Onko tälle mitään "nimeä" .. tunteeko kukaan samoin?
Tämä olotila saa minut ahdistuneeksi aina kun huomaan sen.
Minusta tuntuu siltä, että olen vangittu tähän ruumiiseen missä olen.
Ahdistaa olla oman pään sisällä. Haluaisin pois, en haluaisi tuntea itseäni, haluaisin hypätä johonkuhun toiseen hahmoon, ikään kuin katsella unesta itseäni ja muita, enkä olisi osallinen siihen muuten sitten..
Kaikki on minulle aina ollut vaikeaa, olen epäonnistunut kaikessa minkä olen aloittanut ala-asteen jälkeen.
Olen 23-vuotias. Tuntuu että minut onkin tuomittu epäonnistumaan kaikessa muussa paitsi rakkaudessa.. (jos vain löytää oikean tyypin..tällä hetkellä rakkaus kukoistaa, olen jo kolmatta vuotta yhdessä..)
En ole ikinä ollut edes kunnon töissä. "Normaali" elämäntapa ahdistaa minua, "töihin kahdeksaksi viisi päivää viikossa, harrastuksia jne.." Minulla ei ole edes harrastuksia nyt, vaikka haluaisin, mutta luulenpa että mokaan nekin jos alan käymään jossain, se kuitenkin jää kun en saa itseäni paikalle.
Olen ollut semmoiset neljä vuotta vakavasti masentunut.
Nyt en enää tunne itseäni masentuneeksi, toisaalta sitten sain "jälkilahjaksi" paniikkihäiriön nelisen kk sitten, mihin on lääkitys.
Vihaan tätä, haluaisin olla normaali ihminen. Ajattelen varmaan liikaa.
En pelkää ihmisiä, olen tullut iän myötä vain rohkeammaksi ja rohkeammaksi.
Mutta läheskään aina ei tee mieli lähteä ihmisten ilmoille, haluan olla omassa rauhassa ja/tai rakkaani kanssa kahdestaan viettää aikaa, muut ihmiset kaupassakin ärsyttävät minua, tuntuvat typeriltä lampailta..
Tuntuu että erakoidun kokonaan pikku hiljaa... Haluan opiskelemaan ja aijon hakea ja muuttokin olisi siten edessä..
Mutta tämä olo.. enkö pääse ikinä siitä eroon? Ihmettelen, miksi minä en voi olla niin kuin tuokin nuori, joka käy lukion ja on kaupan kassalla töissä ja sitten se haluaa mennä opiskelemaan vaikka lähihoitajaksi ja tekee sen ja se juoksee ulkona ja juoksee kuntosalilla yms. Tuntuu että se nuori on päässyt henkisesti helpommalla kuin minä, että hän ei ole saanut tämmöisiä aivoja kuin minulla, onneksi..
Välillä tekee mieli tappaa itseni kun en jaksa itseäni, vaikka olisin onnellinen.
Minulla on kuitenkin tulevaisuuden suunnitelmia ja toiveita ja unelmia paljon, rakastan rakkautta, eläimiä, luontoa, taidetta, musiikkia, iloa, eri vuodenaikoja.., haluaisin auttaa vähäosaisia sekä eläimiä.. vapaaehtoistyökin kiinnostaisi.
Koska raha ei ole ikinä mulle ollut tärkeää, ja sitäkin vihaan tässä maailmassa itsekkäiden ihmisten lisäksi.. Tuntuu että en vain kuulu tähän maailman menoon,
häpeän itseäni kun en tee mitään, en ole koulussa, en töissä, en harrasta mitään, ja on se tylsää.
En ymmärrä itseäni, miksi on niin vaikeaa olla "normaali"..
En halua olla minä omassa päässäni. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Voisin olla vain tajuton tai nukkua koko ajan..
Mietin myös millaista olisi olla tuon ja tuon ihmisen päässä..millaista olisi katsoa hänen silmistään ja ajatella hänen tavoin.
Minulla on myös epätodellisuuden tunteita silloin tällöin.
Minulla on sitten vialliset aivot, olisinpa saanut mieluummin syövän normaaleilla aivoilla kuin sairaan paskat aivot. Ainakin olisin tehnyt jotain elämälläni ennen kuin kuolen.
Tämä olotila saa minut ahdistuneeksi aina kun huomaan sen.
Minusta tuntuu siltä, että olen vangittu tähän ruumiiseen missä olen.
Ahdistaa olla oman pään sisällä. Haluaisin pois, en haluaisi tuntea itseäni, haluaisin hypätä johonkuhun toiseen hahmoon, ikään kuin katsella unesta itseäni ja muita, enkä olisi osallinen siihen muuten sitten..
Kaikki on minulle aina ollut vaikeaa, olen epäonnistunut kaikessa minkä olen aloittanut ala-asteen jälkeen.
Olen 23-vuotias. Tuntuu että minut onkin tuomittu epäonnistumaan kaikessa muussa paitsi rakkaudessa.. (jos vain löytää oikean tyypin..tällä hetkellä rakkaus kukoistaa, olen jo kolmatta vuotta yhdessä..)
En ole ikinä ollut edes kunnon töissä. "Normaali" elämäntapa ahdistaa minua, "töihin kahdeksaksi viisi päivää viikossa, harrastuksia jne.." Minulla ei ole edes harrastuksia nyt, vaikka haluaisin, mutta luulenpa että mokaan nekin jos alan käymään jossain, se kuitenkin jää kun en saa itseäni paikalle.
Olen ollut semmoiset neljä vuotta vakavasti masentunut.
Nyt en enää tunne itseäni masentuneeksi, toisaalta sitten sain "jälkilahjaksi" paniikkihäiriön nelisen kk sitten, mihin on lääkitys.
Vihaan tätä, haluaisin olla normaali ihminen. Ajattelen varmaan liikaa.
En pelkää ihmisiä, olen tullut iän myötä vain rohkeammaksi ja rohkeammaksi.
Mutta läheskään aina ei tee mieli lähteä ihmisten ilmoille, haluan olla omassa rauhassa ja/tai rakkaani kanssa kahdestaan viettää aikaa, muut ihmiset kaupassakin ärsyttävät minua, tuntuvat typeriltä lampailta..
Tuntuu että erakoidun kokonaan pikku hiljaa... Haluan opiskelemaan ja aijon hakea ja muuttokin olisi siten edessä..
Mutta tämä olo.. enkö pääse ikinä siitä eroon? Ihmettelen, miksi minä en voi olla niin kuin tuokin nuori, joka käy lukion ja on kaupan kassalla töissä ja sitten se haluaa mennä opiskelemaan vaikka lähihoitajaksi ja tekee sen ja se juoksee ulkona ja juoksee kuntosalilla yms. Tuntuu että se nuori on päässyt henkisesti helpommalla kuin minä, että hän ei ole saanut tämmöisiä aivoja kuin minulla, onneksi..
Välillä tekee mieli tappaa itseni kun en jaksa itseäni, vaikka olisin onnellinen.
Minulla on kuitenkin tulevaisuuden suunnitelmia ja toiveita ja unelmia paljon, rakastan rakkautta, eläimiä, luontoa, taidetta, musiikkia, iloa, eri vuodenaikoja.., haluaisin auttaa vähäosaisia sekä eläimiä.. vapaaehtoistyökin kiinnostaisi.
Koska raha ei ole ikinä mulle ollut tärkeää, ja sitäkin vihaan tässä maailmassa itsekkäiden ihmisten lisäksi.. Tuntuu että en vain kuulu tähän maailman menoon,
häpeän itseäni kun en tee mitään, en ole koulussa, en töissä, en harrasta mitään, ja on se tylsää.
En ymmärrä itseäni, miksi on niin vaikeaa olla "normaali"..
En halua olla minä omassa päässäni. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Voisin olla vain tajuton tai nukkua koko ajan..
Mietin myös millaista olisi olla tuon ja tuon ihmisen päässä..millaista olisi katsoa hänen silmistään ja ajatella hänen tavoin.
Minulla on myös epätodellisuuden tunteita silloin tällöin.
Minulla on sitten vialliset aivot, olisinpa saanut mieluummin syövän normaaleilla aivoilla kuin sairaan paskat aivot. Ainakin olisin tehnyt jotain elämälläni ennen kuin kuolen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Onko tälle mitään "nimeä" .. tunteeko kukaan samoin?
Minusta tuntuu siltä, että olen vangittu tähän ruumiiseen missä olen.
"Normaali" elämäntapa ahdistaa minua, "töihin kahdeksaksi viisi päivää viikossa, harrastuksia jne.."
-Koen nuo itse. On samanlaiset ajatukset ja kokemukset. Minulla ei ole mitään sairautta, mutta olen kokenut usein juuri tuollaisia tunteita, kuin olisin vankina omassa kehossa. Olisi hienoa olla ilman fyysisen kehon painolastia henkiolentona tms.Minulla nämä tunteet on välillä tulleet uniinkin.Olen niissä ikäänkuin pelkkää energiaa ja ajatusta, liikun ajatuksen voimalla kevyesti. Olen koittanut välillä selittää asiaa, mutta kukaan ei oikein käsitä :)Joskus olen kokenut paljonkin erillisyyttä kehoni kanssa. En tiedä onko sille nimeä.
häpeän itseäni kun en tee mitään, en ole koulussa, en töissä, en harrasta mitään, ja on se tylsää.
-Koulu, työt ja ennenkaikkea fyysiset harratukset (vaikka kuntosali) ja varsinkin käsillä tekeminen voisivat auttaa. Ne tuovat sinut "tähän kehoon" ja maadoittavat.Tunnet olevasi enemmän läsnä kehossa ja hahmotat itseäsi enemmän myös ruumiisi kautta. Ehkä sä elät liikaa "aivoillasi" ja käytät vain yläpäätäsi. Sun pitäisi ottaa se fyysinen keho käyttöön ja ikäänkuin enemmän mukaan. Se varmaan auttaisi. Hyväksy,että ihminen sekä fyysinen että henkinen kokonaisuus, ja myös se fyysinen puoli tulee huomioida.Teepä näitä muutoksia,vaikka ne ei aluksi mielekkäiltä tuntuisikaan, varmasti auttaa.
"töihin kahdeksaksi viisi päivää viikossa, harrastuksia jne.."
-Entä jos koittaisit hyväksyä, että elämä on tätä, sen sijaan, että laitat vastaan? Monista tavanomaisista asioista voit kuitenkin löytää niitä hyviä "henkisiä kokemuksia". Kaikessa harmaudessaan ja arkisuudessaan, niitä voi saadakin jotain.
Minusta tuntuu siltä, että olen vangittu tähän ruumiiseen missä olen.
-Suosittelen kyllä jotain harrastusta missä joutuu käyttämään koko kehoa ja joka on sopivan rasittavaa, tehtäväksi säännöllisesti. Ja koita nähdä kehosi muunakin kuin "vankilana". Mitä kaikkea mukavaa voitkaan tehdä, kokea ja tuntea fyysisen kehon avulla, mitä et ilman sitä voisi? Sekin on tavalleen "vapautta". Etsi sellaisia kokemuksia ja vähennä sellaista eläntyyliä jossa vain lähinnä "ajattelet" ja olet fyysisesti passiivinen.
-Onhan ihmisillä yleensä kaikenlaisia kokemuksia ja tutemuksia, terveilläkin. Mihin se raja vedetään milloin kyse esim jostain sairaudesta? Jos nuo jutut nyt vaivaa tosi paljon ja jatkuvasti, niin ehkä ne voivat olla oire jostain ja niistä voisi puhua jollekin ammattilaiselle?
Kyllähän mä nautin pyöräilemisestä, rakastelusta, venyttelystä, luistelusta, kokkailusta, piirtämisestä, en mikään täydellinen lahna ole, enkä pystyisi olla, koska jokin saa mut vetää itseni ylös tekee jotain joka päivä.
Mutta se -olo- -on- -vaan- joka päivä mukana..
Ja hitto, päätäni olen oikeasti hakannut, niin tyhmältä kuin kuulostaakin.
Ajattelee vaan, että miettiiköhän muutkin näitä että kun on kiinni vaan koko ajan itsessään, eikä pääse toiseen ruumiseen..
Olen herkkä aisteiltani..paitsi näkö (kun on paljon miinusta).. Kirkkaat sekä välkkyvät valot häiritsee, kuten tää tietokoneenkin näyttö, meteli ärsyttää herkästi,
hajuja haistelen kaukaa ja kuulen ennen muita voimistuvat äänet, maistelen kaikkea mieltyneesti ja tarkasti, tuntoaistiani rakastan, eritoten toisen ihon tuntemista vasten omaani, olen aika vilukissa, erilaiset väriskaalat koen jopa kiihottavina ..
Ja kyllä, olen ajatellut taas psykologilta ajan varaamista..jollekkin voisi ihan suoraan sanoa..
Kyllähän ihmisillä voi olla välillä outoja tuntemuksia tai ajatuksia. Ja tuolla masennuksella on varmasti asian kanssa tekemistä. Masentuneenahan tietyt kielteiset ajatukset ja tunteet voimistuvat. Voisit kokeilla näitä neuvoja ja lisäksi käydä psykiatrilla, todennäköisesti jo saat hoitoa, koska olet masentunut. Noista tunteista voisi kysyä, että liittyvätkö ne tähän vai johonkin muuhun mielenterveyden häiriöön. Jos pystyisit käyttämään yksityisenpuolen palveluja niin hyvä, julkinen terveydenhuolto mielenterveyspotilailla tunnetusti on mitä on. Pitkät jonot, harvat tapaamiset ja lähinnä reseptin uusimiset. Ei riitä. Onnistunut hoito vaatii aktiivista otetta lääkityksen ja muunkin kanssa ja lisäksi terapiaa. Älä anna periksi, vaikka sinulla ei helppoa olekaan, niin ehkä jotkut asiat ovat hyvin ja ne huonotkin voivat ajan kanssa muuttua ainakin vähän paremmaksi?
Eikait tohon muu auta ku takoa päätä seinään tai juosta itseään karkuun. Koittaisit edes keksiä jonki uskottavamman tarinan.
Itse olen 26 vuotias, tunnistan monia juttuja noista asioista omasta elämästäni. Neuvoksi antaisin, että älä käytä mitään psykedeelisiä huumausaineita. Toiseksi neuvoisin tekemään asioita kehollasi, eli käy kävelyllä ja haistele pakkasilmaa. Suosittelen myös kävelyä tai hiihtoa meren jäällä. Itse kävin eilen kävelemässä läheiseen saareen kuun ja tähtien valossa, siellä oli vanha majakkakin joka on tosin lukittu. Oli aika jännä fiilis, kun käveli siellä. Kun katsoo rannikkoa kilometrin päästä, saa kummasti perspektiiviä omaan elämäänsä :) Makoilin ja katselin tähtiä, pyörin myös ympäri kunnes pää meni niin sekaisin että kaaduin, mietin mitä lähtisin seuraavaksi opiskelemaan. Lue myös alemmuuskompleksista (inferiority complex), luulen 95% varmuudella että ongelmasi johtuvat siitä ja olen myös varma siitä ettet itse usko sitä.
varmaankin että tapat ittesi,
EN lukenut kuin otsikon.
Ihmisen maanpäälinen elämä on lyhyt ikuisuuteen verrattuna. Etsi Evankeliumi, niin on helppoa iäisyydessäkin!
Olet ns. nopeasti oppiva ja kyllästyvä ihminen. Voit innostua jostakin asiasta, mutta sen kokiessa et enään näe syytä toistaa samaa asiaa uudestaan. Mitä vanhemmaksi tulet niin sen mahdottomammaksi uusien asioiden kokeminen tulee. Alat hyödyntämään internettiä ja tietoa uusien kokemuksien hakemiseen. Parisude kiinnostaa, koska ihmisellä on luonteisia seksuaalisia haluja tyydyttää tarpeensa. Jos kumppanisi ei vaadi sinulta tietynlaista olemusta, niin sekin saa sinut passiiviseksi.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jääkin pakottaminen. Sinut on pakotettava toimimaan, jotta selviäisit elämästä. Esim. työntekeminen alkaa kiinnostamaan, kun et saa rahaa mistään ja ruokaa on ostettava kaupasta ja katto/lämpöä on saatava kesäksi ja talveksi. Sinua voidan myöskin koittaa syyllistää ja tuomita elämäntapasi ja olemuksesi perusteella, jotta tuntisit itsesi kelvottomaksi ja alkaisit tekemään sen asian puolesta jotakin.