Ateisti tai uskovainen eivät voi kumpikaan todistaa olevansa oikeassa. Vaikka toinen olisi oikeassa, hän ei oikeasti tietäisi, koska tietämiseen ei ole ollut hyvää perustelua. Näin ollen uskomisella asian olevan jollain tietyllä tavalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asiat todella ovat. Mutta tämä oli tällainen alkupälätys. "Asiaan":
Jos uskoo, ettei ole jumalaa, uskoo ihan samalla tavalla kuin uskovainen: kumpikaan ei tiedä perusteluin. Uskovainen uskoo, että "ei ole totta, että jumalaa ei ole olemassa". Ateisti uskoo, että "ei ole totta, että jumala on olemassa". Missä se eroavaisuus on? Molemmathan uskovat, vain eri asioihin.
Ihan yhtä lailla voi toinen uskoa, että laatikossa on omena, ja toinen, että siellä ei ole omenaa. Kumpikaan ei tiedä toista paremmin, vaikkakin on todennäköisempää, ettei laatikossa ole omenaa, jos se on vain joku satunnainen laatikko, eikä heillä ole mitään syytä uskoa siellä olevan omenaa. Nälkäinen varmasti toivoisi, että siellä on omena. Jos joku on väittänyt sellaisen laatikossa olevan, hän rupeaa ehkä uskomaan siihen: hän sai varmistuksen toivolleen. Ei-toivovalle tuo sanoma taas ei merkitse yhtä paljon. Syyt uskoa eivät kuitenkaan ole sama asia kuin todisteet. Uskoon on varmasti syitä, ei kai kukaan muuten uskoisi. Mutta niitä syitä myös katsotaan eri tavalla. Toiselle "tyhjyyden tunne sielussa" on sitä, että kaipaa jumalaa. Toiselle taas se on sellainen heikko kohta, jonka takia tekee mieli luovuttaa ja antaa kädet omasta elämästään jollekin toiselle.
Jos taas vaihtoehdot olisivat, että laatikossa on joko A- tai B-lappu, niin A:han uskova (ateisti) uskoo samalla sekä, että siellä ei ole lappu B:tä (jumala on), että että siellä on lappu A (jumala ei ole). Tosin kumpikaan ei voi oikeastaan uskoa, koska ei ole mitään todistetta. Mutta jos B lapussa tarkoittaisi, että nämä kaksi henkilöä saisivat miljardin, niin toinen voisi uskoa siellä olevan B:n, koska hän ei kestä ajatusta, että miljoona jää saamatta, ja näin huijaa itseään uskomalla ilman todisteita. A:han uskova taas ehkä ajattelee, että se miljardi olisi liian hyvää ollakseen totta...
A ja B -ajatusleikki sopii kuitenkin vain, jos mahdollisuus on fifty-fifty. Mikä on mahdollisuus jumalan olemassaoloon? Entä olemassaolemattomuuteen? Siinäpä vasta pulma. Toiseksi teoriassa on se ongelma, että B voi olla väärässä, ja se voidaan todistaa. Hänen miljardinsa voidaan ottaa pois huolimatta siitä, miten hän on uskonut. Hän ei halua haavoittua ja ei varmaan siksi uskoisikaan lappu B:n olevan laatikossa.
Jos väitetään jonkin asian olevan olemassa vain sen takia, että sen halutaan olevan olemassa (hatusta vedetty), on todennäköisempää, että se ei ole olemassa. Paitsi jos on todisteita tai muita perusteluja kuin oma halu, ja niiden perustelujen pitäisi olla sellaisia, ettei niitä arvioida omien tunteiden perusteella. Pitää huomioida se, että jos ihminen todella haluaa asian olevan tietyllä tavalla, hän pitää jokaista näyttöä asian puolesta vahvana todisteena. Toinen taas ei joko halua sitä, on pessimisti tai haluaa erittäin selviä todisteita eikä sen takia uskoa näyttöihin. Halu uskoa jumalaanhan on juuri sitä uskoa. Siksi jumalaan uskotaan. Kukaan ei voi koskaan viedä sitä pois, joten on turvallista täyttää se halu uskoa jumalaan = uskomisen tarve. Ihmisellä on sisällä tarve uskoon, mutta se on ihmisessä itsessään. Tarpeen olemassaolo ei tarkoita, että se jumala olisi olemassa.
Jumala voi olla olemassa, mutta todisteita ei ole. Vaikka joku uskoo jumalaan, se ei tee hänestä asiasta tietoista. Kuten tuolla ylhäällä sanoin: tietämiseen tarvitaan oikeat perusteet. Jos uskovainen on oikeassa, se on vain sattumaa. Uskovainen ihminen on kenties rohkea tai todella viisas: usko antaa hänelle voimavaroja elämään eikä kukaan koskaan voi viedä häneltä sitä pois. Vaikka hän ei yhtenä hetkenä olisi onnellinen, hän uskoo saavuttavansa onnen kuoltuaan. Usko auttaa ihmistä, ei jumala.
Jos uskoo, ettei ole jumalaa, uskoo ihan samalla tavalla kuin uskovainen: kumpikaan ei tiedä perusteluin. Uskovainen uskoo, että "ei ole totta, että jumalaa ei ole olemassa". Ateisti uskoo, että "ei ole totta, että jumala on olemassa". Missä se eroavaisuus on? Molemmathan uskovat, vain eri asioihin.
Ihan yhtä lailla voi toinen uskoa, että laatikossa on omena, ja toinen, että siellä ei ole omenaa. Kumpikaan ei tiedä toista paremmin, vaikkakin on todennäköisempää, ettei laatikossa ole omenaa, jos se on vain joku satunnainen laatikko, eikä heillä ole mitään syytä uskoa siellä olevan omenaa. Nälkäinen varmasti toivoisi, että siellä on omena. Jos joku on väittänyt sellaisen laatikossa olevan, hän rupeaa ehkä uskomaan siihen: hän sai varmistuksen toivolleen. Ei-toivovalle tuo sanoma taas ei merkitse yhtä paljon. Syyt uskoa eivät kuitenkaan ole sama asia kuin todisteet. Uskoon on varmasti syitä, ei kai kukaan muuten uskoisi. Mutta niitä syitä myös katsotaan eri tavalla. Toiselle "tyhjyyden tunne sielussa" on sitä, että kaipaa jumalaa. Toiselle taas se on sellainen heikko kohta, jonka takia tekee mieli luovuttaa ja antaa kädet omasta elämästään jollekin toiselle.
Jos taas vaihtoehdot olisivat, että laatikossa on joko A- tai B-lappu, niin A:han uskova (ateisti) uskoo samalla sekä, että siellä ei ole lappu B:tä (jumala on), että että siellä on lappu A (jumala ei ole). Tosin kumpikaan ei voi oikeastaan uskoa, koska ei ole mitään todistetta. Mutta jos B lapussa tarkoittaisi, että nämä kaksi henkilöä saisivat miljardin, niin toinen voisi uskoa siellä olevan B:n, koska hän ei kestä ajatusta, että miljoona jää saamatta, ja näin huijaa itseään uskomalla ilman todisteita. A:han uskova taas ehkä ajattelee, että se miljardi olisi liian hyvää ollakseen totta...
A ja B -ajatusleikki sopii kuitenkin vain, jos mahdollisuus on fifty-fifty. Mikä on mahdollisuus jumalan olemassaoloon? Entä olemassaolemattomuuteen? Siinäpä vasta pulma. Toiseksi teoriassa on se ongelma, että B voi olla väärässä, ja se voidaan todistaa. Hänen miljardinsa voidaan ottaa pois huolimatta siitä, miten hän on uskonut. Hän ei halua haavoittua ja ei varmaan siksi uskoisikaan lappu B:n olevan laatikossa.
Jos väitetään jonkin asian olevan olemassa vain sen takia, että sen halutaan olevan olemassa (hatusta vedetty), on todennäköisempää, että se ei ole olemassa. Paitsi jos on todisteita tai muita perusteluja kuin oma halu, ja niiden perustelujen pitäisi olla sellaisia, ettei niitä arvioida omien tunteiden perusteella. Pitää huomioida se, että jos ihminen todella haluaa asian olevan tietyllä tavalla, hän pitää jokaista näyttöä asian puolesta vahvana todisteena. Toinen taas ei joko halua sitä, on pessimisti tai haluaa erittäin selviä todisteita eikä sen takia uskoa näyttöihin. Halu uskoa jumalaanhan on juuri sitä uskoa. Siksi jumalaan uskotaan. Kukaan ei voi koskaan viedä sitä pois, joten on turvallista täyttää se halu uskoa jumalaan = uskomisen tarve. Ihmisellä on sisällä tarve uskoon, mutta se on ihmisessä itsessään. Tarpeen olemassaolo ei tarkoita, että se jumala olisi olemassa.
Jumala voi olla olemassa, mutta todisteita ei ole. Vaikka joku uskoo jumalaan, se ei tee hänestä asiasta tietoista. Kuten tuolla ylhäällä sanoin: tietämiseen tarvitaan oikeat perusteet. Jos uskovainen on oikeassa, se on vain sattumaa. Uskovainen ihminen on kenties rohkea tai todella viisas: usko antaa hänelle voimavaroja elämään eikä kukaan koskaan voi viedä häneltä sitä pois. Vaikka hän ei yhtenä hetkenä olisi onnellinen, hän uskoo saavuttavansa onnen kuoltuaan. Usko auttaa ihmistä, ei jumala.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.