Olemuksessani on jotakin kestohuolestunutta. Monesti huomaan, kysyessäni asioita, että ihmiset jotenkin olettaa minun olevan aivan huolestunut. Tyypillistä on, että menen kysymään jotakin aivan ei vakavaa perusasiaa / järjestelykysymystä vaikka työyhteisössä tai muuten, saan jotenkin aina omasta mielestäni sellaisia vastauksia, että ei sun tarvi olla huolestunut tai ei tämä ole vakavaa tai jotenkin sellaisia, että niistä heijastuu joku tyynnyttelevä juttu tms. Mielestäni vaistoan ihmisistä, että he suhtautuu minuun, kuin jotenkin käsittäisin monet asiat vakavammasti kuin ne ovatkaan.
Osittain se on vähän alentavaa, jos vertainen kohtelee vähän kuin pientä lasta, toisaalta se on huomaavaista. Mutta en ymmärrä, mikä olemuksessani tekee sen vaikutuksen, kuin olisin kestohuolestunut ja minua pitäisi jotenkin rauhoitella.
Olen huomannut, että saan mielestäni usein jotenkin sellaista kohtelua, kuin olisin jotenkin herkkänahkaisempi, kuin muut. Onko kellään ajatusta, mikä sen voisi aiheuttaa ja mistä piirteistä tuo voi tulla?
Ei sillä, etteikö olis elämässä ollut huolia enemmän kuin olisi tarvittu, mutta jos on kyse ihan tavallisesta asiasta, esimerkkinä ihan vaikka, kun ilmoittauduin myöhässä yhteen tilaisuuteen, taas yllätti se, miten itse jotenkin aiheutan muille tällaisen ei tässä hätää- reaktion itseäni kohtaan. Muutenkin saan mielestäni usein sellaista kohtelua, kuin minua pitäisi kohdella villalapasilla, etten mene rikki. Missähän on vika?
Osittain se on vähän alentavaa, jos vertainen kohtelee vähän kuin pientä lasta, toisaalta se on huomaavaista. Mutta en ymmärrä, mikä olemuksessani tekee sen vaikutuksen, kuin olisin kestohuolestunut ja minua pitäisi jotenkin rauhoitella.
Olen huomannut, että saan mielestäni usein jotenkin sellaista kohtelua, kuin olisin jotenkin herkkänahkaisempi, kuin muut. Onko kellään ajatusta, mikä sen voisi aiheuttaa ja mistä piirteistä tuo voi tulla?
Ei sillä, etteikö olis elämässä ollut huolia enemmän kuin olisi tarvittu, mutta jos on kyse ihan tavallisesta asiasta, esimerkkinä ihan vaikka, kun ilmoittauduin myöhässä yhteen tilaisuuteen, taas yllätti se, miten itse jotenkin aiheutan muille tällaisen ei tässä hätää- reaktion itseäni kohtaan. Muutenkin saan mielestäni usein sellaista kohtelua, kuin minua pitäisi kohdella villalapasilla, etten mene rikki. Missähän on vika?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Silloin asiat näyttävät negatiivisemmilta, joten niistä voi huolestuakin. Ei-masentunut ihminen on positiivinen, eikä näe niin helposti asioiden negatiivisia puolia.
Itsellenikin tuli mieleen että olisitko ehkä masentunut tai ahdistunut jostain? Eräs ystäväni on aina huolestunut ihan kaikesta ja hänellä on paniikkihäiriötä ym. Hän ajattelee koko ajan, että kaikki voi olla huonosti ja joku voi kuolla ym. Loppujen lopuksi hän on hyvin ahdistunut eikä osaa rentoutua koskaan.
Terapiaan!
Olen toki huolestunut jostain asiasta, mutta ei sen pitäisi ihan perusnormaaleihin esimerkiksi johonkin ilmoittautumisiin vaikuttaa. Lisäks mun huolestuminen asioista tällä hetkellä on luokkaa läheisen ihmisen vakava sairaus, josta olen joutunut huolehtimaan jo jonkun vuoden ja järjestelemään hänen asioita, ainaiset toimeentulohuolet, jota huolta nyt en vaan luokittele omaksi masentuneisuudeksi, enkä ahdistuneisuudeks. Tuo huoli on minusta normaalia, epänormaalimpaa olis olla huolestumatta, mutta joku asia mun olemuksessa on muuten vaan sellainen, et ihmiset kuvittelee mun menevän rikki.
Lisäks mä olen tuonkin jutun ja muutaman muun vaikean asian kanssa ollut lapsuudesta asti niin oikeiden huolien, (ihmissuhteet, raha, terveys) keskellä, että en ala kuvittelemaan mitään olemattomia huolia ja omasta mielestä mä en pienestä edes hetkahda. Oikeasti tiedän, ettei ihminen mene rikki eikä kuole edes valtaviin huoliin, joskus elämässä on niin vaikeita asioita, että sitä jopa olis voinut toivoa, mutta ei se niin mene valitettavasti.
En mä tietääkseni näe asioita negatiivisesti, olen realisti, lähes inhorealisti joidenkin mielestä.
Ei mun mielestä positiivisuudessa ole mitään vikaa, mutta ei joidenkin asioiden kanssa vaan voi hymistellä, että hienosti menee.
Enkä tietääkseni ole masentunutkaan. Jos on vaikeaa, niin mun inhorealistin luonne tietää, ettei masentumallakaan mitään asiaa auteta, vaan siitä suosta menee vielä vaikeammaksi nousta muiden asioiden lisäksi. Oon ollut masentunut omasta mielestä joskus ja saanut minäkin paniikkihäiriökohtauksia, mutta ei se mitään oikeasti auta, pakko siitä on vaan nousta, vaikka tuntuis miltä, ei kukaan kissan häntää nosta, jos ei itse. Tiedän, et se on aika kovasti ajateltu, mutta onko vaihtoehtoja? Minä en tiedä mitä ne olis.
Mut se suhtautuminen ihmisten puolelta on sellaista, että kuin mä menisin jotenkin rikki. Joskus oikein ärsyttää, kun hoitaa jotain täysin normaalia asiaa, saa jotenkin sellaisen kumman hyssyttelevän kohtelun. Joku mun olemuksessa on sellainen älytön asia, että mä mä tilaan sellaista. Kyllä mä jotenkin tajuan, että mä en perusluota vaan siihen, että asiat sujuu, koska ne ei oikein ole koskaan sujuneet niin. Asiat sujuu siltä osin, jos mä ne järjestän sujumaan, mutta ei mikään tapahdu itsestään. Sama ihmisten kanssa, en mä odota ihmissuhteistakaan samalla periaatteella oikein mitään. Sen mikä on musta kiinni, sen tiedän ja sitä voin odottaa, muuta en. Eikö se yleensä ihmisillä mene näin?
Nyrkkisääntönä, ihmisen kokonaisviestinnästä vain 10 % on sitä, MITÄ puhumme. Loput 90 % on sitä, MITEN asiamme esitämme, siis kehonkieli, ilmeet ja äänenpainot. Ehkä sinusta saa päällepäin sellaisen kuvan, että tarvitset tukea?
pöytään. Se näkyy ruumiinkielestä. Jäykkä olemus. Katse. Ääni. Et pysty siihen tietoisesti vaikuttamaan mitenkään. Kestohuolestunut on yleensä neurologinen tila syntymästä lähtien. Neurostimulaatio tulee huolestumisen myötä, joka on alituista. Jossain vaiheessa tulee burnout ja masennus ja sitten kun ei enää jaksa huolestua ja stressata, seuraa apatia, koska ei ole enää mitään huolestuttavaa, joka stimuloisia aivoja.
taidat olla melkoinen pahanilmanlintu? Eihän tässä elämässä koskaan pystyisi mitään, jos ei tietoisesti pystyisi mihinkään vaikuttamaan. Itse pystyy vaikuttamaan tietysti asioihin, mutta ei kaikkiin.
Jos huolestuminen olis synnynnäistä, sille olis olemassa joku sopiva geeni. Lisäks olosuhteet kyllä vaikuttaa paljon, miten ja mistä huolestuu.
Ruumiinkielessä voi kyllä olla joku vika, ja jostainhan sekin tulee.
Ja joskus on vaan pakko huolehtia asioista, mitkä ei ole edes omia.