Ensinnäkin viihdyn erittäin hyvin yksikseen... mä käyn päivittäin salilla lähes yksin, kirjastolla, kaupoissa shoppailemassa, ulkona syömässä, lenkillä yms. Mun mieliala on erittäin valoisa ja välillä tuntuu, että mulla on jopa ylimielisen hyvä olo sillä tavalla, että monesti mietin, että muiden tulee väistää minua. Mä nautin siitä kun kerään katseita, kun olen siis yksikseni. Kukaan ei tunne mua... ja sen takia nautinkin siitä vielä enemmän.
MUTTA
Jos olen muiden ihmisten kanssa, niin en saa tätä samaa hyvänolonfiilistä. Jotenkin tuntuu, että silloin en ole itseni hallinnassa vaan muut vievät minua, sillä useimmiten asiat tehdään muiden mieltymysten mukaisesti. Mulla on hyviä ystäviä muutama, mutta varsinkin porukassa jään mieluusti taka-alalle ja kuuntelen vain muiden juttuja. Kahden kesken minulla on ihan hyvä fiilis, mutta paras fiilis on yksin. Ja tää porukassa olemisen vaikeus koskee nimenomaan naisporukoita, itsekin olen siis nainen. Onko mulla niin sairaalloisen alhainen itsetunto etten kestä sitä, että minä en ole koko aikaa parrasvaloissa, vaan muut, kauniimmat ihmiset vievät sen huomion? Olen ehkä kateellinenkin, sillä en ole yhtä sujuvasanainen tilanteessa kuin tilanteessa? En ole keskimäärin yhtä hauska kuin muut, sillä minun on vaikea rentoutua porukassa? Ja mun on välillä tosi vaikea ilmaista tunteita muutenkin muille ihmisille. Ku välil unohdan, että ei ihmiset osaa lukea mitä mä tahdon ellen sano sitä. Ja sillä tavoin aika useesti tuntuu, että kukaan ei ymmärrä mua. Ja koen itseni aika useesti ulkopuoliseksikin. Ajattelen liikaa asioita porukassa, analysoin kaikkea ihan liikaa(katson itseäni ikään kuin koko aika ulkopuolisen silmin). Mulla on tosi paljon haaveita ja unelmia, mutta en pysty kertomaan niistä muille, koska en oikein osaa/uskallla/halua jakaa asioita muiden kanssa, vaikka mulle avaudutaankin todella helposti...
Ja muutama erittäin läheinen ystävä on sanonut minulle, että olen tietyllä tapaa todella tunnekylmä ihminen. Siis eivät sanoneet pahalla, sillä he purskahtivat itkuun kun kertoivat tämän minulle, sillä asia oli vaivannut heitä niin kauan ja he olivat useaan otteeseen pahoittaneet mielensä minun teoistani ja minä en ole tajunnut mitään, että olen satuttanut henkisesti jotakuta:/
Isäni on siinä määrin samanlainen kuin minä, että hän haluaa tehdä kaiken yksin ja viihtyy loistavasti yksikseen. Ehkä tämä on geeneissä?
Olen muuten 20-vuotias. Olisi kiva kuulla vähän jotain, että mikä mulla on? Mun itsetunto on taivaissa yksinäni,samoin itsevarmuus, mutta porukassa niitä saa aina hakea. Vai olenko jotenkin ylitsepursuavan narsistinen? Mä nimittäin miellän itseni todella hyvännäköiseksikin... silleen, että kaikki katsoo ja ihailee mua:s
Kiitos, sain avautua: )
MUTTA
Jos olen muiden ihmisten kanssa, niin en saa tätä samaa hyvänolonfiilistä. Jotenkin tuntuu, että silloin en ole itseni hallinnassa vaan muut vievät minua, sillä useimmiten asiat tehdään muiden mieltymysten mukaisesti. Mulla on hyviä ystäviä muutama, mutta varsinkin porukassa jään mieluusti taka-alalle ja kuuntelen vain muiden juttuja. Kahden kesken minulla on ihan hyvä fiilis, mutta paras fiilis on yksin. Ja tää porukassa olemisen vaikeus koskee nimenomaan naisporukoita, itsekin olen siis nainen. Onko mulla niin sairaalloisen alhainen itsetunto etten kestä sitä, että minä en ole koko aikaa parrasvaloissa, vaan muut, kauniimmat ihmiset vievät sen huomion? Olen ehkä kateellinenkin, sillä en ole yhtä sujuvasanainen tilanteessa kuin tilanteessa? En ole keskimäärin yhtä hauska kuin muut, sillä minun on vaikea rentoutua porukassa? Ja mun on välillä tosi vaikea ilmaista tunteita muutenkin muille ihmisille. Ku välil unohdan, että ei ihmiset osaa lukea mitä mä tahdon ellen sano sitä. Ja sillä tavoin aika useesti tuntuu, että kukaan ei ymmärrä mua. Ja koen itseni aika useesti ulkopuoliseksikin. Ajattelen liikaa asioita porukassa, analysoin kaikkea ihan liikaa(katson itseäni ikään kuin koko aika ulkopuolisen silmin). Mulla on tosi paljon haaveita ja unelmia, mutta en pysty kertomaan niistä muille, koska en oikein osaa/uskallla/halua jakaa asioita muiden kanssa, vaikka mulle avaudutaankin todella helposti...
Ja muutama erittäin läheinen ystävä on sanonut minulle, että olen tietyllä tapaa todella tunnekylmä ihminen. Siis eivät sanoneet pahalla, sillä he purskahtivat itkuun kun kertoivat tämän minulle, sillä asia oli vaivannut heitä niin kauan ja he olivat useaan otteeseen pahoittaneet mielensä minun teoistani ja minä en ole tajunnut mitään, että olen satuttanut henkisesti jotakuta:/
Isäni on siinä määrin samanlainen kuin minä, että hän haluaa tehdä kaiken yksin ja viihtyy loistavasti yksikseen. Ehkä tämä on geeneissä?
Olen muuten 20-vuotias. Olisi kiva kuulla vähän jotain, että mikä mulla on? Mun itsetunto on taivaissa yksinäni,samoin itsevarmuus, mutta porukassa niitä saa aina hakea. Vai olenko jotenkin ylitsepursuavan narsistinen? Mä nimittäin miellän itseni todella hyvännäköiseksikin... silleen, että kaikki katsoo ja ihailee mua:s
Kiitos, sain avautua: )
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos viihtyy yksinään, sellaisiakin ihmisiä on.
Liika itsensä tarkkailu kannattaa karsia pois, ihmiset kiinnittävät muihin paljon vähemmän huomiota kun moni mielessään kuvittelee.
Mutta kun toi vaikeuttaa omaa elämääni, kun en tunne oloani niin hyväksi muiden seurassa... elämässä kun väkisin joutuu tekemisiin muiden ihmisten kanssa.
Olen rohkea ja vaikutan seuralliselta, mutta kuitenkin odotan koko ajan että pääsen omiin oloihini, pois muiden seurasta.
Matkustelen yksin, viimeksi kävin Brasiliassa, mökillenikään en kaipaa seuraa, luonto ja sen ihmeiden seuraaminen riittää.
Olen paljon vanhempi kun sinä, jos vanhenemisesta ei juuri iloa ole, niin juuri tuollaiset asiat menettävät merkitystään.
Olen varma että vuosien mittaan pääset asian kanssa sinuiksi. Tärkeintä on että itse tykkäät elämästäsi, nuorena kuuluu olla myös muuta elämää, ymmärrän sen.
Minulla on aina ollut yksi ihminen kerrallaan jonka olen päästänyt lähelleni, muiden kanssa olen vain sen aikaa kun on pakko.
Kaikkea hyvää sinulle.
Mäkin oon matkustellut paljon yksin, viimeksi käväsin New Yorkissa kahden viikon matkalla...
Samanlaista minulla, mutta olen päässyt yli siitä mitä muut odottavat minulta. Olen juuri sellainen yksinolija kun haluan enkä välitä ylisosiaalisten ihmisten arvostelusta. He ovat erilaisia eikä sosiaalisuus ole minulle mikään tavoiteltava tila. Minusta on hienoa, että osaa olla yksin. Esimerkiksi työpaikallani on useita ylisosiaalisia henkilöitä, jotka eivät osaa tai uskalla käydä yksin työpaikkaruokalassa syömässä, vaan kokoavat ympärilleen suuren joukon ihmisiä. Jopa työmatkat yksin on joillekin ylitsepääsemätön ongelma. Pidän siis tätä yksinolemisen taitoa suurena lahjana enkä vaivana. Tyttäreni on samanlainen ja hänkin on enemmäkin ylpeä siitä, että elää ilman riippuvuutta toisista ihmisistä. Tulemme siis ihmisten kanssa hyvin toimeen, mutta viihdymme yksin tai oman perheen kanssa. Kärsin kaikenlaisesta biletyksestä.
Kyllä minäkin nautin siitä, että tulen toimeen itsekseni, mutta toi useesti vaivaa, että miksi porukassa tunnen itseni jotenkin sitten huonommaksi ja mulla ei vaan oo sellanen hyvä fiilis niin kuin yksin?? Huono itsetunto?? En vaa tunne olevani kotonani? Ja välillä mulla on hirveä sisäinen ristiriita, koska joskus kaipaisin älyttömästi sitä jotakuta tohon vierelle kuuntelemaan ja olemaan mun kanssa, mutta koska oon vähän tälläinen yksinäinen sielu, niin mun on tosi vaikee kans näyttää se tarve sille ja useet luulee ettei mua kiinnosta:/ Mut melko sinnikkäästi ainakin mun työpaikalla ihmiset juttelee mulle ja ottaa huomioon, vaikka olenkin aina todella omissa maailmoissani:)
olen aivan samanlainen. Tarvisen niitä toisia, mutta välillä väsyn ja ah miten ihana on olla taas rauhassa ja tehdä omia asioitani ja muistaa omat ajatukseni ja keskittyä ihan vain itseeni ja viis veisata muista ihmisistä. Ja pian taas kaipaan seuraa, kun olen saanut yksinäisyydestä kyllikseni ja sitten taas kohta haluan olla yksin. Ehkä paras olisi juuri sellainen toinen ihminen, joka olisi läsnä, mutta jonka kanssa ei olisi pakko olla sosiaalinen. Saisi vain olla ja tehdä asioita yksin tai yhdessä. Nytkin joulun aikaan huomasin, että kännykästäni oli virta loppu. En ladannut sitä kolmeen päivään. Ei vaan huvittanut.
Olen huomannut, että tarvitsen elämässä omat asiani, joita en jaa kenenkään kanssa. Esim omat harrastukset, joista voin jutella ja joista haluan jutella, mut oikeastaan ei voisi vähempää kiinnostaa mennä niihin kaverin kanssa. Yksin voin mennä käymään paikoissa ja kokea asioita, joista tiedän, ettei muut ymmärtäisi tai ei kiinnostaisi, esimerkiksi joskus joku taidenäyttely, jossa käyn vain katsomassa ihmisten aikaansaannoksia. Monet kokemukset on parhaita yksin. Ja mikä huikea vapauden tunne on esimerkiksi yksin matkustaa ja mennä minne nenä näyttää. Mutta miten ihana onkaan tulla kotiin sitten ja mennä taas ihmisten luo..
En tiiä kai se pitää hyväksyä, mitä tuntee.Ei varmaan kannata jäädä negatiivisessä mielessä miettimään omia tunteita, että ne on jotenkin vääriä, että tässä tilanteessa pitäisi tuntea eri lailla.Se voi myös olla siinä, että kun on itsekseen niin, ei ole jollain lailla yleisöä ympärillä ja sitten kun tulee muita ihmisiä, niin on niinkun näytillä ja tuntee hieman olonsa epämukavaksi. Arvio itse , että olenko nyt riittävä ym. Kaikilla varmastikin on näitä samoja ogelmia kuin sinulla.Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi. Se on mukava kuulla, että tykkäät ulkonäöstäsi siitä kannattaakin olla ylpeä, mutta terveellä tavalla. Kaunista ihmistä on ilo katsella!