Kiintyminen... S.O.S

Vielä voisin kysäistä, onko sinulla yksi kerrallaan joku "kiintymyksen kohde" ja pyöriikö hän ja häneen liittyvät ajatukset jatkuvasti mielessäsi? Itselläni se menee näin, missään ei voi olla mitenkään kun aina se "juoksee" perässä...

Persoonatonna kirjoitti:

Vielä voisin kysäistä, onko sinulla yksi kerrallaan joku "kiintymyksen kohde" ja pyöriikö hän ja häneen liittyvät ajatukset jatkuvasti mielessäsi? Itselläni se menee näin, missään ei voi olla mitenkään kun aina se "juoksee" perässä...

Lue lisää

hei
Kiintymisen pohtiminen onkin meidän yhteiskunnassa saanut jo vakavat mittasuhteet
tiedän esim. sairaalloisten aikuisten, jotka ovat kyllä usein työelämässäkin, muokkaavan erotiikkaostojen ja kuoleman käsittelynsä ohessa lastenkin kiintymistä ja millaista sen kuuluisikin olla.
Esim. tunnekylmä aikuinen ei ole aina sittenkään oikea peili asiaan, jos ei kerro esim. lapselle mielen koostuvan ihan saletisti vaiheista. Jotkut vaiheet elämässä ovat yksinkertaisesti muidenkin seurassa oloa ja seurustelua heidän kanssaan.M issään nimessä ei kannata miettiä kummalisempia pois lähtöjä, vaan luodata tuo luonneominaisuus sen kaltaisiin askareisiin, harrastuksiin tai työhaaveisiin, koska se on välttämätön viimeistään aikuisena...Jos oikein luen, haluat oikean äitisi kulkemaan kanssasi peruskoulusi vaiheita.Nähtävästi hätääntyneisyys kielii normaalistakin suhteesta äitiisi, vai onko asia toisin?
minulla on ollut nuoruudessani juuri tuolla tavoin kuten sittemmin persoonaton kertoo, yksi kerrallaan, mutta kompastuin muutamiin suhteisiini. Aikuisena olen ottanut säännökseni olla niin usean kanssa , kuin pystyn. Alussa oli hankalaa, mutta opettelu tekee mestarin.
Tämä mainitsemani asia on kuitenkin vahvasti elämässäni juuri parhaillaan, kuin ikävä j akaipaus, niin ehkä en ole jäävi sanomaan asiaan mitään, kuinka koet?Olet pian tulossa aikuiseksi, havaitsetkin että seurailet sivusta, otat roolimalleja tai torjut sellaisia...tapoja, joita et halua tehdä, sekin on aivan ok.Esiaikuisuus on mielenkiintoista aikaa, koska se esikasvattaa sinua aikuisuuteen, aikaan ,jota tapaamme viettää jopa 80 vuotta elämästämme.

risa781 kirjoitti:

hei
Kiintymisen pohtiminen onkin meidän yhteiskunnassa saanut jo vakavat mittasuhteet
tiedän esim. sairaalloisten aikuisten, jotka ovat kyllä usein työelämässäkin, muokkaavan erotiikkaostojen ja kuoleman käsittelynsä ohessa lastenkin kiintymistä ja millaista sen kuuluisikin olla.
Esim. tunnekylmä aikuinen ei ole aina sittenkään oikea peili asiaan, jos ei kerro esim. lapselle mielen koostuvan ihan saletisti vaiheista. Jotkut vaiheet elämässä ovat yksinkertaisesti muidenkin seurassa oloa ja seurustelua heidän kanssaan.M issään nimessä ei kannata miettiä kummalisempia pois lähtöjä, vaan luodata tuo luonneominaisuus sen kaltaisiin askareisiin, harrastuksiin tai työhaaveisiin, koska se on välttämätön viimeistään aikuisena...Jos oikein luen, haluat oikean äitisi kulkemaan kanssasi peruskoulusi vaiheita.Nähtävästi hätääntyneisyys kielii normaalistakin suhteesta äitiisi, vai onko asia toisin?
minulla on ollut nuoruudessani juuri tuolla tavoin kuten sittemmin persoonaton kertoo, yksi kerrallaan, mutta kompastuin muutamiin suhteisiini. Aikuisena olen ottanut säännökseni olla niin usean kanssa , kuin pystyn. Alussa oli hankalaa, mutta opettelu tekee mestarin.
Tämä mainitsemani asia on kuitenkin vahvasti elämässäni juuri parhaillaan, kuin ikävä j akaipaus, niin ehkä en ole jäävi sanomaan asiaan mitään, kuinka koet?Olet pian tulossa aikuiseksi, havaitsetkin että seurailet sivusta, otat roolimalleja tai torjut sellaisia...tapoja, joita et halua tehdä, sekin on aivan ok.Esiaikuisuus on mielenkiintoista aikaa, koska se esikasvattaa sinua aikuisuuteen, aikaan ,jota tapaamme viettää jopa 80 vuotta elämästämme.

Lue lisää

Kirjoituksesi oli hyvä. Ainoa mikä tavallaan ei täsmää, on teoria roolimalleista. Itselläni nämä henkilöt eivät toimi roolimalleina, tavallaan elän heidän kauttaan. Jos näen visioita elämästäni ja siitä, mitä haluan olla, en näe itseäni, vaan sen ihmisen johon olen "kiintynyt". Esim. näen itseni jossain ammatissa jossa haluankin työskennellä, itseni tilalla on tämä toinen. Ja tavallaan samalla haluan osoittaa tälle ihmiselle, mitä minä olen tai minkälainen haluaisin olla, koomisinta on kai se että kaikki mitä ns. näytän tälle henkilölle, ei ole niin ruusuista. Millään tavalla en halua samaistua tähän ihmiseen välttämättä, vaan yritän korostaa mitä minä olen. Kirjaimellisesti minulle muodostuu tästä henkilöstä henki ja elämä, ja on läsnä jokaisessa asiassa mitä ajattelen tai mitä teen. Miten aloittajalla lienee?

Aivan kuin omasta elämästäni! Minullakin nämä pyörii päässä jatkuvasti, yksi ihminen kerrallaan mutta hetkittäin joku muukin, ns. juuri tuon sinun selittämän pääkohteen tavalla. Minäkin tavallaan haluaisin aloittaa puhtaalta pöydältä, uudessa perheessä, vaikka välitän suuresti omasta perheestäni (tai perheistäni, isälläni ja äidilläni on uusioperheet). Itselläni saattaa vaihdella myös se, mikä haluaisin olla, kiintymyksen kautta. Mutta en välttämättä tahdo olla se mitä he ovat, haluan vain saada hyväksyntää tietyllä tapaa valinnoillani, tai no, sitä huomiota. Itsekin pystyn keskittymään jotenkin asioihin, mutta on se keskittyminen selkeästi paskempaa, eikä aina jaksa edes kouluunkaan mennä jos on ns. ajatuksia liikaa, ja kehen muuhun ne liittyvätkään, kuin juuri tähän henkilöön.

Minullakin nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät aina miellytä, eivätkä todellakaan ole niitä kauneimpia tai ihanimpia maailmassa. Heitä yhdistää vain ja ainoastaan se, että he ovat lähes poikkeuksetta aikuisia ja juuri joistain koulu/laitos-olosuhteista (terapeutteja, opettajia, valmentajia, jne.)

Itsekään en oikein tunne tunnistavani itseäni edes eläväksi persoonaksi, tarvitsen jonkun tällaisen mihin peilata, että asiat menevät edes jotenkin kohdilleen. Niin paljon olen tehnyt tyhmyyksiä ja vääriä ratkaisuja tämän ongelman takia.

Päivät kuluu miettiessä, että miten hemmetissä tämä on näin...mitä meille on oikein käynyt, että tällaista tapahtuu...

Oletko koittanut jutella jollekkin ammattilaiselle? Terapia voi ehkä auttaa. Itseänikin helpottaa suuresti, että on joku kärsii samasta ongelmasta, vaikka en ikinä ikinä ikinä toivoisi kellekkään tällaista samanlaista helvettiä. Ei vain tarvitse olla yksin...

Persoonatonna kirjoitti:

Aivan kuin omasta elämästäni! Minullakin nämä pyörii päässä jatkuvasti, yksi ihminen kerrallaan mutta hetkittäin joku muukin, ns. juuri tuon sinun selittämän pääkohteen tavalla. Minäkin tavallaan haluaisin aloittaa puhtaalta pöydältä, uudessa perheessä, vaikka välitän suuresti omasta perheestäni (tai perheistäni, isälläni ja äidilläni on uusioperheet). Itselläni saattaa vaihdella myös se, mikä haluaisin olla, kiintymyksen kautta. Mutta en välttämättä tahdo olla se mitä he ovat, haluan vain saada hyväksyntää tietyllä tapaa valinnoillani, tai no, sitä huomiota. Itsekin pystyn keskittymään jotenkin asioihin, mutta on se keskittyminen selkeästi paskempaa, eikä aina jaksa edes kouluunkaan mennä jos on ns. ajatuksia liikaa, ja kehen muuhun ne liittyvätkään, kuin juuri tähän henkilöön.

Minullakin nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät aina miellytä, eivätkä todellakaan ole niitä kauneimpia tai ihanimpia maailmassa. Heitä yhdistää vain ja ainoastaan se, että he ovat lähes poikkeuksetta aikuisia ja juuri joistain koulu/laitos-olosuhteista (terapeutteja, opettajia, valmentajia, jne.)

Itsekään en oikein tunne tunnistavani itseäni edes eläväksi persoonaksi, tarvitsen jonkun tällaisen mihin peilata, että asiat menevät edes jotenkin kohdilleen. Niin paljon olen tehnyt tyhmyyksiä ja vääriä ratkaisuja tämän ongelman takia.

Päivät kuluu miettiessä, että miten hemmetissä tämä on näin...mitä meille on oikein käynyt, että tällaista tapahtuu...

Oletko koittanut jutella jollekkin ammattilaiselle? Terapia voi ehkä auttaa. Itseänikin helpottaa suuresti, että on joku kärsii samasta ongelmasta, vaikka en ikinä ikinä ikinä toivoisi kellekkään tällaista samanlaista helvettiä. Ei vain tarvitse olla yksin...

Lue lisää

LUE --> SE KERTOO KAIKEN

Muistan vieläkin kuinka kaikki alkoi. Ala-asteella kaikki alkoi. Ensiksi tuli vain yksi ihminen. Se oli eräs opettaja. Hänen tunneilla oli vaikea olla, koska tunsin niin oudosti... Aluksi en toivonut huomiota tai muutakaan, ihmettelin vain "jännää olotilaa". Pian asia rupesi muuttumaan. Sain roolimallin jota katselin päivät, lähdin perheeni kanssa ulkomaille ja asia tuntui unohtuvan, mutta takaisin se tuli uusilla kohteilla.

Mukaan astui nimittäin se huomio ja välittäminen jota tahdoin. Kerran mainitsin laihduttamisesta ja eräs toinen opettaja jäi kuuntelemaan. Hän kommentoi välillä, että olen ihan sopiva. Mutta jatkoin ja jatkoin kunnes pääsin vaiheeseen, että sanoin että tahdon oksentaa. Pian opettaja sanoi että minun pitäisi mennä lääkäriin. Nyt huomasin jo tarvitsevani huomiota.

Ylä-asteelle siirryin. Kun huomasin taas kyseisen opettajan jatkoin tätä laihdutushommaa. Yritin uskotella sekä opettajalle, ystävilleni että itselleni että olin sairastumassa anoreksiaan. Mutta eihän se ollut todellista. Koulussa menin mahdollissiman lähelle opettajaa ja lautanen oli tyhjä. Tuolloin opettaja oli ala-asteen puolella, enkä nähnyt häntä muulloin kuin ruokalassa ja tietysti silloin kun hän toi oppilaita taksille. Mutta sitten yhtäkkiä asia muuttui hän tuli avustajaksi! Tuolloin olin niin iloinen, että huhhuh!

Mutta ikävä päiväkin oli tiedossa... Olin huomannut että tahdon huomiota enemmän. En ollut tajunnut, mutta minulla oli sisäisesti ihmisiä joilta halusin huomaiota. Viilsin yhden kerran kotona ja kirjoitin sinä iltana päiväkirjaan näin: "Satuta, satuta lisää! SATUTA enemmän!!! KÄRSI!!! Miksei kukaaan huomaa? Joku päivä laitan ihmiset huomaamaan... VIILLÄ! Kovempaa! Ja huomenna, ota pullo ja juo. Sinun on juotava viinaa, joku huomaa..."

Laitoin muovipullon illalla valmiiksi ja aamulla äiti meni suihkuun, isä oli huoneessaan menin kaapille ja kaadoin viinaa puoleenväliin. Se oli todella vahvaa, koska sitä oli vähän mutta silti... Laimensin sitä vähän vedellä, että pystyin juomaan sen. Sitten korkki kiinni, pullo kaappiin ja kouluun. Join sitä vähän kotona ja meinasin oksentaa. Sitten vielä pysähdyin PYÖRÄLLÄ puistoon ja loput alas. Yök!

Tulin kouluun pyörällä ja horjuin hieman. Kaverit tuli vastaan ja nauroin ihan hulluna. Rämähdin maahan ja eräs kysyi olenko juonut. Rupesin nauramaan ja sanoin että vähän. Kävelin yhden opettajan ohi ja niin hartaasti rukoilin että huomaa. Hän katsoin minua oudosti, mutta se ei riittänyt. Rupesin horjumaan ja nauroin muka niin hulluna! Myönnän: esitin vähän. Kaverit anto vahvaa purkkaa ettei huomata, koska haisin kuulemma ihan viinalta. Sitten oli Fysiikan tunti ja jäännältä tuntu olla kännissä. No ruokalilu ja kaverit kuskas suoraan kuraattorille.

Siellä sitten avauduin ja kerroin asioita, vielä en opettajista tahtonut mainita mutta sen aika tuli myöhemmin. Kuraattori halusi sitten ilmoittaa vanhemmille ja pakkohan se oli. Hirveän vihaisia mulle sitten kotona oltiin ja se vain pahensi tilannetta. Tahdoin pois.

Kävin kuraattorilla useammin ja pian hän rupesi ymmärtämään ettei kyse ollut mistään angstista tai muusta. Pian hän ilmoitti että kokeillaan jotain JERIä. Se on tarkoitettu nuorille jne...

Sitä ennen minulla kuin repesi. Yhtenä kertana tulin itkien kuraattorilta kässän tunnille ja tajusin että opettajan PITI huomata. Silloin tajusin sen. Se oli kuin isku päähän :D Pitelin saksia käsissäni ja kaverit sanoi älä tee mitään tyhmää. ne tiesivät että tulisin viiltämään. Ja opettaja kääntyi tunnin puolivälissä minuun päin ja otin sakset käteen ja viilsin käteen haavan josta tuli verta. (Myöhemmin minulle kerrottiin että kaverini oli ottanut sakset kädestäni ja opettaja oli nostanut kätensä suun eteen. Ja kysynyt että:
- Eikai hän? Ja yhdestä nyökkäyksestä hän talutti minut pöytään) Ja itkin vain häntä vasten ja en voi kuvailla sitä tunnetta! TUNTUI ETTÄ VOISIN LENTÄÄ!!! Mutta kun katsoin alaspäin ja pidin häntä kädestä kiinni tajusin että ei. Tämä on vain tämä kerta, ei toista olekaan. Ja itkin. HUomasin että hän tuoksuu hyvälle ja hän on niin ihana äiti, mutta ei minun ja itkin enemmän. ;(

Kun tilanne oli ohi kuraattori jutteli minun kanssa siitä tilanteesta. Ilmoitus meni kotiin ja vihaisina taas.

APUA, SOS kirjoitti:

LUE --> SE KERTOO KAIKEN

Muistan vieläkin kuinka kaikki alkoi. Ala-asteella kaikki alkoi. Ensiksi tuli vain yksi ihminen. Se oli eräs opettaja. Hänen tunneilla oli vaikea olla, koska tunsin niin oudosti... Aluksi en toivonut huomiota tai muutakaan, ihmettelin vain "jännää olotilaa". Pian asia rupesi muuttumaan. Sain roolimallin jota katselin päivät, lähdin perheeni kanssa ulkomaille ja asia tuntui unohtuvan, mutta takaisin se tuli uusilla kohteilla.

Mukaan astui nimittäin se huomio ja välittäminen jota tahdoin. Kerran mainitsin laihduttamisesta ja eräs toinen opettaja jäi kuuntelemaan. Hän kommentoi välillä, että olen ihan sopiva. Mutta jatkoin ja jatkoin kunnes pääsin vaiheeseen, että sanoin että tahdon oksentaa. Pian opettaja sanoi että minun pitäisi mennä lääkäriin. Nyt huomasin jo tarvitsevani huomiota.

Ylä-asteelle siirryin. Kun huomasin taas kyseisen opettajan jatkoin tätä laihdutushommaa. Yritin uskotella sekä opettajalle, ystävilleni että itselleni että olin sairastumassa anoreksiaan. Mutta eihän se ollut todellista. Koulussa menin mahdollissiman lähelle opettajaa ja lautanen oli tyhjä. Tuolloin opettaja oli ala-asteen puolella, enkä nähnyt häntä muulloin kuin ruokalassa ja tietysti silloin kun hän toi oppilaita taksille. Mutta sitten yhtäkkiä asia muuttui hän tuli avustajaksi! Tuolloin olin niin iloinen, että huhhuh!

Mutta ikävä päiväkin oli tiedossa... Olin huomannut että tahdon huomiota enemmän. En ollut tajunnut, mutta minulla oli sisäisesti ihmisiä joilta halusin huomaiota. Viilsin yhden kerran kotona ja kirjoitin sinä iltana päiväkirjaan näin: "Satuta, satuta lisää! SATUTA enemmän!!! KÄRSI!!! Miksei kukaaan huomaa? Joku päivä laitan ihmiset huomaamaan... VIILLÄ! Kovempaa! Ja huomenna, ota pullo ja juo. Sinun on juotava viinaa, joku huomaa..."

Laitoin muovipullon illalla valmiiksi ja aamulla äiti meni suihkuun, isä oli huoneessaan menin kaapille ja kaadoin viinaa puoleenväliin. Se oli todella vahvaa, koska sitä oli vähän mutta silti... Laimensin sitä vähän vedellä, että pystyin juomaan sen. Sitten korkki kiinni, pullo kaappiin ja kouluun. Join sitä vähän kotona ja meinasin oksentaa. Sitten vielä pysähdyin PYÖRÄLLÄ puistoon ja loput alas. Yök!

Tulin kouluun pyörällä ja horjuin hieman. Kaverit tuli vastaan ja nauroin ihan hulluna. Rämähdin maahan ja eräs kysyi olenko juonut. Rupesin nauramaan ja sanoin että vähän. Kävelin yhden opettajan ohi ja niin hartaasti rukoilin että huomaa. Hän katsoin minua oudosti, mutta se ei riittänyt. Rupesin horjumaan ja nauroin muka niin hulluna! Myönnän: esitin vähän. Kaverit anto vahvaa purkkaa ettei huomata, koska haisin kuulemma ihan viinalta. Sitten oli Fysiikan tunti ja jäännältä tuntu olla kännissä. No ruokalilu ja kaverit kuskas suoraan kuraattorille.

Siellä sitten avauduin ja kerroin asioita, vielä en opettajista tahtonut mainita mutta sen aika tuli myöhemmin. Kuraattori halusi sitten ilmoittaa vanhemmille ja pakkohan se oli. Hirveän vihaisia mulle sitten kotona oltiin ja se vain pahensi tilannetta. Tahdoin pois.

Kävin kuraattorilla useammin ja pian hän rupesi ymmärtämään ettei kyse ollut mistään angstista tai muusta. Pian hän ilmoitti että kokeillaan jotain JERIä. Se on tarkoitettu nuorille jne...

Sitä ennen minulla kuin repesi. Yhtenä kertana tulin itkien kuraattorilta kässän tunnille ja tajusin että opettajan PITI huomata. Silloin tajusin sen. Se oli kuin isku päähän :D Pitelin saksia käsissäni ja kaverit sanoi älä tee mitään tyhmää. ne tiesivät että tulisin viiltämään. Ja opettaja kääntyi tunnin puolivälissä minuun päin ja otin sakset käteen ja viilsin käteen haavan josta tuli verta. (Myöhemmin minulle kerrottiin että kaverini oli ottanut sakset kädestäni ja opettaja oli nostanut kätensä suun eteen. Ja kysynyt että:
- Eikai hän? Ja yhdestä nyökkäyksestä hän talutti minut pöytään) Ja itkin vain häntä vasten ja en voi kuvailla sitä tunnetta! TUNTUI ETTÄ VOISIN LENTÄÄ!!! Mutta kun katsoin alaspäin ja pidin häntä kädestä kiinni tajusin että ei. Tämä on vain tämä kerta, ei toista olekaan. Ja itkin. HUomasin että hän tuoksuu hyvälle ja hän on niin ihana äiti, mutta ei minun ja itkin enemmän. ;(

Kun tilanne oli ohi kuraattori jutteli minun kanssa siitä tilanteesta. Ilmoitus meni kotiin ja vihaisina taas.

Lue lisää

VIIKKO TAI KAKSI eteenpäin tuli toinen tilanne. Sekosin täysin. Menin kuraattorille ja itkin vain ja kerroin että voisin tehdä itsemurhan vaikka heti koulussa. Ja hän soitti pari puhelua ja ehdotti sairaalaan menoa. Sain mennä takaisin tunnille ja siellä en tehnyt mitään olin vain. Tunnin lopuksi opettaja ilmoitti että minun pitää jäädä luokkaan. Ilmoitin vain että ei pitää soittovälkälle. (Siellä soitetaan kaikkee kivaa). Menin sinne ja näin kässän open ja halasin häntä vain ja itkin ja taas se ihana tilanne, rakastan... kun hän kuitenkin meni itkin vain murtuneena. ;( Kuraattori ehdotti että lähtisin sairalaan koska olin kuulemma "niin loppuun palanut". Ja sinnehän sitten lähdin. Taksilla suoraan hain vain kamat luokasta itkien ja kaverit katto että häh? opelle sanoin että lähden ja tarkisti vielä asian.

Siellä sitten juttuja kerroin ja todettiin että tilanne ei niin paha ole tarvitsisi jäädä. Mutta olin niin murtunut. Ja eteenpäin vain.

SORI ETTÄ TULEE NÄIN PITKÄ!!! Pitää purkautua...

Äikässä olen kuulemma kirjoittanut kuolemasta niin usein että opekin alkaa olla huolissaan

APUA, SOS kirjoitti:

VIIKKO TAI KAKSI eteenpäin tuli toinen tilanne. Sekosin täysin. Menin kuraattorille ja itkin vain ja kerroin että voisin tehdä itsemurhan vaikka heti koulussa. Ja hän soitti pari puhelua ja ehdotti sairaalaan menoa. Sain mennä takaisin tunnille ja siellä en tehnyt mitään olin vain. Tunnin lopuksi opettaja ilmoitti että minun pitää jäädä luokkaan. Ilmoitin vain että ei pitää soittovälkälle. (Siellä soitetaan kaikkee kivaa). Menin sinne ja näin kässän open ja halasin häntä vain ja itkin ja taas se ihana tilanne, rakastan... kun hän kuitenkin meni itkin vain murtuneena. ;( Kuraattori ehdotti että lähtisin sairalaan koska olin kuulemma "niin loppuun palanut". Ja sinnehän sitten lähdin. Taksilla suoraan hain vain kamat luokasta itkien ja kaverit katto että häh? opelle sanoin että lähden ja tarkisti vielä asian.

Siellä sitten juttuja kerroin ja todettiin että tilanne ei niin paha ole tarvitsisi jäädä. Mutta olin niin murtunut. Ja eteenpäin vain.

SORI ETTÄ TULEE NÄIN PITKÄ!!! Pitää purkautua...

Äikässä olen kuulemma kirjoittanut kuolemasta niin usein että opekin alkaa olla huolissaan

Lue lisää

Luin kaiken, ja kyllä käsitän ainakin pitkälle siitä mitä sinä oikein olet kokenut ja koet tällä hetkellä. Minun tarinani on hyvin samanlainen, ainoa mikä on erona, niin en helposti näytä tätä ongelmaa ulospäin. Olen oppinut jollain tavalla elämän aikana salaamaan ja häpeämäänkin omia tunteitani. Se on varmasti osa ongelmaa.

Minäkin muistan ensimmäisen "uhrini". Se oli joskus aikoinaan ala-asteella myös, ja kappas vain: opettaja tietenkin. Nämä kuitenkin unohtuivat ajan mittaan, ja uusia tuli tilalle. Lapsena tämä saattoi ollakkin mukavaa, kun sait suurta mielihyvää siitä että sinulla oli joku kohde. Nykyään kun ymmärtää paremmin siitä, minkälainen paikka tämä maailma on, ja siitä mitä me ihmiset täällä ollaan ja miten me toisiimme suhtaudutaan, ei voikkaan enää heittäytyä siihen peilailuun kun ihan mihin tahansa. Todellisuus iskee joka päivä kovemmin ja kovemmin kun aina sitä kuitenkin muistaa, mitä ihmisille on. Sen takia koitan jollain tapaa olla niin oman elämäni herra, ajatellen etten tarvitse ketään muuta. En yleisesti näin ajattele, enkä ainakaan julkisesti ole kovin kyyninen, mutta se on vain selviytymistä, niin sanotusti.

Tarinasi sai minutkin todella ajattelemaan omaa tilannettani entistä enemmän. Tuntuu, että on vain yksi päämäärä: saada hyväksyntää ja huomiota, ja näyttää itselle kierolla tavalla täydellisenä. Enkä edes itseasiassa tiedä mitä haluan enää, ja tuskin tulen tietämäänkään. Tuskin kukaan taitaa edes oikeasti älytä, miten helvettiä tämä onkaan.

Haluaisin kirjoittaa omia kokemuksiani myös enemmän, ja sitä mitä olenkaan mennyt tekemään ruokkiakseni tätä sairasta ongelmaa. En taida toistaiseksi kyetä.

Kiitos siitä että kuitenkin kirjoitit omista kokemuksistani, helpotti todella paljon. :) Olen valmis kuulemaan lisääkin. Itseltänikin saattaa tulla silloin tällöin sekavaa tekstiä yön hiljaisina hetkinä. :D

Persoonatonna kirjoitti:

Luin kaiken, ja kyllä käsitän ainakin pitkälle siitä mitä sinä oikein olet kokenut ja koet tällä hetkellä. Minun tarinani on hyvin samanlainen, ainoa mikä on erona, niin en helposti näytä tätä ongelmaa ulospäin. Olen oppinut jollain tavalla elämän aikana salaamaan ja häpeämäänkin omia tunteitani. Se on varmasti osa ongelmaa.

Minäkin muistan ensimmäisen "uhrini". Se oli joskus aikoinaan ala-asteella myös, ja kappas vain: opettaja tietenkin. Nämä kuitenkin unohtuivat ajan mittaan, ja uusia tuli tilalle. Lapsena tämä saattoi ollakkin mukavaa, kun sait suurta mielihyvää siitä että sinulla oli joku kohde. Nykyään kun ymmärtää paremmin siitä, minkälainen paikka tämä maailma on, ja siitä mitä me ihmiset täällä ollaan ja miten me toisiimme suhtaudutaan, ei voikkaan enää heittäytyä siihen peilailuun kun ihan mihin tahansa. Todellisuus iskee joka päivä kovemmin ja kovemmin kun aina sitä kuitenkin muistaa, mitä ihmisille on. Sen takia koitan jollain tapaa olla niin oman elämäni herra, ajatellen etten tarvitse ketään muuta. En yleisesti näin ajattele, enkä ainakaan julkisesti ole kovin kyyninen, mutta se on vain selviytymistä, niin sanotusti.

Tarinasi sai minutkin todella ajattelemaan omaa tilannettani entistä enemmän. Tuntuu, että on vain yksi päämäärä: saada hyväksyntää ja huomiota, ja näyttää itselle kierolla tavalla täydellisenä. Enkä edes itseasiassa tiedä mitä haluan enää, ja tuskin tulen tietämäänkään. Tuskin kukaan taitaa edes oikeasti älytä, miten helvettiä tämä onkaan.

Haluaisin kirjoittaa omia kokemuksiani myös enemmän, ja sitä mitä olenkaan mennyt tekemään ruokkiakseni tätä sairasta ongelmaa. En taida toistaiseksi kyetä.

Kiitos siitä että kuitenkin kirjoitit omista kokemuksistani, helpotti todella paljon. :) Olen valmis kuulemaan lisääkin. Itseltänikin saattaa tulla silloin tällöin sekavaa tekstiä yön hiljaisina hetkinä. :D

Lue lisää

Persoonatonna// Kirjoititpa myöhään :D

Niin, niin yksi päämäärä saada huomiota. Eilen rupesin kuitenkin miettimään mahdollista tulevaisuutta ja se oli pelottavaa. Oikeasti.
1. Huomasin kiintyneeni erääseen tyyppiin. Joka siis on tässä JERI projektissa. Kerroin hänen "parillensa" siitä ja siitä ei ole kyllä yhtään puhuttu. Mutta ainakun katson kiintymyksen kohdettani silmiin niin rupean joskus ensiksi hymyilemään, mutta sitten rupean itkemään. Koska tiedän että tämä hetki on tässä ja nyt eikä toista tule. Pian juttu kuitenkin muuttuu sitä ei enää naura tai itke vaan sitä vain hiljaisesti katsoo kohdetta kohti ja toivoo että kohde katsoisi takaisin, mutta ei se aina sitä tee.

2. Kuvitellaan jos tilanne menisi pidemälle, minut laitettaisiin psykologille tai terapeutille. No sitten kiintyisin häneen ja en voisi päästää irti. Tulee tilanne, jossa ei haluakkaan parantua. Ja jos ei halua parantua, kukaan ei voi pakottaa ja sitten ei parannu ja sama helvetti jatkuu jatkuu vaan. Tahtoo vain aina olla huomion kohteena, kun puhutaan ja pian tahtoo enemmän. Pidä kädestä kiinni, halaa, ole mun äiti.

3. Tulee varmasti vaihe jossa huomaa ettei enää jaksa. Sitten sitä löytyy kuolleena ja kaikki on ohi. Vain tämän helvetin takia. Kun kukaan ei vielä kunnolla ymmärtänyt. Minusta tuntuu siltä, että tahdon kostaa ja näyttää kaikille kuinka kovasti kärsin, mutta en voi tehdä sitä. Uhraisin itseni, muiden kiintymysten kohteiden vuoksi. Mutta entä jos tulee tilanne, jossa oma mieleni pakottaa minut uhrautumaan, sen ainoan päämäärän vuoksi.

Minulle sanotaan että jaksa ja kestä vielä, usko vielä. Mutta kenelläkään ei ole enää oikeutta sanoa sitä, ei kertaakaan. Olen jaksanut jo pitkän aikaa, mutta en enempää. Taikka, voihan olla että jatkankin jaksamista, mutta ihmisillä oikeus laittaa minut kärsimään enempää? Toivon että paranen, mutta silloin päämääräni on turha ja elämällä ei ole merkitystä. Kaikista ihmisistä pitää joskus päästä irti, mutta minä EN pysty siihen. Valitettvasti.

Ristiriitainen tilanne. Oman itseni vuoksi pitäisi parantua, mutta samalla sitä vain tappaa itsensä. Jännää, mutta ehkä minun pitää vain jaksaa, uskoa ja kestää. Kyllähän minä siihen pystyn. Mutta kuinka kauan?

APUA, SOS kirjoitti:

Persoonatonna// Kirjoititpa myöhään :D

Niin, niin yksi päämäärä saada huomiota. Eilen rupesin kuitenkin miettimään mahdollista tulevaisuutta ja se oli pelottavaa. Oikeasti.
1. Huomasin kiintyneeni erääseen tyyppiin. Joka siis on tässä JERI projektissa. Kerroin hänen "parillensa" siitä ja siitä ei ole kyllä yhtään puhuttu. Mutta ainakun katson kiintymyksen kohdettani silmiin niin rupean joskus ensiksi hymyilemään, mutta sitten rupean itkemään. Koska tiedän että tämä hetki on tässä ja nyt eikä toista tule. Pian juttu kuitenkin muuttuu sitä ei enää naura tai itke vaan sitä vain hiljaisesti katsoo kohdetta kohti ja toivoo että kohde katsoisi takaisin, mutta ei se aina sitä tee.

2. Kuvitellaan jos tilanne menisi pidemälle, minut laitettaisiin psykologille tai terapeutille. No sitten kiintyisin häneen ja en voisi päästää irti. Tulee tilanne, jossa ei haluakkaan parantua. Ja jos ei halua parantua, kukaan ei voi pakottaa ja sitten ei parannu ja sama helvetti jatkuu jatkuu vaan. Tahtoo vain aina olla huomion kohteena, kun puhutaan ja pian tahtoo enemmän. Pidä kädestä kiinni, halaa, ole mun äiti.

3. Tulee varmasti vaihe jossa huomaa ettei enää jaksa. Sitten sitä löytyy kuolleena ja kaikki on ohi. Vain tämän helvetin takia. Kun kukaan ei vielä kunnolla ymmärtänyt. Minusta tuntuu siltä, että tahdon kostaa ja näyttää kaikille kuinka kovasti kärsin, mutta en voi tehdä sitä. Uhraisin itseni, muiden kiintymysten kohteiden vuoksi. Mutta entä jos tulee tilanne, jossa oma mieleni pakottaa minut uhrautumaan, sen ainoan päämäärän vuoksi.

Minulle sanotaan että jaksa ja kestä vielä, usko vielä. Mutta kenelläkään ei ole enää oikeutta sanoa sitä, ei kertaakaan. Olen jaksanut jo pitkän aikaa, mutta en enempää. Taikka, voihan olla että jatkankin jaksamista, mutta ihmisillä oikeus laittaa minut kärsimään enempää? Toivon että paranen, mutta silloin päämääräni on turha ja elämällä ei ole merkitystä. Kaikista ihmisistä pitää joskus päästä irti, mutta minä EN pysty siihen. Valitettvasti.

Ristiriitainen tilanne. Oman itseni vuoksi pitäisi parantua, mutta samalla sitä vain tappaa itsensä. Jännää, mutta ehkä minun pitää vain jaksaa, uskoa ja kestää. Kyllähän minä siihen pystyn. Mutta kuinka kauan?

Lue lisää

Persoonatonna// Oletko ikinä kuvitellut että kiintymyksen kohteet voisivat olla äitisi? Minä kuvittelen näin ainakin osasta, entä sinä?

APUA, SOS kirjoitti:

Persoonatonna// Oletko ikinä kuvitellut että kiintymyksen kohteet voisivat olla äitisi? Minä kuvittelen näin ainakin osasta, entä sinä?

Joo tulee välillä oltua joululomalla aika ihmeellisiin aikoihin hereillä. :D Joo, kyllä kuvittelen hyvin usein että nämä olisivat minulle jotain äitihahmoja, tai enemmänkin toivoisin niin. Vaikka sukupuolesta tämä "kohde" ei ole varsinaisesti riippuvainen, naispuolisia on kyllä enemmän ollut. Minulla liittyy tuohon kiintymykseen ja siihen mitä sen aikana käyn läpi, niin paljon asioita, itseasiassa niin paljon samaa mitä sinullakin, mitä nyt vain kaksi eri persoonaa käsittelee näitä asioita, vaikka mietin aina voinko edes puhua omasta persoonastani.

Minä en toisaalta näe itselläni itsekkään mitään tulevaisuutta. Miten oikein voi elää omaa elämäänsä ja haaveilla tulevaisuudesta, jos elää aina jonkun toisen kautta? Minulla on mennyt tämän asian takia koulun käynti sun muu monesti perseelleen, kun joka paikassa ei voi olla luontevasti. Ei siellä pysty keskittymään missä tämä kohde on. Ja sehän on mitä hauskinta kun monesti on kyseessä opettaja, tjms.

Niin, se tässä ehkä kauheinta onkin, kun ei saa tyydyttävää vastakontaktia. Toinen vaan ikään kuin pyörii päässä ja olisit hänen takiaan valmis tekemään ihan mitä tahansa, eikä hän sitä tajua (vaikka en sitä ole niin paljoa esille tuokkaan koskaan mistä olenkin tainnu mainita). Hassua. Mutta niin väärin ja niin valheellista, että tällaselle paskallekko sitä elää ja hukkaa ajatusmaailmansa...joopa joo, mutta kun tätä ongelmaa ei vaan voi hallita.

Tuosta terapiasta/psykologista, niin olet harvinaisen oikeassa tuossa. Nimittäin itselleni kävi juuri niin kuin sanoit, että siihen terapeuttiin/lääkäriin voi sitten kiintyä. Itselläni se hoitosuhde oli kohtuullisen pitkä, sain sitä huomiota ja minut nähtiin melko pitkälle siinä valossa missä halusinkin tulla näkyviin. Joten siinä saattoi olla elämäni parhaimmat ajat, vaikka jatkuvasti tiesinkin mihin tämä johtaa, ja mitä helvettiä se on, kun tämäkin joskus loppuu. Ja nyt elän sitä helvettiä, koska en ole vieläkään päästänyt irti, vaikka hoitosuhteesta on jo kulunut aikaa kuukausia. Olo on helvetin surullinen, kelaan menneisyyttä ja niitä aikoja jatkuvasti, toivoisin että näkisin hänestä enää edes vilauksen jossain. Riittäisi edes se, että muistaisin tämän henkilön kasvonpiirteet silleen kunnolla, ihan kuin selkeänä visiona päässä (se muuten ahdistaa, kun ei visiomaisesti muista ihmisen kasvoja eli täydellisesti muuten kuin ihan vilaukselta, vaikka tunnistaisi kadulla, ja tämäkin erityisesti silloin kun on kyse kohteesta). Yritän vain uskotella itselleni että et ollut hänelle/kellekkään yhtään mitään, se tuo hetkeksi paremman olon, vaikka se on aika hassua että ihan joutuu itsellensä uskottelemaan olevansa mitätön. Ja sitä mukaa alkaa tulemaan ikävämpää ajatusmallia ja masentuneisuutta siitä entistä enemmän kun oikein itseään psyykkaa siihen että ei sinusta välitetä, missä valheessa oikein elää. Mutta mielelläni olisin koska tahansa masentunut jostain muusta asiasta kuin tästä kiintymysongelmasta.

Jatkoa piisaa jos jaksat lukea :P --->

Persoonatonna kirjoitti:

Joo tulee välillä oltua joululomalla aika ihmeellisiin aikoihin hereillä. :D Joo, kyllä kuvittelen hyvin usein että nämä olisivat minulle jotain äitihahmoja, tai enemmänkin toivoisin niin. Vaikka sukupuolesta tämä "kohde" ei ole varsinaisesti riippuvainen, naispuolisia on kyllä enemmän ollut. Minulla liittyy tuohon kiintymykseen ja siihen mitä sen aikana käyn läpi, niin paljon asioita, itseasiassa niin paljon samaa mitä sinullakin, mitä nyt vain kaksi eri persoonaa käsittelee näitä asioita, vaikka mietin aina voinko edes puhua omasta persoonastani.

Minä en toisaalta näe itselläni itsekkään mitään tulevaisuutta. Miten oikein voi elää omaa elämäänsä ja haaveilla tulevaisuudesta, jos elää aina jonkun toisen kautta? Minulla on mennyt tämän asian takia koulun käynti sun muu monesti perseelleen, kun joka paikassa ei voi olla luontevasti. Ei siellä pysty keskittymään missä tämä kohde on. Ja sehän on mitä hauskinta kun monesti on kyseessä opettaja, tjms.

Niin, se tässä ehkä kauheinta onkin, kun ei saa tyydyttävää vastakontaktia. Toinen vaan ikään kuin pyörii päässä ja olisit hänen takiaan valmis tekemään ihan mitä tahansa, eikä hän sitä tajua (vaikka en sitä ole niin paljoa esille tuokkaan koskaan mistä olenkin tainnu mainita). Hassua. Mutta niin väärin ja niin valheellista, että tällaselle paskallekko sitä elää ja hukkaa ajatusmaailmansa...joopa joo, mutta kun tätä ongelmaa ei vaan voi hallita.

Tuosta terapiasta/psykologista, niin olet harvinaisen oikeassa tuossa. Nimittäin itselleni kävi juuri niin kuin sanoit, että siihen terapeuttiin/lääkäriin voi sitten kiintyä. Itselläni se hoitosuhde oli kohtuullisen pitkä, sain sitä huomiota ja minut nähtiin melko pitkälle siinä valossa missä halusinkin tulla näkyviin. Joten siinä saattoi olla elämäni parhaimmat ajat, vaikka jatkuvasti tiesinkin mihin tämä johtaa, ja mitä helvettiä se on, kun tämäkin joskus loppuu. Ja nyt elän sitä helvettiä, koska en ole vieläkään päästänyt irti, vaikka hoitosuhteesta on jo kulunut aikaa kuukausia. Olo on helvetin surullinen, kelaan menneisyyttä ja niitä aikoja jatkuvasti, toivoisin että näkisin hänestä enää edes vilauksen jossain. Riittäisi edes se, että muistaisin tämän henkilön kasvonpiirteet silleen kunnolla, ihan kuin selkeänä visiona päässä (se muuten ahdistaa, kun ei visiomaisesti muista ihmisen kasvoja eli täydellisesti muuten kuin ihan vilaukselta, vaikka tunnistaisi kadulla, ja tämäkin erityisesti silloin kun on kyse kohteesta). Yritän vain uskotella itselleni että et ollut hänelle/kellekkään yhtään mitään, se tuo hetkeksi paremman olon, vaikka se on aika hassua että ihan joutuu itsellensä uskottelemaan olevansa mitätön. Ja sitä mukaa alkaa tulemaan ikävämpää ajatusmallia ja masentuneisuutta siitä entistä enemmän kun oikein itseään psyykkaa siihen että ei sinusta välitetä, missä valheessa oikein elää. Mutta mielelläni olisin koska tahansa masentunut jostain muusta asiasta kuin tästä kiintymysongelmasta.

Jatkoa piisaa jos jaksat lukea :P --->

Lue lisää

Minä itsekkin olisin valmis kuolemaan vaikka samantien, en jotenkin jaksa luottaa siihen että joku ulkopuolinen ihminen joka ei itse ole kokenut tätä helvettiä, voisi minua auttaa. Itse aina kuvittelen ja oikein haaveilen siitä, kun olen kuollut, niin kukaan ei puhuisi minusta kohteliaisuuden vuoksi enää mitään pahaa, ja minua voitaisiin arvostaakkin jonkun verran. Niin, ja saisin sitä huomiota. Ainoa vaan on se, että en ole itse enää kokemassa sitä kaikkea kun olisin lähtenyt. Itse olen jo melkeimpä loppu tähän kaikkeen, ja elän jokaista päivääni kuin viimeistä. Sinun itsesi puolesta mä niin toivon, että jaksaisit mutta ymmärrän kyllä jos ei jaksakkaan. Tämän kanssa on loppujen lopuksi niin vaikea elää, ja ei ihmiseltä voi kaikkea vaatia. Tällainen kokemuksien jakaminen ainakin minua itseäni helpottaa suuresti, ja jotenkin jaksaa fiksusti herätä uuteen päivään. Mutta sekin on hetkellistä, ja sekin on vielä puun takana, jaksaako hetkittäisten hyvänolon tuntojen takia elää, jos muuten elämä on tällaista **tun paskaa. Jaksan uskoa hieman tuohon parantumiseen, ja olen jostain aiheeseen liittyvästä lukenutkin, että tällainen kiintyminen usein loppuu ajallaan mutta voi jatkuakkin pitkään. Jos sinulla on itselläsi mitään mistä saada tietoa (netistä ei paljoa löydy) niin voisit käydä kurkkaamassa sellaisen kuin (reaktiivinen) kiintymyssuhdehäiriö. Eräällä ihmisellä jonka joskus tapasin, oli tämä, ja hänenkin kertomat kokemukset olivat suorastaan identtiset meidän omiemme kanssa. Tästä häiriöstä tiedon etsiminen voi joko helpottaa, tai sitten se vähän kolahtaa. Itselläni kolahti aluksi, mutta kun sain vihiä siitä että tämä kummallinen käyttäytymiseni ja ajatteluni voisikin olla häiriö, oloni hieman helpottui ja kyse kun on kohtuullisen inhimillisestä asiasta eikä mistään sairaasta pakkomielteisyydestä tai muusta "hulluudesta". Meillä kummallakin on vain tapana hakea äitiä vielä ja tarve peilata itseämme, syystä tai toisesta, ja ongelman tuottaa lähes varmasti meidän oma kehityksemme lapsuudessa.

Porukka toki jauhaa sitä että jaksaa ja jaksaa, se on pirun turhauttavaa. Monet jopa oikein tuntuvat vähättelevän, kun hieman yrittää vihjata että asiat eivät ole nyt oikein hyvin. Olenkin luopunut melko pitkälle tuosta omien asioitteni puimisesta muiden ihmisten, kavereiden jne, kanssa. Ja eritoten se minkä itsekin olet todennut, että kukaan ei ymmärrä tätä maanpäällistä helvettiä, kertakaikkisesti joutuu olemaan koko ongelman kanssa aivan yksin. Saan siitä itseänikin toki syyttää, kun en aina oikein osaa avautua, mutta harvemmin sitä luottaa siihen että jotain ulkopuolista kiinnostaa, saatika että hänellä riittää ymmärryskyky.

Persoonatonna kirjoitti:

Minä itsekkin olisin valmis kuolemaan vaikka samantien, en jotenkin jaksa luottaa siihen että joku ulkopuolinen ihminen joka ei itse ole kokenut tätä helvettiä, voisi minua auttaa. Itse aina kuvittelen ja oikein haaveilen siitä, kun olen kuollut, niin kukaan ei puhuisi minusta kohteliaisuuden vuoksi enää mitään pahaa, ja minua voitaisiin arvostaakkin jonkun verran. Niin, ja saisin sitä huomiota. Ainoa vaan on se, että en ole itse enää kokemassa sitä kaikkea kun olisin lähtenyt. Itse olen jo melkeimpä loppu tähän kaikkeen, ja elän jokaista päivääni kuin viimeistä. Sinun itsesi puolesta mä niin toivon, että jaksaisit mutta ymmärrän kyllä jos ei jaksakkaan. Tämän kanssa on loppujen lopuksi niin vaikea elää, ja ei ihmiseltä voi kaikkea vaatia. Tällainen kokemuksien jakaminen ainakin minua itseäni helpottaa suuresti, ja jotenkin jaksaa fiksusti herätä uuteen päivään. Mutta sekin on hetkellistä, ja sekin on vielä puun takana, jaksaako hetkittäisten hyvänolon tuntojen takia elää, jos muuten elämä on tällaista **tun paskaa. Jaksan uskoa hieman tuohon parantumiseen, ja olen jostain aiheeseen liittyvästä lukenutkin, että tällainen kiintyminen usein loppuu ajallaan mutta voi jatkuakkin pitkään. Jos sinulla on itselläsi mitään mistä saada tietoa (netistä ei paljoa löydy) niin voisit käydä kurkkaamassa sellaisen kuin (reaktiivinen) kiintymyssuhdehäiriö. Eräällä ihmisellä jonka joskus tapasin, oli tämä, ja hänenkin kertomat kokemukset olivat suorastaan identtiset meidän omiemme kanssa. Tästä häiriöstä tiedon etsiminen voi joko helpottaa, tai sitten se vähän kolahtaa. Itselläni kolahti aluksi, mutta kun sain vihiä siitä että tämä kummallinen käyttäytymiseni ja ajatteluni voisikin olla häiriö, oloni hieman helpottui ja kyse kun on kohtuullisen inhimillisestä asiasta eikä mistään sairaasta pakkomielteisyydestä tai muusta "hulluudesta". Meillä kummallakin on vain tapana hakea äitiä vielä ja tarve peilata itseämme, syystä tai toisesta, ja ongelman tuottaa lähes varmasti meidän oma kehityksemme lapsuudessa.

Porukka toki jauhaa sitä että jaksaa ja jaksaa, se on pirun turhauttavaa. Monet jopa oikein tuntuvat vähättelevän, kun hieman yrittää vihjata että asiat eivät ole nyt oikein hyvin. Olenkin luopunut melko pitkälle tuosta omien asioitteni puimisesta muiden ihmisten, kavereiden jne, kanssa. Ja eritoten se minkä itsekin olet todennut, että kukaan ei ymmärrä tätä maanpäällistä helvettiä, kertakaikkisesti joutuu olemaan koko ongelman kanssa aivan yksin. Saan siitä itseänikin toki syyttää, kun en aina oikein osaa avautua, mutta harvemmin sitä luottaa siihen että jotain ulkopuolista kiinnostaa, saatika että hänellä riittää ymmärryskyky.

Lue lisää

Kiitti tosi paljon vastauksista Persoontatonna! Oli todella helpottavaa kuulla että jolla kulla muulla on sama tilanne, kun minulla. Nyt ainoa mitä voin tehdä on yrittää jatkaa eteenpäin. Ja yritän sen tehdä!

Kirjoittelun aikana minusta oikeasti tuntui tosi jännältä että joku ymmärtää, joten siksi kävin täällä todella usein tarkistamassa että oletko vastannut ja tulin kuin riippuvaiseksi tästä. On ehkä vaikea ymmärtää, mutta jotenkin tulee ikävä vastauksiasi ja kaiken vuodatusta. Mutta ellen ihan riippuvaiseksi tule tästä, niin en voi kirjoitella enää hirveästi. Olen hirveän surullinen että pitää lopetella, mutta teen tämän siksi etten jäisi riippuvaiseksi tästä. Usko tai älä, mutta itken nyt. ;(

Kiitos Persoonatonna! Kiitos oikeasti! Minä parannun ja sinä parannut! Vaikka kirjoittelimme vain netin kautta toisillemme niin silti ikäänkuin jäin kiinni vastauksiisi, ja juuri siksi en voi enää kirjoittaa. Muuten on niin vaikea päästä irti ja on nytkin, mutta jos vastaat vielä kerran niin luen sen ja ehkä luen joskus enemmänkin, mutta en voi enää olla aktiivinen. :( Ja anteeksi, mutta ehkä minun ei tarvitse pyytää sitä...

Jotenkin hassua, kirjoittelit vain muutaman kerran, mutta minä kiinnyin. Ja juuri siksi on mentävä. Anteeksi jos petyit, mutta näin se vain on.

(Ja nyt se sana jota en haluaisi koskaan kenellekkään sanoa, mutta se sana täytyy sanoa)
- Hyvästi!

APUA, SOS kirjoitti:

Kiitti tosi paljon vastauksista Persoontatonna! Oli todella helpottavaa kuulla että jolla kulla muulla on sama tilanne, kun minulla. Nyt ainoa mitä voin tehdä on yrittää jatkaa eteenpäin. Ja yritän sen tehdä!

Kirjoittelun aikana minusta oikeasti tuntui tosi jännältä että joku ymmärtää, joten siksi kävin täällä todella usein tarkistamassa että oletko vastannut ja tulin kuin riippuvaiseksi tästä. On ehkä vaikea ymmärtää, mutta jotenkin tulee ikävä vastauksiasi ja kaiken vuodatusta. Mutta ellen ihan riippuvaiseksi tule tästä, niin en voi kirjoitella enää hirveästi. Olen hirveän surullinen että pitää lopetella, mutta teen tämän siksi etten jäisi riippuvaiseksi tästä. Usko tai älä, mutta itken nyt. ;(

Kiitos Persoonatonna! Kiitos oikeasti! Minä parannun ja sinä parannut! Vaikka kirjoittelimme vain netin kautta toisillemme niin silti ikäänkuin jäin kiinni vastauksiisi, ja juuri siksi en voi enää kirjoittaa. Muuten on niin vaikea päästä irti ja on nytkin, mutta jos vastaat vielä kerran niin luen sen ja ehkä luen joskus enemmänkin, mutta en voi enää olla aktiivinen. :( Ja anteeksi, mutta ehkä minun ei tarvitse pyytää sitä...

Jotenkin hassua, kirjoittelit vain muutaman kerran, mutta minä kiinnyin. Ja juuri siksi on mentävä. Anteeksi jos petyit, mutta näin se vain on.

(Ja nyt se sana jota en haluaisi koskaan kenellekkään sanoa, mutta se sana täytyy sanoa)
- Hyvästi!

Lue lisää

Heh, ei haittaa. :) Ei tänne nettiin tarvitse eikä kannatakkaan jämähtää. Mulle itsellenikin teki todella hyvää saada jonkinlaista kosketusta tähän asiaan ja nähdä jälleen etten ole ainoa jolla on tällainen ongelma. Me ollaan vielä niin nuoria, joten enpä usko kuitenkaan että me koko ikäämme tästä ongelmasta kärsitään.

Mutta kiitos sulle SOS, oli tosi kiva jutella. :) Ymmärrän kyllä mitä meinasit. Itselläkin on jotenkin sellainen olo jo nyt ettei osaa olla oikein enää ilman tätä keskustelua. :D Tämä oli niin tärkeää. Ja sehän se meidän heikkous tällä hetkellä onkin, sen takia munkin pitää olla tarkkana. Mutta jos sitä tarpeeksi uskoo niin kyllä varmaan joskus mekin voidaan heittäytyä rauhassa milloin mihinkin ilman että tarvitsee pelätä liiallista takertumista omasta takaa.

Moikkis ja kiitti sullekin vielä niiiin paljon, kyllä se siitä ja varmaan tällä hetkellä en toivo kenellekkään muulle niin paljon hyvää kun sulle! :)

Olen joutunut käsittelemään asiaa jo todella kauan ja silti se vaivaa yhä. Kiintymisen takia jouduin jopa suhteeseen ja isoihin ongelmiin.

Kiintymisesi nimenomaan johtuu siitä, ettei sinulla ole isää. Kehottaisin sinua puhumaan asiasta terveydenhoitajalle tai pyskologille ja painottamaan KIINTYMISTÄ, ettei tule väärää käsitystä ihastumisesta.

Voimia, tiedän kuinka tilanne sattuu.

APUA, SOS kirjoitti:

Olen joutunut käsittelemään asiaa jo todella kauan ja silti se vaivaa yhä. Kiintymisen takia jouduin jopa suhteeseen ja isoihin ongelmiin.

Kiintymisesi nimenomaan johtuu siitä, ettei sinulla ole isää. Kehottaisin sinua puhumaan asiasta terveydenhoitajalle tai pyskologille ja painottamaan KIINTYMISTÄ, ettei tule väärää käsitystä ihastumisesta.

Voimia, tiedän kuinka tilanne sattuu.

Lue lisää

Oon myös kiintynyt mun naisopeen. Se on just ymmärtäväinen ja ystävällinen. Pidän sitä niiku äitihahmona, vaikkei se tiedä siit, enkä ees aijo kertoo. Mulla on mun mutsiin tosi huonot välit, se on sanonut, ettei se ois mun kaa missään tekemisis jos en ois sen lapsi :(
Tää kesä on vaikeeta aikaa, koska mulla on huolii ja mulla on vaan bestis joka kuuntelee. Muttei ketään aikuista ihmistä... Psykologikin kuuntelee koulus vaan rahan takia :( Masentaa kun en merkkaa kellekkään maikalle mitään... Voisin kyl puhua tosta opoon kiintymisest mun maikalle syksyllä.

Olen kirjoittanut tähän ketjuun aikaisemminkin, ja on toisaalta mukavaa että joku jaksaa tänne vielä kirjoittaa.

Mutta niin, minulla on ihan sama ongelma. Syy siihen on löydetty, mutta ei ratkaisua.

Lappalaane kirjoitti:

Olen kirjoittanut tähän ketjuun aikaisemminkin, ja on toisaalta mukavaa että joku jaksaa tänne vielä kirjoittaa.

Mutta niin, minulla on ihan sama ongelma. Syy siihen on löydetty, mutta ei ratkaisua.

Lue lisää

Ja joo, mä olen tuo Persoonatonna. Muutama kuukausi sitten täytin 18-vuotta, ehkä "aikuisuus" vie tämän ongelman mennessään... :P

Lappalaane kirjoitti:

Olen kirjoittanut tähän ketjuun aikaisemminkin, ja on toisaalta mukavaa että joku jaksaa tänne vielä kirjoittaa.

Mutta niin, minulla on ihan sama ongelma. Syy siihen on löydetty, mutta ei ratkaisua.

Lue lisää

Persoonatonna! :O

APUA, SOS kirjoitti:

Persoonatonna! :O

Aattelin hankkia apua ja puhua tosta syksyllä mun maikalle, johon oon kiintynyt. Oon myös muutamaa muuhunki maikkaan kiintynyt, mut siihe erityisest. Se on aina nii ystävällinen ja ymmärtäväinen. Mut toivottavast mulle ei tuu sillo kyyneleet.

Mun mutsilla on asperger enkä muista onks se koskaan oma aloitteisest halannut mua. En mäkää viitti sitä, koska se ei pidä siitä. Enkä oo ees sille maailman tärkein asia :( Voisin mennä halaamaan opoani koulus sen takii, kun en saa muuten halii.

Sen takii maikat ovat elämäni tärkeimmät aikuiset, mut aina ne joutuu hyvästelee liian aikaisin. Eikä ees tunne oo molemmin puolinen.

Lähetin yks päivä maikalleni sähköpostiin viestin ja kysyin, kelle voisin puhuu huolistani. Kerroin et pidän opooni isähahmona jne. Se vastas mulle ja kirjotti toosi pitkän viestin. Liikuttavaa kun se viitsi vastata mulle kesälomanki aikana.
Ootan kovast elokuuta et pääsen angstaamaan maikalleni surkeeta kohtaloani.
Mietin myös näyttäiskö tän keskustelun, et se ymmärtäis mua paremmin, mutten tiiä onks se hyvä idea.

girl kirjoitti:

Aattelin hankkia apua ja puhua tosta syksyllä mun maikalle, johon oon kiintynyt. Oon myös muutamaa muuhunki maikkaan kiintynyt, mut siihe erityisest. Se on aina nii ystävällinen ja ymmärtäväinen. Mut toivottavast mulle ei tuu sillo kyyneleet.

Mun mutsilla on asperger enkä muista onks se koskaan oma aloitteisest halannut mua. En mäkää viitti sitä, koska se ei pidä siitä. Enkä oo ees sille maailman tärkein asia :( Voisin mennä halaamaan opoani koulus sen takii, kun en saa muuten halii.

Sen takii maikat ovat elämäni tärkeimmät aikuiset, mut aina ne joutuu hyvästelee liian aikaisin. Eikä ees tunne oo molemmin puolinen.

Lähetin yks päivä maikalleni sähköpostiin viestin ja kysyin, kelle voisin puhuu huolistani. Kerroin et pidän opooni isähahmona jne. Se vastas mulle ja kirjotti toosi pitkän viestin. Liikuttavaa kun se viitsi vastata mulle kesälomanki aikana.
Ootan kovast elokuuta et pääsen angstaamaan maikalleni surkeeta kohtaloani.
Mietin myös näyttäiskö tän keskustelun, et se ymmärtäis mua paremmin, mutten tiiä onks se hyvä idea.

Lue lisää

Voit näyttää keskustleun, se voisi antaa laajemman ja hyvän kuvan. Erittäin tärkeää on, että sinut otetaan vakavasti. Tämä kiintyminen ei ole yleisesti tunnettu ilmiö, joten opettajat eivät saatakkaan ymmärtää mitkä seuraukset sillä on.

Omaa tarinaa sen verran, että join itseni humalaan kouluun, viiltelin, itkin ja keräsin haleja, koska yksinkertaisesti olin todella todella huomionkipeä ja tarvitsin rakkautta. Halusin tulla rakastetuksi ja olin valmis tekemään mitä tahansa, että joku tekisi minulle näitä tekoja. Aluksi teot riittivät, mutta myöhemmin se alkoi olla jo ongelmallista. Enää ei riittänyt teot, vaan seuraavaksi ihminen oli saatava rakastumaan minuun.

Jouduin osastolle ja siellä kiinnyin. Vierailin eristyhuoneessa sidottuina ja olin siellä todella pitkään, koska en uskaltanut päästää irti. Nyt sitten tilanne on se, että tapaan erästä hoitajaa vieläkin... Hyvin... Läheisissä tunnelmissa.

Minusta tuntuu, että kiintyminen voi oikeasti mennä todella pitkälle, koska jokainen ihminen tarvitsee rakkautta. Ja jos sitä ei saa, niin sitä lähtee hakemaan.

Lue ylläoleva vastaus ;)
Vastaile jos seuraat vielä topiccia :)
Voimia

Mulla ei ole enää meseä kun poistin sen joskus. Onko sulla blogia tai oletko bloggerissa?

APUA, SOS kirjoitti:

Mulla ei ole enää meseä kun poistin sen joskus. Onko sulla blogia tai oletko bloggerissa?

APUA, SOS: eipä mulla oo blogia.
Tänääki tuli aateltua mun maikkoja. Aattelin elokuus itkien kertoo yhelle maikalle mun huolista. Pitäis vaa aatella ens kevättä ja tulevii hyvästejä, nii kyyneleet jo tulee silmiin. En kyl tiiä miten se maikka siihe reagois.
Tein täst samasta aiheesta demiin keskustelun, jossa kysyin onko outoo halata maikkaa ja kertoo sille huolista. Sain vastaukseks, et miesopost ois varmaa kiusallist jos halaisin sitä. Mut haluisin myös halata naisopei, mut en tiiä miten kysyis halii tai vihjailis. Kaipaan nii kovasti halii ja kuuntelijaa.
Muutes demitäks sä? ja minkä ikäinen oot? ja ooks sä tyttö vai poika? ois kiinnostavaa tietää.
Mä ainaki demitän ja oon 17 vee

girl kirjoitti:

APUA, SOS: eipä mulla oo blogia.
Tänääki tuli aateltua mun maikkoja. Aattelin elokuus itkien kertoo yhelle maikalle mun huolista. Pitäis vaa aatella ens kevättä ja tulevii hyvästejä, nii kyyneleet jo tulee silmiin. En kyl tiiä miten se maikka siihe reagois.
Tein täst samasta aiheesta demiin keskustelun, jossa kysyin onko outoo halata maikkaa ja kertoo sille huolista. Sain vastaukseks, et miesopost ois varmaa kiusallist jos halaisin sitä. Mut haluisin myös halata naisopei, mut en tiiä miten kysyis halii tai vihjailis. Kaipaan nii kovasti halii ja kuuntelijaa.
Muutes demitäks sä? ja minkä ikäinen oot? ja ooks sä tyttö vai poika? ois kiinnostavaa tietää.
Mä ainaki demitän ja oon 17 vee

Lue lisää

Oma blogini:

www.mixedfairytale.blogspot.com

Voit kommentoida anonyyminä ja antaa vaikka s-postin?

Aattelin mennä kyl mennä opelleni kertomaan, koska se oikeest kuuntelee murheita. Joskus aina se kysyy mun luokkalaisilta, et onks kellään mitään sydämellään ja et se vois kuunnella. Oon sille jo kertonut muitaki murheita ja se tietää kuinka paljon oon ikävöinny entisii opejani.

Aattelin ekana koulupäivänä ennen ruokailuu kysyy mun maikalta, et onks sillä sillo sinä päivänä aikaa kuunella mun huolii, sit vois kertoo et se liittyy siihen ja muutamaan muuhun maikkaan. Ennen sitä tietty aattelen surullisii asioit, esim. vuoden päässä olevaa suruu. Sitte voisin kertoo kuinka huomionkipee oon ja sanon meneväni halaamaan miesopeeni heti kun näen sen. Eiköhä se sitte halaa mua.

Muutes annoin ennen kesälomaa sille mun opelle kortin, jossa toivotin hyvää kesää. Sitte just ennen koulusta lähtöö kysyin mun kamult, et oisko viisasta mennä halaamaa mun miesopee, sit se mun ope kuuli ja se tuli halaamaa mua.
Oisin voinnu mennä halaamaa muitaki opei, mutten nähnyt niit enää.

Ääh, opeille on nii kiva jutella kaikesta koulus. Mun yks ope ja mä tykätää iha kauheest koirista ja erityisest yhest ihanast rodust, vois siit jutella sille ja mun toinen maikka kuuntelee Anna Abreuta, ainaki se on kertonut niin. Mutten viitti niille oikein paljon niistä jutella, paitsi peruskoulus juttelin aina välkkävalvojille kaikkee kivaa, kun olin sillo yksinäinen.

Luulen et toi kiintyminen johtuu siitä, kun tuntuu et mun mutsi välittää enemmän mun siskosta enkä oo lapsena enkä murrosikäisenä saanut tarpeeksi huomiota. Oon 13 veest asti ettinyt äitihahmoa...

Mullapas ei oo niitä hyvii ihmisii paljon elämässäni. Vähä yli kuukauden pääst alkaa koulu ja onneks pääsen sillo purkamaan ahdistustani opelle. En viitti kaikkee kertoo psykologille, vaikka meen sillekki puhumaan tosta.

Millä luokalla olet?

APUA, SOS kirjoitti:

Millä luokalla olet?

En haluu vastata toho kyssään, koska en haluu et mua bustataan. Kun semmonen vaara ois, kun kerran linkkasin tän keskustelun demiin.

girl kirjoitti:

En haluu vastata toho kyssään, koska en haluu et mua bustataan. Kun semmonen vaara ois, kun kerran linkkasin tän keskustelun demiin.

Okei, eipä mitään. Ymmärrän kyllä. =)

Seurailen aina kun joku tänne kirjoittaa. Kirjoittelepa ja kerro koulun alkaessa mikä tilanne on.

Jos äitisi ei ole normaali etkä pysty asumaan kotona, niin silloiin suosittelen sitä että asia tutkitaan. Se vain auttaisi sinua.

APUA, SOS kirjoitti:

Jos äitisi ei ole normaali etkä pysty asumaan kotona, niin silloiin suosittelen sitä että asia tutkitaan. Se vain auttaisi sinua.

Mut sitä ei voi oikeen tutkia, koska en sais puhuu mun mutsin asioist kellekkään, mut aattelin silti opelleni. Eli en voi saada mitään sijaisperhettä, eikä muutenkaan tolle asialle voi tehä mitään.
Näin painajaistaki mun mutsista viimme yönnä ja aattelin mun tilannetta aamulla ja melkein tuli kyyneleet silmiin. Viel pitäis kestää alle kuukaus, en tiiä miten.
Haluisin lähettää mun opelle viestin, mutten voi nyt lomalla :( Vaikka mieli kovast tekis, mut en haluu häiritä sitä. Se sentää koulus on kuunellut mun huolii, mut ei sitä kiinnosta ne nyt kesälomalla.

girl kirjoitti:

Mut sitä ei voi oikeen tutkia, koska en sais puhuu mun mutsin asioist kellekkään, mut aattelin silti opelleni. Eli en voi saada mitään sijaisperhettä, eikä muutenkaan tolle asialle voi tehä mitään.
Näin painajaistaki mun mutsista viimme yönnä ja aattelin mun tilannetta aamulla ja melkein tuli kyyneleet silmiin. Viel pitäis kestää alle kuukaus, en tiiä miten.
Haluisin lähettää mun opelle viestin, mutten voi nyt lomalla :( Vaikka mieli kovast tekis, mut en haluu häiritä sitä. Se sentää koulus on kuunellut mun huolii, mut ei sitä kiinnosta ne nyt kesälomalla.

Lue lisää

Miksi et saisi puhua äitisi asioista kenellekään? Jos hän käyttäytyy sinua kohtaan huonosti tms, silloin asia ei ole enä vain hänen vaan myös sinun.

MIten äitisi käyttäytyy sinua kohtaan?

APUA, SOS kirjoitti:

Miksi et saisi puhua äitisi asioista kenellekään? Jos hän käyttäytyy sinua kohtaan huonosti tms, silloin asia ei ole enä vain hänen vaan myös sinun.

MIten äitisi käyttäytyy sinua kohtaan?

Lue lisää

Voisinki sitten kertoa. Mun mutsi ei oo normaali, koska sillä on jokin hiusfobia.
Meil kotona ei saa olla yksikään hius lattialla, muuten se pitää heti nostaa ylös. Myös en saa itte kammata hiuksia kotona edes vessas, koska sitten hiuksii myös lähtee, mun mutsi haluu tehä sen mun puolest. Oisin nii halunnu ees itte kammata omat hiukseni, mut ei se oo mahollist. Myöskään en osaa tehä mitää kampauksii ittelleni, osaan vaan tehä tavallisen ponnarin, lettiäkään en niin hyvin osaa. Vuoden päästä oon jo aikuinen :S
Mun bestiskään ei enään viihdy meillä, koska meil on liikaa sääntöjä. Sen mielest mun mutsilla ois mielenterveydellisiä ongelmia.
Aattelin noi kertoo myös mun maikalle, mut toivottavast se ei ilmota sossuun.

Kiinnyin myös hoitajaan ja pidetään yhteyttä liiankin usein ja tunteet on hieman muuttuneet...

Minusta mielenkiintoinen keskustelu. Mulla oli nuorempana kans et kiinnyin opettajiin esimerkiks. On vieläkin mut en hae huomiota. Tykkään vaan monista ihmisistä musta kaikissa ihmisissä on jotain hyvää. Tekee mieli välillä vaan mennä haliman. Voikohan se johtua siit et mulla on kehitysvamma, kun monet kehitysvammaset on vähän semmosia et menee ihmiste lähelle. En tiiä ://

Kuulostaa minulta...

Olen itse suhteessa. Monimutkaisessa suhteessa jos asiaa muotoillaan tarkemmin. En tiedä miksi olen suhteessa. Hanen huomiota ja saan huomiota, mutta myös tunteeni ovat aitoja.

Mutta yleensä kiintyminen tapahtuu juuri esim. opettajiin eli vanhempiin henkilöihin. Olette saman ikäisiä, joten en usko että hän olisi vain hakemassa sinulta huomiota.

Sinuna olisin huoleti. Jos asia kuitenkin jää vielä painamaan, niin voithan aina puhua tyttöystäväsi kanssa.

Uskon kyllä että hänen tunteensa ovat aitoja. Enkä usko että hän löytäsi tämän. Tämä on kuitenkin nettibittiavaruudessa ja ei ihan helposti löydy ;D

Mutta kuten sanoin, tyttöystäväsi kuulostaa ihan minulta.

APUA, SOS kirjoitti:

Kuulostaa minulta...

Olen itse suhteessa. Monimutkaisessa suhteessa jos asiaa muotoillaan tarkemmin. En tiedä miksi olen suhteessa. Hanen huomiota ja saan huomiota, mutta myös tunteeni ovat aitoja.

Mutta yleensä kiintyminen tapahtuu juuri esim. opettajiin eli vanhempiin henkilöihin. Olette saman ikäisiä, joten en usko että hän olisi vain hakemassa sinulta huomiota.

Sinuna olisin huoleti. Jos asia kuitenkin jää vielä painamaan, niin voithan aina puhua tyttöystäväsi kanssa.

Uskon kyllä että hänen tunteensa ovat aitoja. Enkä usko että hän löytäsi tämän. Tämä on kuitenkin nettibittiavaruudessa ja ei ihan helposti löydy ;D

Mutta kuten sanoin, tyttöystäväsi kuulostaa ihan minulta.

Lue lisää

Huh, kiitos, tuo helpotti kyllä. :) Kun tarkemmin miettii, on ihan totta ettei tyttöystäväni ole koskaan kiintynyt muihin kuin itseään vanhempiin, kaikki mitä hän on kertonut omanikäisistään ihastuksista, on kuulostanut aivan normaalilta. :) Ja kun miettii, kuinka hän käyttäytyy minua kohtaa, olisi kyllä vaikea uskoa hänen hakevan vain huomiota.

Tällä hetkellä ei tietääkseni ole ketään kiintymyksenkohdetta, joten voihan olla että se on ollut vain lapsuuden ja nuoruuden vaihe, tai että hänen ajatuksensa ovat kuitenkin jotakin muuta, vaikka kuulostavatkin siltä kiintymykseltä, josta olette täällä puhuneet. :) Jos joskus vielä tulee jotakin kiintymykselta kuulostavaa, ehkä etsin tämän keskustelun hänelle ja kysyn kuulostaako tutulta. Voisi olla helpottavaa tietää, ettei ole ainut. :)

Jos täysin rehellisiä ollaan, niin tunteisiin ei tule koskaan saamaan vastakaikua (ellei sitten ole valmis tekemään asioita, jonka takia sitä saisi

korjaan tän lauseen: Se kerto, et koulussa itkeminen ei oo ainakaan kerrottu.

Siis koulussa itkemist ei oo kielettyä.

Mulla on ihan samanlainen tilanne :P Ei oo mun opettaja mut henkilökunnasta. Mullakin niin et haluisin vaa jutella tai antaa halin. :) Mut mulla ei oo mitään punastumisia tai mitään tommosia tuntemuksia. enkä oo ihastunut :D
Tosi kiva ihminen kyllä :)

erityiskoulussa myös kirjoitti:

Mulla on ihan samanlainen tilanne :P Ei oo mun opettaja mut henkilökunnasta. Mullakin niin et haluisin vaa jutella tai antaa halin. :) Mut mulla ei oo mitään punastumisia tai mitään tommosia tuntemuksia. enkä oo ihastunut :D
Tosi kiva ihminen kyllä :)

Lue lisää

En minäkään ole kyllä ihastunut häneen mutta kiintynyt vahvasti kyllä. Käyn nykyään psykologilla juttelemassa tästä asiasta ja pohditaan miten voisin hallita tätä minun kiintymystäni.

APUA, SOS: vauu, sä palasit. Mulla ois paljon kerrottavaa, mut kerron lyhyesti.

Oon kertonut opelleni, et ois parempi et oisin kuollut. Sitte se on pari kertaa mut passittanut terkkarille. Hain vaan huomioo, vaikken siitä sille maininnut.
Lupasin, etten enää puhu kuolemast, vaikka tuskin kukaan on musta aidost huolestunut.

Koulu keskittyminenki on kotiolojen takii huonoo ja välil en tee tunneilla mitään.
Pääsen melkein viikottain psykologille, vaikka haluisin et joku kuuntelis mua useampana päivänä. Puhuminenkaan ei auta mun ahistukseen :(

Välil sitä vaa haluis halata jotain opee, vaikka ei oo mitään syytä. Yks kerta itkinki koulussa ahistuksen takii yhen openi nähen ja se ei ees tuntenut myötätuntoo mua kohtaan eikä varsinkaan halannut mua.
Oisin sillo kaivannut halii, mut kaikkeehan ei voi saada.
Netis kyl saan virtuaalihaleja, mut kaipaan oikeaa halausta. En kestä tätä halipulaa.
Mulla on nyt flunssa, vois keksii parannuttuani jonku hyvän syyn halata jotain opee. Mut en tiiä onks se outoo halata mies/naisopee.
En haluu halauksen takii joutuu hankaluuksiin.

girl kirjoitti:

APUA, SOS: vauu, sä palasit. Mulla ois paljon kerrottavaa, mut kerron lyhyesti.

Oon kertonut opelleni, et ois parempi et oisin kuollut. Sitte se on pari kertaa mut passittanut terkkarille. Hain vaan huomioo, vaikken siitä sille maininnut.
Lupasin, etten enää puhu kuolemast, vaikka tuskin kukaan on musta aidost huolestunut.

Koulu keskittyminenki on kotiolojen takii huonoo ja välil en tee tunneilla mitään.
Pääsen melkein viikottain psykologille, vaikka haluisin et joku kuuntelis mua useampana päivänä. Puhuminenkaan ei auta mun ahistukseen :(

Välil sitä vaa haluis halata jotain opee, vaikka ei oo mitään syytä. Yks kerta itkinki koulussa ahistuksen takii yhen openi nähen ja se ei ees tuntenut myötätuntoo mua kohtaan eikä varsinkaan halannut mua.
Oisin sillo kaivannut halii, mut kaikkeehan ei voi saada.
Netis kyl saan virtuaalihaleja, mut kaipaan oikeaa halausta. En kestä tätä halipulaa.
Mulla on nyt flunssa, vois keksii parannuttuani jonku hyvän syyn halata jotain opee. Mut en tiiä onks se outoo halata mies/naisopee.
En haluu halauksen takii joutuu hankaluuksiin.

Lue lisää

Sama juttu koulun kanssa. Ei pysty keskittymään. Itseasiassa osasto on taas tulossa.

Kannattaa aina olla hyvä tekosyy halata jotain. Kannattaa miettiä pitkälle ja suunnitella tilanteita, ettei ruveta juuri jättämään sitten huomioimatta.

Voimia!

Seuraan ;)

Mä poistan aina sivuhistorian kirjastossa. Ei pitäisi jäädä sinne. Mulla on kamala pelko että se kohde johon on kiintynyt joskus "jättää" tai lähtee pois. Ärsyttävää >;(

Sama ongelma minulla. Miten selvisit kiintymyksestä? Voitko kertoa tarkemmin :)

Toinen kiintyjä kirjoitti:

Sama ongelma minulla. Miten selvisit kiintymyksestä? Voitko kertoa tarkemmin :)

Hassua, miten tähän ketjuun eksyy ihmisiä yhä vieläkin, vaikka tämä on alunperin aloitettu jo kolme vuotta sitten. Kai meitä sitten on enemmänkin, jotka harrastavat tätä kiintymistä... Jännä mutta ihana huomata.

(joudun näköjään laittamaan tämän kahteen viestiin... hups)

En osaa kertoa, miten olen selvinnyt. Tälläkin hetkellä on tosiaan yksi prosessissa, ja vähän pelottaa ettei se tule päätökseen vielä pitkiin, pitkiin aikoihin. Muutin lähelle "kohdettani", ja tottakai kun osaan hänen aikataulunsa (...), pystyn sijoittamaan itseni niin että törmäisimme. Tahtomattani teen sitä, vaikken olekaan törmännyt - lopulta en ole uskaltanut mennä niin lähelle enää. Toisin sanoen elän elämääni yhä tämän kautta, yhä vain Kohde päiväni päämääränä....
Tämä vaikeuttaa ihan kamalasti irti päästämistä. Kuten totesin ylempänä, yleensä puhdas riuhtaisu auttaa parhaiten. Se myös sattuu, mutta se on pisimmän päälle kaikkein toimivinta.

Ei siis ole missään yhteyksissä.

Kävin vuosia eräällä kesäleirillä, jossa toimi eräs maailman ihanin ohjaaja. Näin häntä kerran vuodessa, kuuden päivän ajan, viiden kesän ajan. Joka kesä itkin lohduttomasti lähtiessäni ja erotessani. Mutta koska en nähnyt häntä taas vuoteen, ikävä laimeni.
Kunnes taas...

Nyt en ole nähnyt tai kuullut hänestä neljään vuoteen. Monista poiketen, hän on facebook-kaverini.

Opettajien suhteen sama on toiminut hyvin. On ollut pakko erota, pakko sanoa hei-hei, en enää ole nähnyt heitä. Alku on outoa, mutta elämä menee eteenpäin. Väkisinkin myös ajatukset sitä mukaa, pikkuhiljaa.

Eräs rakkaimmista opettajistani lähti vain hieman saapumisensa jälkeen. Paikka oli kova, ehkä kovin koskaan siihen mennessä.
"Se että mä katoan tästä koulusta, ei tarkoita sitä, että mä katoan tästä maailmasta", tuo lausui minulle viimeisimpinä keskusteluhetkinämme. Hän on pitänyt sanansa - meillä oli ensin muutaman vuoden muutaman viestin sähköpostiyhteys, nykyään hänkin on facebook-kaverini ja seuraa siten elämääni. Hän taitaa olla yksi ainoista kohtaamistani, jolle en ole ollut vain yksi satojen joukossa. Tiedän, että häntä vilpittömästi kiinnostaa minun elämäni.

Aluksi itkin jatkuvasti ko. opettajan lähdettyä.
Vielä vuodenkin jälkeen surin "viimeisen päivän vuosipäivää". Vaikka olin päässyt pahimman yli, kaikki muistutti hänestä. Toisaalta sähköpostilinkki toi hänet luokseni, vaikkei se aktiivinen ollutkaan. Tunsin silti, että minulla oli JOKU, ja että hän oli_olemassa, ei lähtenyt lopullisesti.
Kuulin pitkään hänen äänensä päässäni ja pystyin palauttamaan mieleeni tämän ulkonäön.
Pystyn yhä - mutta vain etäisesti. Ensitapaamisesta tuli hetki sitten täyteen kuusi vuotta. En ole nähnyt livenä häntä enää lähtönsä jälkeen.
Vaikka olemmekin ns. väleissä emmekä unohtaneet toisiamme, olen päässyt eteenpäin. En ajattele häntä jatkuvasti, en ole koko ajan itkuinen ja mieti miten ikävä minulla häntä on. Kaikkeen tottuu. Tunteet laimenevat, siihen on pakko luottaa. Elämä menee koko ajan eteenpäin, päivät muuttuvat viikoiksi ja kohta vuosiksi.

Kiintyjä kirjoitti:

Hassua, miten tähän ketjuun eksyy ihmisiä yhä vieläkin, vaikka tämä on alunperin aloitettu jo kolme vuotta sitten. Kai meitä sitten on enemmänkin, jotka harrastavat tätä kiintymistä... Jännä mutta ihana huomata.

(joudun näköjään laittamaan tämän kahteen viestiin... hups)

En osaa kertoa, miten olen selvinnyt. Tälläkin hetkellä on tosiaan yksi prosessissa, ja vähän pelottaa ettei se tule päätökseen vielä pitkiin, pitkiin aikoihin. Muutin lähelle "kohdettani", ja tottakai kun osaan hänen aikataulunsa (...), pystyn sijoittamaan itseni niin että törmäisimme. Tahtomattani teen sitä, vaikken olekaan törmännyt - lopulta en ole uskaltanut mennä niin lähelle enää. Toisin sanoen elän elämääni yhä tämän kautta, yhä vain Kohde päiväni päämääränä....
Tämä vaikeuttaa ihan kamalasti irti päästämistä. Kuten totesin ylempänä, yleensä puhdas riuhtaisu auttaa parhaiten. Se myös sattuu, mutta se on pisimmän päälle kaikkein toimivinta.

Ei siis ole missään yhteyksissä.

Kävin vuosia eräällä kesäleirillä, jossa toimi eräs maailman ihanin ohjaaja. Näin häntä kerran vuodessa, kuuden päivän ajan, viiden kesän ajan. Joka kesä itkin lohduttomasti lähtiessäni ja erotessani. Mutta koska en nähnyt häntä taas vuoteen, ikävä laimeni.
Kunnes taas...

Nyt en ole nähnyt tai kuullut hänestä neljään vuoteen. Monista poiketen, hän on facebook-kaverini.

Opettajien suhteen sama on toiminut hyvin. On ollut pakko erota, pakko sanoa hei-hei, en enää ole nähnyt heitä. Alku on outoa, mutta elämä menee eteenpäin. Väkisinkin myös ajatukset sitä mukaa, pikkuhiljaa.

Eräs rakkaimmista opettajistani lähti vain hieman saapumisensa jälkeen. Paikka oli kova, ehkä kovin koskaan siihen mennessä.
"Se että mä katoan tästä koulusta, ei tarkoita sitä, että mä katoan tästä maailmasta", tuo lausui minulle viimeisimpinä keskusteluhetkinämme. Hän on pitänyt sanansa - meillä oli ensin muutaman vuoden muutaman viestin sähköpostiyhteys, nykyään hänkin on facebook-kaverini ja seuraa siten elämääni. Hän taitaa olla yksi ainoista kohtaamistani, jolle en ole ollut vain yksi satojen joukossa. Tiedän, että häntä vilpittömästi kiinnostaa minun elämäni.

Aluksi itkin jatkuvasti ko. opettajan lähdettyä.
Vielä vuodenkin jälkeen surin "viimeisen päivän vuosipäivää". Vaikka olin päässyt pahimman yli, kaikki muistutti hänestä. Toisaalta sähköpostilinkki toi hänet luokseni, vaikkei se aktiivinen ollutkaan. Tunsin silti, että minulla oli JOKU, ja että hän oli_olemassa, ei lähtenyt lopullisesti.
Kuulin pitkään hänen äänensä päässäni ja pystyin palauttamaan mieleeni tämän ulkonäön.
Pystyn yhä - mutta vain etäisesti. Ensitapaamisesta tuli hetki sitten täyteen kuusi vuotta. En ole nähnyt livenä häntä enää lähtönsä jälkeen.
Vaikka olemmekin ns. väleissä emmekä unohtaneet toisiamme, olen päässyt eteenpäin. En ajattele häntä jatkuvasti, en ole koko ajan itkuinen ja mieti miten ikävä minulla häntä on. Kaikkeen tottuu. Tunteet laimenevat, siihen on pakko luottaa. Elämä menee koko ajan eteenpäin, päivät muuttuvat viikoiksi ja kohta vuosiksi.

Lue lisää

(jatkuu)


Esimerkkejä nyt löytyisi vieläkin vaikka miten, mutta tästä tulee aika pitkä viesti jo nyt.

Tietoisesti ei kannata heti sulkea kaikkia ajatuksiaan ja myös suruaaan pois. Jos olen jotain oppinut, niin sen, että kannattaa antaa itselleen aikaa. On luotettava siihen, että jonakin päivänä helpottaa. Vähitellen sitä huomaa, että on mennyt päivä ilman yhtäkään ajatusta koskien kiintymisen kohdetta. Saa muistella ja kaivata, mutta ei rypeä itsesäälissä. On hyvä muistaa, että elämä jatkuu. Ja jos niin on tarkoitettu, voi olla että jokin päivä vuoden, kymmenen tai kahdenkymmenen jälkeen te kohtaatte uudelleen uudessa tilanteessa. Silloin vanhat arvet voivat vuotaa - mutta silloin voi myös myöntää, että on päässyt yli. Ja voi katsoa tuota ihmistä nyt uusin silmin, sillä ajan kuluessa niin itse kuin kohdekin muuttuu. Se suhde, oli se sitten opettaja-oppilas tai kaverin äiti-kaverin kaveri, muuttuu. Mitä vanhemmaksi itse käy, sitä tasa-arvoisemmaksi se tulee. Sitä enemmän on yhteistä.

Minua auttaa, että vaikka ajattelen kaiken päättyvän, yhden ihmissuhteen häviävän elämästäni, voin kuvitella että tapaan heidät vielä. Että jonakin päivänä me kohtaamme vielä kadulla, kahvilassa, urheilutapahtumassa, vieraassa maassa tai vanhainkodissa. Se poistaa lopullisuutta - niin kauan kuin ihminen ei kuole, on toivoa tulevasta. Eikä koskaan voi tietää milloin vain koittaa se oikea aika - aivan kuten kiintyessäkin; en minä koskaan ole päättänyt kiintyväni johonkuhun tullessani uuteen paikkaan. (Herranjumala, kiintyminen ja sen tuoma tuska eritoten erotessa on jotain niin kamalaa, että ennemmin jättäisin kokematta.)

Uskon ettei tärkeitä ihmisiä koskaan voi tai edes saa unohtaa. Ne, joihin kiintyy, ovat palvelleet omaa mielenterveyttä, jaksamista ja elämää tietyssä vaiheessa elämää ja tavalla, jota kuitenkaan kaikki eivät koe. Ne ihmiset muokkaavat meitä jotka kiinnymme, meidän kokemuksemme muotoutuvat niistä tunteista, joita joudumme käymään läpi erotessamme näistä rakkaista.

Ja miksikö ei saisikaan unohtaa - koska silloin kun joku ihminen on merkinnyt niin paljon että sattuu, kuten jokainen meistä joka on joskus kiintynyt tietää, on hyvä muistaa, ketkä ovat olleet niitä tosielämän rakkaita, joiden avulla on jaksanut vaikka koulua päivästä toiseen, elämää vuodesta seuraavaan. Muistot, jotka kiintymyksen kohteet jättävät, ovat sen tasoisia, että niiden unohtaminen tuntuisi - ainakin minusta - suorastaan häpeälliseltä.

Aivan totta haastat. Itselläni on nimen omaan aspergerin takia myös tämä helvetin kiintymyssuhdehäiriö. Ja sen vain sanon, että todella pirullinen parivaljakko.

Koittakaa selvitä, te muut kolleegat...

Ja sitten syytetään opettajia lapsiinsekaantumisesta, vaikka lapset itse aloittavat flirttailun.

oon kiintyny yhteen opettajaan tosi pahasti ja kaipaan siltä huomiota 24/7. Katsekontaktit käytävällä, pienet juttuhetket, oppitunnit jne kaikki tekee mut onnelliseks. mut sitku en saa siltä moikkausta niin alan itkee ja mietin sitä koko päivät että vihaako se mua. Mä en tiiä mitä teen ja miten kerron sille tästä kiintymyksestä hienovaraisesti. Kohta 2kk niin on jop loma ja en nää sitä enää.. mitä teen..