Kuolemaa ei pidä pelätä, koska kuolemaa ei voida sanoa edes olevan olemassa, koska ihminen ei ole koskaan elänytkään, hän vain toimii osana suurempaa kokonaisuutta.
Kuvitelkaapa mikä teissä olisi pysyvää, sellaista jonka säilytätte läpi elämänne, soluissa tapahtuu jatkuvasti aineenvaihduntaa, atomeita lähtee pois kehosta ja atomeita tulee kehoon. Silti te sanotte olevanne tänään sama kuin eilein vaikka tieteellisesti todistettuna olette eri ihminen. Te kuolette päivittäin ja synnytte uudelleen päivittäin. Ihminen on vain pelkkä osa pitkää virtaavaa jokea.
Itseasiassa tietokonekin on ainutlaatuisempi kuin ihmiset, tietokone säilyttää huomattavasti suuremman osan atomeistaan läpi elämänsä kuin ihmiset joissa tapahtuu paljon enempi aineenvaihduntaa.
Kun ihminen kuolee, ei tapahdu mitään mikä ei olisi jo ennenkin tapahtunut: ihminen muuttuu maaksi. Entäs sitten? Ihminen ulostaa ja virtsaa sitä kuonaa mistä ennen itse ihminen koostui, ja se muuttuu maaksi! Silti uusi ihminen syntyy aina uusista atomeista, ja silti te ihmiset väitätte olevanne sama henkilö kuin se joka ulosti itsensä ollakseen matojen ruokaa. Madot syövät tämän maaksi muuttuneen ihmisen, ja ehkä ihminen onkin seuraavassa elämässään mato?
Ihminen on siis erottelematon osa luontoa, siksi on aivan yhtä arvokasta elää matona kuin simpanssina tai ihmisenäkin.
Kuvitelkaapa mikä teissä olisi pysyvää, sellaista jonka säilytätte läpi elämänne, soluissa tapahtuu jatkuvasti aineenvaihduntaa, atomeita lähtee pois kehosta ja atomeita tulee kehoon. Silti te sanotte olevanne tänään sama kuin eilein vaikka tieteellisesti todistettuna olette eri ihminen. Te kuolette päivittäin ja synnytte uudelleen päivittäin. Ihminen on vain pelkkä osa pitkää virtaavaa jokea.
Itseasiassa tietokonekin on ainutlaatuisempi kuin ihmiset, tietokone säilyttää huomattavasti suuremman osan atomeistaan läpi elämänsä kuin ihmiset joissa tapahtuu paljon enempi aineenvaihduntaa.
Kun ihminen kuolee, ei tapahdu mitään mikä ei olisi jo ennenkin tapahtunut: ihminen muuttuu maaksi. Entäs sitten? Ihminen ulostaa ja virtsaa sitä kuonaa mistä ennen itse ihminen koostui, ja se muuttuu maaksi! Silti uusi ihminen syntyy aina uusista atomeista, ja silti te ihmiset väitätte olevanne sama henkilö kuin se joka ulosti itsensä ollakseen matojen ruokaa. Madot syövät tämän maaksi muuttuneen ihmisen, ja ehkä ihminen onkin seuraavassa elämässään mato?
Ihminen on siis erottelematon osa luontoa, siksi on aivan yhtä arvokasta elää matona kuin simpanssina tai ihmisenäkin.
Vastaukset 26
Vanhimmat
HOOOPO!!!!!!!!!!!
SAATANAN MATOMAINEN TYYPPI KYLLÄ OLET, TÄYTYY MYÖNTÄÄ!!!!!!!!!!!
KUSE JA PASKANNA SUUHUSI NIIN SITTENPÄHÄN VARMISTAT OLEVASI SAMA IHMINEN HUOMEN AAMULLAKIN!!!!!!!!
JUO AAMUKAHVIN SIJASTA OMAA SUKKAMEHUASI NIIN VARMISTAT ETTÄ PÄIVÄN KOVAT TYÖT EIVÄT MENNEET HARAKOILLE!!!!!!!!!
Puutut olennaiseen asiaan. Tosin viet sitä hakoteille.
Ihmisellä on todellakin minuus, minä, jolla on se ominaisuus että se kokee olemassaolon jatkuvuuden.
Vaikka aivoista leikattaisiin puolet pois, tämä minä voi jatkaa olemassaoloaan. Se ei sijoitu aivoissa mihinkään. Vaikka se ei tule ja mene aineen mukana, silti se on varmaan aineesta riippuvainen, eikä sitä ilman ainetta olisi.
Tietokoneella ei ole tällaista tietoisuutta. Tietokoneen kapasiteetti ei ole ylisummatiivinen.
Inhottaa semmoinen että joutuisin elämään matona. Hyi hitto, vielä pahempaa olisi jos nykyinen tietoisuuteni siirtyisi vaikka jonkin lehmän kehoon ja olisin tietoinen asiasta. Kyllä itkisin silloin, haluan olla jatkuvasti se ihminen joka olen nyt!
Ethän SINÄ tule YHDEKSI MADOKSI, vaan sinun eri osat saa eri tehtävän.. Olet siis kuolemasi jälkeen samaan aikaan multakasa, 30 lyrreltävää matoa, 3 kukkasta, osa jotain puuta, ja muuta...
Asia nyt vaan on niin etten halua että mun kehostani tulee kukkien tai matojen ruokaa. Aivan kauheata, miksi ihmeessä elämän pitää olla tämmöistä painajaista? Pahaa on myös se että tietoisuuteni häviää ja tuskin palaa enää koskaan, se on kaikkein pahinta.
Jos se onkin niin että sinun tietoisuus ei olekaan silloin enää "SINÄ", YKSI henkilö. Vaan että nyt ihmiselämän aikana se sinun "tietoisuutesi" onkin MONEN ASIAN yhdistelmä, eli sinussa on MONTA "PERSOONAA", et olekaan vain YKSI! Eli sitten kuollessasi ne "pienemmät persoonat" hajoavat toisistaan, joten kuolemasi jälkeen -JOS jotain vielä tunnet- et tunne olevasi YKSI ihminen, vaan monta matoa, monta kukkasta, puun juuri, ja multaa.. :D jos jotain hömpötyksestäni ymmärsit, kommentoi :D
Toisaalta sillä ei ole mitään väliä että kuolee.
Ihan huonoja ruumiita nämä on muutenkin ja parempia tulee olemaan tulevaisuudessa kun geenejä saadaan korjailtua.
On kaksi vaihtoehtoa, joko kuolema on loppu, eikä sinun tarvitse siitä välittää lainkaan koska sitä ei siis ole enää olemassa, tai kuoleman jälkeen sielu siirtyy parempaan talteen, jonkinlaiseen unitilaan.
Kolmas vaihtoehto on reincarnaatio.
Jokatapauksessa, kannattaa seurata omantunnon ääntä, tutkia asioita ja kirjoittaa raportteja.
Kuolema ei ole ongelma, vaan elämä. Ja elämä on ongelmallista koska ihmiset ovat itsekkäitä ja ahneita idiootteja.
... saksalaisen filosofin mukaan ei pitäisi edes syntyä.
Minullakin on ollut tuo idea päässäni, että "kuoleminen" onkin vain "muodonmuutosta", eihän silloin "KUOLEMAA" OLEKAAN! (eihän mikään "tuhoudu")
"Ihminen on siis erottelematon osa luontoa, siksi on aivan yhtä arvokasta elää matona kuin simpanssina tai ihmisenäkin."
Mihin se "arvokkuus" perustuu -(vai, olemmeko me edes MINKÄÄN arvoisia?)-, perustuuko se "tunteisiin", eli ihmistä ja eläintä ei saa turhaan kiduttaa, koska se tuntee kipua, mutta kärpäsen SAA liiskata, kun eihän sillä MITÄÄN "tunteita" ole... Miten sitten kuolemisen aikana käy menneisyyden muistoille, entä tunteille, onko ihmis-kuoleman jälkeen jälleensyntyminen matona/matoina, puuna/puun juurina, vai multana kenties? Vai onko ihmiselämä AINOA kerta, milloin koet oikeita "tunteita" ja sinulla on joku muukin "tarkoitus", kuin kasvaminen, hengittäminen (sitä mitä puut kai tekevät...)...
Mitä käy tunteille, muistoille, tarkoitukselle, ihmis-kuoleman jälkeen? Arvaus, teoria, tai ihan vaan keksintö on tervetullutta! (jos vain ymmärsit tästä "hömpötyksestä"...)
"Mitä käy tunteille, muistoille, tarkoitukselle, ihmis-kuoleman jälkeen?"
Ehkä ne eivät sinänsä katoa, vaan tulevat joskus tulevaisuudessa vielä uudelleen olemaan vain hieman eri lähtökohdista.
Maailmankaikkeudenhan on sanottu supistuvan ja sen jälkeen aina räjähtävän uudelleen alkuun, ja näin jatkuu ikuisesti.
Ehkäpä minä siis elän toisessa ajassa uudelleen, vain hieman erilaisen elämän kuin tässä ajassa. Aika on kuitenkin ääretön ja jos sama elämä ei toistu yhä uudelleen ja uudelleen ikuisuuksiin asti, niin luulisi ainakin että sama elämä mutta äärettömine eri muunnoksineen toistuu?
En jokatapauksessa usko että "minä"(jos sellaista ylipäätänsä edes onkaan:D ) eläisin ihmisenäkään vain tämän ainoan kerran. Luulen että kun aikaa on äärettömyyksiin asti, niin samat minät ja elämät lopulta myös syntyvät äärettömän monia kertoja.
Tästä voisi kyhätä jonkinlaisen ajatusleikin, vaikka sinänsä tämä saattaakin tuntua aika turhanpäiväiseltä, ajattelemalla tällä tavoin voi kuitenkin kuolemasta saada paljon "valoisamman". Ikään kuin voi kaikesta epäuskostaan uskontoihin huolimatta(itse olen nimittäin ateisti, eli en usko Jumaliin tai helvetteihin), uskoa siihen että ääretön kohtalo antaa toisenkin mahdollisuuden elää vielä kuoleman jälkeenkin.
"Kuvitelkaapa mikä teissä olisi pysyvää, sellaista jonka säilytätte läpi elämänne"
Helppoa. Se mikä säilyy läpi elämän on muisti, eli kokemukset ja opitut taidot. Eikä ihminen muutenkaan niin hirveästi elämänsä aikana muutu, muuten olisimme todellakin aivan eri ihmisiä eri päivinä.
Kuoleman jälkeen perimä jää usein elämään, samoin kuin vaikutukset muihin elollisisiin ja fyysiseen ympäristöön. Ehkäpä tärkeintä on kuitenkin mahdollinen vaikutus kulttuuriin.
Siinä olet kuitenkin aivan oikeassa, että ihminen on yhtä arvokas kuin simpanssit ja madot.
>> Eikä ihminen muutenkaan niin hirveästi elämänsä aikana muutu
Ei niin - oma subjektiivinen olemassaolon kokemus on jatkuvaa. Mutta muuttuuhan ihminen toki. Jos otat ihmisen 1-vuotiaana, 3-vuotiaana, kymmenen kieppeillä, murrosiän jälkeen, kolmekymppisenä ja kuusikymppisenä, on kysessä aikalailla eri ihminen. Jokin säilyy, mutta paljon tulee laadullista muutosta kasvun, kehityksen ja iän myötä.
>> Kuoleman jälkeen perimä jää usein elämään
Kannattaa myös varmaan ajatella niin, että ihmislajin pienin yksikkö ei ole ihminen vaan kaksi ihmistä.
>> ihminen on yhtä arvokas kuin simpanssit ja madot.
Tämän viestin kun joku saisi toimitettua Pentti Linkolankin päähän.
"Kannattaa myös varmaan ajatella niin, että ihmislajin pienin yksikkö ei ole ihminen vaan kaksi ihmistä."
Aiheellinen korjaus, ei perimä sellaisenaan säily. Paitsi ehkä kloonatessa.
Nämä kuvailemasi asiat ovat abstrakteja, ne voivat tarttua ihmisestä toiseen. Kokemus voi siirtyä ihmisestä toiseen, taidot voivat siirtyä ihmisestä toiseen, muistot voivat siirtyä jne...
Mutta jos jokaisella ihmisellä olisi oma henk. kohtainen minäksi tekevä sielu, periaatteessahan vain se mikä on konkreettista voi oikeuttaa sitä kutsuttaman "pysyväksi minuudeksi".
Enpä nyt tiedä voivatko taidot tai muistot siirtyä ihmisestä toiseen. En ainakaan keksi milloin näin tapahtuisi.
"Pysyvä minuus" siis vaatisi siis jotakin konkreettista? Eikö myös minuus-käsite ole abstrakti? Ainakin minun mielestäni se on. Tässä on taas kerran kysymys sellaisista kielen hienouksista, joita en erityisemmin ymmärrä, joten en sano enempää.
Minuuden pysyvyys on hankala kysymys.Mitä minuus edes on? ihmisen kasvaessa ja saadessa lisää tietoa ja kokemusta hänen asenteensa, mielipiteensä, jopa luonteensa muuttuvat. Tuskin kukaan meistä on nyt samanlainen kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta enkö silti ole sama ihminen kuin kymmenen vuotta sitten? en tarkoita nyt fyysisesti, vaan henkisesti. Eikö minussa ole sama minuus kuin ennenkin? Jos oletetaan, että minuus on kokemuksia,muistoja jne. , niin eivätkö ne kaikki kerry aina edellisen kokemuksen/muiston päälle? Näin siis kertyy lisää kokemuksia, mutta edelliset eivät kuitenkaan häviä. Joten minuus pysyy samana? Vai? kertokaa viisaammat.
Minuus pysyy samana vaikka persoonallisuus muuttuisi. Minä viittaa tähän tiettyyn jokseenkin kiinteään olioon ja sen suhteeseen ympäristöönsä, sikäli kun se pysyy melko muuttumattomana. Mutta jos se vaikkapa tuhkattaisiin krematoriossa, emme varmaan enää pitäisi sitä samana. Itse en ainakaan voisi enää pitää itseäni minään.
Joidenkin antiikin filosofin mielestä sanojen käyttäminen yli päätään on mahdotonta kaiken muuttumisen takia, mutta itse en ole samaa mieltä. Olen jokseenkin varma, että muut ihmiset ovat ainakin joskus ymmärtäneet sanomani. Aivojen sumea logiikka soveltuu onneksi juuri muuttuvan maailman käsittelyyn.
Esimerkiksi Jumala, voidaan käsittää abstraktina olentona, joka voi olla useassa paikkaa yhtäaikaa ja vieläpä eri henkilönä.
Näin ei voida nähdä minuutta, se on yksiselitteinen käsite. Minä olen minä, enkä yhtään sen enempää tai vähempää :)
Nyt tulee kuitenkin vaikea kysymys: miksi minä olen juuri minä? Vai eikö minää ole olemassa juuri sen takia ettei tähän kysymykseen voida vastata?
Eikö vastaus olisikin harvinaisen selvä, jos ihmisessä olisi jonkinlainen yliluonnollisella tasolla oleva sielu(joka olisi siis konkreettinen asia minuuden kannalta)?
... olisi jonkinlainen "ghost in the machine"?
Minästä puhuttaessa ole samoilla linjoilla Humen kanssa, joka sanoi; "... I never can perceive this self without some one or more perceptions; nor can I ever perceive any thing but the perceptions." Minää ei ole olemassa muuta kuin havaintoina "minästä" ja tästä havaintojen kimpusta muodostamme kuvan "minästä"; " Tis the composition of these, therefore, which forms the self."
Nykyinen maailmanmeno, ainakin länsimaissa on hyvin itsekeskeistä ja tästä ajattelutavasta olisi päästävä eroon. Kaikki saavutukset ja teot ovat "itse" aiheutettuja ja niistä kunnia kuuluu "minulle". Mutta eikö olisi viisaampaa luopua "minästä", nähdä maailmaa toisin silmin ja saada elämälleen muitakin päämääriä kuin itsekeskeisyys?
Jumala on abstraktinen olento, johon liitämme ominaisuuksia, joita toivomme hänellä olevan. Usko on niin vahva kuin uskomus Jumalan ominaisuuksien olemassaolosta.
"Eikö vastaus olisikin harvinaisen selvä, jos ihmisessä olisi jonkinlainen yliluonnollisella tasolla oleva sielu(joka olisi siis konkreettinen asia minuuden kannalta)?"
No, ei se siltikään olisi kovin selvää. Luulisin, että tietääkseen jonkin (konkreettisen) asian olemassaoloon, pitäisi tietää sillä olevan ainakin yksi ominaisuus. Jos sielu on konkreettinen, niin minkä ominaisuuden tiedämme sielulla olevan? Ja miten voimme sen tietää?
Mikäli sellaista ominaisuutta ei löydy, niin voimmeko järkevästi puhua toisillemme sellaisesta asiasta, josta kummallakaan ei ole mitään tietoa, ei ominaisuuksista eikä näin ollen edes olemassaolosta? Ja jos meillä molemmilla olisikin jostain syystä tieto sielun olemassaolosta, niin miten voisimme todeta puhuvamme samasta asiasta? Pelkkä sielu-sanahan ei riittäisi takeeksi asiasta.
Sieluissa (ja muussa yliluonnollisessa) tuppaa olemaan se ongelma, että niihin perustuvat selitykset eivät lopulta selitä yhtään mitään. Ne vain työntävät ratkaisematonta ongelmaa kauemmaksi.
olenkin ajattellut että nykypäivän suurin uskontokunta on hedonismi, ainakin nuoren polven keskuudessa tämä on käynyt jokseenkin selväksi(vaikka ei tietenkään pidä yleistää koskemaan kaikkia).
Varsinkin ne jotka omaavat hyvin hedonistisen suhtautumistavan, olettavat että kaikki muutkin ajattelevat etupäässä omaa napaansa. Siksi epäitsekästä käyttäytymistä pidetään "tyhmänä", ts. ajatellaan että henkilön älyssä on jotain vikaa kun ei ymmärrä omia etujansa vaikka todellisuudessa kyse ei ole älystä vaan hyvistä luonteenpiirteistä ja maailmankatsomuksesta.
Mistä ajattelet tämä länsimaalaisen itsekkyyden sitten johtuvan? Onko sillä jotain tekemistä vapaamielisen ja hengettömän kasvatuksen kanssa?
... että olisit itse antanut vastauksen kysymykseen.
Korostetun itsekeskeisyyden ja hedonismin takana on mielestäni virheellinen käsitys hyvän absoluuttisesta määrästä, joka on kuin kakku, josta ei riitä kaikille. Siis se joka on ensimmäinen saa parhaimman palasen - muille jää pelkkiä murusia tai tyhjä lautanen.
Kasvatus on kaiken a ja o. Toivottavasti tämän päivän kasvattajille siunautuu sitä viisautta kasvattaa uusi parempi sukupolvi - kasvatusperinteitä korjaten.
Ehkä sittenkin vain kuvittelemme aikamme muuttuneen radikaalisti. Voihan olla kaikki on pysynyt samana (the more things change, the more they stay the same) - ihminen toimii tavalla, joka on ollut hänelle aina luonteenomaista. Mieleeni tuli Beckettin näytelmä, jossa Bozzo sanoo; "... Ihmisten kyyneleitä ei voi siirtää. Jokaista kohti, joka alkaa itkeä, on jossakin toinen, joka lakkaa itkemästä. Samoin on naurunkin laita. Älkäämme siis puhuko pahaa omasta ajastamme, ei se ole sen onnettomampi kuin entisetkään. Älkäämme liioin puhuko siitä hyvää. Älkäämme puhuko siitä. Tosin väestö lisääntynyt."
Osaatko sinä sanoa?
Nykyajan nuorison edustajana voisin kommentoida jotain tähänkin ;-)
Hedonismin, nautinnon tavoittelun, ei suinkaan välttämättä tarvitse olla itsekästä. Kuten vpr vastaa, onnellisuus ei ole mikään rajallinen luonnonvara. Näin ollen voi yrittää tavoitella nautintoa ja onnellisuutta aiheuttamatta pahaa muille. Ellei sitten saa mielihyvää juuri toisten kärsimyksistä, mutta sitä pitäisin kyllä jokseenkin harvinaisena luonnevikana.
Rakentavinta on siis sellainen hedonismi, jossa tavoitellaan ylipäätään kaikkien hyvää. En näe, miksei se olisi mahdollista. Enkä puhu nyt niinkään aineellisesta hyvästä, sillä sen tuottaminen aiheuttaa myös paljon onnettomuutta. Kohtuullisuus pitää myös olla mukana, kuten vaikkapa Epikuroksella.
Kristinusko vastustaa kovasti hedonismia, mutta onko kristinuskon motiivit sitten jollakin tavalla epäitsekkäät? Sanoisin, että ei. Jos lähimmäisiä satutaan joskus auttamaan, niin se tehdään vain oman taivaspaikan takia, ei autettavan itsensä takia. Motiivina siis on oma kuolemanjälkeinen autuus, eikä juurikaan muu.
Voisin kuvitella, että länsimaisen itsekkyyden juuret ovat paljon kauempana menneisyydessä kuin viimeaikaisissa kasvatusmenetelmissä.
En minäkään sentään mikään vanha ole, en edes kirjaimellisesti :)
Mikä on "itsekästä"? Siihen ehkä on monenlaisia mielipiteitä mutta minulla on tietenkin omani.
Olisi kai pitänyt ottaa hyvä esimerkki siitä mikä mielestäni on osoitus nykypäivän hedonismistä. Kadulta löytyy lompakko jossa on rahaa, yleinen toimintatapa tuntuu olevan se että rahat otetaan itselle ja muu henkilökohtaisempi omaisuus palautetaan viranomaisille.
Jos joku toimii toisin, häntä saatetaan pitää tyhmänä joka ei osaa ajatella omaa etuaan. Kuulostaako tämä tutulta? Ainakin minusta kuulosti.
Kristinuskoon kuuluu se vahva käsitys ettei taivaspaikkaa saa teoista vaan uskosta. Tämä on kuitenkin aika kaksipiippuinen juttu, sillä eihän tekemättä/auttamatta jättäminenkään taida tuoda sitä taivaspaikkaa kristitylle.
Toisaalta, on myös otettava huomioon ettei kristitty yleensä usko kuoleman jälkeisen elämän olevan samanlaista kuin tämä nykyinen. Käsitys siitä minkänlaista elämä on kuoleman jälkeen, saattaa olla ja oikeastaan onkin kristinuskossa aika abstrakti.
Siinä mielessä kuoleman jälkeinen "taivaspaikka" onkin ikään kuin pelkkä titteli ihmiselle joka on elänyt Jumalan tahdonmukaista elämää, aivan samoin kuin ateistikin saattaa toivoa että häntä ihmisten kesken muistetaan kuolemansa jälkeen hyvällä eikä pahalla.
Ei edes tarvitse välttämättä uskoa Jumalaan, paratiisiin tai helvettiinkään, jotta voisi tavoitella omaa autuutta hyvien tekojen kautta.
Jokaisella on omat motiivinsa, mutta luulen kuitenkin että suurin ero on loppujen lopuksi vain siinä onko niitä motiiveita vaiko eikö ole.
"En minäkään sentään mikään vanha ole, en edes kirjaimellisesti :)"
Puhuit kyllä vähän siihen tyyliin ;-)
"Jos joku toimii toisin, häntä saatetaan pitää tyhmänä joka ei osaa ajatella omaa etuaan. Kuulostaako tämä tutulta?"
Voipi olla, en kyllä muista itse joutuneeni minkään kovin suuren epärehellisyyden kohteeksi viime aikoina. Viimeksi varmaan joskus kymmenisen vuotta sitten kun pyöräni varastettiin. En tosin epäile sitä, etteikö kaikki ennen pitkää vietäisi, jos vaan antaisin tilaisuuden. Ehkä enemmän kuitenkin koen epäreiluutta ja epärehellisyyttä suuryritysten ja talousrikollisten toiminnassa.
"Ei edes tarvitse välttämättä uskoa Jumalaan, paratiisiin tai helvettiinkään, jotta voisi tavoitella omaa autuutta hyvien tekojen kautta."
Veikkaisin, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos useampi ihminen tajuaisi tuon kirjoittamasi. Kohtelemalla muita huonosti ei saa juuri muuta itsekään osakseen. Kohtelemalla muita hyvin saa hyvää osakseen. Saattaapa joku saada vielä lisäksi mielihyvää muiden onnellisuudesta.
Totuushan on, että omaa etuaan kannattaisi ajatella huomattavasti pidemmälle kuin vaikkapa varkaat tekevät. Onko muka kivaa varastaa polkupyörä, kun sen toiminnan seurauksena joutuu lukitsemaan kaikki omat tavaransa koko elämänsä ajan, ettei niitä vietäisi? Onko se sitten oman edun mukaista?