Onneton avioliitto

Olen avioliitossa elävä kolmen lapsen äiti. Tällä hetkellä elämäni on yhtä kaaosta ja hullunmyllyä. Meillä on mieheni kanssa kaksi yhteistä lasta ja molemmilla edellisestä liitosta yhdet lapset ennestään. Koko syksyn mieheni on ollut ärtyisä ja tehnyt paljon ylitöitä ja minä istunut lasten kanssa kaikki illat kotona odottamasta miestä kotiin. Kotiin tullessaan mies on vaan näyttänyt hapanta naamaa ja tiuskinut minulle ja lapsille. Lapsiakin kohtaan muuttui todella tiukaksi ja jopa väkivaltaiseksi. N. kk sitten minulle paljastui, että hän on ollut erittäin läheinen työkaverinsa, minua 10 v nuoremman naisen kanssa. Oli kulkenut hänen kanssaan koko syksyn yhta matkaa töihin, hakenut kotiovelta oikein ja myös vieraillut hänen luonaan. Minulle kertoi aina olevan ylitöissä tai seminaareissa ym... Kiinnijäämisensä jälkeen sanoi heidän olevan vain tosi hyviä ystäviä ja ei ollut halunnut minulle puhua, koska pelkäsi ettö teen siitä vaan turhaan ison numeron. Myönsi kuitenkin kerran työpaikan iltamissa suudelleen tätä naista. Nainen on tunnustanut suoraan olevansa rakastunut mieheeni. Nyt luulin heidän lopettaneen "ystävyytensä", kun minulle niin vakuuteltiin, mutta viikonloppuna tutkin mieheni puhelinta, niin huomasin heidän edelleen päivittäin soittelevan toisilleen. Sanoin että nyt tämä saa loppua. En halua, että hän on enää edes ystävä naisen kanssa jos haluaa jatkaa kanssani. Saa nyt nähdä miten käy... Ehkä hän vaan on jatkossa varovaisempi, mutta miten voin enää ikinä luottaa siihen mitä hän sanoo? Asuimme tämän episodin jälkeen hetken erillämme, mutta siitä ei tullut mitään. Lapset ottivat asian todella raskaasti. Itkivät koko ajan isin perään ja heräilvät öisin painajaisiin. Heidän turvallisuuden tunteensa järkkyi todella pahasti ja ovat edelleen ihan hädissään jos meille tulee sanaharkkaa tai jompikumpi lähtee jonnekin. Nuorin lapemme on 2 ja toinen 4. Järki sanoo, että pitäisi lähteä tästä suhteesta, mutta olen kertakaikkiaan niin loppu tällä hetkellä, että minulla ei ole kunnolla voimavaroja edes selvitä omista päivän askareista, saatika sitten, että jaksaisin lasten kanssa. Meillä on avioreo vireillä ja minulla asunto haussa. Olen sairaslomalla työstäni ja nyt tuntuu, että en edes halua palata koko työpaikalle enää, sillä teen vuorotyötä ja jos jään lasten kanssa yksin joutuisin laittamaan lapset ympärivuorokautiseen päiväkotiin. Mielestäni se tuntuisi liian rankalta noin pienille. Nyt asumme omistusasunnossa ja tulotaso sellainen, että ruoka on saatu pöytään ja laskut maksettua. Jos jään yksin lasten kanssa muutan vuokralle ja pahimmassa tapauksessa sossun luukulle. En halua sitä lapsilleni. Mitä tehdä? Jatkanko huonossa suhteessa ja elän mieheni kanssa rinnakkain omaa elämääni vaan lasten takia? Olen niin onneton ja niin yksin. Kaikki ystävätkin ovat muuttaneet eri paikkakunnille eikä omista vanhemmista ole apua. Tuntuu että olen umpikujassa enkä tiedä miten täältä pääsee pois. Onko kohtalotovereita tai ihmisiä jotka olisivat selvinneet vastaavasta tilanteesta?