Mitä tehdä kun ei rakasta vaikka pitäisi..

Lapsi vaistoaa, jos tuo on totta, mitä kerroit. Sinulla täytyy olla joku "lukko" päällä. Klisee, mutta ehkä juontuu lapsuudestasi, äitisuhteestasi? Pitäisikö sinun käydä puhumassa neuvolan psykologille?

koko juttua.

suosittelen avautumaan asiasta neuvolassa. Rakkaudentunteen olisi ihan ehdottomasti pitänyt jo syntyä, mikäli kaikki olisi kunnossa. Tuo ei ole normaalia ja jotain on pahasti vialla. Puhu terkkarille, joka laittaa sinulle lähetteen neuvolapsykologille. Lapsi huomaa jo tai ainakin tulee huomaamaan asian. Kehottaisin myöskin kovasti tarkastelemaan omaa suhdettasi vanhempiisi.

Toivon teidän perheen puolesta, että rohkaistut hakemaan apua. Pisteet sinulle siitä, että ilmeisesti olet edes hoitanut perushoidon hyvin. Valitettavasti se ei yksinään riitä. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi.

on helppo antaa rakkautta, kun sitä itsekin saa. Miestäsi rakastat ja häneltä myös saat rakkautta. Lapsellesi myös osoitat rakkautta. En tiedä kokeeko lapsesi sinut lämpimänä vai kylmänä äitinä. On hyvä että pohdit asiaa. Ensimmäisen lapsen kohdalla voi olla vaikkapa vaikea ymmärtää rakkauden erilaisuus, kun se kohdistuu puolisoon ja lapseen. Lapsen syntymä on aina kriisi elämässä. Jos olet imettänyt lastasi tunneside voi olla voimakkaampi. Muista pitää lastasi sylissä. Ja halata häntä. Lapsi ei oleta että äiti joka päivä selittää että nääiin huurjasti äiti rakastaa. Vaan lapsi saa kaiken tarvitsemansa turvan, lämmön ja ruuan. Eli normaalit jutut ruoka, juoma, pesut ja rajat lapsen tasoisesti. Hyvä että sinulla on järki päässä. Aina nyt sattumalta ei oo humauksia päässä.

on pyyteetöntä rakkautta ja nykymaailmassa kummajaista. Siitä kun ei saa vastineeksi mitään konkreettista hyötyä, ei rahaa, joutenoloa, huvituksia, mukavuutta, seksiä. Kai on menty jo siihen, ettei sellaista rakkautta edes tunnisteta tai pidetä rakkautena.
Joskus rakkauden tunnistaa vasta sitten. kun sen on menettänyt. Toivottavasti sinun ei tarvitse oppia rakastamaan poikaasi niin vaikeaa tietä.
Miehiä tulee ja menee, lapsi pysyy aina, vaikka olisi poissakin.

Apua. Tämä on sinulle tosi vaarallinen ympäristö, koska täällä kaikki tuomitsevat sinut. Suosittelen postumaan tältä foorumilta, vaikka onkin tosi hienoa että uskalsit päästää ulos nuo ajatukset itsestäsi.
Nämä asiat ovat niin suuria tabuja tällä palstalla että tästä tulee luultavasti armoton sota, mutta kyllä nämäkin asiat on hyvä saada sydämeltään.

Minulla on ollut aivan samanlainen tunne ja minulla on myös poika joka on syntynyt 2005.
Perusasiat omassa lapsuudessa on kunnossa, enkä ole keksinyt mitään ulkoista syytä sille "äidinrakkaus"-tunteen puutteelle. Koomisinta on että rakastan toista lastani aivan äärettömästi ja tiedän nyt mistä esikoinen on jäänyt paitsi.
Ei se tarkoita ettenkö omalla tavallani rakastaisi myös esikoista, eli kaikki jotka alkavat kirjoitella "et ole ansainnut lapsiasi" juttuja niin voitte unohtaa ne.

Jälkeenpäin ajateltuna olisi varmaan ollut fiksua puhua jonkun ammattilaisen kanssa aiheesta jo aikoja sitten.

Älä ainakaan jatka kierrettä ystävällesi. Juuri tuon vuoksi niin monelle äidille tulee hirveä pettymys kun kaikki vain hehkuttavat äitiyden superihanuutta ja todellisuus on toinen. Tutkimusten mukaan kolmasosa vanhemmista harkitsisi lasten tekoa uudestaan, jos voisi taaksepäin palata. Mutta kun näistä ei saa puhua... Pitää vain hehkuttaa sitä ihanuutta vaikka todellisuus on ihan muuta.

Ja voin kertoa että lapsi vaistoaa, aivan varmasti. Ja hän tulee tietämään koko ikänsä ettei äitiä kiinnosta eikä hän saa sinulta aitoa läheisyyttä.

Niin, lapsiaan pitäisi tietenkin rakastaa koko sydämestään. En kuitenkaan tuomitse sinua. Ymmärrän tavallaan. Jos on väsynyt aina vain, lapsiin kyllästyy tietyllä tavalla, mutta ei se rakkaus häviä mihinkään. Itse tapaan katsella lapsiani iltaisin, kun ovat jo nukkumassa. Silloin ne tuntuvat niin rakkailta, että kyyneleet eivät ole kaukana.. Aina äiti tuntee syyllisyyttä jostain. Olenko tarpeeksi hyvä ja lämmin äiti? Annanko jokapäivä laatuaikaa lapselleni, vai onko se vain useimmiten pakollista suorittamista? Tietääkö ja tunteeko lapsi varmasti, että rakastan häntä ja miten saan sen parhaiten osoitettua hänelle? Näitä mietin itsekin. Kuka ei miettisi? Joku päivä menee enemmän väsymyksen sumussa, joku päivä tuntee saaneensa aidon kontaktin lapsen kanssa ja silloin on itselläkin levollinen mieli päivän päätteeksi.

Mutta ovatko kaikki "äitityyppejä"? Olisiko sinulla tilanne toinen, jos olisit kokopäivätyössä? Olisitko silloin parempi äiti lapsellesi edes iltaisin ja viikonloppuisin? Entä jos olet vain kyllästynyt kotiäitiyteen? Nukutko tarpeeksi? Onko ympärilläsi liikaa muuta turhaa työtä/ tekemistä, jolloin ajatuksesi parveilevat niissä? Oletko onnellinen? Onnellisuus heijastuu ympäristöönkin.. Jos et ole onnellinen, mieti mitä elämästäsi puuttuu?

Kysymyksiä mietittäväksi..

Rakkaudettomuuden lapsi vaistoaa silmistäsi, eleistäsi eikä lapselle voi esittää. En oikein usko, ettet todellisuudessa rakastaisi lastasi. Sinulla on nyt jokin lukko päällä tai olet masentunut/ väsynyt. Lisäksi me ihmiset osoitamme rakkautta eritavoin. Toiset ovat ylenpalttisempia kuin toiset ja se on ok, kunhan pidät lastasi paljon lähellä ja sylissäsi ja leikit tarpeeksi hänen kanssaan, kuten kai olet tehnytkin.

Jos taas mennään henkimaailman puolelle, uskon että jostakin tiettyä lasta saattaa rakastaa siksi enemmän, kun sattuu olemaan hänen ns. sielunsukulaisensa. Olisiko siinä mitään ihmeellistä? Siksi toinen voi tuntua toista läheisemmältä, jopa koko eliniän. Lapsille tulee kuitenkin pyrkiä osoittamaan aina rakkautta tasapuolisesti. On mielestäni kuitenkin väärin, että äiti jotenkin suosii toista, vaikka saattaisi tuntea vähän eritavoin.

Lapsi ei ole köyhdyttänyt suhdetta. Lapsi täydentää ja haastaa teitä tuntemaan itsenne. Lapsi haastaa heikkoutenne esiin, mitä muuten on niin helppo piilottaa jopa itseltä. Ehkä ongelma on siinä että näet elämän väärästä vinkkelistä. Luulet että elämä on rikasta kun ehtii tehdä paljon, saavuttaa, hemmotella itseä, harrastaa seksiä. Todellinen elämän rikkaus on aivan muualla. Se on itsensä tuntemusta esimerkiksi. Näin lapsi köyhdyttämisen sijaan onkin rikastuttanut elämääsi. Myös lapsi antaa ja kaipaa hellyyttä, vaikka se onkin erilaista kuin miehen ja naiosen välinen hellyys. Miksi vauvat usein hyvinkin hellästi paijaavat äitiä imetyksen aikana? Koska myös lapsi kykynee hellyyteen ja rakkauteen heti syntymähetkestään alkaen. Sinun on aika nähdä lapsesi ja elämäsi uudella tavalla. Hakeudu vuorovaikutusterapiaan lapsesi kanssa. Kuulostat hyvin egosentriseltä ihmiseltä..."me ja palava rakkaus"...tuo on erospainotteinen rakkaus...mitä ilmeisimmin et osaa tuntea agape-rakkautta, suurinta rakkauden muodoista. Luepa vaikka http://www.sjchurchofchrist.org/agape.shtml.
Tärkeä lause: "There are a couple of very interesting characteristics about eros. First, in order to exist eros is dependent upon the situation and circumstances. As long as a couple is enjoying a romantic situation, eros can thrive. But, as soon as hurtful words or actions appear, eros simply evaporates." "Eros thus grows strong and then wastes away based upon our perceptions."
Tämä on rakkautta jota etsit ja kaipaat, eikä se ole elämän perusta.
Agapesta: "Unlike the previous two types of love, agape is not limited to being held hostage by its environment and someone's perception. The reason why agape can soar above these is because it is based upon the commitment of a decision. It entails the decision to proactively seek someone's well-being. Since it is not a knee jerk reaction nor just a responsive feeling to how I've been treated, agape is capable of acting in a hostile environment where there are no warm fuzzy feelings."
Agape-rakkaus on puhdasta ja kaunista. Opi ymmärtämään se, niin kykenet rakastamaan lastasi, koska et voi rakastaa häntä eroksella vaan ja ainoastaan agapella, joka sinulta näyttää nyt puuttuvan.
Tässä viittaan tuohon, mitä sanoin ensiksi...lapsi haastaa meidät tuntemaan itsemme...

Ymmärrän aivan hyvin sinua vaikkei itselläni lasta olekkaan. Ihmiset ovat muutenkin joka suhteessa yksilöitä ja tunteita on ihmisillä jos minkäkinlaisia. Hyvä kun uskallat puhua asiasta. Kannattaa varmaan puhua myös jollekkin psykölogille tai muulle, jos sieltä saisi jonkinlaista näkökulmaa asiaan, ja ainakin helpottaa kun puhuu asiasta.

MENE HOITOON!

Anteeksi tämä sekava sepustus, menee yövalvomisen piikkiin... Minulle tuli tästä kirjoituksesta kyyneleet silmiin, koska uskalsit jakaa näin aran ajatuksen ja tunteen täällä ja tuli omat liikuttavat muistot mieleen. Olet itsellesi rehellinen. Mielestäni se on mielettömän arvokas ominaisuus, josta sinun lapsesi saa olla onnellinen.

Sinä olet mielestäni vahvoilla. Jos voin jotain neuvoja antaa omasta kokemuksesta, niin ainakin sen, että älä ole turhaan huolissasi kun olet noin rehellinen :) . Voisitteko saada hoitaa suhdettanne miehesi kanssa hetken aivan kahden? Myös parisuhde tarvitsee huoltoa ja luottamuksen edelleen rakentamista. Ehkä sinulla on epävarmuutta suhteessasi lapsen isään? Pelko siitä että menettää toisen voi tehdä tuota mitä kerrot. Pyytäisin sinua ajattelemaan sitä, että lapsesi ei selviä ilman sinua, mutta miehesi aikuisena kyllä, samoin sinä selviät vaikka mistä ihmissuhdekriisistä. Lapsi on viaton eikä ole syyllinen mihinkään, vähiten syntymäänsä.

Haluan kertoa mikä sai omat tunteeni heräämään yhdellä iskulla. Luulin, että lapseni oli loukkantunut kuolettavasti hirveässä onnettomuudessa, johon pidin itseäni syypäänä, vaikka asia ei niin ollutkaan. Sillä sekunnilla, kun näin että vauva selvisi naarmuitta ja näin etten menettänyt häntä, ryöpsähti minusta niin valtavat kiitollisuuden, helpotuksen ja rakkauden tunteet, että sen tunteen voimalla olen puskenut ja taistellut lapseni puolesta kohta kahdeksantoista vuotta ilman toista huoltajaa läpi mahdottomilta tuntuvien vaikeuksien.

Sinua helpottaisi päästä juttelemaan asiasta jonkun vanhemman naishenkilön ja äidin kanssa, mielummin lääkärinkoulutuksen omaavan kanssa, jolla paljon kokemusta ja joka ei syyllistä sinua mistään ajatuksestasi. Hän voisi kertoa sinulle, että et ole lainkaan ainut samassa tilanteessa oleva. Älä missään tapauksessa käsittele tätä asiaa tietämättömien ja kouluttamattomien naapurien, ystävien eikä varsinkaan sukulaisten jne läsnäollessa, ettei syyllisyyttä enää ruokittaisi. Tunteet eivät voi eikä saa olla kiellettyjä, negatiivisetkaan tai tunteettomuuden tunnistaminen. Pääasia nyt on että lapsella on perusturva ja häntä pidetään lähellä ja juttelet ja puhut hänelle paljon. Voisitko soittaa vaikka väestöliiton perheneuvontapuheluun tai johonkin muuhun paikkaan jossa on pätevä asiantuntija, jolle uskaltaisit jutella nimettömänä niin se helpottaisi omaa oloasi vielä?

Aihe on leimaava, kuten näiden joidenkin tuomitsevien ja riittämättömyyden tunteita lisäävien ihmisten kommenteista sait havaita. Se vain lisää tuskaa, kun kuulee, että pitäisi pystyä vielä enempään, mikään ei muka ole tarpeeksi. Pidä lastasi paljon lähelläsi ja sylissä ja juttele hänen kanssaan paljon. Kun kerran huolehdit hänestä ja hänen perusturvallisuudestaan hyvin, on se jo sitä äidinrakkautta, minkä muka kuvittelet sinusta puuttuvan =)))! Rakkaus on tekoja, eikä tyhjän lässytystä.

Uskotko että moni äiti tuntee samoin kuin sinä, mutta he esittävät heille siirrettyä roolia ja vihaavat koko äitinä olemista mutta tukahduttavat kaikki negatiiviset tai tunteensa ja kääntävät ne jotenkin sosiaalisesti hyväksyttäväksi käytökseksi. Nämä äidit eivät ehkä pysty edes tunnustamaan eikä tiedostamaan mitään kielteistä itsessään ja itselleen, kuten sinä pystyt. Miten tällaiset äidit suhtauvat niihin, jotka puhuvat rakkaudettomuuden ja riittämättömyyden tunteista? Haukkuvat, säälittelevät ja solvaavat niitä jotka tuovat esiin heidän salaisimmat ja peitellyimmät ajatuksensa, jota he eivät itse pysty itsessään tunnistamaan eikä myöntämään, mutta tunnistavat ja osoittelevat ja tuomitsevat niitä heti toisessa kyllä. Kyse on vain defensseistä, on pakko yrittää säilyttää oma tasapaino projisoimalla toiseen jotain sellaista, mitä oma mieli ei kykene käsittelemään. Sinä olet tällaiseen verrattuna aika hyvissä asemissa. =)))

Toivon sinulle, lapsellesi ja miehellesi kaikkea mahdollista hyvää ja lämpimiä myötätunnon ajatuksia samoin kokeneelta äidiltä! Kerätkää kauniita muistoja mukavista hetkistänne!

Moi. Vihdoin löysin jonkun samanlaisen. Et ole yksin! Älä kuuntele noita tuomitsevia ihmisiä, jotka ei sua ymmärrä. Niiltä ei voi herua tippaakaan apua. Näin ensi alkuun tehtäköön selväksi; en ole masentunut. Poikani on reilun vuoden vanha. Lapsi oli suunniteltu ja haluttu, tosin tiesin jo tehdessä, että biologinen kello teki sen valtavan tarpeen saada lapsi. En ole ollut mikään lapsirakas ihminen aikaisemmin. Olihan se vauva hieno ja ihana. Odotin koko ajan, että se paljon puhuttu äidinrakkaus hersyisi luonnostaan. Ei tullut. Imetin melkein kuusi kuukautta, joista neljä itkin joka päivä, koska imettäminen oli niin tuskallista. Ajatuskin ahdisti ja nosti tuskan hien pintaan jo etukäteen. Vauva katsoi minua silmiin ja käänsin pääni pois. Kun se hymyili ensimmäisen kerran kesken imetämisen, kuvittelin sen olevan pieni paholainen, joka nauroi mulle, kun onnistui aiheuttamaan niin paljon tuskaa. No, se imettäminen sit loppu. Meillä poikkeuksellisesti sekä isä että minä ollaan oltu himassa koko ajan. Palasin töihin kun lapsi oli 10 kk. Isä jäi kotiin. Katson niitä yhdessä ja nään, kuinka niiden silmät syttyy, kun ne on yhdessä. Kun poika itkee, en tunne sen kipua tai harmitusta. Nään kuinka isä juoksee sen luokse ja tiedän, että musta pitäis tuntua samalta, mutta ei tunnu. Oon aina hoitanu pojan moitteettomasti. Kaiken teen velvollisuudentunteesta. En kestäis ajatusta, että joku kattois vierestä ja ajattelis et oon huono äiti. On tosi raskasta pitää kulissia yllä, miettiä bussissa ja kaupassa että mitä oikea lastaan rakastava äiti nyt tekis? Hymyilen, koska niin kuuluu tehdä. Välitän kyllä siitä, en haluais sille tapahtuvan mitään pahaa. Koen sen samanlaisena ku lemmikin. Kiva et se on olemassa, mut vaivaahan siitä on. Jos nyt sais palata ajassa taaksepäin, en ikinä tekis lasta. Kuukaus sitte kerroin tästä miehelle. Jotain se oli aavistelluki. Se oli tietysti shokissa ja loukkaantunu ja toivo, etten olis sanonu sitä ääneen. Mut onneks sanoin. Sentään himassa ei tarvii näytellä koko ajan. En oikeesti nää meillä tulevaisuutta yhdessä, koska jossain vaiheessa toi lapsi kasvaa ja rupee tajuu juttuja, enkä halua aiheuttaa sille mitään äiti-traumoja. Mietin lähtöä joka päivä. Mitä sit tapahtuu ku se tajuu et äiti ei rakasta. Ei sellasta taakkaa voi kellekään antaa. Nyt jo tuntuu siltä et se ymmärtää jotain ku se hakee kontaktia mun kanssa. Se on raukka syytön tähän tilanteeseen ja ansaitsee rakastavan perheen. Parempi siis sen on olla ilman mua. Oon miettiny kans psykologille puhumista, mut en tiedä miten se auttais. Yritin vuoden verran rakastaa ja rakastua, mut oon luovuttanu jo. Päivisin ku oon töissä tai muuten yksin, unohdan että mulla on lapsi. Ja oon onnellinen. Jos on mahdollista laittaa privaviestii ni laita vastaus tänne.

Tuo on niin SURULLISTA

Vanha ketjun aloitus, mutta mielestäni niin tärkeästä aiheesta, että kommentoinpa minäkin.

Mulla meni tosi kauan, että aloin kiintyä lapseeni. Raskausaikana en uskaltanut kiintyä, kun tiesin keskenmenon riskeistä ja tuttavani oli menettänyt synnytyksen yhteydessä lapsensa minun tullessani raskaaksi. Pikkuvauva-aikana olin niin uupunut, että kaiken sen keskellä vain suoriuduin. Ei siinä ehtinyt rakastaa edes itseään.

Vasta kun lapsi alkoi puhua kunnolla ja kasvaa isommaksi tunteet myös lisääntyivät. Silti se suurin ja monen mainostama kaiken kattava rakkaus puuttui.

Sitten kävi niin, että juuri kolme vuotta täyttänyttä lastani töytäisi auto. Hän juoksi suoraan hitaasti ajavan auton oveen ja kaatui. Mitään pahempaa ei käynyt - säikähdyksellä selvittiin - mutta sieluni silmin näin tilanteen, jos lapsi olisi juossut kahta sekuntia aiemmin kulman taakse. Hän olisi jäänyt suoraan auton alle.

Tuo hetki oli jotenkin niin järisyttävä, että nämä viimeisetkin tunnepuolen lukot aukesi ja tapaus laukaisi sisälläni jotain todella suurta; Sillä hetkellä rakastuin lapseeni eniten maailmassa. Olin toki hänelle asian joka ilta aiemminkin kertonut, mutta tuosta eteenpäin on ollut seurana se jatkuva sydäntä pakahduttava huoli ja rakkaus.

Et ole yksin, minun lapseni on nyt 5kk, ja asiaa käsitellään mielenterveystoimistossa. Minulla on se ero että olen miehelleni asiasta kertonut. Miehelläni on vaikea ymmrätää: "Sinähän olet niin ihanasti lapsen kanssa, naurat ja vaikutat onnelliselta." Joo, periaatteessa on minulla ihania hetkiä ja hauskaa lapseni kanssa, mutta en ymmärrä sanontaa "lapsiaan rakastaa enemmän kuin mitään muuta mailmassa". Olen aina pitänyt lapsista ja omaa lastani hoidan aivan kuten kaikkien muidenkin ihania lapsia. Aluksi ressasin tätä tunnepuolta enemmän, nyt ajattelen että ehkä se kasvaa ajan myötä. Jaksamisia!