Mikä voi olla, jos liki kolmikymppisenä alkaa "uusi murrosikä". Viime vuosina vaan on ollut paljon muuta niin vaikeaa, että se on saanut kuvittelemaan, että minulla olisi ollut ihmismäinen lapsuus. Nyt kun hetkeksi on helpottanut, on ikäänkuin silmät auenneet. Joka asia suututtaa ja tuntuu väärältä. Omilta vanhemmilta saa sellaista kohtelua, ettei sitä kestäisi keneltäkään muulta, eivätkä he antaisi sitä kenellekkään. Yhtäkkiä on tajunnut, että oman elämän ilmapiiri on ikuisesti ollut värittynyttä heidän näkemyksillään ja mielipiteillään. Aina on ollut itse se altavastaaja, molemmat vanhemmat pitävät minua suhteensa jäteastiana, mihin purkavat kaiken pahan olonsa. Isä ei ole koskaan päässyt jaloilleen vastaamaan perheestä, ja äiti on marttyyridespootti, joka kuitenkin hallitsee jokaista. Keskinäinen kanssakäyminen on aina ollut toista alistavaa ja haukkuvaa paitsi silloin, kun minun pitäisi löytää kumppani ja avioliitto onkin niin ruusuista ja ihanaa heidän sanojensa mukaan. Jollain hullulla tavalla on jotain sellaisia asioita, että sitä on kuvitellut sen olevan normaalia, kenelläkäs elämä nyt onnellista voisi oikeasti olla. Olen huomannut, että olen imaissut kauhean negatiiviset käsitykset monesta asiasta heiltä kuin sieni tajuamtta kyseenalaista mitään. Lisäksi ei ole yhtään ainoaa ihmistä johon osaisin luottaa ja ei ketään, keltä osaisin pyytää apua, koska minun on aina pitänyt olla järjestämässä kaikki apu jokapaikkaan, jopa isotädin hautajaisiinkin koko suvusta olin minä, jonka piti alkaa tehdä järjestelyjä.
Itse ja sisarukset olemme olleet alisuoriutujia aina. Yksi on katkaissut välit perheeseen. Toinen sairastui henkisesti. Yksi ajatuu oudoista suhteista toiseen aivan nuoresta asti ja muut eivät koskaan löydä ketään ja kukaan ei edes tajua, etteivät nämä asiat ole normaaleja. Jotenkin oma tahto on ollut aina niin nujerrettu, että sitä ei ole edes tajunnut. Olen ollut oivallinen kohde koulukiusaukselle, mutta lopulta en siihenkään, en ole osannut romahtaa siihen, kuin muuhunkaan. Minkäänlaista omavalintaista ammattia tai kumppania ei ole löytynyt nuorena. Nyt vasta alkaa ehkä osata ajatella, mitä voisi omalta elämältä haluta ja koettaa niistä rippeistä kehittää elämäänsä, mitä kuvittelee olevan.
Viimeksi kyläillessä vanhempani passauttivat minua kuin orjaa. Minkäänlaista heikkoutta he eivät ole koskaan sietäneet minulta edes lapsena. Sehän on vain juonittelua tai huomionhakua ja eihän meillä koskaan olla kipeitä. Vanhempani kokevat oikeudekseen puuttua jokaiseen asiaan ja "määrätä" aikuista ihmistä pukeutumisesta lähtien, toisaalta mitään tukea en ole koskaan saanut mistään. Jos olen joskus voinut lapsena huonosti, on kommentti ollut, että eihän elämä olekaan kivaa, miksi niin luulisin. Lisäksi aina on pitänyt olla aivan ylijärkevä. Ei ole seurusteltu, kun on opiskeltu. Ei ole opiskeltu, kun on pitänyt mennä töihin. Tuntuu, että kaikki nuoruuden kokemukset on jääneet elämättä, kun se ei ole järkevää, kaiken täytyisi olla järkevää ja viisasta. Toisaalta mitään suhteita ei ole koskaan ollutkaan. Vieläkään en ymmärrä miten ihmiset ovat ihmissuhteissa ja miten sellainen on mahdollista.
Olen aina ajatellut olevani huono ja ruma ja varmasti olenkin. Kun koko elämä on ollut ikäänkuin räpiköimistä, ettei huku ihan jo siksi, että aina on ollut taloudellisesti vaikeaa, oikeasti ei ole tajunnut, että henkisesti on vielä vähemmän mitään pääomaa. Lisäksi taloudelliset vaikeudet on saaneet jotenkin ajattelemaan, että jos olisi rahaa, kaikki olisi hyvin. Ei ole tajunnut, että elämä ja perhedynamiikka on olleet täysin mätiä aina. Mitään henkistä kotia mulla ei ole koskaan ollut, jotenkin monenlaiset isommat vaikeudet saa luulemaan, että niiden takana olisi jotain muuta kuin tyhjää.
En ole kuvitellut koskaan ansaitsevani elämässä mitään millään osa-alueella, mitään haaveita tai odotuksia minulla ei ole koskaan oikein ollut ja miksi edes olisi ollut, eihän se ole ollut järkevää, ei elämän pidä olla mukavaa. Nyt vasta olen alkanut tajuta, että lapsuus ja vanhemmat on tehneet minulle tämän käsityksen itsestäni ja elämästä. Oivallus olisi voinut tulla aiemminkin, mutta aina on ollut niin konkreettisia vaikeuksia, ettei ole ehtinyt ajattelemaan muuta.
Ja vasta nyt, kun ei ole tällä hetkellä mitään isompaa katastrofia, olen huomannut, että alkaa olla kauhea kapina ja katkeruus vanhempia vastaan. Tuntuu, että pitää tehdä täysi irtiotto ja katkaista välit, ja mieluiten niin, etteivät he sitä tajuaisi. Tuntuu, että pitäisi luoda nahkansa uudestaan, mutta miten ja toivoisi, että voisi pestä itsestään kaikki käsitykset kaikesta ja aloittaa aivan alusta.
Kaikki on jotenkin oudon huonosti, mutta apua en osaa vieläkään hakea, koska "ei ole mitään järkevää syytä". Lisäksi asiat ei ole niin huonosti, että saisin edes apua. Henkisen selkärangan kasvattaminen aikuisena on rankkaa. Tietää, että jotakin pitäisi tehdä ja kovasti, mutta ei tajua, että mitä ja miten ja missä? Kuka tietäisi?
Itse ja sisarukset olemme olleet alisuoriutujia aina. Yksi on katkaissut välit perheeseen. Toinen sairastui henkisesti. Yksi ajatuu oudoista suhteista toiseen aivan nuoresta asti ja muut eivät koskaan löydä ketään ja kukaan ei edes tajua, etteivät nämä asiat ole normaaleja. Jotenkin oma tahto on ollut aina niin nujerrettu, että sitä ei ole edes tajunnut. Olen ollut oivallinen kohde koulukiusaukselle, mutta lopulta en siihenkään, en ole osannut romahtaa siihen, kuin muuhunkaan. Minkäänlaista omavalintaista ammattia tai kumppania ei ole löytynyt nuorena. Nyt vasta alkaa ehkä osata ajatella, mitä voisi omalta elämältä haluta ja koettaa niistä rippeistä kehittää elämäänsä, mitä kuvittelee olevan.
Viimeksi kyläillessä vanhempani passauttivat minua kuin orjaa. Minkäänlaista heikkoutta he eivät ole koskaan sietäneet minulta edes lapsena. Sehän on vain juonittelua tai huomionhakua ja eihän meillä koskaan olla kipeitä. Vanhempani kokevat oikeudekseen puuttua jokaiseen asiaan ja "määrätä" aikuista ihmistä pukeutumisesta lähtien, toisaalta mitään tukea en ole koskaan saanut mistään. Jos olen joskus voinut lapsena huonosti, on kommentti ollut, että eihän elämä olekaan kivaa, miksi niin luulisin. Lisäksi aina on pitänyt olla aivan ylijärkevä. Ei ole seurusteltu, kun on opiskeltu. Ei ole opiskeltu, kun on pitänyt mennä töihin. Tuntuu, että kaikki nuoruuden kokemukset on jääneet elämättä, kun se ei ole järkevää, kaiken täytyisi olla järkevää ja viisasta. Toisaalta mitään suhteita ei ole koskaan ollutkaan. Vieläkään en ymmärrä miten ihmiset ovat ihmissuhteissa ja miten sellainen on mahdollista.
Olen aina ajatellut olevani huono ja ruma ja varmasti olenkin. Kun koko elämä on ollut ikäänkuin räpiköimistä, ettei huku ihan jo siksi, että aina on ollut taloudellisesti vaikeaa, oikeasti ei ole tajunnut, että henkisesti on vielä vähemmän mitään pääomaa. Lisäksi taloudelliset vaikeudet on saaneet jotenkin ajattelemaan, että jos olisi rahaa, kaikki olisi hyvin. Ei ole tajunnut, että elämä ja perhedynamiikka on olleet täysin mätiä aina. Mitään henkistä kotia mulla ei ole koskaan ollut, jotenkin monenlaiset isommat vaikeudet saa luulemaan, että niiden takana olisi jotain muuta kuin tyhjää.
En ole kuvitellut koskaan ansaitsevani elämässä mitään millään osa-alueella, mitään haaveita tai odotuksia minulla ei ole koskaan oikein ollut ja miksi edes olisi ollut, eihän se ole ollut järkevää, ei elämän pidä olla mukavaa. Nyt vasta olen alkanut tajuta, että lapsuus ja vanhemmat on tehneet minulle tämän käsityksen itsestäni ja elämästä. Oivallus olisi voinut tulla aiemminkin, mutta aina on ollut niin konkreettisia vaikeuksia, ettei ole ehtinyt ajattelemaan muuta.
Ja vasta nyt, kun ei ole tällä hetkellä mitään isompaa katastrofia, olen huomannut, että alkaa olla kauhea kapina ja katkeruus vanhempia vastaan. Tuntuu, että pitää tehdä täysi irtiotto ja katkaista välit, ja mieluiten niin, etteivät he sitä tajuaisi. Tuntuu, että pitäisi luoda nahkansa uudestaan, mutta miten ja toivoisi, että voisi pestä itsestään kaikki käsitykset kaikesta ja aloittaa aivan alusta.
Kaikki on jotenkin oudon huonosti, mutta apua en osaa vieläkään hakea, koska "ei ole mitään järkevää syytä". Lisäksi asiat ei ole niin huonosti, että saisin edes apua. Henkisen selkärangan kasvattaminen aikuisena on rankkaa. Tietää, että jotakin pitäisi tehdä ja kovasti, mutta ei tajua, että mitä ja miten ja missä? Kuka tietäisi?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lukemalla hyviä kirjoja voit aloittaa, Tommy Hellstenistä voit aloittaa lukemisen. Samoin narsismia käsitteleviä tekstejä, ja läheisriippuvuutta. Täällä olikin itsetuntoon liittyvistä kirjoista listaa juuri esillä toisessa ketjussa. Sinulla on pitkä, hieno, jännittävä elämä edessä, kun ainakin henkisesti, ehkä myös fyysisesti teet selkeän pesäeron negatiivisiin, alistaviin vanhempiisi. Vähättelyä et enää kaipaa, etkä järkeväksi pakottamista.
Kun olet nyt itse herännyt ja tiedostanut kaiken, tosiaan tulevaisuus on lupaava. Kuule jotkut saavuttavat tuon oivalluksen asteen vasta lähellä eläkeikää, ja silloin varmaan potuttaa kuin pientä oravaa..
Tulet huomaamaan, että havahduttuasi törmäätkin sopiviin ihmisiin, mahdollisuuksiin jne. kun annat itsellesi luvan elää, menestyä, olla kaunis/komea jne.
Ei ole totta! Minäkin olen jokusen vuoden alle kolmekymppinen, ja olen itsekin käymässä läpi murrosikää! Kyllä, henkisen selkärangan kasvattaminen aikuisena on rankkaa. On raskasta käydä läpi elämänvaihetta, jossa vasta etsii itseään, kun "tavallisilla" ihmisillä se on jo takana. Tässä iässä on usein jo se oma identiteetti etsitty, ja nyt aletaan asettua paikoilleen: opiskelut on opiskeltu, hommataan vakiduuni, perustetaan perhe... murrosikäinen on vähän pihalla tästä kuviosta.
Toisaalta, on tässä tilanteessa ehkä hyviäkin puolia. Takana on kuitenkin jo jonkinlaista elämänkokemusta ja -viisautta, joten ehkäpä tämä toinen murrosikä ei ole - ainakaan ulkoisesti - ihan niin myrskyisä. Pahimmat typeryydet jäävät kenties tekemättä.
Omat vanhempani olivat, onneksi, aivan erilaisia kuin sinun vanhempasi, jotka vaikuttavat todella kylmiltä, ellei peräti narsistisilta. Omat vanhempani olivat kyllä rakastavia, ja minä olin se jota passattiin, mutta ongelmansa oli heilläkin: perheemme kuului fundamentalistiseen uskonlahkoon, äidillä oli mt-ongelmia, isä oli täydellisyyttä vaativa ja imagokeskeinen. Isäni vaati paljon, kun taas äitini ei suostunut näkemään minussa mitään heikkouksia, onhan hänen lapsensa täydellinen! Äiti teki kaiken puolestani, mikä sai minut tuntemaan, etten osaa. Isä taas kritisoi monia tekemiäni asioita, mikä vahvisti käsitystä, etten osaa. Ja uskonlahko saneli, mitä ja miten minun pitää tuntea ja ajatella.
En oppinut koskaan luottamaan itseeni.
Tekstistäsi löytyi niin paljon tuttua. Myös oman elämäni ilmapiiri on värittynyt vanhempieni ja erityisesti uskonlahkon näkemyksillä. Pitkään kuvittelin ajatuksiani, tunteitani ja mielipiteitä omikseni, mutta eiväthän ne olleetkaan! Ne oli kaikki saneltu ulkoa päin.
Olen itsekin ajatellut, että olen huono, ruma ja heikko. Ajattelin niin koko lapsuuteni ja nuoruuteni, ja välillä lipsun siihen kuvitteluun vieläkin. Mutta nyt tajuan, että en minä ole! Olen osaava, hyvä ja kaunis. Ja niin olet kuule sinäkin, usko pois! Vähintäänkin olet VAHVA ja älykäs, koska olet oivaltanut ja huomannut sen kontrollin, jonka alle olet joutunt. Jos olisit heikko ja tyhmä, et olisi nyt tässä pohtimassa noita asioita, et olisi tekemässä irtiottoa vanhemmistasi. Jos olisit heikko, et edes tajuasi, miten sinua on kontrolloitu!
Vaatii todella paljon vahvuutta, rohkeutta ja huomiokykyä tajuta, kuinka paljon sinua on nujerrettu!
Minäkin olen alisuoriutuja. Tiedän olevani fiksi ja lahjakas, ja olen kyllä tietoisella tasolla halunnut ja tavoitellutkin menestystä, mutta alitajuisesti olen pelännyt sitä. Olen aina ajatellut, siis alitajuisesti, ettei minusta koskaan tule mitään. Siksi olen säännönmukaisesti tuhonnut ja torpedoinut kaikki ne hienot mahdollisuudet, joita minulla on ollut.
Lienee tarpeetonta mainitakaan, että myös minua on kiusattu koulussa. Olin, niin kuin sinäkin, niin nujerrettu, että en kyennyt puolustamaan itseäni. En nähnyt itsessäni mitään hyvää.
Irtiotto ja välien katkaisu vanhempiin voisi olla hyvä idea! Veikkaan, että siitä lähtee käyntiin sinullakin eheytymisprosessi. Se voi olla kivulias ja kestää vuosia, mutta pikku hiljaa, pala palalta, alat koota omaa itseäsi. Alat löytää minuutesi. Aluksi tunnet ehkä olevasi hukassa, koska nyt ei olekaan ketään sanelemassa sinulle, minkälainen sinun pitää olla ja miten sinun pitää elää ja tuntea. Jäät ehkä vähän tyhjän päälle. Mutta toisaalta, nyt sinun on pakko luottaa itseesi ja sanella itse itsellesi, minkälainen sinun "pitää" olla.
Oma eheytymiseni alkoi, kun tein näin. En tosin katkaisuut välejä vanhempiini, koska omalla kohdallani siihen ei ollut tarvetta, mutta "katkaisin välit" siihen pääongelmaani eli uskonlahkoon. Kun irtauduin siitä, ensin henkisesti, sitten parin vuoden kypsyttelyn jälkeen ihan konkreettisesti siitä eroamalla, alkoi oma eheytymiseni.
Ei se helppoa ollut, se oli tavattoman tuskallista ja sai minut masentumaankin, mutta pikkuhiljaa aloin huomata, että sain joitakin minuuteni sirpaleita liimatuksi kasaan. Uskon, että näin käy sinullekin.
Noita kirjavinkkejä en osaa antaa - niitä kaipaan itsekin! - mutta voin spämmätä uunituoretta avautumisblogiani, jossa käsittelen ihan samoja asioita ja tuntemuksia kuin sinäkin. Tässä esimerkiksi kirjoitus, jossa käsittelen niitä syitä, jotka saivat murrosikäni alkamaan vasta nyt aikuisena: http://matkalla-minuuteen.blogspot.com/2010/04/murrosika-vasta-aikuisena-miksi.html
Sori että spämmään, mutta toivon, että sinua auttaisi edes vähän sen lukeminen, mitä joku toinen on käynyt läpi. Vertaistuki on iso asia, on helpottavaa huomata, että joku muukin painiskelee ihan samojen tuntemusten kanssa! Minua nimittäin auttoi tuo sinun kirjoituksesi, koska osasin samaistua niin moniin asioihin, joita kerroit itsestäsi. Kiitos siis siitä.
Yksityiskohdat eroavat kyllä, mutta ongelma on sama.