jokin tuossa eksässäni sai jonkin hirviön minussa esiin, joka oli kai kaiken aikaa ollut piilossa. Tunnen itseni tällä hetkellä lähinnä psykopaatiksi. Tässä olenkin alkanut miettimään olenko ollutkin tunteeton aina vain olematta tiedostamatta asiaa. Oon pienestä asti aina omaksunut muilta tiettyjä asioita. Kuten eleitä, lmeitä, miten toimia tietyssä tilanteessa, mitä sanoa. Kaikki nuo tuntuvat mulle muuten niin vaikeilta asioilta. En ole koskaan osannut toimia tilanteissa"oikein". Aina olen vain kohdannut ihmettelyjä kun en tunne tajuavan sanojeni vaikutusta tai tuntevan tietyissä tilanteissa oikealla tavalla. Tyhmä en silti ole.
Viihdyn yksin, koska silloin ei tarvitse esittää mitään. Aina jos näen jonkun läheisenkin ihmisen vedän naamarin kasvojeni eteen vertauskuvallisesti, sillä jos he näkisivät kuka oikeasti olen, he eivät seurassani kauaa viihtyisi. Tai no..itse asiassa olen monesti ollut niin väsynyt näyttelemiseen että se tunteeton ja paha puoli on näkynyt jo uloski päin. Vihaan niitä syyllistäviä katseita. Monta kaverisuhettakin olen katkaissut hetken mielijohteesta, heti kun on joku ottanut tuon mun"pimeän puolen"aiheeksi.
Monet vähemmän tutut pitävät minua hymyilevänä ja hauskana ehkä mukavana ja hieman outona, mutta näen heitä niin harvoin etteivät he minua varsinaisesti tunne. Tai oikeaa minää. Ainoastaan eksäni tietää millainen olen ja mihin kykenen kun suutun. Enää en suutu herkästi.
En nyt tiedä edes miksi tänne kirjoitin, haluan ehkä jonkunlaisia mielipiteitä. Tiedän elämäni olevan surkeaa aina tästä kuolemaan asti. En nimittäin kykene tuntemaan, eikä kukaan edes halua seurustella kanssani. Kai se pimeä puoli jo näkyy uloskipäin. Eipä se minua edes haittaa. Tunnen itseni vahvemmaksi kuin muut, sillä olen yhä elossa. Monet olisivat jo sijassani tappaneet itsensä. Joskus saatan tuntea vain jotain omituista iloa siitä, että ihmiset eivät tiedä millaisen kanssa oikeasti puhuvat. Pitävät minua tavallisena, vaikkei niin todellakaan ole. Palaisin halusta huutaa maailmalle kuka olen. ( vaikka minulla ei ole hajuakaan siitä kuka olen, varsinaisesti )Oon niin väsynyt piilottelemaan itseäni, mutta ei sitä en aio tehdä, nimittäin se karkottaisi viimeisetkin tutut ympäriltäni enkä saisi apua mistään jos tarve tulis...Kuten vaikkapa autokyyti jonnekin, vastaavaa. Eksäni väitti minua vaikka miksi, esimerkiksi just psykopaatiksi. Sanoi että olen hyötyjä ja hänen kanssaan vain, että olisi joku joka maksaa laskut jne. No oikeastaan se oli tottakin. Olisin muuten eronnut jo ajat sitten. Nyt vain mietin välitinköhän sittekään oikeasti vai luulinko vain/uskottelin itselleni. Mielipiteitä?
Isä pahoinpiteli, äiti alkoholisti, ja pettämistä näin kirjaimellisesti jo kolme vuotiaana yms yms..
Aloin hyvin nuorena seurustelemaan ja tämä mies( poika tuolloin ) pahoinpiteli jatkuvasti, tai no, pahoinpitelyt oli ihan molemmin puolisia, vaikka useimmiten häviölle jäinkin.
Pointti tässä, että luulen tuon exäni olleen jonkunlainen psykopaattinen tapaus..En tiedä. Asiaa aloin pohtimaan aivan äskeittäin vaikka erosta onkin aikaa. Jokainen"oire"ainaki passais. Kaikki menneisyyden haamut alkoivat taas vain kummittelemaan päässäni. Lukemattomia tapauksia jotka järkyttäisivät varmasti ketä tahansa jos kertoisin...En niihin mene sen kummemmin.
Oon pienestä asti ollut hiljainen ja omissa oloissa viihtyvä, taiteellinenkin. Nyt olen alkanut pohtia mikähän minussa mahtaa olla vialla. Oon katsellut netistä ja koittanut selvittää asiaa ja olenkin huomannut samoja piirteitä itsessäni kun on mm. Aspergerissa, Bibossa, Rajatilapersoonassa, ja ehkä jopa narsismissa...Eräs läheisin ihminen kuoli jotain vuosi takaperin ja sen jälkeen en ole tuntenut oikeastaan mitään. Mikään ei tunnu missään, en tunne myötätuntoa, enkä sääli ketään, Enkä huonoa omaatuntoa, en ole edes mustasukkainen. Oon aina aatellut itseäni ylirehellisenä ja kilttinä mutta jokin tuossa eksässäni sai jonkin hirviön minussa esiin, joka oli kai kaiken aikaa ollut piilossa. Tunnen itseni tällä hetkellä lähinnä psykopaatiksi. Tässä olenkin alkanut miettimään olenko ollutkin tunteeton aina vain olematta tiedostamatta asiaa. Oon pienestä asti aina omaksunut muilta tiettyjä asioita. Kuten eleitä, lmeitä, miten toimia tietyssä tilanteessa, mitä sanoa. Kaikki nuo tuntuvat mulle muuten niin vaikeilta asioilta. En ole koskaan osannut toimia tilanteissa"oikein". Aina olen vain kohdannut ihmettelyjä kun en tunne tajuavan sanojeni vaikutusta tai tuntevan tietyissä tilanteissa oikealla tavalla. Tyhmä en silti ole.
Viihdyn yksin, koska silloin ei tarvitse esittää mitään. Aina jos näen jonkun läheisenkin ihmisen vedän naamarin kasvojeni eteen vertauskuvallisesti, sillä jos he näkisivät kuka oikeasti olen, he eivät seurassani kauaa viihtyisi. Tai no..itse asiassa olen monesti ollut niin väsynyt näyttelemiseen että se tunteeton ja paha puoli on näkynyt jo uloski päin. Vihaan niitä syyllistäviä katseita. Monta kaverisuhettakin olen katkaissut hetken mielijohteesta, heti kun on joku ottanut tuon mun"pimeän puolen"aiheeksi.
Monet vähemmän tutut pitävät minua hymyilevänä ja hauskana ehkä mukavana ja hieman outona, mutta näen heitä niin harvoin etteivät he minua varsinaisesti tunne. Tai oikeaa minää. Ainoastaan eksäni tietää millainen olen ja mihin kykenen kun suutun. Enää en suutu herkästi.
En nyt tiedä edes miksi tänne kirjoitin, haluan ehkä jonkunlaisia mielipiteitä. Tiedän elämäni olevan surkeaa aina tästä kuolemaan asti. En nimittäin kykene tuntemaan, eikä kukaan edes halua seurustella kanssani. Kai se pimeä puoli jo näkyy uloskipäin. Eipä se minua edes haittaa. Tunnen itseni vahvemmaksi kuin muut, sillä olen yhä elossa. Monet olisivat jo sijassani tappaneet itsensä. Joskus saatan tuntea vain jotain omituista iloa siitä, että ihmiset eivät tiedä millaisen kanssa oikeasti puhuvat. Pitävät minua tavallisena, vaikkei niin todellakaan ole. Palaisin halusta huutaa maailmalle kuka olen. ( vaikka minulla ei ole hajuakaan siitä kuka olen, varsinaisesti )Oon niin väsynyt piilottelemaan itseäni, mutta ei sitä en aio tehdä, nimittäin se karkottaisi viimeisetkin tutut ympäriltäni enkä saisi apua mistään jos tarve tulis...Kuten vaikkapa autokyyti jonnekin, vastaavaa. Eksäni väitti minua vaikka miksi, esimerkiksi just psykopaatiksi. Sanoi että olen hyötyjä ja hänen kanssaan vain, että olisi joku joka maksaa laskut jne. No oikeastaan se oli tottakin. Olisin muuten eronnut jo ajat sitten. Nyt vain mietin välitinköhän sittekään oikeasti vai luulinko vain/uskottelin itselleni. Mielipiteitä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ja eräs mielenkiintonen seikka vielä. Joskus tunne omaavani tavallaan kaksi puolta. On hyvä minä ja paha minä. Normaalisti ihmisten kanssa olen tuo hyvä minä, ja uskottelenkin itselleni olevani hyvä. Silloin en puhu kenestäkään pahaa ja olen kuin enkeli, ja tunnen ehkä jollain lailla olevani tuolloin parempi kuin muut. Joskus taas arvaamatta, yleensä jonkin vastoinkäymisen jälkeen tuo paha minä ottaa vallan. Silloin en piittaa kenestäkään enkä edes teeskentele piittaavani, ajatukseni on tuolloin aivan erilaisia kuin muulloin.
En nyt keksi esimerkkiä. Sanotaanko nyt vaikka että olen tuolloin läpeensä paha ja tiedän sen kyllä itsekin. Välillä taas kun olotila vaihtuu"normaaliksi"eli tuoksi hyväksi kauhistelen itsekin noita ajatuksiani, mutta en tiedä onko sekään tunne aitoa. En edes varsinaisesti tiedä kuka olen.
Hei,
Tietämättä ollenkaan, mitä kaikkea kamalaa sulle on tapahtunut, niin jo ton kertomasi perusteella siitä, millaiseksi itsesi koet, niin uskon että täytyy olla kurjaa. Mun mielestä olet nyt kuitenkin oikealla tiellä, kun haluat kohdata itsesi. Koska sen lisäksi että olet esittänyt muille, niin olet varmasti joutunut esittämään myös itsellesi pitääksesi itsesi kasassa.
Kuulostaisi siltä, ettet tunne itseäsi ja tavallaan pelkäisit mitä kaikkea sisälläsi on? Mitä kaikkea sieltä tulee ulos, jos annat? Tällaiseen auttaa itsetuntemus. Muista, että sun omat ajatuskuviotkin voivat olla vääristyneitä ts. olet liian ankara itsellesi ja syyttelet itseäsi. Eivät ne ole välttämättä mikään objektiivinen totuus.
Sinuna marssisin nyt lääkärille. Mieluiten suoraan psykiatrille, yleislääkäreillä kun on tapana antaa pillerit kouraan ja lähettää kotiin. Jotta saat oikeasti apua nyt, niin sun täytyisi vähän herätellä sitä hoitohenkilökuntaa. Älä itsediagnosoi, ettet saa luulosairaan leimaa, vaan mene kertomaan kaikki tuo, jonka nyt kerroit. Rehellisesti ja suoraan.
Sulla on myös ollut huono lapsuus joka oikeasti altistaa kaikille mielenterveyden ongelmille. Ehkä sun tapa selvitä on ollut muuttua tuollaiseksi? Ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Persoonallisuuden muuttuminen ei ole mahdotonta, mutta voi vaatia vuosien terapiaa. Mun mielestä sä tarvitsisit nimenomaan sitä, etkä lääkkeitä. Eli ei niin, että joku terapeutti sut parantaisi --- vaan joku kävisi sun kanssa läpi vaikeita asioita, miettisitte miten ne ovat vaikuttaneet suhun ja tutustuisit itseesi: miksi olen tällainen ja millainen olen? Onhan toi nyt tosi raskasta elää tollasten tunteiden kanssa.
Luoto hoitohenkilökuntaan, niinku sanoit haluat olla oma itsesi ja rehellinen. Älä kaunistele mitään. Se on lopulta sun omaksi parhaaksi. Ne ihmiset ovat kuulleet kaikenlaista, eivätkä säikähdä. Ja niin kauan kun et ole itsellesi tai muille vaaraksi, niin et joudu pakkohoitoon. Ja mitä sit vaikka joutuisitkin. Selvittäisit asioitasi, ottasit aikalisän, ja tulisit kokonaiseksi.
Olen itse ollut tilanteessa, jossa olen joutunut pelkäämään itseäni. Se on varmaan pahinta.
Jos epäilet, ettet pysty puhumaan lääkärille suoraan näitä asioita, ota tuo kirjoituksesi mukaan.
Tsemppiä!
En vain usko että minusta olisi kertomaan tästä kaikesta kenellekään...Joskus olen jollekin erittäin läheiselle ihmiselle avautunut, niin välit on mennyt poikki, en ole voinut enää luottaa ihmiseen joka pitää minua"tietynlaisena" tai pelkää minua. Ihmissuhteissa olen aina ollut kylmä. Jos joku ei mielestäni ymmärrä minua tai arvostelee niin sellaisen tyypin heitän hyvin äkkiä ulos elämästäni enkä mieti henkilöä enää sen jälkeen, muuta ku korkeintaan vihalla. ( eksäni oli poikkeus, välistä tuntui kui olisimme molemmat jotekin psykopaattisia tapauksia, kaksi sekopäätä tappelemassa keskenään niin voi kuvitella että jälki ei ollut kaunista... )
Yks päivä hätkähdin kun paras kaverini oli saanut kuulla erään asian minusta...Josta on muutama vuosi ja josta en todellakaan ole ylpeä( tai no, jollain kieroutuneella tavalla ehkä olenkin, mutten todellakaan halua että muut tietävät asiasta .) Tunsin vain suunnatonta vihaa kaveriani kohtaan, ja jonkuajan päästä pistin välit poikki, en kuitenkaan lopullisesti, sillä selvitimme myöhemmin välimme. Jotenki tuntuu että välimme eivät ole enää ennallaan. En enää pysty luottamaan hänelle niin että kertoisin mitään elämästäni. Eipä siinä, apu on ainakin lähellä kun sitä tarvitsee, muuten tuskin sietäisin kyseistä ihmistä.
Elikkäs...luulen että jos näitä asioita alkaisin vatvomaan psykiatrilla niin jossain vaiheessa lähtisin kävelemään, kun olettaisin tämän psykiatrin ajattelevan minusta kuin kaikki muutkin, tai vaikkei ajatteliskaan niin tuntuu jo että nyt liian moni ihminen tietää millainen olen. ( ehkä paremmin kuin minä, joka raivostuttaa. )
Ymmärrän kyllä tuon pointtisi. Jos haluan"normaaliksi"ihmiseksi, ( kuten joskus harvoin haluan ) siihen ei auta kuin vuosikausien terapia, senkin tiedän. Ongelma vain siinä etten usko koskaan olleeni täysin"normaali" enkä tiedä haluanko ollakaan. Ympärillä olevat ihmiset ovat aina tuntuneet jotenkin teennäisen iloisilta, ja esittäviltä, jotenkin epäaidoilta, ja joskus mietinkin että mitkäköhän heidän salaiset paheensa ja ajatuksensa ovat, vai onko heillä sellaisia. Luulisi että kaikilla on, joskin ne ovat vain hyvin hallinnassa.
Ja toisaalta myös tiedän mikä minua vaivaa, on ollut aikaa pohtia. Ensinnäkään minulle ei ole koskaan oikein ehtinyt kehittyä omaa persoonaa, niimpä persoonani koostuu monista kuvitteellisista sirpaleista, joista aina valitsen tietyn mielialan mukaan. Jokaiselle tilanteelle oma persoona. Kätevää...
Läheisimmätkään ihmiset eivät tunne varsinaista minua, nimittäin aina löytyy se uusi puoli, pitää vain valkata jostain uus persoona. Ja esim. tämä"paras"kaverini kutsui minua kuvaavasti "mysteeriksi tai salaperäiseksi" , josta ei ota selkoa...Kyseinen ihminen on tuntenut minut yli kymmenen vuotta...
En usko että minua enää ehjäksi ihmiseksi saa, sillä miten voi saada ehjäksi esimerkiksi maljakon,joka ei oo koskaan ollut ehjä ja jonka palaset eivät sovi yhteen sillä ne kuuluvat tuhansiin eri maljakoihin...
Mistä minä löydän sen puuttuvan"minän"jota ei ole koskaan ollut olemassakaan.
Terapian tarkoituksena ei ole rakentaa vanhaa takaisin, vaan purkaa se ja rakentaa tilalle kokonaan uusi. En minäkään sinuna avautuisi läheisille. Eikä sen psykiatrin ole tarkoituskaan sua empaattisesti ymmärtää. Mutta se ymmärtää sitä asiaa ammattinsa puolesta. Etkai sinä tunnekylmänä ihmisenä muiltakaan tarvitse ymmärrystä, kun et kerta itsekään anna? Vaikka toisaalta kyllä taidat haluta, kun puhuit itkeneesi sitä, ettei sinua kukaan ymmärrä. Onhan sinulla siis tunteita silloin, huomaatko?
Et halua apua, mutta jostain syystä tulit tänne kertomaan ongelmistasi. Kyllä joku puoli sinussa taitaa haluta. Ja jos lähdet kävelemään psykiatrilta, niin mitä sitten? Ei se ole sun kaveri - ei sitä haittaa. Siinä nyt olis sulle se ihminen, joka ymmärtää sua objektiivisesti vaatimatta sulta vastalahjaksi mitään. Paitsi rahaa tietty.
Kyllä se olisi musta kokeilemsen arvoista. Et sä nyt siinä ainakaan voi mitään menettää.
Lukemisen ymmärtämisen ongelmia kenties?
En ole väittänyt itkeneeni tai"itkeneeni" yhtään mitään. Totesin vain etteivät ihmiset ymmärrä ja oikeastaan nautinkin siitä etteivät he tiedä millainen tai kuka olen. Enkä mitään empatiaa odotakkaan. Harvoin mitään myötätuntoa olen osakseni saanut ja jos saankin en tiedä miten reagoida. Tulee ehkä lähinnä vain kiusallinen olo, samoin on kehujen kohdalla yms.
Ja vaikken maininnutkaan olen aikaisemmin käynyt psykologilla...Ainoastaan yhden kerran ja huomasin ainoastaan miten helposti manipuloitavissa kyseiset ihmiset ovat. Miten voisin aidosti puhua tunteistani, kun en edes tiedä onko niitä. Luultavasti koko homma menis siihen, että saan"toivomani"diagnoosin ja kävelen pois. Eivät he voi mua auttaa,enkä tiedä haluanko apua. Ainoa syy miksi tänne kirjotin, niin halusin avautua jonnekin, ja jollain tasolla koitan tässä etsiskellä itseäni...Ja saan tiedon siitä olenko ainoa laatuaan vai onko vastaavia tuntemuksia muillakin.
Niin ja vielä..psykiatrien ongelma nimeenomaan on se, että heidän pitää VAIKUTTAA empaattisilta.
Tuon yhden kerran aikana kun kävin sain kuulla olevani henkisesti ja fyysisesti pahoinpidelty ja vaikka mitä..Syy oli aina muissa. Niimpä katsoin asiakseni vain heittää lisää löylyä kiukaalle, joka tuskin johtaisi kannaltani ainakaan kannattavaan lopputulokseen...Tiedän alkavani vain jossain vaiheessa tiedostaen tai tiedostamattani manipuloimaan kyseistä ihmistä. Kiusaus ois vaan yksinkertasesti liian suuri. Ja vaikea olisi totuuden mukaisesti puhua asiasta jonka olemassa olosta ei ole tarkkaa kuvaa, kuten tunteista yms.