olen terapian tarpeessa, mutta mieltäni askarruttaa se, että voinko hakeutua terapiaan työkyvyn ylläpitämiseksi, vaikka olenkin hoitoalalla itse? järjellä tiedän, että voin ja tiedän myös sen, olen fiksu, jos pidän huolta itsestäni myös tällä tavalla, mutta tunnetasolla koen tekeväni väärin ja olen huono hoitaja, jos olen itse hoidon tarpeessa. ongelmani eivät kuitenkaan vaikuta työntekooni, lähinnä vapaa-aikaan ja seksuaalisuuteeni, joka suurin ongelma.
enkä myöskään tiedä mihin hakeutuisin, psykoterapeutille, psykologille vai seksuaaliterapiaan? kuitenkin kohtaan mennessäni puheita siitä kuinka kaikki kuuluu nuoruuteen yms. mutta rajansa kaikella, jos asioista muodostuu todellinen ongelma, on kai nuorellakin oikeus niitä lähteä ratkomaan myös seksuaalisuuden saralta.
osaatteko kanssaihmiset neuvoa minua?
enkä myöskään tiedä mihin hakeutuisin, psykoterapeutille, psykologille vai seksuaaliterapiaan? kuitenkin kohtaan mennessäni puheita siitä kuinka kaikki kuuluu nuoruuteen yms. mutta rajansa kaikella, jos asioista muodostuu todellinen ongelma, on kai nuorellakin oikeus niitä lähteä ratkomaan myös seksuaalisuuden saralta.
osaatteko kanssaihmiset neuvoa minua?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Moi,
Terapiaan toki voit hakeutua, jos vaikka ihan pelkästään sinusta itsestäsi siltä tuntuu. Myös terapeutit käyvät itse terapiassa, joten unohda se mitä teet tai mitä sinun pitäisi olla. Hanki itsellesi apua sieltä, missä sitä on.
Reilu kaksi vuotta sitten, oma elämäni alkoi näyttää hieman liian synkältä. Pitkään olin ponnistellut, mutta silloin tuli raja vastaan. Soitin randomina psykiatrille ja sain ajan. Kävin hänen vastaanotollaan muistaakseni neljä tai viisi kertaa. Psykiatri totesi, että terapia voisi olla minulle paras ratkaisu, koska lääkkeitä en mistään hinnasta suostunut syömään. Psykiatri tietysti hieman vähätteli suhtautumistani lääkkeisiin, mutta näin jälkikäteen olen itse itselleni ylpeä, että pidin linjani. En tarvinnut lääkkeitä, terapia oli juttuni. Psykiatri kirjoitti Kelaan lausunnon, josta ilmeni jaksamiseni tila ja jossa psykiatri suositteli minulle terapiaa - kaksi kertaa viikossa, kahden vuoden ajan. Hyvin nopeasti sain Kelalta päätöksen, jossa terapia minulle myönnettiin. Nyt on sitten takana kahden vuoden terapiajakso ja edessä "uudenlainen" elämä, joka tuntuu olevan itsellenikin vielä tuntematon. Terapia tosin oli todella kova kokemus, ihmissuhteeni kärsivät siitä, mutta ihmisenä olen muuttunut ja nyt elämä näyttää valoisemmalta. Joten, jos sinulla on keinot loppu, hae hyvä ihminen apua. Se kannattaa.
Itse olen myös itsestäni huolta pitävä ihminen ja kukaan ei ulospäin näe, mitä sisälläni tapahtuu. Ja myönnän, en sitä myöskään koskaan osannut läheisilleni kertoa. Oli saatava apua joltain ulkopuoliselta. Myös syitä joiden takia terapiaan hakeuduin, ei moniakaan ole todeksi uskonut - ulospäin kun vaikutan itsevarmalta ja tasapainoiseltakin ihmiseltä (kuulemma). Ikää on hieman alle 30.
Tässä oli vain yhden ihmisen tarina. Toivottavasti kuitenkin jollain tavalla antoi sinulle ajatuksia eteenpäin. Pitää tehdä niin kuin itsestään parhaalta tuntuu, tällaisessa tilanteessa. Terapia on kovaa, sen voin sanoa, mutta uskon sen myös loppujen lopuksi palkitsevan "inhimillisyydellään". Toivottavasti uskallat mennä tilanteessasi eteenpäin ja antaa auttavan auttaa.
tekstisi antoi minulle rohkeutta ja kannustusta uskaltaa ajatella itseäni. oman hyvinvoinnin eteen on tehtävä töitä sekä fyysisellä että psyykkisellä tasolla.
kiitos paljon asiallisesta vastauksestasi! ja ihana kuulla, että olet saanut apua elämääsi ja tilanne alkaa olla valoisammalla puolella.