Otan esille tämän aiheen.
Minulla on lapsuudessa ollut hirveät perheolot ja lähdin aikaisin pois kotoa.
Koska aina on ollut niin hankalaa ( en jaksa eritellä tapahtumia, niin paljon) niin koen etten ole mikään, en kuulu mihinkään.
Aina on niinkuin yksin ollut, yksin jäänyt. Ette varmaan ymmärrä kokonaisuutta, mutta haluan esittää asiaa tuntevilta kysymyksen ; jos on varhain hyljätty ja aivan yksin jätetty, niin voinko nyt aikuisena oppia luottamaan ihmisiin ja tuntemaan mielihyvää? Miten varhaisen pettymyksen kokemuksen voi parantaa, esim. terapiassa? Vai onko terapia jo aikuisena (alle 30) turhaa........?
Minulla on lapsuudessa ollut hirveät perheolot ja lähdin aikaisin pois kotoa.
Koska aina on ollut niin hankalaa ( en jaksa eritellä tapahtumia, niin paljon) niin koen etten ole mikään, en kuulu mihinkään.
Aina on niinkuin yksin ollut, yksin jäänyt. Ette varmaan ymmärrä kokonaisuutta, mutta haluan esittää asiaa tuntevilta kysymyksen ; jos on varhain hyljätty ja aivan yksin jätetty, niin voinko nyt aikuisena oppia luottamaan ihmisiin ja tuntemaan mielihyvää? Miten varhaisen pettymyksen kokemuksen voi parantaa, esim. terapiassa? Vai onko terapia jo aikuisena (alle 30) turhaa........?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei mennyttä voi muuttaa, mutta mikään ei estä sinua kokemasta luottamista ja mielihyvää lapsuudestasi huolimatta. Kuka tietää, ehkä olet kokenut hirveän lapsuuden jostain tietystä syystä, kasvaakseksi ihmisenä, oppiaksesi jotain tms. Tärkeintä on, että tiedät kokeneesi hirveän lapsuuden ja että sinä selvisit siitä.
Kuulosti hyvin tutulta. Olen lähes 40 ja tunne on aina ollut kuulumattomuus tavalla tai toisella. Hyvä on oppia luottamaan. Vaikeuksia voi olla kuka on luotettava kuka ei ja miten ihmissuhde rakennetaan jos siitä ei ole oikein kokemuksia. Kyllä lapsuus kulkee kaikessa mukana, valitettavasti. Terapia voisi auttaa sua. Ymmärsin hyvin mitä tarkoitit. Paljon voimia sulle!
Varhaislapsuudella on suuri merkitus koko loppuelämälle. Jos lapsesta on piesty rakkaus pois, tuloksena voi olla pahanlaatuinen narsisti-aikuinen. Yksinjätetyistä lapsista voi kasvaa käänteisnarsisteja/läheisriippuvia.
Tärkeetä on tiedostaa ettei ole itse syypää lapsuuden tapahtumiin, eikä niistä kannata kantaa enää kaunaa muutenkaan, ketään kohtaan. Kaikesta voi parantua! Tiedän sen omituisen tyhjyyden tunteen, mihinkään kuulumattomuuden tunteen.
Terapia auttaa, itsetutkiskelukin auttaa, vertaistukisivut auttaa. 'Kotkansydän' sivuilla on parantavaa tietoa paljon ja muuta mielenkiintoista asiaa :)
"..Varhaislapsuudella on suuri merkitus koko loppuelämälle. Jos lapsesta on piesty rakkaus pois, tuloksena voi olla pahanlaatuinen narsisti-aikuinen. Yksinjätetyistä lapsista voi kasvaa käänteisnarsisteja/läheisriippuvia.."
Oma lapsuuteni ei ollut mikää onnellinen, oli niitä hyviä hetkiä kait joskus en ainakaan enään muista niitä. Isällä on alkoholismi ja pahentunut vuosi vuodelta, ei koskaan ole muutenkaan ollut helppo ihminen. Hänellä aina ollut tapana valehdella kaikkea dramaattista, tuli joskus kännissä kotiin kun olin alle 10v (en muista tarkkaan ikääni silloin) ja sanoi että hänen isä on kuollut, itki tuntikausia ja söi purkillisen unilääkkeitä ja oksensi ne ulos! Tuon tyylistä juttua hän sanoo edelleen, yksi viimeisimmästä oli että on syöpä ja kuolee 3kk päästä yms. Uhkasi että minäkin kuolen samalla ja taivaassa nähdään! Äitini ei ole koskaan ollut mikään empaattinen ihminen, en tiedä ei hän alkoholisti tms harvemmin käytti viinaa edes. Ei vain pystynyt näkemään toisen näkökulmasta edes oman lapsensa, puhui usein että jokainen huolehtii itsestään ja ei rakasta ketään. Kuulin vasta aikuisiällä että isäni oli vaatinut pitää minut ja äitini halusi abortin tehdä, isäni myös kertoi "kajonneen" äitini e-pillereihin vaihtamalla johonkin muuhun tms.
Kerron nyt taas lapsuudestani, juuri 2-3 luokan aikoihin niin kun vanhempani riitelivät eli joka päivä, niin äitini veti minut aina riitaan mukaan, jouduin joko lähtee soittaa poliisit tai mennä kaataa isän kaljat tai viinat, silloin myös isäni kävi käsiksi minuun. Kerran kun olin äitini käskystä menossa soittamaan poliisit niin isäni nappasi minua niskasta kiinni ja heitti rappukäytävään sen seurauksena ranne murtui. Tuommoiset riidat olivat hyvin yleisiä kotona, koulua olen käynyt 1. luokasta aina 9:teen asti pienluokalla (tarkkis) ala asteella ei ollut kavereita ja kiusattiin koulussa, ylä-asteelle kun pääsin niin sain ystäviä. Juuri 7. luokan aikoina jouduin ongelmiin ja sain pahoinpitely syytteitä, olin hetken ajan nuorisopsykiatrisella. Siellä minulle sanottiin että olen masentunut ja syötettiin lääkkeitä (masennus, rauhoittavia kun olin yliaktiivinen!) No tilanne kotona jatkui samana paitsi että yhteenotot menivät isäni kanssa fyysiseksi myös minunkin puolelta, löin häntä yms. Isäni yritti lyödä saksilla kun "provosoin" häntä, pian tuon jälkeen vanhempani erosivat isän salasuhteen takia, hänelle syntyi lapsia siinä välissä. Koko teini-ikäni ajan sain haukkuja että olen palikka kun käyn pienluokalla, olen väkivaltarikollinen jne. Isäni oli ennen syntymääni vankilassa ja kun siskoni syntyi siihen aikaan myös, olin 2 vuotias. Isäni kertoi että kerran perhevierailulla jotkut romanilapset tulivat viemään karkkini niin menin isälleni sanomaan siitä niin hän tokaisi siihen että vedä turpaan vaan. Väkivallasta tulikin moneksi vuodeksi keino selvitella asioita ja sainkin maksaa siitä, tuomioita tuli (ei koskaan ehdotonta) ja menetin jo 16 vuotiaana luottotietoni. Lapsena/nuorena toivoin vain että minulla olisi normaali elämä, normaalit vanhemmat.
Katkaisin välit äitiini pikkusiskoni kuoleman jälkeen, en ole tavannut tai puhunut hänen kanssa vuosiin. Isäni kanssa olen edelleen väleissä tosin huonoissa ja nyt olen pitänyt etäisyyttä. Omat parisuhteeni ei mennyt mallilleen nekään, tapasin naisen jolla oli selviä narsistisia puolia kaikki riidat käänsi minun syyksi ja valehteli ja petti koko suhteen ajan, olin itse korvia myöten rakastunut häneen ja jollain tavoin "yli-kiintynyt" eron jälkeen masennuin ja join 2kk yhteensoittoon, sitten tuli hasis ja muutkin kuvioon, lähinnät kovat vain vloppuisin en koskaan narkannut suoneen. No lopetin nuo ja tapasin naisen joka rakasti minua yli kaiken ja minäkin häntä 2 vuotta ja suhde alkoi rakoilla, riidat alkoi sitten. No hän tuli raskaaksi eron jälkeen minulle ja päätin että nyt korjaan asiat, no meistä tuli parhaimmat ystävät ja ollaan edelleen, hän ei vain tunne enään minua kohtaa samalla tavoin ja minun haukkumiset muistaa edelleen, toivon että saisin joskus hyvittää ja olla se hyvä mies minkä hän ansaitsee, mutta aika sen näyttää. Sain jokusen vuoden sitten AD/HD diagnoosin ja tunsin helpotusta en ollutkaan tyhmä, palikka tai laiska. Kerroin isälleni että hänenkin pitäisi mennä lääkäriin, sanoi tapansa mukaan ettei hänellä ole sitä (addi on 80% periytyvä ja isän puolelta ja syytti että äidilläni on se. Hän lupasi mennä lääkäriin, mutta ei koskaan mennyt ja ainakun otan aiheeksi niin alkaa huutamaan ettei ole hullu yms!
Nyt kun olen isä niin aion antaa lapselleni sen mitä en itse saanut, turvallisen ja onnellisen lapsuuden. Aion olla parempi isä ja esimerkki kuin omani oli, väkivallan kierre katkesi suvustani ja siitä olen ylpeä. Alkoa en käytä juuri yhtään, sillon tällön otan lasin viiniä tai sauna oluen mutta en juo poikani nähden.
En ole enään antanut isäni tavata lapsenlastaan, kun alkoi kerrankin puhua ihan outoja hänen kuulleen ja hän on vihainen siitä, mutta se on minun valintani ei hänen. Joka kerta kun hän lupasi muuttua ja lopettaa viinan, niin uskoin häntä koska halusin todella hänen muuttuvan nyt en enään jaksa uskoa jos sanookin ja eipä oikein enään sanokaan. Tiedän että isäni rakastaa minua vioistaan huolimatta, mutta hänen käsitys isyydestä ei ole oikea, hän antanut aina rahaa minulle ja siksi sanoo että on hyvä isä (hänen oma ei antanut kuin remmiä kuulemma!) olen sanonut monesti että isyys ei ole sitä kuinka paljon antaa rahaa, edelleen käyttää noita rahan antamisia aseena mikä on todella surkeeta.
Kiitos että sain tämän kertoa, en ole suurimmasta osasta kellekkään kertonut!
Paljon yhtälaisyyksiä kokemustesi kanssa. Kiitos kun kirjoitit, ja kiitos muille vastaajille!
Matteus, voit olla erityisen ylpeä itsestäsi, olet ihmisenä vahva, kun olet kokemasi jälkeen päässyt yli ja pystynyt jatkamaan.
Ehkä opit joskus päästämään irti isästäsi kokonaan. Haitallisia tai muuten vaikeita ihmissuhteita ei kannata ylläpitää. Tuo ei ole suositus, mutta jos sinusta tuntuu pahalta olla isäsi kanssa tekemisissä, älä ole!
Vanhempia on kaikenlaisia. Omiani en osaa arvostaa, kun ovat tehteet elämäni hankalaksi ja tuskaa elän päivittäin. Olen terapioissa laukannut, mutta tuntuu valitettavasti aika turhalta. Tosin joskus, hetken helpottaa, kun käyn, mutta terapeutin kanssa ollaan varmaan aika erilaisilla aallonpituuksilla; eihän hän ole kokenut kokemuksiani, ei voi ensinkään ymmärtää ja lähiaikoina olen huomannut ettei usko kertomaani, näen sen, vaikka totta olen puhunut (alussa kielsin ne pahimmat).
Ei elämä helppoa ole, en tiedä miten tämä elämä näin kidutusta onkin. Valonpilkkuja juhliminen ja ystävien tuki, he ymmärtävät sentään minua.
Kiitos sinulle matteus että kerroit tarinan! Ajattelin lukiessani sitä että ihminen kuten sinä, joka on joutunut "kantamaan" osaa vanhempiensa vastuusta, voi sittenkin selvitä siitä suosta, ja eniten arvostan sitä että haluat lapsellesi erilaisen elämän! Olet oikeasti tiedostanut sen että menneisyys ei tarvitse olla tulevaisuus! Sitä voi muuttaa. Selviytyjä! :)
Vanhempien virheet on osa heidän inhimillisyyttään. Anteeksiantaminen on vaikeaa! :)