onko äitiys oikeasti ihanaa?

Jos pitäisi vastata kyllä tai ei, vastaisin kyllä. Mutta äitiydessä on ikäviäkin puolia: ei saa nukkua riittävästi, ei ole mahdollisuutta harrastaa yhtä paljon kuin ilman lapsia, työt on suunniteltava niin, että lapsen hoitopäivät ei veny liikaa jne...

Itse pidin vauva-aikaa tosi ankeana. Moneen otteeseen tuntui, etten jaksa enkä halua jaksaa. Minulla miehestä oli enemmän harmia kuin iloa - oli toinen vauva. Nyt, kun tytär on kolme, minusta tuntuu, että rakastan häntä hetki hetkeltä enemmän. Hän on todellakin parasta ja tärkeintä maailmassa. Nautin joka hetkestä hänen seurassaan.

Lapsettomuus ei ole itsekästä. Paljon itsekkäämpää on tehdä lapsi statuksen vuoksi tai esim. sukulaisten painostuksesta. Ilman lastakin voi varmasti elää onnellisesti ja merkityksellisen elämän. Ja vaikka pysyisit lapsettomana, voisithan sinä aina tarpeen tullen hoitaa sukulaisten ja ystävien lapsia, jos haluaisit sitä kautta merkitystä olemisellesi. Oma siskoni on lapseton ja aikoo kuulemma sellaisena pysyä, mutta joka viikko hoitaa tytärtäni muutaman tunnin, jotta pääsen uimaan. Ja sanoo nauttivansa hetkistä tytön kanssa!

Niin,ELÄMÄÄHÄN se äitiyskin vaan on.:)Voisi siis kysyä onko elämä ihanaa.
Tai onko työelämä ihanaa.Tai lemmikin pito.Tai onko erakon elämä ihanaa.
Olen joo äiti mutta paaljon muutakin.Äitiys toki on muuttanut minua mutta elämä on jatkunut,lapsen ja perheen kanssa.Äitiys on siis vain OSA ELÄMÄÄNI.
Tottakai äitiys tuo vastaan pettymyksiä (niinkuin taas kerran sanottuna elämä yleensäkin tuo)!
En osaa sanoa mikä sai minut haluamaan lapsen.Halusimme vaan lapsen ja saimme lapsen.

Ihan aikuisten oikeesti elämä on ihanaa,myös äitiys!! Olen hyvin onnellinen:)

Jos et halua lasta niin sehän on ihan ok.Kukaan sinua ei siihen pakota.Elämä voi olla todella onnellista ilman omia lapsiakin!Eivät ne lapset ole maailman AINUT onni.Ole vapaasti ihanasti onnellinen ilman lapsia.

Harmi että olet alkanut olemaan lapsia,isejä ja äitejä vastaan:(
Suurin osa varmasti ajattelee samalla tavalla kuin minä:en omista koko maailmaa vaikka minulla on lapsi.
Nuo antamasi esimerkit ovat typerää yleistämistä.Kyllähän aikuisetkin käyttäytyvät ikävästi.
Riekkuvat ja huutavat!;) Ja paljon pahempaa..:(

Odotitko ihan aikuisten oikeest että joku täällä äitien palstalla paljastaisi että äitiys on ollut koko ajan vastenmielistä?Ja jos näin olisi,niin kyseessä ei olisi äitiyden "vika" vaan nainen kärsisi masennuksesta tms.

Vasemmalla kädellä kasvattamisesta en ymmärrä,mutta parhaani ainakin teen kasvattamisen suhteen.
Molemmilla käsillä;)

Tuota oikeanlaista elämää ei olekaan vaan elämä muotoutuu jokaiselle omanlaiseksi.Voi tehdä valintoja
mutta elämä on myös täynnä sattumia.Sinun valintasi voi olla haluamatta lapsia.
En minä ainakaan ajattele lapsettomia itsekkäiksi.
Ja taitaa se olla ekologistakin olla tekemättä lapsia!

Ps.JOKAINEN lapsi saa joskus RAIVARIN,sellaista lasta ei olekaan joka aina "käyttäytyisi" yhtä hienosti kuin esim.sinä. Muista se kun seuraavan kerran näet "huonosti käyttäytyvän lapsen" joka juoksee,riekkuu yms. kamalaa.

Itselläni on yksi lapsi ja lisäksi kokemusta ystävien ja sukulaisten ja muiden tuttavien lapsista. En itse pitänyt itseäni lainkaan äitityyppinä, vaan tuli kolmenkympin nurkilla tilanne, että "nyt tai ei koskaan". Yhteen kuitenkin jäi. Ensivaikutelma sekä minulla että muilla haastattelemillani uraäideillä oli selkeästi se, että "meitä on petetty". =) Kun ei nähnyt niitä äitiyden ihanuuksia lainkaan, joita piti automaattisesti ilmaantua elämään. Tulikin vain työtä, työtä, vaivaa, väsymystä ja työtä ympäri vuorokauden. Sitten tuli syyllisyydentunne, kun ei se kauhea työ ollutkaan mitään autuutta, kuten joissakin myyteissä kuvataan (ja mistä jotkut satuilivat, kun eivät uskaltaneet kertoa miten itse kärsivät). Aika ristiriitaista tämä äitiys on itselle ollut. Kertokoon joku muu niitä pitsireunaisia ja pastellinvärisiä höpötarinoita, minulta ei taida irrota - realisti kun olen. :D

Kaunis ja suloinenhan pikkuvauva on, varsinkin kun ei tarvitse itse hoitaa. Väsyneenä ja sumussa, itse viikkotolkulla ilman yöunia valvoneena huutavan vauvan kanssa ja heikkona ei valitettavasti jaksa nähdä asioita niin kuin joku vieras, joka vain kurkkaa vauvaa, kun sattuu huvittamaan. Vauva on pieni vain hetken, onneksi ja valitettavasti. Niin että vauvakuumeinen voi kyllä voittaa kuumeensa vaikka hoitamalla muiden vauvoja (väsynyt äiti tykkäisi kovasti), ihminen on vauva vain muutaman kuukauden ja se kaikki muu kestää taas koko ihmisiän. Jotkuthan suoltavat vauvoja juuri kuten hankitaan söpöjä koiranpentuja tai leluja, isompina heistä ei välitetä koska heillä on ollutkin vain joku statusarvo, joilla päteä tai heidän avullaan saadaan yhteiskunnan tukia kuten esimerkeissäsi kerroitkin. Tuskin lapsia niin paljon tehtailtaisikaan, jos mitään tukia ei olisi. Jotkut naisethan välttelevät työelämää sillä, että pistävät pirttiviljelemän pystyyn, kun ei siihen pääsykokeita tai vaatimuksia ole, kunhan vehkeet vaan toimii. Lapsirakkaiksi heitä ei pelkästään sen perusteella voi sanoa, vaan holtittomiksi. Eikä varmasti epäitsekkäiksi ainakaan lapsettomien ihmisten rinnalla. Mitenkähän muka lapsenteko tekisi ihmisen muka epäitsekkääksi, ahneuttahan se pikemminkin on. Epäitsekästä olisi antaa koti jollekin katulapselle.

On myös vaikea nähdä ennen omaa kokemusta, mikä elämän helvetiksi tekevä hirviö ja tuskaa tuottava ja lamaannuttava ihminen se suloinen vauva voikaan olla murrosikäisenä. =)) Tosin joillakin tämäkin vaihe menee paremmin - hyvin harvoin tosin. Pyrkimys olisi kuitenkin saada omasta jälkeläisestään tasapainoinen ja kypsä ihminen. Siitä tuli ainakin itselleni tärkein tavoite. Välillä tosin olen mokannut pahasti. Toisaalta löysin itsestäni piirteen, jota en uskonut itsessäni olevan: jos joku uhkaisi lastani tai tekisi tälle jotain, voisin tappaa uhkaajan säälimättä ja silmää räpäyttämättä.

Äitiys on aika perskohtainen kokemus, mutta ei se jatkuvasti ihanaa/kamalaa ole. Eihän tämä elämä muutenkaan ole mitään onnea joka hetki ja kaikessa tuskassakin joskus näkyy valopilkkuja, jos katsoo toisesta näkövinkkelistä. Jokaisessa ikäkaudessa omat hankaluutensa ja hauskuutensa. Siunattua on, jos lapsi on terve. Jos ei ole, kuten meillä, menee äidin vuodet aika lailla oman elämän sivustakatsojana ja vasta vuosia vuosia myöhemmin voi henkäistä edes joskus. Oma lapsi on ollut vaativa ja vaikea esim. sukulaislapsiin verrattuna. Voi olla, että jos olisi tiennyt kaiken mitä nyt tietää, en olisi uskaltanut tehdä lainkaan lasta pelkästään sen takia, etten olisi halunnut lapseni tai kenenkään muun kärsivän omista päätöksistäni. Isien mukanaolo on nykyään bonus, ei itsestään selvyys, joten varaudu yksinhuoltajuuteen. Miehet kun vain luiskahtavat ennakko-oletuksista huolimatta kuin pieru saharaan, jos kaikki ei ole joka hetki kivaa.

Niin, että kannattaa tosiaan miettiä, kun vielä voi että haluaako sitoutua 20 vuodeksi laittamaan kaikki omat tarpeensa sivuun ja hoitamaan joku aikuiseksi kuinka epävarmoissa olosuhteissa hyvänsä. Jos olisin sinä, niin odottaisin mieluusti tuonne 30 paremmalle puolelle että asia selkiintyy. Ja ehtii siinä kypsyä ja elää täysillä itselleen, niin ei jää mikään elämätön nuoruus tai elämä harmittamaan, jos vaikka perustaisitkin perheen. Mutta vaikka miten teetkin, kuuntele omaa sisäistä ääntäsi äläkä anna muiden tehdä päätöksiä puolestasi. Meillä naisilla on onneksi jo mahdollisuus valita lapsettomuus, tai valita lapsiluku omien voimien ja kykyjen ja tilanteiden mukaan toisin kuin esiäideillämme.

Moikka,

Äitiys ei aina ole helppoa eikä ihanaa. Äitejä on erilaisia ja vaikeudet otetaan erilailla vastaan. Olin 33 kun sain ensimmäisen, ja näköjään ainokaisen :) Pettymyksiä ei itse äitiydestä eikä lapsen saamisesta ole tullut, isän osallisuudesta jonkun verran kyllä.. Tunne saada lapsi oli vahva, tiesin 100% olevani valmis äidiksi. Joku kysyikin multa ollessani viimeisilläni raskaana, että mistä koet joutuvasi luopumaan tullessasi äidiksi. Vastaus oli että en mistään. Olen saanut elää ja tehdä asioita ja mennä paikkoihin, nyt on aika olla äiti. Nyt on aika antaa eikä ottaa. Jos mun jonnekin täytyy päästä menemään, niin tähän asti se on onnistunut aika kivuttomasti (lapsi pian 6v). Joku hoitaa tai otan tenavan mukaan.

Pyrin kasvattamaan lapseni kohteliaaksi ja muut ihmiset huomioon ottavaksi. Joka tarkoittaa sitä että ollessamme jossain liikenteessä, käyttäydytään kunnolla. Mitään sotilaallista kuria en suvaitse, mutta nimenomaan ei riehuta ja huudeta, eihän sellasesta tulee lapsellekaan lopulta kuin paha mieli. Kotona toki möksötellään ja suutahdellaan, sehän on ihan luonnollista.

Jokainen aikuinen ihminen kyllä tietää jossain vaiheessa aika tarkastikin haluaako lapsia vai ei. Ja sitä ääntä täytyy kuunnella, ei tehdä niin kuin muut haluavat ja olettavat.

En jaksanut lukea kaikkien koko vuodatuksia, mutta silmääni ei osunut ainakaan sitä faktaa, että vaikka lasten kanssa on rankkaa (olet oikeassa, on ihan oikeasti rankkaa), niin se tunne mikä tulee jos esim lapselle on sattunut joku vahinko tai jos lapsi on esim yökylässä ja häntä tuleekin ikävä, niin on sellaista, mitä lapsettomat eivät voi ymmärtää. Se tunne menee kaiken rankkuuden edelle ja koska kyseessä on lapsi, on rakkauden tunne aitoa eikä siinä ole mitään ehtoja. Sen tajuaa sitten kun on lapsia ja sen tajuaa silloin myös, että äitiyttä ei oikeasti mihinkään vaihtaisi vaikka rankkaa onkin!

Ja valitettavasti kyllä se naisen hedelmällisyys laskee jo 25v eteenpäin. 35-vuotiaana se romahtaa. Tämä on ihan tutkittua tietoa eikä mitään gynekologien juttua että teidät saataisiin tekemään lapsia!

hyviä ajatuksia heitit ilmaan. Minulla lapset 10 vuotta ja 12 vuotta. Nyt äitiys on ihanaa...pystyn myöntämään , että en erityisemmin nauttinut pikkulapsiajasta, en vauva-ajasta. Olin aivan poikki, kiukkuinen, unenpuute teki minut sekopäiseksi. En meinannut jaksaa heti aamukuudesta asti sitä huutoa ja menoa...

Eräs ystävättäreni jolla on kaksoset nyt 13 vuotta sanoi samaa. Hän muistelee kauhulla vauva ja pikkutaaperoaikaa.

Minussa ei herätä mitään positiivisia tunteita jos näen kaupungilla äidin joka raahaa mukanaan montaa lasta.
Minua ei koskaan kiinnostanut vauvanruokakeskustelut ym. äitien jutut. Silti olen lapseni kunniallisesti hoitanut. Ei "äitipiirit" ym. Lapsessa on kova työ huolehtia , se on fakta. Ja jos joku haluaa juuri sen perusteella tehdä itsestään superäidin , niin siitä vaan.

Meidän tavisten elämähän rakentuu niin että ainut oikea tapa on 2 lasta, hieno auto ja omakotitalo. Nostan hattua niille, jotka elävät eritavalla.

On elämää lasten kanssa tai ilman lapsia,kukin valitkoon tavallaan.Minulla niitä on neljä ja olen tyytyväinen valintaani.Yksi aikuisista lapsistani on sanonut,ettei ehkä koskaan hanki lapsia ja se hänelle suotakoon,ei ole minun asiani kommentoida.
Lasten kanssa ei ole aina helppoa,mutta siitä saa myös paljon.Jos on avoin mieleltään,lapsilta oppii paljon ja täytyy myöntää että isomman katraan hoivailu on ehkä opettanut myös joustavuutta,sopeutumiskykyä,asoiden tärkeysjärjestystä,tehokkuutta ym.Ne elämän pienet ilot ovat lasten hauskoissa ilmauksissa ja pienissä pehmeissä käsissä kaulalla kun mennään illalla nukkumaan.

Minulle oli kerrottu ettei kannata odottaa mitään ylenpalttista rakastumista omaan lapseen vielä synnärillä vaan että se rakkaus kehittyy ajan kanssa (ystävä äidit kertoivat). Kyllä se sitten yllätti kun lapsen sain siihen rintojen päälle kaikkine limoineen ja verineen kun olin sen vihdoin saanut ulos pusattua ja sydämestä oikeen kiristi kun rakastuin häneen heti. Synnytäneiden osastolla pari päivää valvoin ja kekityin tuijottamaan sitä pientä tuhisevaa kurttunaamaa ja vatsanpohjassa tuntui perhosia kaiken aikaa. En ollut ollenkaan voinut kuvitella miten voi toista ihmistä rakastaa niin täysillä.

Meillä on mennyt tavallaan tosi hyvin lapsen kanssa. Lapsi on ollut täysin terve koko 1v elämänsä ajan ja nukkunut hyvin alusta asti. Mitään niinsanottuja ongelmia ei ole ollut. Silti sairastuin masennukseen vähän lapsen syntymän jälkeen. Se on hirveää kun tuntuu ettei pysty olemaan niin hyvä äiti kuin haluaisi ja miten hyvän äidin lapsi ansaitsisi. Paljon on ollut unettomia öitä ja itkuisia päiviä minulla ja silti rakastan lastani niin etten voisi kuvitella eläväni ilman että hän olisi syntynyt. Äitiys on ihanuuden ja masennuksen lisäksi tarkoittanut uusia pelkoja elämään. Ennen en pelännyt oikein mitään mutta nyt pelkään kaikkea. Pelkään ennen muuta sitä että lapselle sattuu jotakin kamalaa.

Äitiys ei kuitenkaa ole hävittänyt minua mihinkään, en ole pelkkä äiti. Kun menemme ystävillemme kylään niin en todellakaan ala kertoilla lapsettomille ystävillemme kakkavaipoista tai maidonkorvikkeisat. Vastaan jos lapsesta kysytään mutta enempiä en kerro. Minussa on kaikki ne piirteet kuin ennenkin, toiveet, musiikkimaku,harrastukset jne.

Jos joku ei halua lapsia niin minua ei paljon nappaa, ei minua nappaa sekään jos joku haluaa. Kukin eläköön tavallaan.

Itse olin aikanaa (ennen 30v) varma, etten halua lapsia. Se oli suuri kriisin paikka parisuhteellekin, koska mies ehdottomasti halusi lapsia. Sinun tavallasi minua ärsytti useasti lapset ja lasten vanhemma, jotka eivät voineet kontroloida lapsiaan. Sitten kolmikymppisenä tapahtui muutos ja vaikkei varsinaista vauvakuumetta tullutkaan, huomasin ajattelevani, että haluaisin äidiksi.

Yllätyksekseni kuuluin siihen puolihöperöön äitien ryhmään, joka hurahti vauvaan heti synnytyksen jälkeen. Vaikka arki oli väsyttävää ja jatkuva unenpuute, vaipparalli ja älyllinen taantuminen (todella!) välillä ryydytti, koin sellaista iloa vauvasta, että kaikki negatiiviset asiat tuntui todella vähäpätöisiltä. Nykyään pinna on välillä todella tiukilla uhmaikäisen kanssa. Vieläkin öisin heräilevä vauva valvottaa, joten väsymys on muuttunut pysyväksi olotilaksi, enkä edes muista millaista on nukkua kunnolla. (ei sillä etteikö mieheni hoitaisi lapsia, jotta saisin nukkua, mutta en vaan osaa levätä, kun tiedän härdellin olevan päällä)

Silti esimerkiksi tänään (kun mies on parin päivän työreissulla ja itse olen lasten kanssa kolmisin pari päivää) tulee ihan pala kurkkuun kun istun esikoinen kainalossa ja vauva sylissä lukemassa satukirjaa esikoiselle. Kohtalaisen pidättyväisenä, jopa tunnejäykkänä ja työorjentoituneena ihmisenä on vaikea uskoa, että näin voimakkaita tunteita voi edes kokea. Lapset ovat (kohtalaisen hyvästä urastani ja muutenkin aika hyvistä puitteista huolimatta) ehdottomasti parasta elämässäni. Ennen lapsia matkustimme mieheni kanssa paljon, voin ostaa usein haluamani, kävin syömässä ja ulkona ystävien kanssa usein ym. Nyt joudutaan miettimään talousasioita tarkasti, lapsiin menee rahaa ja vanhempainlomalla sekä hoitovapaalla tulot putoaa reippaasti. Siitä huolimatta koen olevani niiiiin paljon rikkaampi nyt.

Minun mielestäni siis äitiys on ihanaa, mikä ehkä tuli jo selväksi. On tietysti niitäkin päiviä, jolloin tulee mietittyä, että miten tätä voi kukaan jaksaa, mutta se tunne menee usein nopeasti ohi.

Viimeiseksi on vielä todettava, että ei ole itsekästä olla haluamatta lasta. Tosin jos syynä on oma mukavuudenhalu, on se mielestäni erikoista ehkä jopa säälittävää. Jossain vaiheessa päätöstä ehkä tulee katumaan ja silloin voi olla jo myöhäistä. Toisten lapsista ei tarvitse pitää, se ei tarkoita, etteikö omaa lasta rakastaisi. Vaikka nykyään pidän pääsääntöisesti lapsista, koen myös joskus lapset ärsyttäviksi, jos he eivät osaa käyttäytyä ikänsä ja paikan edellyttämällä tavalla. Tosin lapsethan eivät itse ole huonoon kasvatukseensa syypäitä, vaan heidän vanhempansa. Tietysti pitää muistaa, että joidenkin lasten käytökseen voi syynä olla sairaus tms eikä kurin ja kasvatuksen puute. Uhmaikäisen äitinä on pakko myöntää, että ei se meidän kullanmurukaan usein käyttäydy kauniisti, vaikka kovasti kasvattaa yritetäänkin. Onneksi kiukkukohtaukset kuitenkin keräävät useammin sääliviä ja huvittuneita katseita, kuin kiukkuisia. Joka paikkaan en viitsi tytön kanssa lähteä, koska kaikkien ei tarvitse joutua joka paikassa kokemaan uhmaiän ihanuutta.

Hei, unohtui mainita, että:

Sinun ehdottomasti kannattaa lukea näistä Äidit ja Isät -osioista tuo "Väsymys ja masennus". Siellä on aika lailla sitä todellisuutta, missä perheet ja varsinkin loppuun uupuneet äidit elävät. Hyvä että joku uskaltaa jutella omista tuntemuksistaan siellä rehellisesti, vaikka saakin sitten pilkkakuoron niskaan "mitäs teitte kakaroita". Sinulla on siis tilanne hyvä, kun niitä lapsia ei vielä ole, eikä mitään peruuttamatonta ole tehty.
Kyllä ennenkin äidit uupuivat taakkansa alle, mutta ongelmista ei saanut puhua kun ei ollut nettejä. Naiset vain katkeroituivat ja kovettuivat ja sairastuivat. Mutta kuten sanottu, ennen ei naisilla ollut mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen, kun lapsia vain tuli niin monta kuin tuli. Miehenhän piti saada p****a, eikä ehkäisyvälineitä ollut. Muistaakseni oikein laissa oli maininta aviovelvollisuuksista eli velvollisuus seksiin. Enpä tiedä onko enää.

Äitiys on ihanaa ja isoäitiys myös!