isäni kuoli yllättäen lähes kolme vuotta sitten. kuoleman jälkeiset ajat olivat hirveitä, mutta silloin olin varmaankin vielä niin shokissa etten täysin tajunnut asiaa. en oikein muista isän kuoleman jälkeisestä vuodesta paljon mitään. nyt kun kolmas vuosi ilman isää lähenee täyttymistään on alkanut tuntua että halkean tähän ikävään. hän oli äärettömän tärkeä minulle, tavallaan olimme kuin samasta puusta veistetyt, luonteiltamme ja temperamentiltamme todella samanlaiset. tuntuu että elämä on vain varjo entisestään ilman isää. kenenkään kanssa en koe samanlaista ymmärretyksi tulemisen tunnetta kuin hänen. jos elän sata vuotiaaksi, mitä kyllä syvästi epäilen, on edessä vajaat 80 vuotta ilman isää. tuo ajatus tuntuu ihan kamalalta. tuntuu että tukehdun ikävään.
olen oppinut hautomaan ongelmiani yksin. en toisaalta edes halua rasittaa äitiäni ajatuksillani, sillä hän on kokenut jo liiaksikin asti surua. poikaystäväni on mahtava ihminen, mutta tuntuu etten vain osaa avautua hänelle ja ärsyttää jo valmiiksi kun tiedän että niin hänen kuin kenen tahansa muunkin on mahdotonta lohduttaa minua. tuntuu vaan niin pahalta. en pysty keskittymään opiskeluun, eipä se toisaalta kiinnostakaan. joskus olen niin vihainen isäni kuolemasta että tuntuu että voisin lyödä nyrkin seinästä läpi. aika tuskin parantaa haavoja, asioiden prosessoiminen varmaankin (pakko uskoa että parantaa) kyllä, mutta kun se on niin tanan tuskallista ja vaikeaa. onneksi tänne nettiin voi sentään purkautua, vähän parempi olo kuin äsken.
en kestä tätä ikävää
11
884
Vastaukset
- Myös IsänTyttö
Isäsi olisi varmasti halunnut, että sinä jatkat elämääsi. Elämän jatkaminen tarkoittaa sitä, että muistat isääsi, mutta et jää suruun liiaksi kiinni. Isäsi elää sinussa ja sinun tehtäväsi on kunnioittaa häntä niin, että teet elämästäsi parhaan mahdollisen. Mitä olivat isäsi arvot, mieti niitä ja yritä toteuttaa niitä.Voimia sinulle!
- BrokenAngel85
Olen samaa mieltä, varmasti isä joka on taivaassa, haluaa että tytär menee eteenpäin elämässään, vaikka häntä ei enää ole rinnalla!
Mulla on ihan samanlaiset ajatukset sekä fiilikset, nyt on helpottanut, isäni kuoli äkillisesti 4,5 vuotta sitten, kyllä se aika on helpottanut olotilaa, mutta välillä kun muistelen häntä, esim. synttäripäivänä tai kuolinpäivänä, niin kyllä porukohtaukset tulee kovat! Mutta uskon että, näen isäni taivaassa, silloin kuolemani jälkeen,ja on hyvä olla hänen kanssaan. :) voimia sinulle sinne, ja jaksamme päivä kerralla eteenpäin elämässämme, vanhemmat lähtevät meitä ennen...vaikka se tuntuu epäreilulta...mun isäni oli 52vuotias, eli suht nuori...tuntui että miksi just juuri silloin hän, mutta silloin kun kuolemaa tulee, niin se on siinä!
- en ymmärrä
En ehkä nyt kuulu tähän "isän tyttö" joukkioon. Mutta halusin kuitenkin kirjoittaa tähän, koska suru tuntuu musertavan myös minua. Isäni kuoli vähän yli kuukausi sitten.
En ollut isäni kanssa kovinkaan hyvissä väleissä.. Vanhempani ovat eronneet ja isäni oli alkoholisti.. Näin hänet viimeksi muutama vuosi sitten kun hän muutti 500km päähän minusta.. En uskonut, että se jäisi viimeiseksi tapaamiseksi.. Vaikka välimme eivät ollut niin ruusuiset kun olisin toivonut, rakastin isääni. Vaikka hän soitteli välillä kännissä ja muutaman kerran alentui minua haukkumaan.. Olen antanut sen kaiken anteeksi hänelle.. ennen kuolemaa jo, mutten sitä kertonut, koska en jaksanut puhua hänelle.. Minua harmittaa suunnattomasti, etten jaksanut, vaan pelkäsin että taas se on kännissä.. Sain mummilta kuulla, että viime vuodet oli mennyt paremmin.. hän oli alkanut taas harrastamaan kalastusta, hän tykkäsi siivota ja laittaa ruokaa.. Minä en tästä tiennyt... Aina toivoin, että hän paranisi.. alkaisi kalastamaan ja kaikkea.. MIKSI,. voi miksi en voinut antaa hänelle tilaisuutta vielä silloin kun hän eli? Olisin halunnut kuulla nuo kaikki hänen suustaan "Käytiin kalastamassa kavereiden kanssa ja tehtiin taas ruokaa..."
En voi ymmärtää millaista teidän suru on jotka ovat olleet isänsä kanssa läheisiä.. Mutta ei tämäkään ole helppoa.. välillä on mennyt paremmin kun on "unohtanut".. Minulle viime aikoina isä on ollut "on" eikä "oli".. En tiedä tajuanko sitä ikinä.. Koska emme olleet paita ja peppu... vaan näimme harvoin, eli tämä on minulle normaalia, ettemme näe.. Mutta päivät/viikot jolloin asia on täydessä ymmärryksessä on täyttä tuskaa.. En voi uskoa, että tämä olo ikinä helpottaa.. ehkä suurin syy on se, että asiat jäivät "kesken".. Ajan kanssa varmaan olo paranee.. mutta en usko että IKINÄ olen sinut tämän asian kanssa, en tule IKINÄ hyväksymään, että tässä kävi näin..
Pyydänkin siis teiltä, joille isänne olivat läheisiä, muistelkaa niitä hyviä hetkiä.. Koittakaa olla onnellisia siitä, että teillä oli hyvä isä-tytär-suhde. Teille jää jotain sellaista, mitä minä en ikinä saanut enkä tule ikinä enään saamaan. Nauttikaa niistä lukuisista yhteisistä muistoistanne minun puolestani! Tietenkin minä puolestani koitan muistella niitä pieniä kirkkaita ja iloisia yhteisiä hetkiä, koska niitäkin toki oli, vaikkakin liian vähän. Miksei aikakonetta ole keksitty? Miksi sitä, miksi tätä? Tämä viimeinen kuukausi on ollut yhtä MIKSI:ä..
Toisaalta en voi ikinä tietää millaista surua käytte/olette käyneet läpi.. mutta luulen, että nämä suruasiat eivät ole punnittavissa. Isä on aina isä, oli se todella läheinen tai vähemmän läheinen. Tuskaa tämä surutyö. Jaksamisia kaikille! Minäkin koitan jaksaa, vaikka ei elämänhalua oikein olekaan.- MVA
Vastasin suoraan tuohon "iskän tytön" kirjoitukseen,mutta haluan toivottaa jaksamisia myös teille muille!
- MVA
Minun äitini kuolemasta tulee marraskuussa kolme vuotta. Hän kuoli yllättäen ,tapaturmaisesti. Muistan ne kuoleman jälkeiset ajat, se oli todella kauheaa. Kuin sumussa menin eteenpäin ja masennushan siitä seurasi. Itsesyytökset oli kovat,koska juutuin miettimään olisinko voinut estää hänen kuoleman. Jos olisin tehnyt jotain toisin, jos olisin mennyt hänen luokseen... jo,jos ja jos. Sekoamisen partaalle jossittelin.
Masennukseen hain apua. Sain lääkkeitä ja niiden oman perheeni avulla pääsin pikkuhiljaa siitä eteenpäin. Kuitenkin ikävä on edelleen eikä se katoa minnekään. Vieläkään en voi itkemättä ajatella sitä kun äidin löysin enkä hautajaisia. Välillä iskee kova ikävä....varsinkin kun tulee joku asia,josta aina ennen puhuin äidin kanssa. Kenelle puhun nyt? En kenellekään.
Isäni kuoli jo 17 vuotta sitten ja joskus vieläkin miettii minkälaista olisi JOS olisi molemmat elossa. Lapsillani olisi isovanhemmat. Haikeaa.
Jotenkin sitä sitten sopeutuu kun on pakko, mutta ikävää ei poista mikään.
Voimia sinulle "iskän tyttö". En osaa muutakaan sanoa. - Kaipuu joka hetkessä
Ota yhteyttä Suomen Mielenterveysseuran kriisikeskukseen, kävin aikoinaan siellä juttelemassa, kun oma isoäitini kuoli. Tuntuu niin tutulta, kun puhuit, että olitte tavallaan samasta puusta veistetyt :'(
http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/kriisikeskusverkosto/alueelliset_kriisikeskukset/
Puhuminen on useimmille olennainen osa surusta toipumista. Surevalla on tarve puhua tapahtuneesta useita kertoja. Puhumalla tapahtunut muuttuu todeksi, sen voi ymmärtää ja sitä voi käsitellä. Vaikka lähipiirissä olisi kuuntelijoita, voi myös soittaa auttaviin puhelinpäivystyksiin tai hakeutua sururyhmiin. Tapahtuneesta kannattaa puhua asioiden oikeilla nimillä. Näin tapahtunut muuttuu helpommin todeksi.
http://www.kriisikeskussjk.fi/suru.htm - sinulle paljon
kestää ikävääsi.
- isi.,
nyös oma isäni kuoli. Menetys oli valtava. Niin ova etten kolmeen vuoteen pystynyt menemään hänen haudalleen tai laittamaan mitään kynttilöitä mihinkään. Kaikki sanoivat että selvisin hyvin, pääsin ylitse kun naamaltani ei näkynyt mitään. Kukaan ei tajunnut mitä tunsin, olin niin yksin, niin yksin. En itkenyt enkä voinut edes ajatella. kaikki meni niin yli. Ja jostakin syntyi viha, olin vihainen kaikille ja joka tilanteessa. kiroilin, poltin tupakkaa, meikkasin, pukeuduin räikeästi, otin alkoa ja NAUROIN. Se oli karmeaa. kaikki, jotka sanoivat baarissa että oot kiva niin olisi haluttanut huutaa suureen ääneen että ootko idiootti, etkö nää kuin paha minulla on olla. Miksei kukaan näe? Ovatko kaikki sokeita? Onko sinulla yhtään samaa mielialaa, jos on, niin voin sanoa että toivoa on. Selviät siitä, mutta et yksin. Sinulla pitää olla ystäviä, joita haukut ja nimittelet niin paljon kuin osaat ja sen jälkeen ystäväsi täytyy osata lohduttaa ja sitten unohtaa. Eli nolla, mitään ei ollutkaan. Ja taas sama ja taas sama. Joskus se olotila helpottaa. Älä etsi poikaystävästäsi syliä tai ymmärtäjää tähän, ei kukaan ymmärrä joka ei ole sitä itse kokenut. Se yksinäisyys on kuin musta harso joka peittää kaiken, mitä elämässä on. Niitä ihmisiä jotka sinne harson alle ovat valmiita tulemaan ja elämään elämää kanssasi, niin niitä ei ole, koska he eivät osaa elää siellä. Valitella voi ja laittaa kukkia ja itkeä, mutta se ei ole sitä mitä sinä tunnet. Sen tietää saman kokenut. Mitä neuvoisin, en tiedä. Itse kävelin, itkin ja kävelin ja itkin. Ja kun olin muiden kanssa niin olin olin määrätietoinen, röyhkeä ja kaikinpuolin persoona jota kukaan, ei kukaan loukannut missään tilanteessa, (MUTTTA sisimmässäni niin yksin). Isän tytön tuntema menetys on niin iso. Suurin.
- mee salille
isi., kirjoitti:
nyös oma isäni kuoli. Menetys oli valtava. Niin ova etten kolmeen vuoteen pystynyt menemään hänen haudalleen tai laittamaan mitään kynttilöitä mihinkään. Kaikki sanoivat että selvisin hyvin, pääsin ylitse kun naamaltani ei näkynyt mitään. Kukaan ei tajunnut mitä tunsin, olin niin yksin, niin yksin. En itkenyt enkä voinut edes ajatella. kaikki meni niin yli. Ja jostakin syntyi viha, olin vihainen kaikille ja joka tilanteessa. kiroilin, poltin tupakkaa, meikkasin, pukeuduin räikeästi, otin alkoa ja NAUROIN. Se oli karmeaa. kaikki, jotka sanoivat baarissa että oot kiva niin olisi haluttanut huutaa suureen ääneen että ootko idiootti, etkö nää kuin paha minulla on olla. Miksei kukaan näe? Ovatko kaikki sokeita? Onko sinulla yhtään samaa mielialaa, jos on, niin voin sanoa että toivoa on. Selviät siitä, mutta et yksin. Sinulla pitää olla ystäviä, joita haukut ja nimittelet niin paljon kuin osaat ja sen jälkeen ystäväsi täytyy osata lohduttaa ja sitten unohtaa. Eli nolla, mitään ei ollutkaan. Ja taas sama ja taas sama. Joskus se olotila helpottaa. Älä etsi poikaystävästäsi syliä tai ymmärtäjää tähän, ei kukaan ymmärrä joka ei ole sitä itse kokenut. Se yksinäisyys on kuin musta harso joka peittää kaiken, mitä elämässä on. Niitä ihmisiä jotka sinne harson alle ovat valmiita tulemaan ja elämään elämää kanssasi, niin niitä ei ole, koska he eivät osaa elää siellä. Valitella voi ja laittaa kukkia ja itkeä, mutta se ei ole sitä mitä sinä tunnet. Sen tietää saman kokenut. Mitä neuvoisin, en tiedä. Itse kävelin, itkin ja kävelin ja itkin. Ja kun olin muiden kanssa niin olin olin määrätietoinen, röyhkeä ja kaikinpuolin persoona jota kukaan, ei kukaan loukannut missään tilanteessa, (MUTTTA sisimmässäni niin yksin). Isän tytön tuntema menetys on niin iso. Suurin.
mut miksi sun pitäisi kavereitasi nimitellä? Tykkäisitkö jos joku purkaisi suruaan sinuun noin? Ei surevalla o oikeutta loukata toisia silloinhan karkottaa kaikki läheisensä,
- marvila
Oma isäni kuoli kaksi viikkoa sitten äkillisesti kotonaan vain 57 vuotiaana. En voi vieläkään tajuta tilannetta ja sitä miten tyhjä olo minulla on. Vaikka olen 3 lapsen äiti ja aviovaimo.
Tuntuu että pitäisi soittaa isälle ja kertoa paljon asioita mutta sitten tulee se todellisuus päin kasvoja. On kuin pahaa unta josta et herää. et voi soittaa et voi nähdä.
Isän hautajaiset oli juuri ja nyt on suru elämässä mukana. Anoppini meinasi että koita nyt jo toeta tästä surusta et olen jo surrut tarpeeksi . Ööö mun isä kuoli kaksi viikkoa sitten enkö enää saisi surra ?
Oli aika traumaattinen kokemus tulla paikalle kun isän elvytys juuri lopetettiin. Oli hirveää nähdä se hätä oman äidin kasvoilta, veljen ja pikkusiskon kasvoilta . Vieläkin näen isän siinä maassa makaavana ihmettelvä ilme kasvoilla mitä minulle kävi ? Nyt anopilla oli pokkaa sanoa minulle että tokene jo siinä mitä enään surkuttelet. Mä en vaan jaksa nyt ja vaikeaa on . Tiedän että suru muuttaa muotoa ja aika parantaa.
Omat lapset auttaa pitämään mínut elämässä kiinni. Tiedän että elämä jatkuu isän kuoleman jälkeen meillä kaikilla mutta tämä ikävä ja suru on nyt läsnä. En pääse siitä vielä eroon . Olen niin vihainen nyt kaikelle että oma maailma on pysähtynnyt ja muu maailma jatkaa kulkua . Kyllä minä viel' palaan mutta nyt otan aikaa surulle sanoo muuut mitä hyvänsä Mun Isä kuoli. Rakastan sinua isä Tyttösi .- carmelisa**
Otan osaa suureen suruunne
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1492199
- 1211485
Atte Harjanne usuttaa eläkeläisvihaan
Karmeeta kuultavaa aamun uutislähetyksessä, kun Atte Harjanne, tunnettu eläkeläisvihaaja, suitsii sukupolvien välistä v3371299Keitä oli kunnanjohtajan erottajat?
Kouluja ei ole varaa ylläpitää mutta johtajasopimukseen palaa 100000 euroa ja uuden johtajan hakuprosessi maksaa kymmeni671224Postimerkki kirjeeseen ja kortiin maksaa jo 3 euroa!
https://yle.fi/a/74-20229241 Kyllä tämä on järjetön hinta, Posti tuhoaa itsensä tällä hinnalla, täytyyhän Postin "Herro1401200IS: Väitöstutkimus - Pyöräilybuumi oli pelkkä kupla!
Pyöräilybuumista paljastui karu totuus Väitöstutkimuksen mukaan suuri suomalainen pyöräilyrenessanssi olikin vain pelkk31191- 1411179
- 491119
Turussa Varissuolla bussikuski ajoi lapsen yli lapsi kuoli
Poliisi " Epäilee " kuskia törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja törkeästä kuolemantuottamuksesta.1601056- 701014