Tarkastelemme subjektista objektia. Tarkalleen ottaen tämä subjekti sijoittuu objektiin, kun me havaitsemme oman subjektimme. Kaikki havaintomme ovat objektiivisia, kuitenkin kaikki havaintomme eivät ole avoimia muille subjekteille. Nämä objektiin sijoittuvat vain omalle subjektillemme avoimet objektiiviset havainnot ovat yksityisiä ikään kuin toiseen potenssiin, kun kaikki havaintomme ovat havaittuja, niin sen takia tämä on keinotekoista yksityisyyttä, koska periaatteessa nämä yksityiset asiaintilatkin voisivat olla havaittavissa (ainakin fysikalistien mukaan tietoisuutta pitäisi pystyä lukemaan jollain koneella). Objekti jakautuu siis sisäiseen subjektin omaan tietoisuuteen ja ulkoiseen todellisuuteen, jossa olevat asiat ovat yleensä kaikkien muidenkin subjektien havaittavissa. Puhukaamme siis sisäisistä ja ulkoisista havainnoista. Sisäiset havainnot ovat esimerkiksi sellaisia, että tunnemme olemassaolomme tai tunnemme ihan mitä tahansa, kukaan muu ei periaatteessa voi havaita tunteitamme, jos osaamme peittää ne muilta subjekteilta, niin että kukaan ei voi tulkita näitä sisäisiä tunteitamme eli havaintojamme ulkoisten muille subjekteille reflektoituvien havaintojen perusteella. Ulkoiset havainnot sisältävät kaiken tietomme muista subjekteista, siis sen mikä näille subjekteille on sisäistä havaintoa, niin me voimme tavoittaa siitä, vain sen mikä tästä toiminnasta ilmenee ulkoisissa havainnoissa.
Kuitenkin subjekti ei ole vain havainnoitsija, vaan myös toimija. Subjektilla on ulkoisesti havaittavia tarpeita, jotka ilmenevät subjektille kuitenkin omasta subjektista katsottuna tarpeina. Subjektilla on monia erilaisia haluja ja viettejä, näiden viettien ja halujen motiiveja voidaan tutkia objektissa, mutta subjekti on aina yhtä etäällä todellisesta subjektista ja toimijasta, koska subjekti ei voi koskaan ylittää havainnointiansa. Se mikä on objektissa, ei ole subjektissa. Subjektin olemassaolon voimme tietää vain objektin olemassaolosta. Tämä objektiivinen maailma jakautui siis kahteen erilaiseen maailmaan, yksityiseen ja yleiseen.
Yksityinen maailma on se, jota muut eivät havaitse ja objektiivinen se maailma, jonka muut havaitsevat. Vuorovaikutuksemme muiden subjektien kanssa tapahtuu aina niin, että emme tiedä vuorovaikutuksen kohteen sisäisiä havaintoja, vaan meillä on vain objektiivinen näkökulma tähän vuorovaikutuksen kohteen subjektiin. Kuitenkin, koska olemme osa lajiamme, rotuamme, niin me olemme yhtä ja samaa perimmiltämme. Me kuulumme hierarkkiseen lajiin, jolla on aina enemmän samaa oman lajinsa subjektien kanssa kuin toisten lajien subjektien kanssa. Itse asiassa, me ihmiset, emme oikein voi kuvitella millainen on vaikka apinan tämä yksityinen maailma. Mutta toisten ihmisten yksityinen maailma on meille jotenkin tuttu, kun me voimme helposti kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Tietysti me kykenemme vuorovaikutukseen myös eläinten kanssa, mutta meillä ei ole mitään kieltä ja välineitä tai yhteisiä päämääriä eli haluja tai viettejä, jotka yhdistäisivät meitä.
Lajimme lisääntyy ja laajentuu, subjekteihin lukitut tahdot muokkaavat ja elävinä olentoina pyrkivät olemaan vuorovaikutuksessa omasta subjektistaan konstituoituvan maailman kanssa, pelkästään olemassaolon pakon takia. Kun olemme syntyneet, meidän on pakko tahtoa! Meillä ei ole valinnanvaraa, kun synnymme tähän maailmaan, subjektimme on tuomittu tahtomaan ihan mitä tahansa omasta subjektista. Jos tahdomme kuolla, niin silloinkin joudumme tahtomaan tätä asiaa, elämä asettaa meille ehtoja ja vaateita, emme voi välttää tahtomisen pakkoa. Meidän subjektissa oleminen asettaa meidät elävän olennon vuorovaikutuksen dialektisten ongelmien eteen. Kun me nyt olemme tuomittuja elämään, niin me joudumme joka tapauksessa tahtomaan jotain.
Tarkastelkaamme nyt kaikkia mahdollisia toiminnan kategorioita ja rajatkaamme kaikki absoluuttiset vaihtoehdot, jotka näillä toivottomilla elämään tuomituilla subjekteilla on olemassa.
Subjekti hahmottaa maailman omasta subjektistansa ja tarkastelu kohdistuu olemassa olevaan maailmaan. Tässä maailmassa on tietysti oma lajimme, joka siis muodostuu muista subjekteista, näiden kanssa me kasvamme ja elämme. Muutkin subjektit ovat samassa asemassa kuin me. Onko meillä velvollisuuksia muita subjekteja kohtaan? Vai voimmeko me tahtoa mitä tahansa? Tietysti voimme tahtoa ihan mitä tahansa vain pystymme tahtomaan. Elämä on siis jotain johon me olemme tahtomattamme joutuneet. Jos tahdomme oman subjektimme kuolemaa, niin silloin me tahdomme että meidän ei tarvitsisi enää tahtoa yhtään mitään, kuolleiden ei tarvitse tahtoa yhtään mitään. Me kuitenkin tunnemme luonnostamme pahuutta ja hyvyyttä. Pahuus saa meidät tuntemaan tuskaa ja kärsimystä, vaikka se ei tarkoita sitä ettemme voisi tahtoa näitä asioita itsellemme tai muille subjekteille. Hyvyys taas saa meidät herkistymään ja arvostamaan elämää. On selvää että tehdessämme muille subjekteille sellaisia asioita, joiden uskomme aiheuttavan heidän subjektillensa kärsimystä ja tuskaa, koemme pahuudeksi. Kuitenkaan meidän ei ole pakko ajatella tekojemme seurauksia muille subjekteille, voimme jopa uskoa, että kärsimys voi olla jonkin korkeamman hyvyyden arvoista, se on korkeamman hyvyyden hinta. Itse elämä on aina tekojemme pohjalla, me hahmotamme tekomme ”salaisesti mielessämme” ja arvioimme mitä teoistamme voisi seurata tulevaisuudessa. Meidän täytyy olla aina olemassa suunnitelmissamme, kun käsittelemme tulevaisuutta. Meidän tahtomme voi tahtoa vain silloin kun me olemme olemassa. Voimme tietysti suunnitella paljonkin asioita tapahtuvan tekojemme seurauksesta sitten kun olemme kuolleet, mutta se ei poissulje sitä, ettei tahtominen ole meille jatkuva riesa ja vaiva, josta emme voi päästä pois muuten kuin tahtomalla omaa kuolemaamme.
Meidän vuorovaikutuksemme meille ilmenevän objektin kautta on monitasoinen, jos vain viitsimme tarkastella, niin voimme löytää siitä monta eri kategoriaa eli tarkastelutapaa, jotka antavat meille tietoa tästä maailmasta. Tämä tiedon synnyttäminen on tahtoa valtaan, tahtoa elämään, jos haluamme tietää jotain, niin tahdomme hallita sitä asiaa, jonka tulemme tietämään! Meillä on myös luontaisia viettejä, joku voi tietysti sanoa, että ei meidän ole pakko totella viettejä, voimme taistella niitä vastaan ja tahtoa muutosta niihin. Miksipä tämä ei voisi onnistua? Voimmehan me muuttaa itse omaa luonnettamme, jos vain sellaista tahdomme.
Moraalinhan sanotaan käsittelevän yleensä vain erityisesti suhdettamme oman lajin edustajiin. Tämä sen takia, että olemassaolomme on kiinteästi liittynyt yhteen, olemme myös tuomittuja elämään lajimme sääntöjen mukaan tai ainakin olemaan niiden kanssa jossain vuorovaikutuksessa. Tosin joku voi sanoa, että mehän voimme muuttaa sinne missä ei ole muita ihmisiä. Tietysti, näin voidaan tehdä, mutta se ei muuta sitä, että mieleemme on jo muodostunut yhteisön rakentamia ajatuksia.
Moraalilaki siis kuvaa suhdettamme ensisijaisesti yhteisöön ja muuhun todellisuuteen toissijaisesti. Täten voimme johtaa absoluuttisen abstraktit moraalilait. Subjektimme voi toimia omasta subjektistaan sellaisten motiivien pohjalta, jotka perustuvat hyvyyden tavoitteluun itsellemme/yhteisöllemme tai sitten pahuuden tavoitteluun itsellemme/yhteisöllemme. Subjekti voi myös tahtoa asioita vain oman subjektinsa parhaaksi tai sitten ainoastaan yhteisönsä parhaaksi. Muu todellisuus täytetään pahalla ja hyvällä, joka konstituoituu kokemamme yhteisöllisen hyvän ja pahan kautta. Täten subjektin kaikki mahdolliset tahdon ilmaisut voidaan kategorisoida näiden esitettyjen kategorioiden alaan.
Kuitenkin subjekti ei ole vain havainnoitsija, vaan myös toimija. Subjektilla on ulkoisesti havaittavia tarpeita, jotka ilmenevät subjektille kuitenkin omasta subjektista katsottuna tarpeina. Subjektilla on monia erilaisia haluja ja viettejä, näiden viettien ja halujen motiiveja voidaan tutkia objektissa, mutta subjekti on aina yhtä etäällä todellisesta subjektista ja toimijasta, koska subjekti ei voi koskaan ylittää havainnointiansa. Se mikä on objektissa, ei ole subjektissa. Subjektin olemassaolon voimme tietää vain objektin olemassaolosta. Tämä objektiivinen maailma jakautui siis kahteen erilaiseen maailmaan, yksityiseen ja yleiseen.
Yksityinen maailma on se, jota muut eivät havaitse ja objektiivinen se maailma, jonka muut havaitsevat. Vuorovaikutuksemme muiden subjektien kanssa tapahtuu aina niin, että emme tiedä vuorovaikutuksen kohteen sisäisiä havaintoja, vaan meillä on vain objektiivinen näkökulma tähän vuorovaikutuksen kohteen subjektiin. Kuitenkin, koska olemme osa lajiamme, rotuamme, niin me olemme yhtä ja samaa perimmiltämme. Me kuulumme hierarkkiseen lajiin, jolla on aina enemmän samaa oman lajinsa subjektien kanssa kuin toisten lajien subjektien kanssa. Itse asiassa, me ihmiset, emme oikein voi kuvitella millainen on vaikka apinan tämä yksityinen maailma. Mutta toisten ihmisten yksityinen maailma on meille jotenkin tuttu, kun me voimme helposti kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Tietysti me kykenemme vuorovaikutukseen myös eläinten kanssa, mutta meillä ei ole mitään kieltä ja välineitä tai yhteisiä päämääriä eli haluja tai viettejä, jotka yhdistäisivät meitä.
Lajimme lisääntyy ja laajentuu, subjekteihin lukitut tahdot muokkaavat ja elävinä olentoina pyrkivät olemaan vuorovaikutuksessa omasta subjektistaan konstituoituvan maailman kanssa, pelkästään olemassaolon pakon takia. Kun olemme syntyneet, meidän on pakko tahtoa! Meillä ei ole valinnanvaraa, kun synnymme tähän maailmaan, subjektimme on tuomittu tahtomaan ihan mitä tahansa omasta subjektista. Jos tahdomme kuolla, niin silloinkin joudumme tahtomaan tätä asiaa, elämä asettaa meille ehtoja ja vaateita, emme voi välttää tahtomisen pakkoa. Meidän subjektissa oleminen asettaa meidät elävän olennon vuorovaikutuksen dialektisten ongelmien eteen. Kun me nyt olemme tuomittuja elämään, niin me joudumme joka tapauksessa tahtomaan jotain.
Tarkastelkaamme nyt kaikkia mahdollisia toiminnan kategorioita ja rajatkaamme kaikki absoluuttiset vaihtoehdot, jotka näillä toivottomilla elämään tuomituilla subjekteilla on olemassa.
Subjekti hahmottaa maailman omasta subjektistansa ja tarkastelu kohdistuu olemassa olevaan maailmaan. Tässä maailmassa on tietysti oma lajimme, joka siis muodostuu muista subjekteista, näiden kanssa me kasvamme ja elämme. Muutkin subjektit ovat samassa asemassa kuin me. Onko meillä velvollisuuksia muita subjekteja kohtaan? Vai voimmeko me tahtoa mitä tahansa? Tietysti voimme tahtoa ihan mitä tahansa vain pystymme tahtomaan. Elämä on siis jotain johon me olemme tahtomattamme joutuneet. Jos tahdomme oman subjektimme kuolemaa, niin silloin me tahdomme että meidän ei tarvitsisi enää tahtoa yhtään mitään, kuolleiden ei tarvitse tahtoa yhtään mitään. Me kuitenkin tunnemme luonnostamme pahuutta ja hyvyyttä. Pahuus saa meidät tuntemaan tuskaa ja kärsimystä, vaikka se ei tarkoita sitä ettemme voisi tahtoa näitä asioita itsellemme tai muille subjekteille. Hyvyys taas saa meidät herkistymään ja arvostamaan elämää. On selvää että tehdessämme muille subjekteille sellaisia asioita, joiden uskomme aiheuttavan heidän subjektillensa kärsimystä ja tuskaa, koemme pahuudeksi. Kuitenkaan meidän ei ole pakko ajatella tekojemme seurauksia muille subjekteille, voimme jopa uskoa, että kärsimys voi olla jonkin korkeamman hyvyyden arvoista, se on korkeamman hyvyyden hinta. Itse elämä on aina tekojemme pohjalla, me hahmotamme tekomme ”salaisesti mielessämme” ja arvioimme mitä teoistamme voisi seurata tulevaisuudessa. Meidän täytyy olla aina olemassa suunnitelmissamme, kun käsittelemme tulevaisuutta. Meidän tahtomme voi tahtoa vain silloin kun me olemme olemassa. Voimme tietysti suunnitella paljonkin asioita tapahtuvan tekojemme seurauksesta sitten kun olemme kuolleet, mutta se ei poissulje sitä, ettei tahtominen ole meille jatkuva riesa ja vaiva, josta emme voi päästä pois muuten kuin tahtomalla omaa kuolemaamme.
Meidän vuorovaikutuksemme meille ilmenevän objektin kautta on monitasoinen, jos vain viitsimme tarkastella, niin voimme löytää siitä monta eri kategoriaa eli tarkastelutapaa, jotka antavat meille tietoa tästä maailmasta. Tämä tiedon synnyttäminen on tahtoa valtaan, tahtoa elämään, jos haluamme tietää jotain, niin tahdomme hallita sitä asiaa, jonka tulemme tietämään! Meillä on myös luontaisia viettejä, joku voi tietysti sanoa, että ei meidän ole pakko totella viettejä, voimme taistella niitä vastaan ja tahtoa muutosta niihin. Miksipä tämä ei voisi onnistua? Voimmehan me muuttaa itse omaa luonnettamme, jos vain sellaista tahdomme.
Moraalinhan sanotaan käsittelevän yleensä vain erityisesti suhdettamme oman lajin edustajiin. Tämä sen takia, että olemassaolomme on kiinteästi liittynyt yhteen, olemme myös tuomittuja elämään lajimme sääntöjen mukaan tai ainakin olemaan niiden kanssa jossain vuorovaikutuksessa. Tosin joku voi sanoa, että mehän voimme muuttaa sinne missä ei ole muita ihmisiä. Tietysti, näin voidaan tehdä, mutta se ei muuta sitä, että mieleemme on jo muodostunut yhteisön rakentamia ajatuksia.
Moraalilaki siis kuvaa suhdettamme ensisijaisesti yhteisöön ja muuhun todellisuuteen toissijaisesti. Täten voimme johtaa absoluuttisen abstraktit moraalilait. Subjektimme voi toimia omasta subjektistaan sellaisten motiivien pohjalta, jotka perustuvat hyvyyden tavoitteluun itsellemme/yhteisöllemme tai sitten pahuuden tavoitteluun itsellemme/yhteisöllemme. Subjekti voi myös tahtoa asioita vain oman subjektinsa parhaaksi tai sitten ainoastaan yhteisönsä parhaaksi. Muu todellisuus täytetään pahalla ja hyvällä, joka konstituoituu kokemamme yhteisöllisen hyvän ja pahan kautta. Täten subjektin kaikki mahdolliset tahdon ilmaisut voidaan kategorisoida näiden esitettyjen kategorioiden alaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tervehdys Aleksi!
Viestisi oli mielenkiintoinen, mutta jätti melko paljon kysymyksiä. Ensiksikin tahtoisin tietää sen, miten mielestäsi objektiivinen maailma (lyhyesti voisi sanoa tämän tulevan jokseenkin problemaattiseksi Kantin jälkeen) tulee perustelluksi? Onko kyse intersubjektiivisuuden muodosta? Sanot subjektin mahdollistuvan objektin kautta. Tarkoitatko tällä myös kykyä reflektoida? Sillä vaikuttaa siltä, että tällöin reflektiokyky (kyky itseymmärrykseen) tarkoittaisi kykyä asettaa itsensä itselleen objektiksi (ja tässä kohtaa voi jälleen huomata Kantin ensimmäisen Kritiikin kritiikin tätä ajatusta kohtaan), toisin sanoen asettumista oman itsen ulkpuolikseksi tarkastelijaksi. Koska et varmaankaan(?) ajatella näin, on esitettävä vielä muutama huomio: a) kehitelmäsi näyttää viittaavan absoluuttisen abstraktiin moraalilakiin -> eikö tässä olle kyse transendentin rationaalisuuden asettamisesta (a' la Leibniz tai Spinoza). b) miten tämän päätelmän jälkeen on perusteltavissa subjektin ja objektin ero? Varsinaiseksi subjektiksi tuntuu muuttuvan absoluuttinen rationaalisuus (jota 'objektiivisen maailman' käsitteesi jo implikoi). Jääkö tässä varsinaisesti enää tilaa subjektille ja hänen 'yksityiselle maailmalleen'? c) itse asiassa absoluuttisen rationaalisuuden rakennelmasi näyttäytyy entistä oudommassa valossa käyttämäsi tahdon käsitteen kautta: näytttää siltä kuin pyrkisit pakottaen yhdistämään (subjektin?) toimintaan tahdon jonkinlaisena automaattisena hyvän ja pahan määrittäjänä. Tämä ei mielestäni tule perustelluksi aiempien määritelmiesi kautta (kuten osoitin, subjekti toimijana on muotoilussasi ylipäänsä kyseenalainen)-> tällöin myös muiden TODELLINEN subjektius ei tule perustelluksi (vaan itse asiassa se näyttäytyy vain järjellä havaituksi objektiksi).
Yhteenvetona voisi sanoa, että tekstisi jättää kyseenalaiseksi moraalisubjektin olemassaolon (se ei perustele tämän olemassaoloa). Tällöin myös absoluuttisen abstraktin moraalilain muotoilu muuttuu mahdottomaksi, ellei haluta olettaa sen olevan yliyksilöllinen (ei intersubjektiivisen vaan objektiivisen). Kyseenalaiseksi jää myös onko absoluuttisen moraalilain (jos tällainen ajatelmasi perusteella todella on löydettävissä) perustana mielestäsi tahto vai objektiivinen maailma ja 'subjektin' kyky havainnoida maailmaa. Ymmärrän, että erotat toisistaan havainnoinnin ja toiminnan, mutta minkälaisen ontolgisen kategorian avulla tämä tulee perustelluksi? Ja mikä on se vaikutus 'subjektille'? Vaikuttaa siltä,että olet liusumassa kohti vanhaa kunnon valistuksellista rationalistista panteismia.
Pyytäisin sinua siis miettimään vielä tapaa, jolla perustelet moraalisen toiminnan mahdollisuuden. Itse ymmärtäisin tämän kysymyksen vastaamiseen vaadittavan käsityksen subjektista, joka voidaan ymmärtää todella (sillä tähän todella voidaan perustaa 'absoluuttisuus' tai oikeammin AUTENTTISUUS) vapaaksi (Kuten Kant asian muotoilee: Sapere Aude!). Tällöin ei silti tarvitse hukkua subjektiiviseen solipsismiin. Älä yhdistele tahdon käsitettä perusteettomasti (sillä kuten em. huomaat, se on ei-perusteltua) ontologiseen käsitykseesi, tai kompastut vain vanhaan valistuksen ongelmaan. Historia on tässä suhteessa opettavainen..
tosin minun tekstini kaipaa lisäselvennyksiä. Kun en aivan selkeästi asioita tuossa ensimmäisessä kirjoituksessani kirjoittanut.
Subjekti ja objekti ovat ne kaksi asiaa mitkä me hahmotamme välttämättä. Ei kukaan kiellä niiden olemassaoloa. Siksipä tarkastelu pitääkin aloittaa sellaisesta asiasta mikä ei voisi olla toisinkaan. Tietysti on monta erilaista tapaa hahmottaa subjekti ja objekti, mutta sillä ei ole merkitystä tämän asian kannalta.
Kun abstrahoimme asioita, niin ontologian yksi tehtävä on antaa abstrahoimillemme asioille jokin absoluuttinen merkitys, siis jonkinlainen kuvas siitä mistä se muodostuu. Onko abstrahoimamme asia ideaalinen vai materiaalinen, tällaisiin kysymyksiin vastaa ontologia. Ontologia voi myös vastata siihen onko sellaisia olemassa mielen ulkopuolella, mutta se on jo sitten eri asia ja riippumaton siitä mitä on mielen sisällä, sillä onhan meillä aina mielen sisällä joku ontologia.
Moraali on yksi spesifi asia, joka hahmotetaan ontologiamme läpi. Voimme antaa sille merkityksen, että sen tarkoitus on toimia meitä ohjaavana säännöstönä. Säännöstön tarkoitus on määritellä suhteemme yhteisöön. Moraalilaki on siis tämä säännöstö ja tälle säännöstölle voimme määrittää absoluuttiset rajat, koska abstrahoimisemme rajoittuu subjektin ja objektin erittelyn kautta. Emme voi ylittää subjektia tai objektia mitenkään, vaan tämä erottelu on ehdoton ja absoluuttinen siksi, että emme voisi asioita muutenkaan hahmottaa. Eli abstrahoinnin absoluuttisuus tulee ontologiasta, kun meidän on ihan pakko hahmottaa maailma jotenkin. Sitten tämän moraalilain rajat asettuvat sitä kautta, että katsomme moraalin määritelmää ja sieltä irrotamme ne rajat, joiden yli moraalilaki ei voi enää mennä. Moraalilaki ei siis voi asettaa sellaisia sääntöjä, jotka eivät ole moraalisia sääntöjä. Moraaliset lait rajautuvat tiettyyn ontologiseen alueeseen ja sen alueen ulkopuoliset asiat eivät voi toimia moraalisina lakeina. Täten voimme abstrahoida moraalisubjektin absoluuttiset moraalilain rajat. Rajat siis kertovat mitä emme voi pitää moraalilain alaisuuteen kuuluvaksi. Tämä myös antaa jonkinlaisen perspektiivin maailmaan, sellaisen perspektiivin, jossa kaikilla asioilla on jokin kiinteä merkitys, eikä maailma ilmene meille enää postmodernina sekasotkuna.
Tarkoitukseni ei ole "postmodernisoida" Mielestäni se, mihin et oikeastaan et vieläkään vastannut, on kysymys siitä, mitä subjekti ja objekti ajattelussasi merkitsevät, sillä mielestäni tämän jaon suorittamisen TAPA ja PERUSTELU on ratkaiseva koko järjestelmän kannalta.
1)Mikäli subjekti ja objekti erotetaan tekemälläsi uudelle ajalle ominaisella tavalla, ensimmäinen kysymys asetetaan toki siitä, kumpi näistä näyttäytyy ensisijaisena. -> tapauksessasi subjekti asettuu ensisijaiseksi sen takia, että voi asettaa objektin. Toisin sanoen subjektin kyky on kykyä abstrahoimiseen, asettaa objekti jonkinlaiseen absoluuttiseen ontologiseen statukseen. Mielestäsi tätä ajatusta ei voi välttää, ja olen kanssasi tietyssä määrin samaa mieltä.
2) Mielestäni on kuitenkin perusteetonta sanoa, ettei subjektin ja objektin hahmottamisen tavalla olisi merkitystä asian (abstrakti absoluuttinen moraalilaki)kannalta. Toteat samoin ettei asian kannalta ole merkitystä sillä, sijaitseeko objekti mielen ulkopuolella vai ei. Myös tämä ajatus lähentelee mielestäni absurdiutta, sillä hoiput näin täydellisen solipsismin ja realismin välissä (kuin postmodernisti konsanaan, mieleen tulee Gilles Deleuze).
3)Moraalilaki näyttäytyy sinulle subjektin abstrahoinnin tuloksena saadun, tietyn ontologisen kategorisuuden omaavan objektin muodossa. Tässä näyttäytyy mielestäni jonkinlainen ristiriita aiemmin tekemäsi havainto-toiminta -jaottelun välillä. Puhuit aiemmassa tekstissäsi tahdosta. Miten se sijoittuu uuteen tekstiisi? Onko tahdossa ja toiminnassa kyse vain kyvystä abstrahoida? Onko toiminta alisteista havainnolle, vain tietty ontolginen kategoria, jonka havainto on muodostanut?
4)Miten siis mielestäsi on ylipäänsä olemassa subjekti? En pyri lainkaan kieltämään subjektia, lähinnä toivon, että perustelisit oman näkemyksesi riittävästi. Onko tämän subjektin toiminta nimenomaan kyky abstrahointiin, objektivointiin? Mikäli on, on toki kysyttävä: Miten tämä abstrahointi tapahtuu? Voinko muodostaa objektin täydellisen vapaasti (eli saavuttaako abstrahointini kohteen tosi olemuksen, ja ennen kaikkea, MILLÄ TAVALLA?)? Vai olenko kenties riippuvainen oman ajatteluni ulkopuolisista asioista? Tällöin kohteen merkityksellistyminen vaatisi mielestäni subjektin ulkopuolelta tulevaa tunnustamista (mukaisuutta/vastaisuutta sen suhteen). Mikäli todella voimme pitää kaikkea oman subjektimme ulkopuolista objektina itsellemme, on meidän väistämättä ymmärrettävä todellisuus jonain sellaisena, jonka voimme määritellä referenssin (viittaavuuden) avulla. Mutta millä tavalla tämä referenssi mielestäsi voidaan todentaa? Eikö tähän merkityksellistymiseen liity intersubjektiivinen vaatimus?
5) Ajattelusi näyttää erityisen oudolta juuri moraalilain kannalta. Painotan edelleen, että olen ehdottoman samaa mieltä kanssasi siitä, että kaikki oleva ymmärretään jonain. Ongelmaksi ajattelussasi tulee kuitenkin tämä: mielestäsi subjekti asettaa objektin (moraalin tapauksessa toisen ihmisen/yhteisön), joka abstrahoituu omalle ontologiselle alueelleen. Mutta miten voit päästä ajattelussasi tilanteeseen (tai voitko/haluatko?), jossa subjekti joutuukin suhtautumaan moraalin alueella toiseen SUBJEKTIIN? Ymmärrän hyvin sen, että tapauksessasi on kyseessä abstrakti moraalilaki, mutten pysty jälleen olemaan vetoamatta Kantiin kat. imp. 2. osan kautta: toinen on ymmärrettävä päämääränä sinänsä. Ilman tätä vaadetta et voi tulla itsekään tunnustetuksi subjektina, vaan näyttäydyt toisille olennaisesti objektina. Moraalilakisi ei näin mielestäni pysty suhtautumaan ihmiseen pohjimmiltaan persoonana (tähän kysymykseen on liitettävä vapauden kysymys) vaan pikemmin vain kaikkivoipaa subjektia palvelevana. Mielestäni moderni (uuden ajan) filosofia on kuitenkin enenevässä määrin ymmärtänyt moraaliin liittyvän intersubjektiivisuuden, MYÖS abstrahoituna lakina.
6) Oikeastaan lopulta teoriasi kannalta näyttää olevan todella täysin toisarvoista, ajatellaanko mielen ulkopuolista todellisuutta olevan olemassa vai ei. Totuusvaatimus on ajattelussasi täyttynyt jo objektin tullessa abstrahoiduksi. Näin puheesi perspektiivistä on todellista yksinäistä tarpomista Deleuzen autiomaassa vailla toivoakaan liittymisestä yhteisöön, subjektien perspektiivien yhtymisestä toisiinsa. Mutta eikö yhteys muuhun yhteisöön juuri ole moraalin perustana?
Ei kai minun ollut tarkoitus mitenkään sanoa mitään pahaa postmodernismista, se oli vain tapa määritellä mistä ei ole kyse.
Kysehän on nyt jonkinlaisista selityksistä. Selitykset pyrkivät kertomaan meille mahdollisimman kattavasti tarkasteltavan asiaintilan, joten paras selitys on sellainen joka kattaa suurimman alan ja siten kykenee palauttamaan selityksen kohteet jollain tasolla samuuteen. Tällainen selitys on ihmiselle luonteva, kun silloin kaikki selityksen kohteet kohtaavat jossain samuudessa. Tämä samuus taas tuo selitykseen jonkin logiikan, näin me voimme ymmärtää monta eri asiaa samasta näkökulmasta, joka ei muuten olisi mahdollista. En tiedä onko edes selityksen kannalta mitään väliä puututaanko subjektin ja objektin erittelyyn, mutta se on ihan hyvä ottaa esille, että ainakin jollain tavalla se tehdään. Tarkoitus ei siis ole puuttua siihen miten se ihan oikeasti on, koska se ei ole hyvän selityksen kannalta oleellista, kun selitys ei pyri kertomaan mitä on olemassa, vaan kattamaan mahdollisimman suuren alan selityksen alle. Subjekti on ensisijainen juuri sen takia, että selityksiin liittyy arvoja, jotka ovat aina jostain subjektista riippuvaisia. Vain subjektilla voi olla arvoja.
Me voimme järkeillä ja pohtia asioita, siltikään oppineimmatkin filosofit/ajattelijat joutuvat moraalisten ongelmien ja ristiriitojen eteen. Tämä järjenmaailma on rajallinen ja tietyssä mielessä välineellinen. Voimme käyttää muodollisia ajatuksia toimintamme laajentamiseen ja tutkimiseen, ties mihin, kuitenkaan oman tahtomme potema tuska, kärsimys tai onnellisuus eivät koskaan voi kadota. Me tunnemme asioita arvollisina ja siten meidän oleminen on tunteiden tuntemista ja tahtomme on näiden järjen ja tunteiden edessä päättämässä asioiden etenemisestä. Voimme siis järkeillä asioita, mutta se järkeily ei voi poistaa tunteitamme. Vaikka meillä olisi kuinka tarkka ohjesääntö, joka kertoisi kaiken mitä olemme voineet uskoa tulevaisuudessa kohtaavamme, niin silti aina joudumme käyttämään käytännöllistä järkeä järjellisen muodon soveltamiseen omaan toimintaamme jossain tietyssä tilanteessa, on myös mahdollista, että ajaudumme sellaiseen tilanteeseen, jota emme osanneet aiemmin ennakoida. Mitään sääntökokoelmia ei ihmisillä ole olemassa, vaan pikemminkin on kyse opituista tavoista, olemme oppineet ja tottuneet toimimaan tietyillä tavoilla. Useinkaan ihmiset eivät muodosta mitään selkeitä moraalilakeja itsellensä, vaan toimivat aina jokaisessa tilanteessa kuten ovat tottuneet toimimaan. Uusissa tilanteissa toimitaan vanhojen kokemusten tuella. Tahto on siis järjen maailman ulkopuolella. Minulle olemassaolo ainakin vähintään hämärää ja jatkuvaa muutosta totutussa, tunteemme ja järkemme muuttuvat, järkemme vain on sellainen asia, joka mahdollistaa meille sellaisia asioita, joita tunteet taas eivät voisi mahdollistaa.
Abstrahointi kai tapahtuu niitten ontologisten edellytysten puitteissa, joita ihmisellä on. Saavutammeko jonkin asian tosi olemuksen? Ajatellaan, että olet sotilas ja sinut on komennettu hyökkäämään vihollisen asemiin. Juokset pellon yli ja ohi viuhuu luoteja ja tovereita kaatuu vierelläsi, sitten yhtäkkiä kaikki pimenee. Heräät myöhemmin sotilassairaalasta, sinulle kerrotaan, että sait luodin päähäsi, mutta että et kuitenkaan kuollut. Miten voit enää sanoa mikä on tuon menneen tilanteen todellinen olemus? Eikö koko kokemus kerro jotain siitä, miten maailma todellakin hahmotetaan juuri subjektista? Olemme siis aivan varmasti vuorovaikutuksessa tämän objektiivisen maailman kanssa, me vaikutamme siihen omilla valinnoillamme ja se vaikuttaa meihin. Missä se raja menee? Voidaanko mitään sellaista edes vetää?
Myös järkemme on rajallinen. Ajattelua voidaan tarkentaa loputtomasti. Ontologiaan voidaan tuoda tarkkuutta loputtomasti. Lisää seikkoja ja tarkennuksia, kuitenkin olemassaolomme rajautuu tiettyyn rajalliseen aikaan, elämme jonkin tietyn x aikaa ja sitten me kuolemme. Täten liika järkeily ja tarkennus tuhoavat aivan turhaa aikaa, jonka voisi käyttää johonkin toisaalle sijoittuvaan järkeilyyn. Järkeily kun on keino lisätä hallintaamme edessämme olevaan todellisuuteen. Liika järkeily voi siis olla jopa haitallista, jos siitä tulee itsetarkoituksellista.
Minulle moraalilaki on kai autonimisen yksilön ennalta säätämä sääntöjoukko (mikä ei siis ole mikään yleinen tapa hahmottaa omaa toimintaa), tämä säännöstä ei myöskään ole mikään sellainen mitä me noudattaisimme kuten kone, vaan se on sellainen ohjeisto, jota joudumme soveltamaan. Täytämmekö säännöstön vai alitammeko omat standardimme? Kaikki tilanteet ovat erilaisia, joten yleiset abstrahoinnit perustuvat aina menneeseen ja yrittävät selittää tuleviakin asioita, mutta asiat eivät aina vain niin mene. Tulevat asiat kun eivät aina sovikaan niihin vanhojen abstraktien yleistysten alaan. Täten moraaliset ongelmat ovat jatkuvia kuten myös esimerkiksi tekniset seikat (esim. talonrakentaminen).
Toinen kategorinen imperatiivi tosiaan vaatii kohtelemaan muita aina päämäärinä, mutta tämä kai kuitenkin rajautuu vain moraalisten seikkojen alaan. Käsittääkseni Kant tuskin tarkoitti sitä, että työelämässä ei voitaisi kohdella toisia ihmisiä alaisina. Eihän työelämässä ole ensisijaisesti kyse moraalisista seikoista, vaan pikemminkin teknisistä seikoista.
Me tosiaan voimme havaita toisista vain sen mikä heissä on ulkoista, emme voi kokea sitä mikä on heille sisäistä. Mutta kuitenkin olemme jossain mielessä samasta puusta veistettyjä, joten ymmärrämme toisiamme aika hyvin. Sitähän se vuorovaikutus on.
Muurahaiset kommunikoivat usein hajuillansa. Kun muurahaistutkijat olivat laittaneet elävään muurahaiseen kuolleen muurahaisen hajua, niin tämän pesätoverit veivät tämän muurahaisen ulos pesästä, kuten he muutenkin tekivät kaikille kuolleille muurahaisille. Myöskään tämä eläväkuollut muurahainen ei vastustellut tätä toimintaa millään tavalla. Muurahaiset eivät siis pysty tunnistamaan kyseistä muurahaista eläväksi objektiivisesti tarkkailemalla, vaan he toimivat täysin niiden omien kykyjensä puitteissa. Jos he taas voisivat tunnistaa kyseisen yksilön eläväksi, niin sitä ei vietäisi välttämättä pois pesästä, vaan ehkäpä toverit voisivat yrittää pestä tämän hajun pois toveristaan? Joudumme siis kohtelemaan muita aina oman järkemme ja kykyjemme ehtojen mukaisesti.
Muodollinen moraalilaki on siis sellainen, jolla pyrimme hahmottamaan tulevaa, joka ei kuitenkaan välttämättä alistu tämän lain alle, joten moraalilaki ja moraali ovat itse asiassa kaksi eri asiaa. Moraali on se meidän todellinen suhtautumisemme ja toimintamme, joka muokkaa meistä sen mikä me olemme. Olisi tosi absurdia yrittää selvittää että mikä tässä on meidän omaa aikaansaannosta ja mikä ulkoisen maailman aiheuttamaa.
Muodollinen moraali on siis järkemme harjoittamaa meidän ja yhteisömme välisen suhteen hahmottamista. Todellinen moraalimme jää kuitenkin aina järkemme tavoittamattomiin, siihen emme voi vaikuttaa. Perspektiivit ovat yhteneviä monien yhteisten asioiden takia, meillä on yhteinen kieli, tarpeet, yhteiskunta, tavat, kulttuuri jne.
On pakko myöntää, että mielestäni et ole osumassa lainkaan lähelle moraalia tai siihen liittyviä kysymyksiä vastauksiesi kautta. Syynä tähän on mielestäni oleellisesti se, että sekoitat hyvin ristiriitaisella tavalla lopultakin melko kummallista (ja sisäisesti ristiriitaisesta) tieto-oppiasi moraalin alueelle. Näin jäät lopulta varsinaisen moraaliin liittyvän ajattelun ulkopuolle. Asetan tässä muutamia kohtia viimeisestä tekstistäsi läpivalaisuun:
1) SELITYKSET
a) "Tämä samuus taas tuo selitykseen jonkin logiikan, näin me voimme ymmärtää monta eri asiaa samasta näkökulmasta, joka ei muuten olisi mahdollista."
Onko selityksen tehtävänä yhdistää erilaiset asiat saman näkökulman alle? Lause ei mielestäni onnistu kuvaamaan sitä, mitä varmaan pyrit tavoittelemaan. Sillä mikäli kaksi erilaista asiaa/kohdetta halutaan yhdistää, on näillä olennaisesti oltava jotain YHTEISTÄ: muuten selitys ei tule perustelluksi vaan on pohjimmiltaan irrationaalinen -> Tämä koskee kaikkia "selityksiä", ja asettaa oman ehtonsa myös selityksen laajuudelle: selitys voi koskea vain asioita, joissa ON jotain samanlaista.
b) "Tarkoitus ei siis ole puuttua siihen miten se ihan oikeasti on, koska se ei ole hyvän selityksen kannalta oleellista, kun selitys ei pyri kertomaan mitä on olemassa, vaan kattamaan mahdollisimman suuren alan selityksen alle."
Tässä tulee mielestäni perustelluksi täydellinen semanttinen mielivaltaisuus, jonka pohjana on juuri ajattelemasi ABSOLUUTTINEN ja ABSTRAHOITU. Mikäli selitys ei pyri kertomaan, mitä/miten jokin asia todella ON, mikä on sen todellinen kohde? Jos selityksessä sulkeistetaan kohteet/objektit ja niiden tosi olemus, tyhjennetään selitys olennaisesti myös sisällöstään. Tällöin "selityksestä" tulee pikemminkin "selittelyä".
JOHTOPÄÄTÖS: "selityksen" käsite on sisäisesti vahvasti ristiriitainen: pohjimmiltaan se näyttäytyy jonkinlaisena mielivaltaisena ryhmittelynä (ei, en ole tässä postmoderni), jonka sisällön olemassaolokin kyseenalaistuu.
2) ARVOT, JÄRKI JA TUNTEET
a) "Voimme käyttää muodollisia ajatuksia toimintamme laajentamiseen ja tutkimiseen, ties mihin, kuitenkaan oman tahtomme potema tuska, kärsimys tai onnellisuus eivät koskaan voi kadota. Me tunnemme asioita arvollisina ja siten meidän oleminen on tunteiden tuntemista ja tahtomme on näiden järjen ja tunteiden edessä päättämässä asioiden etenemisestä."
Sitaatti on jälleen monessa kohdin äärimmäisen ristiriitainen: asetat tahdon lopulta SEKÄ järjen ETTÄ tunteiden edelle: näin aiemmat käsitykseni heittävät ilmeisesti täysin häränpyllyä, sillä tekstisi tämä kohta näyttäytyy täydellisen myöhäis-Nietzscheläisenä; järjen käsitteen voisi tässä helposti korvata apolloonisella ja tunteet dionyysisellä. Näin järjen kyky asettaa objekti ei olekaan enää missään nimessä autoteelista, vaan riippuu täysin tahdosta. Mutta jää TÄYDELLISEN PERUSTELEMATTOMAKSI, miksi (vallan)tahto tahtoisi juuri TÄTÄ.
Toteat meidän myös TUNTEVAN asiat arvollisina. Tällöin vetoat vahvasti intuitioon siitä, miten asiat todella ovat ja asetat tunteet alueelle, jonka kuvittelin ajattelussasi olevan varatun järjelle. Miten tämä tunteiden kokemus asian arvosta mielestäsi tapahtuu? Sillä mikäli järjellä ei ole arvon lopullisessa merkityksellistymisessä merkitystä, näyttäytyvät arvot pohjimmiltaan irrationaalisina (tämä on jälleen hyvin nietzscheläistä). Mielestäni tekstissäsi käy niin (jota tekstisi eräät toiset kohdat vahvistavat), että järki näyttäytyy vahvasti kontingenttina, asiana jonka avulla lievitetään subjektin(vaiko pohjimmiltaan abstrahoidun ja absoluuttisen elämäntahdon/vallantahdon?) tunteissaan kokemaaa tuskaa. Tahto tahtoo järkeä (joka todella ei ole järkevää) vain omaksi ilokseen.
b) " Mitään sääntökokoelmia ei ihmisillä ole olemassa, vaan pikemminkin on kyse opituista tavoista, olemme oppineet ja tottuneet toimimaan tietyillä tavoilla. Useinkaan ihmiset eivät muodosta mitään selkeitä moraalilakeja itsellensä, vaan toimivat aina jokaisessa tilanteessa kuten ovat tottuneet toimimaan. Uusissa tilanteissa toimitaan vanhojen kokemusten tuella. Tahto on siis järjen maailman ulkopuolella."
Ensimmäisen tekstisi perusteella ymmärsin sinun pyrkivän rakentamaan abstraktia ja absoluuttista moraalilakia. Tässä kuitenkin kiistät mielestäni niiden koko olemassaolon. Samalla toteat, että ihmisen toimivat lähinnä totunnaisuuksien mukaan, ts. kuten yleisesti tehdään. Tässä vaarantuu oleellisesti koko subjektin käsite, sillä perustellaksemme subjektin olemassaolon on meidän ymmärettävä se minänä, jonkan toiminnan olennaisena piirteenä on autenttisuuden ihanne, ts. että todella on joku MINÄ joka toimii. Ymmärrän, että näin ei arkitodellisuudessa useinkaan tapahdu, kyseessä on nimenomaan ihanne. Se, että perustelet tässä subjektia erityiselllä (pohjimmiltaan nietzscheläisellä) tavalla, tekee mielestäni kuitenkin osaltaan käyttökelvottomaksi koko abstraktin absoluuttisen moraalilain käsitettä.
JOHTOPÄÄTÖS: Puhuessasi arvoista, järjestä ja tunteista kummittelee näiden takapiruna kaiken yläpuolla TAHTO, joka lopulta määrää sen, mikä ON ja mikä EI OLE. -> tämä ajatus asettaa tahdon lopulta hyvän ja pahan tuolle puolen täydellisen tutussa nietzscheläisessä miljöössä.
3) ABSTRAHOINTI JA OLEMUS
"Eikö koko kokemus kerro jotain siitä, miten maailma todellakin hahmotetaan juuri subjektista? Olemme siis aivan varmasti vuorovaikutuksessa tämän objektiivisen maailman kanssa, me vaikutamme siihen omilla valinnoillamme ja se vaikuttaa meihin. Missä se raja menee? Voidaanko mitään sellaista edes vetää?"
Tämä on niistä kohdista tekstissä, joiden kanssa voin olla jokseenkin samaa mieltä. Kokemus on todella se asia, jonka läpi todellisuutta hahmotetaan. Mutta miten olet onnistunut perustelemaan objektiivisen maailman? Tämä on mielestäni lopultakin vahvassa ristiriidassa suunnilleen koko aiemman tekstisi kanssa. Mielestäni ajattelussasi on turha puhua objektiivisuudesta, sikäli kuin siinä alkaa jossain määrin näyttää kyseenalaiselta tai ainakin ristiriitaiselta koko subjekti-objekti -käsitepari, ellei suostuta myöntämään subjektia pohjimmiltaan tahdoksi (ja tähän meistä kumpikaan ei käsittääkseni ole pyrkinyt).
Mainitset myös vuorovaikutuksen "objektiivisen" todellisuuden kanssa, mutta et kykene antamaan tälle mitään oleellista tietoteoreettista statusta. Mutta mikäli tätä olennaisesti ei anneta, jäädään tiedon tasolla ajattelussasi rationaalisuuden ja irrationaalisuuden "yläpuolella" olevan TAHDON varaan. Tahto on määrittelysi mukaan jotain järjen ulkopuolella olevaa, ts. jotain sellaista, jota ei voida rationaalisesti perustella. Koska tahto olennaisesti määrittää tiedon, on lauseesi "olemme siis aivan varmasti vuorovaikutuksessa tämän objektiivisen maailman kanssa" perusteltavissa vain silloin, kun subjekti oletetaan olemukseltaan tahdoksi. Näin ollen tilanteesi on jälleen nietzscheläinen/postmoderni (vastoin pyrkimystäsi?)
4) JÄRKEILY
"Myös järkemme on rajallinen. Ajattelua voidaan tarkentaa loputtomasti. Ontologiaan voidaan tuoda tarkkuutta loputtomasti. -- Liika järkeily voi siis olla jopa haitallista, jos siitä tulee itsetarkoituksellista."
Paradoksaalisesti järjestä puhuva kappaleesi on samalla myös eräs tekstisi järjettömimpiä kohtia: ensiksikin asetat rajallisen järjen, joka tarkentaa itseään loputtomasti. Samassa kappaleessa toteat kuitenkin myös järkeilyn olevan haitallista, mikäli se on itsetarkoituksellista. Mutta mielestäni järjen käyttö näyttäytyy tässä määritelmäsi mukaisesti NIMENOMAAN ITSETARKOITUKSELLISENA: mikäli järki on rajallista ja täydentää itseään, sen on jo tiedettävä omat rajansa pystyäkseen ylipäätään täydentymään. Järki voi toimia lopulta määritelmässäsi vain itseään täydentäen. Yhteys varsinaiseen toimintaan (vaikkapa moraaliseen) voi tulla vain tämän itsetarkoituksellisuuden sattumanvaraisena (jälleen on kyse tahdosta) sivutuotteena. MUTTA: edellisessä kappaleessasi kyseenalaistit subjektin kyvyn tietää todellisuuden TODELLISIA transendentaalisia ehtoja. Näin koko määritelmäsi järkeilylle on ristiriidassa muun tekstin kanssa.
5) MORAALILAKI
a) "Minulle moraalilaki on kai autonimisen yksilön ennalta säätämä sääntöjoukko (mikä ei siis ole mikään yleinen tapa hahmottaa omaa toimintaa), tämä säännöstä ei myöskään ole mikään sellainen mitä me noudattaisimme kuten kone, vaan se on sellainen ohjeisto, jota joudumme soveltamaan. -- Kaikki tilanteet ovat erilaisia, joten yleiset abstrahoinnit perustuvat aina menneeseen ja yrittävät selittää tuleviakin asioita, mutta asiat eivät aina vain niin mene. Tulevat asiat kun eivät aina sovikaan niihin vanhojen abstraktien yleistysten alaan. Täten moraaliset ongelmat ovat jatkuvia kuten myös esimerkiksi tekniset seikat (esim. talonrakentaminen)."
a) Ymmärrän asiasi niin, että moraalilaki on periaate, jota määrittää olennaisesti suhde toimintaan. Tekstissä on jälleen todella mahtavia ristiriitaisuuksia, esim. kappaleen alussa toteat moraalilain olevan ei-yleinen ja kappaleen loppupuolella puhut samasta asiasta "abstrakteina yleistyksinä". Mielenkiintoisesti otat mukaan ajallisen aspektin, johon olennaisesti liittyy myös muisti. Ymmärrät näin moraalilakien historialliset muutokset (voidaanko tässä enää mielekkäästi puhua ABSOLUUTTISESTA moraalilaista?), ja tämä on mielestäni hyvin tärkeää.
Käsityksesi moraalin jatkuvuudesta on mielestäni tietyssä määrin perusteltu, mutta tämä näkemys asettuu TAHTOON perustuvassa subjektinäkemyksessäsi todella hulluun valoon: ensinnäkin ollakseen jatkuva jonkin on omattava jokin samuus; liittyessään järkeen nämä moraalilain muutokset näyttäytyvät täydellistymisenä, moraalisena kehityksenä. Mutta voidaanko näin missään mielessä kokemuksen kautta havaita (yhden soliptistisen tahto-subjektin siällä)? Perimmiltään ajattelussasi moraalilaki saa perustelunsa kuitenkin TAHDON kautta, jolloin se on jotain mielivaltaista (emme voi sitä rationaalisesti tai edes irrationaalisesti ymmärtää).
b) "Käsittääkseni Kant tuskin tarkoitti sitä, että työelämässä ei voitaisi kohdella toisia ihmisiä alaisina. Eihän työelämässä ole ensisijaisesti kyse moraalisista seikoista, vaan pikemminkin teknisistä seikoista."
Kant ei missään nimessä tarkoittanut sitä, että ihmisiä ei saisi missään tapauksessa kohdella työpaikalla alaisina. Kant tarkoittaa pikemminkin sitä, että jos ihminen ylipäätänsä halutaan ymmärtää vapaaksi subjektiksi, on hänen kyettävä ymmärtämään myös muut ihmiset tällaisina. Muuten kategorisen imperatiivin 1. kohta ja koko moraali menettäisi merkityksensä: ei olisi subjekteja, joita kohtaan olla moraalinen. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö työpaikoilla tapahtuvaan inhimillisten subjektien keskinäiseen toimintaan missään mielessä voi liittyä tekninen suhtautuminen. Tämän suhtautumisen PERUSTANA on Kantilla kuitenkin oltava moraalinen, kategorista imperatiivia noudattava suhtautuminen. Ilman tätä menetämme oman subjektiutemme ja asetumme moraalin ulkopuolelle. Ulkopuolella ei MITÄÄN toimintaa tarvitse eikä oikeastaan voikaan enää perustella moraalisesti. Onko tämä lopullinen pyrkimyksesi? Kantilla tämä ajattelutapa kuuluu kat. imp. alapuolelle, hypoteettisen imperatiivin alueelle (siis kyse on keinoista, ei enää päämääristä)
JOHTOPÄÄTÖS: Teksti on jälleen sisäisesti ristiriitainen. En edelleenkään tiedä, pitäisinkö sinua osittain Kantin jälkeisen englantilaisen analyyttis-empiristisen perinteen "seuraajana" vai puhtaasti nietzscheläisenä. Tietyssä määrin jälkimmäiset piirteet ovat hallitsevia.
6) YHTEISÖ
a) "Mutta kuitenkin olemme jossain mielessä samasta puusta veistettyjä, joten ymmärrämme toisiamme aika hyvin. Sitähän se vuorovaikutus on. -- Joudumme siis kohtelemaan muita aina oman järkemme ja kykyjemme ehtojen mukaisesti."
Voiko aito vuorovaikutus perustua mielestäsi havainnolle siitä, että olemme "jokseenkin samasta puusta veistettyjä". Omasta mielestäni tämä on riittämätön perustelu yhteisölle modernina aikana. Yhteisöä voidaan mielestäni pitää moraalisena vain, jos se koostuu subjekteista, joiden ymmärrys on ainakin jossain määrin samanlaista (se ON pysyttävä jossain määrin tietyn yhteisen rationaalisuuden sisällä). Tämä ymmärrys voi syntyä vain toiminnan kautta (jossa toimintaa ja havaintoa ei tarvitse erottaa toisistaan), jossa tietty toiminta saa merkityksen joko moraalisesti hyvänä tai pahana. Moraalisesti hyvästä ja pahasta voidaan puhua vain yhteisön intersubjektiivisen tunnustamisen kautta. Mikäli tätä tunnistamista ei tapahdu, toiminta jää moraaliselta alueltaan merkityksettömäksi ja moraali subjektin vapauden mahdollistajana menettää merkityksensä. Toisin sanoen inhimillisiä subjekteja ei MORAALIN KANNALTA yhdistä mikään fysikaalinen tai empiirisen muurahaistutkimuksen avulla todennettava asia: MORAALISSA ON NIMENOMAAN KYSYMYS MORAALIIN LIITTYVÄSTÄ INTERSUBJEKTIIVISESTA VAATIMUKSESTA; asian on näyttäydyttävä JONKIN SUHTEEN hyvänä tai pahana ollakseen moraalinen.
b) "Muodollinen moraali on siis järkemme harjoittamaa meidän ja yhteisömme välisen suhteen hahmottamista. Todellinen moraalimme jää kuitenkin aina järkemme tavoittamattomiin, siihen emme voi vaikuttaa. "
Mitä mieltä on mielestäsi puhua enää moraalista, jos se jää lopulta järjen tavoittamattomiin. On mielestäni vihamielistä inhimillisyyttä kohtaan (toisin sanoen moraalisesti tuomittavaa) puhua moraalista jonain pohjimmiltaan irrationaalisena ja näin (kuten olen perustellusti osoittanut) AMORAALIISENA. Samalla tekee mielestäni mittaamatonta vahinkoa ajatella inhimillisen kokemuksen ja toiminnan ymmärtämistä nimenomaan moraalilain kautta. Tämä tarkoittaisi mielestäni lopulta sitä (ellei huomioida kaikkia tekstisi ristiriitaisia asiaan liittyviä kommentteja), että ihminen pystyy rationaalisesti ajattelemaan vain erilaisten YLEISTYKSIEN (eli omassa käsitteistössäsi "selityksien") kautta. Tämä käsitys on mielestäni juuri sitä mitä ilmeisesti haluatkin sen olevan, eli abstrahoitu "SELITYS" jostain sellaisesta, jonka varsinaisesta totuudesta ei voida puhua. Näin mielestäni sekavassa järjestelmässäsi päädytään lopulta hyvän ja pahan tuolle puolen. Tämän näennäisesti "ulkopuolelle" asettuvan absolutisoivan objektiivisuuden TODELLISESTA objektiivisuudesta voidaan kuitenkin olla monta mieltä. JUURI tässä keskustelussa näyttäytyy SEKÄ moraalisen toiminnan ETTÄ sen arvioninnin ja ajattelun, etiikan, merkitys. Näitä ei mielestäni voi täydellisesti mitenkään erottaa toisistaan.
Lopuksi voisin vielä sitatoida pätkän tekstiäsi. Se kertoo mielestäni kaiken siitä, miten suhtaudut moraaliin:
" Olisi tosi absurdia yrittää selvittää että mikä tässä on meidän omaa aikaansaannosta ja mikä ulkoisen maailman aiheuttamaa."
mitenkä paljon minun selitykset ovat joustaneet aloituksesta, mutta voin sanoa, että ei minulla ole ainakaan vielä kovin selvää kuvaa aiheesta. Olet esittänyt ihan hyviä kriittisiä pointteja näkemyksistäni.
Selitykset ovat tiettyjen kategorioiden (esim. etiikka) selityksiä. Kaikki kategoriat yhdessä muodostavat käsityksemme todellisuudesta. Sitenpä kaikki selitykset ovat samoja jossain tietyssä kategoriassa sen takia, että ne selittävät periaatteessa ihan samaa asiaa, vain eri näkökulmasta. Tietysti kategoriat ajautuvat aina joskus ristiriitaan todellisuuden kanssa, koska alun perinhän kategoriat ovat abstrahoitu todellisuudesta joistain yksittäisistä tapauksista. Kategorioiden harmonisuus tarkoittaa vain sitä, että emme turhaa sekoita selityksiä keskenään, koska ristiriitaiset selitykset eivät taas toteuta tarkoitustaan. Abstraktiot ovat absoluuttisia, jos kaikki kategoriat ovat harmonisia, koska silloin ainakin kaiken sinne asettuvien sisältöjen pitäisi muodollisesti vastata ja selittyä toisiinsa nähden ristiriidattomasti.
Subjektin ja objektin erittely auttaa arvoja tarkasteltaessa. Voimme asettua myös muiden subjektien näkökulmaan ja katsoa omasta subjektistamme nähtyjen objektiivisten havaintojen perusteella todennäköisiä seurauksia, vaikka omille teoillemme näissä kohteena olevissa subjekteissa.
Minulle muodollinen moraali (= moraalilaki) liittyy vahvasti myös yhteiskuntateoriaan. Eli kun ihminen syntyy tähän maailmana, niin ihminen syntyy johonkin yhteisöön, jossa vallitsee tietyt valtasuhteet. Nykyisessä yhteiskuntamuodossamme on kolme yhteiskuntaluokkaa. Eli proletariaatti, porvaristo ja kapitalistinen hallitsijaluokka. Näillä luokilla on olemassa luokkamoraali. Luokkamoraali tarkoittaa yksilön yhteiskunnallisen aseman asettamia ulkoisia toiminnanohjeita, joita luokka-aseman säilyttäminen edellyttää. Täten yksilö joutuu siis ainakin muodollisesti täyttämään tämän luokkamoraalin ehdot, vaikka voisi olla vihollisluokan kollaboraattori (esim. Engels). Jotkut ihmiset voivat toimia muodollisten käytöstapojen mukaisesti, mutta silti olla epäkohteliaita muita kohtaan, esim. vihaamiaan henkilöitä kohtaan. Muodot eli säännöt ovat aina yksittäisissä tapauksissa konflikteissa, jos yksittäinen tapaus ei tahtomme mukaan sovikaan muotoon. Tämä ei siis kuitenkaan ole mitään moraalifilosofiaa, vaan moraali muodollisten ehtojen tarkastelua. On vain vaikea kuvitella miten me voisimme varautua etukäteen sellaisiin tilanteisiin, joita emme tunne? Eikö sekin ole moraalinen kysymys, kuinka tiukasti halutaan yksityisistä asioista abstrahoituja yleistyksiä noudattaa tulevissa tilanteissa? Eiköhän ihmisillä ole ennemminkin tapana vedota muodollisiin sääntöihin juuri silloin kun se on itselle otollista ja unohtaa ne juuri silloin kun seuraukset itselle ovat ikävät?