Kipeä ja sokea rakkaus

Kyynisyys on tässä selvästikin pelkoa. Se on haarniska joka suojaa sen nuorenmiehen herkkää sisintä mahdollisilta (uusilta) epäonnistumisen tunteilta, mukamas, sillä todellisuudessahan se aiheuttaa vain sen, että kumppanikin epäilee ja jäykistelee. Sille miehelle tekisi siksi hyvää lukea tämä sun kirjoituksesi. Tän siitä saa kun on liian vakuuttavasti kyyninen!

Kun uhoaa että mä en rakkauteen usko, niin totta kai sillä työntää rakkautta luotaan ja antaa itsestään kylmän kuvan. Mutta siinä kärsii eniten se uhoaja itse. Se ei ole oma rento ja luottavainen itsensä, vaan kipua pelkäävä, onneton ihminen.

Kaikkein paras tuon kyynisyyden poistaja olet nyt sinä ihanainen, joka siinä vieressä kärvistelet ja rakastumistasi piilottelet. Älä piilottele. Anna sen rakkauden näkyä ja tuntua. Ajan mittaan, kun vaan olet reilusti ja rehellisesti sitä mitä tunnet, alkaa sen miehen kyynisyys vaikuttaa ihan tarpeettomalta uholta ja se luopuu siitä ja uskaltaa rakastua itsekin.
Päset seuraamaan sivusta miten se muuttuu kun tajuaa, että hitto, ei se jätäkään mua, eikä olekaan sellanen kuin "luulin et kaikki naiset on" jne. Kyllä siinä jästipäisinkin "pojankloppi" alkaa vähitellen sulaa kun vastuksena on nainen joka seisoo sanojensa ja tunteidensa takana joka hetki eikä epäröi yhtään.
Epäröinti tarttuu herkästi, kuten itse tiedät, joten ei siis kannata epäröidä kun on varma omista tunteistaan.

Ei parikymppisenä voi mitenkään päättää loppuelämän asenteistaan. Elämään mahtuu niin paljon asioita ja tapahtumia jotka kyseenalaistavat heti ne "lukkoon lyödyt" asenteet ja niitä joutuu sitten rustaamaan uusiksi. Ja koska elämä on yhtä kuin liike, muuttuu itse kukin elämänkokemustensa myötä jatkuvasti ja asenteet ja mielipiteet sen mukana. Turha siis pelätä että se millainen sitä on just nyt jatkuis hamaan hautaan saakka.
Yksi asia voi muuttaa kaiken.
Esim. yksi rakastuminen itselleen oikeanlaiseen ihmiseen. Sen se nuorimieskin tulee vielä huomaamaan. ;)

Sellaistahan se rakkaus on. Mitä erillaisimpia ihmiset ovat sitä syvempää on rakkaus. Erillaisuudesta tulee vaan yksi ongelma ... on vaikeaa ymmärtää toista, päästä osaksi toisen ajatus- ja arvomaailmasta mikä olisi yhteiselossa äärimmäisen tärkeää. Jos on riittävästi rakkautta niin mielestäni kaikki muu on opeteltavissa ja sovittavissa, pitää vaan löytyä NÖYRÄÄ asennetta ja unohtaa oma ylpeys. Nuorena tästä haluaa useasti oikaista nopeasti oneeen mutta sellaista ei tapahdu...
Olen tässä katsellut maailmaa kohta puoli vuosisataa tutustunut useisiin kulttuureihin ja monesti ihmetellyt miksi meidän (länsimaisessa) kulttuurissamme avioliitoista n. puolet päätyy eroon. Vanhemmissa kulttuureissa eroon päätyy vähemmän avioliittoja. Mielestäni yksi varteenotettava syy on että ei tutustuta riittävästi toiseen ihmiseen. Seksi tulee suhteisiin liian nopeasti .... pitäisi ehkä tutustua toiseen ihmiseen ensin 3...5 v ennenkuin aloittaa seksin harrastamisen. Ei pitäisi laiminlyödä toiseen ihmiseen tutustumista varsinkaan nuorena kun ei oikein itsekään vielä tiedetä mitä elämältä halutaa. Kannattaa selvittää itselleen (ja partnerilleen) myös mitä ymmärtää nöyryydellä, ylpeydellä, rakastumisella, rakkaudella ja seksillä.

Ihminenhän on sellainen miksi kasvatus (kotikulttuuri), kokemukset, koulutus jne. hänet on muokanneet. Sain kirjoituksestasi sellaisen käsityksen että miehesi mahdollisesti tuntee ettet voi ymmärtää häntä. Siihen auttaa keskustelu. Tiedätkö millainen miehesi oli lapsena 0-7 v, kouluiässä, murrosiässä? Millaisen kasvatuksen hän on saanut ... vapaakasvatus.... tiukka kuri ? Tiedätkö millainen on hänen suhteensa vanhempiinsa, isovanhempiinsa ja sukulaisiin? Kuka oli hänen ensi ihastuksensa, rakkautensa, suudelmansa ja seksikumppaninsa? Oletko kysynyt mitä han haluaa tehdä elämässään, matkustella, työskennellä ulkomailla ? Millaiseksi hän kuvittelee perhe-elämän, haluaako hän lapsia, asuuko hän mieluummin kerros-, rivi- vai omakotitalossa? Missä hän on hyvä, mitä hän ei osaa ja mitä hän haluaisi opetella tekemään? Mitä synnynnäisiä/perinnöllisiä lahjoja hänellä on? Onko hän itse pettänyt tai tullut petetyksi? ... Huom! myös lupausten rikkominen on pettämistä. Mitä hän ajattelee uskosta, uskonnosta ja mikä on hänen jumaluus käsitteensä?
Jos miehesi tuntuu kyyniseltä niin hän mahdollisesti suojelee itseään. Suojelu on voinut syntyä jostain aiemmin koetusta "kolhusta" joka on loukannut häntä tai hän on pettynyt syvästi. Rakastaako hän vielä jotakuta entistä seurustelukumppaniaan? Jne Jne Jne ...... Tärkeää on olla rehellinen niin itselleen kuin toisellekkin.
Rakkaus on ihana asia mutta se tarvii tuekseen ja kestääkseen paljon viisautta. Nuorilla on yleensä paljon tunnetta pelissä mutta sen viisauden kanssa on vähän niin ja näin :-). Koiran voi omistaa toista ihmistä ei voi vaikka näin haluaisikin. Anteeksi on opittava pyytämään ja vasrinkin antamaan. 40-vuotias on viisaampi kuin 20-vuotias, 60-vuotias on viisaampi kuin edelliset yhteensä, 80-vuotias on ..... :-)
Voihan olla niinkin että vielä ette ole valmiita (kypsiä) elämään yhdessä, mutta se aika koittaa sitten myöhemmin.
Jos vaikutti vähän sekavalta niin älä pelästy ... sellaista se on. Toivottavasti sieltä löytyy se "punainen lanka" mitä yritin selvittää. Tärkeintä omassa elämässä on tehdä niin kuin sydän sanoo, jos tulee lunta tupaan niin kuin aina välillä tulee niin siitä ei pidä tulla kyyniseksi vaan saa olla ylpeä itsestään että on ollut rehellinen.
Jos mahdollista niin kuuntele yhdeksi "elämänohjeeksi" esim. Tapani Pertun "Desiderata".
Hyvää kevättä...

Olisi kyllä kiva vaihtaa ajatuksia kanssasi, tarinasi oli hyvin kirjoitettu ja olisi voinut olla yhtä hyvin minun kirjoittamani. Useamman vuoden elin itsekseni vailla minkäänlaista tunteen paloa suuntaan tai toiseen. Pari kuukautta sitten roihahti ja kunnolla, se kaikki tuli aivan puun takaa. Vastapuolena samanlainen mies kuin sinun tapauksessasi. Psyykeni ja kroppani ei enää kestä tätä riepottelua ja helvettiä, eilen sanouduin irti tästä epämääräisestä "tapailusta". Sattuu aivan julmetusti ja olen kuin puolikuollut zombie, mutta syvällä sydämeni perukoissa tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Olisin aivan varmasti tullut itse jätetyksi ennemmin tai myöhemmin. Ei oikea rakkaus saa tehdä näin kipeää, olen yrittänyt selittää itselleni että jos tämä kuitenkin oli vain voimakasta ja hullua intohimoa, jonka ei olekaan tarkoitus kestää. Silti olisi kyllä ollut valmis antamaan itseni tälle herralle jos hän olisi sitä aidosti halunnut.

Viikkoja on jälleen kulunut. Minä olen päässyt eteen päin, ainakin hetkittäin. Olen jopa suudellut toista miestä hänen jälkeensä, nukkunut toisen miehen kainalossa yön. Vaikka useimmiten, miltei päivittäin, olen toivonut, että saisin suudella häntä, että saisin nukkua hänen kainalossaan tulevat yöt.

En tiedä, mitä edellisen kirjoittama viesti oikeastaan tarkoitti, mutta yhdessä asiassa "poikaystävä" oli oikeassa. Mies, johon minä rakastuin, ei kuitenkaan rakastunut minuun. Vietin äskettäin hänen kanssaan yhden kokonaisen yön (ensimmäisen kerran eromme jälkeen) keskustellen tapahtuneesta, hänestä, jopa hiukan minusta, ja yksi asia kävi selväksi: minä jouduin sen kaikista julmimman, yksipuolisen rakkauden onnettomaksi osapuoleksi.
Tiedän nyt, että mies todella välitti minusta. Välittää edelleen. Tiedän nyt, että hän arvostaa minua ja pitää minua hyvänä ihmisenä. Ehkä jopa parempana, jota mielestäni itsekään olen. Mutta tiedän myös sen, että mies ei rakastunut minuun. Tiedän, että minä en ollut se nainen, joka murtaisi hänen suojamuurinsa. Tiedän, että hän ei ole edelleenkään koskaan omien sanojensa mukaan ollut rakastunut vaikka hän näkikin minussa paljon hyvää.

Mutta tiedän myös, että ikävöin häntä edelleen. Ikävöin häntä edelleen niin paljon, että tunnen toisinaan silmiäni kirveltävän ja lukuisten kyyneleiden tulvahtavan silmiini. Samalla tunnen itseni myös hyvin yksinäiseksi. Toivon, että jonain päivänä tunnen samoin kuin tunsin viime syksynä. Toivon, että jonain päivänä jaan jälleen päiväni jonkun kanssa, jota rakastan. Ja joka tällä kertaa rakastaa myös minua.

Tohon otsikkoon vielä että mitä se rakkaus sitten on jos se voi olla kipeää ja sokeaa t: homo

Mitä sinulle nykyään kuuluu? Viestistä tuli mieleen oma tilanteeni joka alkoi viime loppukesästä. Kuvailemasi mies kuulostaa liiankin tutulta : (

Kuukaudessa on tapahtunut jälleen melkoisen paljon. Olen ehjempi kuin pitkään aikaan - ehkäpä jopa ehjempi kuin koko sinä aikana, jona olen miehen tuntenut. En ole itkenyt enää miehen perään moneen viikkoon ja tunteeni ovat muuttuneet hiljalleen uudenlaisiksi. Mutta tiedän myös, että se mitä kerron seuraavaksi jakaa monien ihmisten mielipiteet.

Meistä on tullut miehen kanssa oikeastaan hyviä ystäviä. Jollain tavalla aloin hiljalleen hyväksyä tapahtunutta ja jossain vaiheessa aloin tuntea myös tunteita, jotka sanoivat, että tässä tilanteessa voi olla jotain hyvää. Hiljalleen oloni alkoi olla vahvempi ja jäljelle jäi tunne siitä, että en halua katkaista välejä mieheen vaikka suhteemme ei onnistunutkaan. Lopulta kävi kuitenkin myös muuta. Kuten jo edellisessä viestissä kerroin, vietimme miehen kanssa erään yön yhdessä jutellen. Silloin välillämme ei niin sanotusti tapahtunut mitään sen kummepaa. Myöhemmin, ehkä reilu viikko edellisen viestini jälkeen päädyimme kuitenkin jälleen samaan osoitteeseen yöksi (minun toimestani). Ja tällöin emme enää toimineet kuten ystävät toimivat. Yön jälkeen vietin koko seuraavan päivän hänen luonaan ja meillä oli todella mukavaa yhdessä. Puhuimme kuitenkin tuolloin myös siitä, ettei yö tarkoittanut sitä, että palaisimme yhteen.
Viime viikolla vietimme toisen kerran yhteisen yön. Ja seuraavan päivän. Hän jäi luokseni vielä aamiaisenkin jälkeen ja oli luonani aina siihen asti kunnes minulla oli muuta ohjelmaa. Kaikki tämä tapahtui yhteisestä halusta. Hullua kyllä totesimme myös kummatkin, että kaikki välillämme sujuu nyt vielä paremmin kuin koskaan seurustelessamme. (Niin. Huvittavaa kyllä, näin jälkikäteen mieskin käytti suhteestamme seurustelu-termiä.)

Tiedän, että toimintani ei välttämättä ole kaikista rationaalisinta. Toisten mielestä tämä voi olla jopa moraalitonta tai typerää ja naivia, mutta suoraan sanoen siitä en välitä pätkän vertaa. Minä olen aikuinen ihminen ja kannan omasta toiminnastani vastuun. Myös silloin, jos otan tässä uudestaan nokkiini. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että niin ei ihan välttämättä käy, sillä jokin välillämme on muuttunut. Oikeastaan jokin minussa on muuttunut.

Uutta tilanteessamme on se, etten jää kaipaamaan häntä samoin kuin ennen, sen jälkeen kun eroamme. Tunteeni häntä kohtaan ovat neutraalimmat kuin aikasemmin. En oikeastaan tiedä mitä minussa on tapahtunut, mutta jotain on muuttunut. Nautin siitä, että saan olla yksin ja välillä minusta tuntuu päivienkin ajan siltä, etten haluakaan nähdä häntä tai jutella hänen kanssaan. Vaikka juttelemme edelleenkin lähes päivittäin tietokoneen välityksellä, toisinaan jätän tietokoneeni iltaisin aukaisematta juuri sen vuoksi, etten ole halukas olemaan häneen yhteydessä, sillä tiedän, että hän aloittaa miltei aina minun kanssani keskustelun kun tavoitettavaksi tulen.

Voisi kai jollain tavalla sanoa, että ensimmäistä kertaa suhteemme aikana minä olen se, joka on ainakin tietyllä tavalla kontrollissa tilanteesta. En esimerkiksi ollut kuulevinaankaan vihjettä, jonka hän minulle muutama päivä sitten antoi siitä, että olisimme viettäneet aikaa yhdessä, vaan sen sijaan näin ystäviäni ja vietin mukavan päivän. Ilman häntä.

Voi olla, että viime viikkoinen oli viimeinen kerta, kun vietimme yön yhdessä. Tämä saattoi olla jopa jonkinlainen sulkija suhteellemme. Minusta nimittäin tuntui aina siltä, etten voi hyväksyä sitä, etten saa enää kertaalleen koskettaa häntä, suudella häntä, harrastaa seksiä hänen kanssaan. Mahdotonta ei kuitenkaan ole myöskään se, että jonain päivänä haemme toisistamme taas läheisyyttä ja vietämme samanlaisen mukavan vuorokauden toistemme seurassa. Aika näyttää, millaiseksi suhteemme muodostuu. Todennäköisenä en kuitenkaan enää ehkä pidä sitä, että me seurustelemaan alkaisimme.

En oikeastaan ole varma, mikä ajaa minut tänne uudestaan ja uudestaan. Jostain syystä haluan jakaa tarinani nyt täällä, teidän kanssanne, kun tähän silloin aikanani lähdin - silloin kuin kyse oli vielä aivan muusta. Täällä voin olla rehellinen, täällä voin purkaa omia tuntojani, ja käydä läpi siinä samassa tätä prosessia, joka näyttää jatkuvan melkoisen pitkään.

Jälleen kuukaudessa on tapahtunut paljon. Meidän suhteemme ei päättynyt siihen viimeksi kertomaani yöhön, vaan päädyimme lopulta viettämään vielä useita öitä yhdessä. Yhden viikon aikana tietyistä asianhaaroista johtuen vietimme aikaa yhdessä enemmän kuin kuukausiin ja päädyimme yöpymään toistemme luokse saman viikon aikana useita kertoja. Kaipa se oli minulle liikaa, sillä tuolloin minussa tapahtui jälleen jotain. Menin rikki. Tulin mustasukkaiseksi humalapäissäni, huomasin hänen käyttäytyvän julmasti minua kohtaan ja ymmärsin, etten kykenekään tällaiseen. En hänen kanssaan. En tässä tilanteessa.

Myöhemmin asiat mutkistuivat vielä entisestään, kun jouduin ja päädyin tukeutumaan mieheen pahan olon hetkellä, ja hän meni ja valehteli minulle minun synkimillä tunneillani. Kun vihdoin aloimme purkamaan tilannetta ja minulle paljastui miehen olleen minulle epärehellinen, sain tarpeekseni. Ymmärsin, että suhteemme on jälleen kieroutunut. Minulla oli paha olla, ja tiesin, ettei oloni tule enää helpottamaan. Ei hänen kanssaan.

Tästä on nyt kulunut muutamia viikkoja. Riitannuimme oikeen toden teolla miehen kanssa tuolloin ensimmäistä kertaa koko suhteemme aikana, ehkä siksi, että uskalsin saattaa hänet tilille hänen käytöksestään ja teoistaan kunnolla ensimmäisen kerran, tai ehkä siksi, etten enää pelännyt hänen menettämistään. Olin pettynyt. Pettynyt minuun, pettynyt häneen, pettynyt meihin, pettynyt koko suhteeseemme. Ymmärsin, että miehessä todella on niitä piirteitä, joista minua on kaikki nämä kuukaudet varoiteltu. Että hän saattaa olla jopa hieman narsistinen.

Riidan jälkeen emme puhuneet toisillemme kahteen viikkoon. Vaikka minulla olikin tilanteesta ahdistunut ja paha olo, en enää kokenut samanlaista romahdusta kuin sillon kolme ja puoli kuukautta sitten, kun me erosimme ensimmäisen kerran. Useita kertoja jouduin pinnistelemään noiden viikkojen aikana, etten ottaisi häneen yhteyttä, mutta ensimmäistä kertaa onnistuin näissä ponnisteluissani. Nyt minulla todella oli sellanen olo, etten enää jaksa tätä tunteiden vuoristorataa, en enää halua satuttaa itseäni hänen kanssaan vaan uskon minun olevan parempi kokonaan ilman häntä.

Viime viikonloppuna mies otti minuun jälleen tunnustellen yhteyttä. Olin kylmä ja etäinen, olin päättänyt, etten enää ryhdy tähän. Muutama päivä sitten hän vihdoin sai minuun puheyhteyden ja keskustelimme (ja huusimme) tilanteesta. Emme saaneet asioita selvitettyä, koska en ollut siihen valmis. En suostunut haudata sotakirveitä niin vain, vaikka mies tunnustikin käyttäytyneensä väärin ja sanoi haluavansa olla kanssani ystävä. Hän sanoi, että olen ensimmäinen nainen, josta erottuaan hänelle on todella merkitystä sillä, että hän olisi väleissä kanssani. Hän kertoi haluavansa olla minun kaveri. Meidät keskeytettiin. Ja minä en noin vain antanut asioita anteeksi. Lopulta mies kysyi minulta, josko voisimme myöhemmin jatkaa keskustelua. En muista, mitä vastasin.

Tunnen edelleenkin, että minun on parempi olla ottamatta häneen yhteyttä. Vaikka osa minusta haluaisikin jatkaa keskusteluamme, huomaan ensikertaa miettiväni, etten saa tästä enää mitään. Nyt hän on se, joka haluaisi selvittää välimme, mutta minä ajattelen mielessäni, miksi tekisin niin. Tunnistan ja tunnustan nyt sen, että olen hänestä edelleen mustasukkainen. Että vaikka jollain tasolla haluaisinkin olla hänen kanssaan tekemisissä, koska hänestä välitän, en todella nää siinä paljoakaan järkeä. Minähän tässä jatkuvasti takkiini taidan saada.

Kaikesta tästä huolimatta, uskon kulkeneeni oikean tien. En usko, että olisin millään muullakaan keinolla päässyt tähän tilaan. Tilaan, jossa ensimmäistä kertaa osaan olla todella ottamatta häneen enää yhteyttä. Paikkaan, jossa osaan olla itsekäs ja mietin todella, mitä minä tältä suhteelta enää saan.

En siis tullut kertomaan tarinaani itkeäkseni miehen petollisuutta. Kuten jo aikaisemminkin sanoin, kannan vastuuni. Eikä kyse oikeastaan ole siitäkään. Kaipa jotkin asiat on vain opittava kantapään kautta. Onneksi tämä kantapää ei saannut minua enää samoin tuhansiksi sirpaleiksi kuin helmikuun tapahtumat.

Surullista tässä kaikessa on kuitenkin se, että tunnen oman heikkouteni. Ikävöin häntä edelleen toisinaan. Yön pimeillä hetkillä ja yksin kotiin palatessani, mieleni tekee soittaa hänelle ja käpertyä hänen kainaloonsa. Yritän kuitenkin olla vahva. Onneksi ympärillä on rakastavia ystäviä ja perhe ja niin paljon kaikkea muutakin. Hullua vain on se, miten kokonaisvaltaisesti yksi ihminen voi alkaa hallita elämää. Ei kai sille vain mitään voi, että rakkaus on niin suurta. Silloinkin kuin uskoo rakkauden olevan jo pitkälti haalistunut.

Jos joku vielä lukee täällä kirjoituksiani, kaipaisin jälleen kipeästi apua. Kamppailen tällä hetkellä täällä hirmuisen mustasukkaisuuden ja pahan olon kanssa. En ole koskaan aikaisemmin ollut kenestäkään oikeastaan mustasukkainen, joten tämä kaikki on minulle kovin uutta... Yhtäkkiä huomaan voivani pahoin jo siitä ajatuksestakin, että miehellä olisi joku uusi. En siis tiedä onko hänellä ketään tällä hetkellä, mutta tiedän, että kun sen aika koittaa, joudun valitettavasti kohtaamaan tilanteen, koska tulemme tapaamaan tulevaisuudessakin tuon tuosta. Olen ymmärtänyt viime päivinä, että rakastan miestä edelleen kaikesta huolimatta, enkä kestä ajatusta, että hänellä olisi joku toinen. Miten pääsen tästä mustasukkaisuudestani eroon, sillä tiedän, että tämä kaikki on täysin järjetöntä? Onko kenelläkään vastaavasta kokemuksia?

Yritä keksiä jotain muuta ajateltavaa. Tiedän, on helppo sanoa noin mutta se vaan on niin että ajattelet sitä mitä olet tottunut ajattelemaan. Jos kieltäydyt ajattelemasta joka kerta kun huomaat ajattelevasi häntä vähitellen se alkaa toimia.

Nyt on kevät ja kesäkin on tulossa ja kaikkea ihanaa voi tapahtua. Miksi tuhlata aikaa menneen vatvomiseen kun elämästä voi nauttiakin. Minäkin olen hyvin tunteellinen ja tunnen todella vahvasti mutta joskus vaan on pakko huomata se että sellaisten tunteiden lietsominen ei ole hyväksi ja yrittää tukahduttaa nuo tunteet.

En tiedä suhteestanne sen enempää enkä ota siihen kantaa. Tiedän vain sen että hyvä parisuhde tuo mielihyvää ja parantaa elämänlaatua. En tekstissäsi näe sitä että sinulla tulisi tuosta miehestä hyvä olo.

Sinulla on oikeus onnellisuuteen, hyvään oloon ja hyvään parisuhteeseen. Miksi kiellät sen itseltäsi. Parisuhde on paljon muutakin kuin romanttisia tunteita ja suurta kiihkoa. Se on arkea ja yhdessäolemista ja turvallisuutta ja monta muuta asiaa. Itse päätät kuinka kauan jatkat kärsimistä ja kärsimisesi lietsomista.

Ajan kanssa sitä tulee huomaamaan sen että aina tai aika useinkin pelkät tunteet eivät riitä siihen että hyvä ja toimiva parisuhde voisi alkaa. Nimittäin jos luonteet ovat liian erilaisia tai jollain muulla tavalla vaan arki ei toimisi. Suuret tunteet on hieno asia mutta joskus on vaan parempi että osaa päästää irti ja antaa itselleen mahdollisuus löytää ihminen jonka kanssa arki oikeasti toimisi ja monta muuta asiaa, sellaisen ihmisen löytäminen ei ole helppoa ja sen takia minun mielestäni ei ole järkeä tuhlata loputtomasti aikaa menneisyyden tunteeen lietsomiseen ja vaalimiseen. Itse olen tehnyt sen virheen ja jos voisin kääntää aikaa takaisinpäin en enää tuhlaisi sillä tavalla arvokasta aikaa. Se on oikeastaan aika jännä juttu kuinka tietynlainen ehdottomuus alkaa vähentyä kun ikää tulee enemmän, vaikka en ole kuin 30 vuotias mutta kuitenkin, 20 vuotiaana kaikki oli niin ehdotonta. Tämän ikäisenä sitä pyrkii näkemään toimivan kokonaisuuden, eikä niin että yksi ainut asia sulkee pois kaiken muun. Tietenkin riippuu asiasta.

sara1234 miten nykyään menee? Minulla kauhea sydänsuru ja olisi kiva vaihtaa kuulumisia.

On aikamoinen sattuma, että tulin tänne tänään, juuri kun ketjuun on ilmestynyt sinulta, toinen särkynyttyttö, uusi viesti, sillä en ole enää pitkään aikaan käynyt täällä säännöllisesti... Päätin lisäksi tänne tullessani, että tämä olisi viimeinen kerta, kun edes tulisin tänne lukemaan särkyneiden sydämien tarinoita ja tarkistamaan oman ketjuni viestejä.

Olisi toisaalta ihana vaihtaa sinun kanssasi ajatuksia, mutta toisaalta olen luvannut itselleni viimeisen kahden päivän aikana, että yrittäisin unohtaa kaiken ja kokeilla uutta lähestymistapaa, sillä asiat ovat edelleenkin niin hankalia...
En ole enää varma haluanko ainakaan näin julkisesti ruotia tapahtunutta, sillä tiedän sen herättävän todennäköisesti paljon myös negatiivista keskustelua, jota en välttämättä kaipaa. Olen tehnyt valintoja, jotka eivät varmastikaan ole olleet aina fiksuja, mutta uskon, että näin oli tapahduttava, enkä halua katua mitään.

Tunteeni ovat juuri nyt ristiriitaiset ja melko surullisetkin, sillä voin paljastaa tässä, että suhteemme ei ole koskaan miehen kanssa loppunut kokonaan. Tänä viikonloppuna kuitenkin päätin, että yritän oikeasti ensimmäistä kertaa todella lopettaa tämän kaiken, sillä en tule saamaan suhteesta ikinä sitä, mitä tahtoisin. Niin hullua kuin se onkin, minä rakastan miestä jostain syystä edelleen, mutta ymmärrän nyt kaikkien ristiriitaistenkin tapahtumien jälkeen, että olen tunteideni kanssa yksin ja minun on aika siirtyä vihdoin ja viimein eteen päin.

Toinen särkynyttyttö, huolimatta siitä mitä aluksi kirjoitin, kyllä minä edelleen vaihdan kuulumisia mielellään toisen sellaisen kanssa, joka käy läpi samanlaisia tunteita. Ehkä on naivia kuvitella, että voisin sulkea kaiken ulkopuolelle silmänräpäyksessä, kyllä vertaistuki on edelleen paikallaan.

Kun tämä sun tarina vaan kuulostaa niin mun omalta. Tosin minä ihan seurustelin miehen kanssa ensin 8kk mutta ero tuli tammikuussa ja siitä asti ollaan soudettu ja huovettu. Ikinä ei kunnon eroa, paitsi ilmeisesti nyt. Välillä on ollut niin (esim viime maaliskuussa) kun mies ihan tapaili jo toista naista ja sanoi minulle että älä enää ikinä ota yhetyttä. No sitten en ottanut niin paljoa niin hän palasikin luokseni..aluksi pelkkää juttelua, lopulta (toukokuussa) halusi jo seurustella. minä en, koska pelkäsin että hän jättäisi minut taas. Kesällä sitten mies alkoi tapailla taas uutta naista ja pettikin minua sillä meillä oli silloin myös jonkinlainen suhde vielä. Hän myös harrasti seksiä useiden kanssa, no sitä hän teki talvellain eromme jälkeen ja en minä siitä soimaa, eihän me oltu yhdessä. Se kuitenkin loukkasi niin paljon ja kun mies väitti ettei ketää ole ollut. Kesällä, kun kaikki nämä naiset paljastui hän katui ja halusi yrittää kanssani tosissaan. Ei siitä kuitenkaan tullut mitään kun en pystynyt luottamaan enkä hyväksymään miten minua oltiin kohdeltu. Joten nyt kk sitten mies päätti ettei jaksa enää. Ollaan nyt yli puoli vuotta säädetty niin paljon että hän ei kuulemma jaksa enää. Hän ei halua enää, en ole hänelle se oikea eikä hän halua panostaa tähän enää yhtään. Jos sanon sanankin jatkosta hän alkaa huutamaan. Hän ei halua nähdä, jutella kuulemma voi JOS minä haluan.

Ikinä siis ei ole ollut näin kylmä ja ehdoton joten minun on pakko kai luovuttaa. Ehkä jos annan hänelle tilaa niin hän heltyy? Hän on kuitenkin suoraan sanonut ettei enää kannata haikailla hänen peräänsä joten kai olisi paras uskoa mutta kun tuntuu että kipu vain pahenee mitä kauemmin erosta on ja mitä enemmän tajuan että kaikki on ohi. Silloin kun erosimme kokoaan viime tammikuussa niin silloinkin hän oli aika väsynyt eikä halunnut olla kanssani yhteydessä mutta antoi aina toivoa "ehkä joskus" nyt ei tule enää mitää toivoa- ellen oikeesti ole tosi romahtamispisteessä niin mies sanoo kai(?) säälistä että "kaikki on mahdollista"
Tiedän olen todella todella säälittävä, sitä ei tarvitse minulle erikseen kertoa ja pelkään samaa kuin sinä sara1234 että ihmiset tuomitsee kun en vaan anna miehen olla ja jatka elämääni. Se on vain nii vaikeeta kun kaikki mutt miehet on rumia, tylsiä ja ikävää seuraa. Vain tämä mies on ihana mutta koska on ollut nii vaikeeta viimeset 7kk niin mies ei jaksa enää. Olin myös melko omistushaluinen (kai siksi kun mies oli niin huonosti minua kohdellut niin pelkäsin että menetän hänet) niin miestä alkoi sekin ahdistaa.
Mitä mun kuuluu tehdä?? miksi rakastan tuollaista kusipäätä joka vain leikkii kanssani ja on satuttanut niin monesti. Mun pitäisi oikeesti päästää irti mutta kun tiedän että loppuelämäni olen yksin ja onneton kun mies on samaan aikaan onnellinen kavereiden ja ehkä uuden naisen kanssa. Mun on pakko taistella miehestä viimeseen asti..
Kaikkein pahin on muuten olla ottamatta yhteyttä. siihen en ole vielä tähän päivään asti kyennyt.. voi apua minä kuolen :(

Niin ja siis siksi tuntuu samalta kuin susta sara1234 koska mies on koko tämän 6kk ollut epävarma tunteistaan mutta silti samalla aina jatkanut ja jatkanut koska on tiennyt että mut saa aina takasin

Tiedän olevani monen mielestä heikko ja säälittävä nainen, ja todennäkösesti tulen saamaan aikamoisen vastaanoton kirjottamalla tämän viestin, mutta teen sen joka tapauksessa. En ole vieläkään päässyt aikaisemmissa kirjoituksissani kertomasta suhteesta eroon - jos sitä suhteeksi voi edes kutsua. Vuosi on kulunut ja edelleen roikun tässä jossain täysin olemattomassa. Minusta tuntuu, että minusta on tullut riippuvainen ja en osaa tehdä enää yhtään mitään. Tiedän, että jokaisen tulisi ottaa nämä asiat ja elämänsä suuremmassakin mittakaavassa omiin käsiinsä, mutta en jostain ihmeen syystä osaa sitä tehdä tämän asian osalta. Joka kerta kun olen päättänyt, että se on ohi, olen kuukauden kuluessa pyörtänyt päätökseni. En jostain syystä "osaa elää" ilman tätä miestä.
En edelleenkään usko siihen, että mies tekisi tätä pahuuttaan, mutten myöskään väitä, etteikö ole mahdollista, että hän käyttää minua puolittain tietoisesti tai tietämättään hyväkseen. Toisaalta välillä en voi olla epäilemättä, että tässä kuitenkin on kyse jostain suuremmasta. Ikään kuin intuitio siitä, että roikkumisellani on syy - enhän normaalisti ole ollenkaan tällainen! (Myös jotkut läheiseni ovat tunnustaneet heidän intuitionsa sanovan näin)
Mutta silti juuri nyt minusta tuntuu, että haluan tästä eroon, melkeen toivon että hän sanoisi, ettei halua tämän jatkuvan, koska en enää tiedä mitään, mitä tehdä. En pääse eteenpäin, en sivulle enkä ylös... Sen sijaan takapakkia osaan ottaa. Onko kenelläkään täällä omakohtaista kokemusta näin pitkään jatkuvasta epämääräisestä suhteesta? Miten tällaiset lopulta ovat teidän kohdallanne päättyneet? Miten ensirkkaudesta osaa päästää irti ja miten hänet lopulta oppii unohtamaan?
Tiedän olevani pohjimmiltani vahva ja selvinneeni elämässä suuremmistakin vastoinkäymisistä, mutta rakkauden suhteen olen täysin kokematon - ja se tästä tekeekin niin raastavaa. Vaikka vuoden aikana elämässäni on ollut jo välähdyksiä uusista mahdollisista suhteista, en ole löytänyt ketään, joka olisi täyttänyt hänen paikkaansa ja siksi palannut lopulta aina melko samaan tilanteeseen. En vain voi ymmärtää, että mikä lopulta saa tämän järjettömän, kieroutuneen leikin loppumaan.

Täytyy vielä lisätä tähän, että johan helpotti jo tämän kirjoittaminen... Ei sillä, että ongelma olisi ratkennut vielä mihinkään, mutta ainakin olo parantui huomattavasti. Nyt sitten nukkumaan väsymystä pois ja toivomaan, että jollain kokeneemmalla olisi viisauksia jaettavanaan :)

Voi teitä, osaisinpa jakaa niitä viisauksia mitä kaipaatte! Itselläni on kokemus vuosien kuluttavasta on/off-suhteesta ja tarinanne kuulostavat kovin tutuilta. Omalta kohdaltani tuo suhde on jo mennyttä, ja vaikka olen edelleen jonkinlainen ystävä miehen kanssa, liekki välillämme on onneksi hiipunut eikä kiusausta palata entiseen enää ole. Meidän tapauksessa se vaati kohtuullisen ruman eron joka satutti molempia, pitkän kauden jolloin emme olleet lainkaan tekemisissä, kypsymistä, kasvamista, uusia suhteita ja rakastumisia toisiin. En tiedä vieläkään mitä olisin voinut ja kyennyt tekemään toisin, jotta olisin päässyt tuosta järjettömästä suhteesta nopeammin jatkamaan omaa elämääni. Ehkä kaikki tuo oli vain käytävä läpi ja poltettava liekki niin loppuun ettei se enää leimahda. Kadehdin niitä joilla on voimaa ja järkeä tehdä niinkuin on oikein eikä vain mennä heikkona tunteiden mukana.

Mitä neen oon vasta10 v ja mun (sydän särkyi) olin rakastunutt täysin ykteen mua vuotta muorempaan poikaan mut sit mun isosiskon pars kaveri ja se poika meni yhteen.. eli se mun isosisko on 12 v ja se sen paras kaverikin on 12 v ja se poika jonkakaa se on nii on 9 v eli niillä on 3 vuotta ikä eroo


MITÄ MÄ TEEEEEEN ??

Niin se poika titää et tykkään siitä

Rakastin kerran. Rakastan ikuisesti.

Rakastuin kerran. Rakastan ikuisesti.

Jatkuu ja ei. En tiedä miten enää kuvailisin tätä. Välimme katkesivat useaksi kuukaudeksi: ymmärsin repiä itseni irti suhteesta ja olinkin melko onnellinen melkein puoli vuotta...
Meidän ei pitäisi ilmeisesti keskustella ollenkaan. Kun avasin keskusteluyhteyden jälleen, ratkesimme taas. Keskustelimme ja jaoimme tunteitamme, vietimme öitä yhdessä. Olin jollain tavalla ehkä jopa mennyt elämässäni enemmän eteen päin kuin hän, mutta toisaalta ymmärrän näin jälkikäteen, että syy tähän oli juurinkin se, ettemme olleet olleet missään yhteydessä. Nyt kun yhteys on taas auki, olen jälleen neuvoton. Tai sitten en. En tiedä muuta kuin sen, että minua inhottaa, että portti on taas auki. Päässäni pyörii jälleen kysymys siitä, että mitä jos kuitenkin. Mitä jos kuitenkin kuulummekin yhteen, mitä jos näin onkin tarkoitettu. Todennäköisesti ei.

Olen typerä. Heikko. Ja hieman pettynyt itseeni, koska kaikki oli jo niin hyvin. Toisaalta on kaikki nytkin ihan hyvin, mutta erona on se, että hän on jälleen raivannut hieman enemmän tilaa päässäni ja ennen kaikkea sydämessäni. Ei hän sieltä kai koskaan lähtenytkään, mutta kaikki oli pitkään hyvin taka-alalla, ikään kuin passiivisena mielessäni ja tunteissani. Tunteet ovat taas muuttuneet, mutta kuten viittasinkin edellisessä viesitssäni, taidan olla jossain mielessä rakkaudessa melko uskollinen. Kun rakastun kerran, taidan rakastaa ikuisesti. En voi olla varma ja ehkä olen väärässä, mutta jokin minussa sanoo, että saatan rakastaa häntä ikuisesti vaikka rakastuisin toiseen mieheenkin. Jokin tässä tuntuu olevan niin ainutlaatuista. Ehkä se jokin on tämän rakkauden täyttymättömyys ja onnettomuus.

Joka tapauksessa halusin taas jostain syystä kertomaan tänne, että repsahdin jälleen. Tällä kertaa ehkä sen takia, että toivon jonkun, jolla on samankaltainen tilanne saavan lohdutusta siitä, että hän ei ole ainoa. Minun elämässäni kaikki on loppujen lopuksi mielettömän hyvin vaikka rakkaustarinani onkin aika melankoninen (ja hieman tragikoominen).

Oli miten oli, minä uskon, että meidän kahden tulisi asua eri paikkakunnilla tai mieluiten eri maissa, jottei näin kävisi. Ainakin jossittelu ja kiusaukset loppuisi.

16: Olemme kumpikin kahdenkymmenen paremmalla puolella. Hyvin nuoria siis vielä, mutta emme ihan teinejä kuitenkaan. Iässä, jossa voisimme luoda jotain pysyvää vaikka hyvin väliaikaiseksi tämä taisi jäädä.

AAAAAAAAAAARGHHHHHHHHHHHHH! MITEN SITÄ LOPETTAA RAKASTAMASTA? (Miten sitä lopettaa ikävöimästä... Miten sitä osaa ottamasta yhteyttä?! Miten sitä tajuaa, että se on ohi?! Miten sitä kykenee unohtamaan... varsinkin silloin kun on humalassa - kuten nyt?!)

Tiedättehän tämän tunteen?

(En ota häneen yhteyttä enää näin humalassakaan, mutta silti ikävöin niin PIRUSTI... pakko vuodattaa ja hakea nähtävästi sympatiaa)

Sara:

Olen itse yli nelikymppinen nainen. Luin tämän ketjun ja huomasin, että olet räpiköinyt (ex-)suhteesi kanssa jo puolitoista vuotta. Kyselit tuolla ensimmäisissä viesteissäsi että miten ensirakkaudesta pääsee yli ja pääseekö siitä koskaan, ja miten rakkaus voi sattua niin paljon.

Kyllä siitä pääsee yli, ajan kanssa, ja se vaan voi sattua. Ei siihen ole maailmanhistoriassa kukaan keksinyt sen parempia vastauksia. Mutta kyllä siitä yli pääsee. Et ole ensimmäinen etkä toinen etkä viimeinen joka on rakastanut ja menettänyt. Vaikka sitä nuorena luulee ettei kukaan ole ikinä voinut rakastaa yhtä paljon, niin joudun murskaamaan kuvitelmat: kyllä on. Ja vaikka se sattuu niin että siihen luulee aluksi kuolevansa, niin siitä pääsee kyllä yli. Itselläni meni aikoinaan vuosia (n. 6-7v) päästä ensirakkaudestani yli. Luulin etten pääsisi koskaan. Olen rakastunut aikanaan sitten aikuisena uudestaan, ja aina se ero sattuu yhtä paljon. Mitään muuta suhdetta (ja tuskaa) en kuitenkaan muistele pitkän ajan jälkeen samanlaisella hellyydellä kuin ensirakkauttani.

Sen verran kuitenkin jälkiviisastelisin omia tunteitani, että olisin voinut aktiivisemmin yrittää päästä miehestä yli ja elää eteenpäin, tunteisiin ei olisi kannattanut jäädä ihan niin pitkäksi aikaa märehtimään. Ja -anteeksi nyt, en sano tätä pahalla vaan omasta kokemuksestani- tuota sanaa haluaisin käyttää myös sinun tilanteestasi, kun se on kuitenkin jatkunut ratkaisutta velloen noinkin pitkään. Jossain vaiheessa kannattaisi olla riittävän rohkea ja kova myöntääkseen, että tästä suhteesta ei tule mitään, tätä ei ole tarkoitettu olemaan, ja että joku muu jossain on tarkoitettu tulevaksi minua vastaan ja minulle.

Aika auttaa, usko keski-ikäistä. Voimia.

Moi Sara.

Mä olen nähnyt kirjoituksesi täällä monta kertaa ja ajattelin nyt vastata. Valitettavasti mulla(kaan) ei ole vastausta tai ratkaisua sun ongelmaasi, mutta halusin vain tulla sanomaan, että et ole yksin. Täytyy suoraan sanottuna ihailla, kuinka rohkeasti olet tuonut julki kipusi täällä välittämättä siitä, että välillä koko jutussa ei näytä olevan päätä eikä häntää, ei alkua eikä loppua. Noin se särkyneestä sydämestä toipuminen menee mullakin. Se on kuin olisi vuoristoradan kyydissä ja vaunua ajaa takana se ihminen, josta yrittää päästää eroon. Taakse ei voi katsoa ja pitää vain kärsivällisesti odottaa, milloin seuraa nousuja ja milloin laskuja, ja koska pääsee pois kyydistä.

Minäkään en saanut koskaan sanoa, että rakastan häntä, josta toivun. Rakkautta kesti noin pari-kolme vuotta, särkyneestä sydämestä olen yrittänyt parantua samanlaisen mokoman. En ihan oikeasti tajua, mitä teen väärin. Tai tiedän: se on se "... entäs jos?" -ajatus, joka mua riivaa. Miksi sitten olen niin tyhmä, etten tajua, että en saa tuohon kysymykseen ikinä, ikinä vastausta? Se minun ensi rakkauteni ei vaan välitä musta tarpeeksi, että vaivautuisi vastaamaan. Mä en puolestani ole tarpeeksi rohkea kysymään suoraan. Ja mä olen myös aina pitänyt unelmista enemmän kuin todellisuudesta. Tällä itsetuhoisella roikkumisella en joudu ikinä laskeutumaan maan kamaralle.

Olen jotenkin aavistanut, että kärsin tästä niin kauan, kunnes rakastun uudelleen. En keksi muuta pakokeinoa. Toivon vain, ettei tämä riutuminen tee mua sokeaksi sille uudelle rakkaudelle. Läheltä piti -tilanteita on jo ollut aika monia.

Ja niin. Mikä on se kumma vetovoima ja magia, mikä pitää kiinni hänessä, joka tietää pelkkää pahaa? Ehkä ne on ne asiat, jotka tietää hyvää: pienet hetket, kun hän huomaa minut, hymyilee, juttelee niin kuin mä olisin ainoa ihminen, joka ymmärtää ja sen jälkeen halaa pitkään. Mä olen hänelle tärkeä, hän on minulle.

Mutta: meistä ei ole toistemme rakastajiksi. Rakkaus on antautumista, rohkeutta, nöyryyttä. Minä ja hän, me molemmat esitämme liikaa, pelaamme roolejamme, emme uskalla olla pieniä, olemme aivan liian ylpeitä. Siitä tässä on pakko olla kysymys.

Huoh, tätä tunnetta. Katumusta, ikävää, yksinäisyyttä, suloista kipua, pohjattoman ääretöntä surua.

"Olen jotenkin aavistanut, että kärsin tästä niin kauan, kunnes rakastun uudelleen."

Tuossa vaan on sikäli paha ristiriita, että yleensä ihminen ei pysty rakastumaan uudelleen niin kauan, kun roikkuu tunteiltaan kiinni exässä. Siksi olisikin tärkeää ihan oman edun kannalta irrottautua mahdollisimman nopeasti, jotta pääsisi itse siirtymään (tunne-)elämässä eteenpäin. Tiedättehän laastarivertauksen; nopea repäisy irti sattuu, mutta "parempi kertarutina kuin ainainen kitinä"...

Hei ja kiitos teille taas rehellisistä ja aidoista vastauksistanne!

N40 olet täysin oikeassa! Tiedän, etten ole ainoa jonka sydän on särkynyt ja jolla on paha olla päättyneen suhteen vuoksi, sekä tiedän myös, että olen jo liian pitkään märehtinyt näissä tunteissani. Keksin uusia ja uusia (teko)syitä, joilla selittelen itselleni ja ystävilleni käytöstäni ja sitä, miksi olen miehen kanssa tekemisissä. Tärkein niistä on juurikin sinun rikssraksspokss mainitsemasi "entäs jos" -ajatus. Samaistuinkin hyvin vahvasti tekstiisi ja kiitän, että tulit jakamaan sen kanssani.

Myönnän avoimesti nyt sen, että olen tehnyt virheen, jota en toivon mukaan enää koskaan toista. Epämääräinen suhde, joka on kestänyt luvattoman kauan on rikkonut ja satuttanut minua. Jollain tavalla ensimmäistä kertaa jopa kadun hetkiä, joita olen käyttänyt suhteemme suremiseen, samaan aikaan kun olisin voinut vaihtoehtoisesti nauttia täysin rinnoin elämästäni. Pystyn luettelemaan lukuisia syitä siihen, minkä takia olen uudestaan ja uudestaan sortunut suhteeseen, mutta ymmärrän, että lopulta niillä ei ole mitään väliä - syiden ja tekosyiden aika on nyt ohi.

Olen päässyt kertomaan lopulta miehelle, että rakastuin häneen kerran. Olen päässyt myös tunnustamaan hänelle, että minulle on häntä edelleen ikävä. Olen lyönyt päätäni uudestaan ja uudestaan seinään, pettynyt häneen kerta toisensa jälkeen ja tajunnut aiva vain uudestaan, että mikään ei lopulta ole muuttunut ainakaan pysyvästi parempaan. Minä en pääse hänestä yli koskaan, jollen jollain keinolla päästä hänestä irti ja LUOVUTA. Nyt on sen aika, vaikka vaikealta se tuntuukin.

Minusta on tullut hyvin hyvin heikko ja käyttäydyn tavalla, johon en ole lainkaan tottunut. Minusta on tullut sellainen säälittävä miehessä roikkuva nainen, jota olen itse aina ylenkatsonut. Toisaalta olen jollain hullulla tavalla ollut myös kaiken aikaa kovin ylpeä siitä, että olen ollut heikko ja säälittävä avoimesti; se on todennäköisesti myös tunne, joka on saannut minut jatkamaan käytöstäni.

Vihdoin ja viimein tunnen, että olen saanut tästä kaikesta tarpeekseni. En pidä siitä, millainen minusta on tullut. Arvostan vahvoja naisia ja en koe enää olevani itse sellainen tässä asiassa. Jos saisin mahdollisuuden, pyyhkisin miehen minun elämästäni, sillä tämä kaikki on ekstravaikeaa juurikin sen takia, että tulen kohtamaan hänet lukuisia kertoja tulevaisuudessakin vaikken niin haluaisi. Olemme näet opiskelukavereita yliopistolla ja yhteisömme on hyvin tiivis enkä tämän vuoksi pysty todennäköisesti vielä muutamaan vuoteen välttämään hänen kohtaamistaan.
(-Helpottavaa tässä on kuitenkin se, että pystyin viime talvena elää jo viisi kuukautta olematta yhteydessä häneen käytännössä mitenkään, joten tiedän, että tila on mahdollista saavuttaa. Minun on vain ikään kuin alettava leikkimään, että häntä ei ole olemassa niissäkään tilanteissa, joissa hän todellisuudessa on.)

Tänään olen poistanut hänen numeronsa ja viimeiset viestinsäkin puhelimestani sekä estänyt hänen yhteydenottonsa minuun muuten. Ne ovat pieniä tekoja, joiden uskon olevan kuitenkin askel oikeaan suuntaan. Oloni on samalla helpottunut, surullinen ja pelokas. Helpottunut siksi, että tämä tuntuu jonkinlaiselta virstanpylväältä matkalla kohti elämää ilman häntä, surullinen siksi, että yritän luopua ensirakkaudestani lopullisesti. Pelokas olen siksi, etten osaa enää luottaa itseeni lainkaan.

Summa summarum HALUAN ensi kertaa todella päästä hänestä ja surustani, jossa märhedin eroon ja olla jälleen onnellinen. Haluan rakastua ihmiseen, joka rakastaa minua takaisin ja jonka kanssa elämä ei ole ikuista eroamista. Olette antaneet minulle arvokkaita neuvoja ja jakaneet kokemuksia, joita yritän hyödyntää jatkossa. Tärkeimpänä niistä on ehkäpä juuri se, että voin itse aktiivisesti vaikutta suruuni, märehtimisen voin lopettaa vain minä itse. Kuten erään laulun sanat sanovat: "You can get addicted to a certain kinda sadness. Like resignation to the end, always the end." Ehkä osa tästä melankolisesta rakkaudestani onkin ollut juurikin addiktiota tiettyyn surullisuuden tunteeseen.

Minun täytyy antaa nyt itse itselleni lupa onneen. Toivon kovasti, että kohtaan jonkun, joka jakaa kanssani sen. Ihastuminen ensirakkauden jälkeen näyttää olevan harmillisen hankalaa, mutta olen päättäväinen ja haluan, että niin tulee tapahtumaan, ehkä jo piankin!

Täällä myös eräs nainen , joka kipuilee eron kanssa. Järki sanoo, et pitäs lakata haikailemasta toisen perään, lakata toivomasta yhteenpaluuta, mutta sydän sanoo toista. Kunhan pääset pian omaan kotiin, helpottaa, sanovat ystävät. Helpottaako? En ainakaan näe puolisoani päivittäin, mutta ajatukset varmaan ovat hänessä pitkään. Yhteydenpitoa en jatkossakaan voi kieltää, koska meillä on yhteiset lapset. Kuluttavaa vain tämä rakastaminen...

Juokse, juokse heti pois äläkä katso taaksesi. Älä jää katsomaan, jäät vaan pahemmin kiinni.

Mies voi oikeasti olla sitoutumiskammoinen eikä siitä koskaan tule mitääns en enempää kuin teillä on nyt. Sinä rakastut ja haluat enemmän. Jos hän rakastuu, hän haluaa vähemmän ja alka vältelä tai pakene. Hienoa, että hän tunnistaa sen itsekin ja lähestyy sinua, joka et itsekään ole uskaltanut.

Jos et halua kärsiä paaaaljon enemmän, lähde nyt.

Haluan jakaa kanssanne jälleen jotain... Meidän tarinan, joka jatkuu edelleen (uskokaa tai älkää :D).

Kesällä 2012 olin päättänyt päästä miehestä yli. Aloin tapailemaan toista miestä ja huomasin ilokseni pystyväni kiinnostumaan jostain toisesta ihmisestä ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Tapailumme loppui lyhyeen, kun hetkellinen ihastuksemme ei puolin ja toisin kantanut pitkälle. Sydämessäni ei tuntunut juurikaan miltään, en tainnut vuodattaa kyyneltäkään hänen vuokseen.

Syksy alkoi, ja opiskelut siinä ohessa. Tapasin "vanhan" miehen jälleen. Ei kestänyt kauaa, kun olimme taas toisissamme kiinni, vaikka olin todella uskonut, ettei niin enää tapahtuisi. Syksy meni ja meistä tuli ehkä läheisempiä kuin koskaan. Emme seurustelleet, mutta aloimme viettämään toistemme kanssa aikaa aina vain enenevissä määrin. Vietimme aikaa kaksin, jutelleen, elokuvia katsellen, kiinni toisissamme.. Ihan kuin silloin kauan sitten. Tapasimme yhdessä pitästä aikaa jopa joitain ystäviämme avoimesti ja vaikken väitäkään, että "suhteemme" olisi aina ollut vain auvoinen, olimme löytäneet jonkinlaisen balansin, jota emme olleet koskaan aikaisemmin löytäneet.

Tasapainoon oli todennäköisesti syy, jonka vuoksi nyt istun jälleen koneeni ääressä yksin. Mies lähti ulkomaille eilen pitkäksi aikaa, reilusti yli puoleksi vuodeksi. Tiesimme koko ajan, että yhdessäolollamme tulee olemaan aikaraja ja sen vuoksi välimme olivat vapaantuneemmat kuin koskaan. En usko, että olemme kumpikaan olleet täysin varmoja, mihin tämä on ollut meitä viemässä, mutta olemme tienneet koko syksyn, että sitä on ollut turha liikaa miettiä, koska suhteellamme on ollut eräänlainen "parasta ennen"-päivämäärä. Oli turha miettiä, kestääkö tämä, koska olemme olleet kumpikin tietoisia, että kohta tulisimme olemaan erossa toisistamme - ensimmäistä kertaa melkeen kahteen vuoteen - oikein todella.

Uskon, että seuraavat kahdeksan kuukautta ratkaisee suhteemme tulevaisuuden. Tuleeko meistä ystäviä, rakastavaisia vai erkaannummeko kokonaan. Ero oli tuskaisa, ikävä on suuri, mutta jollain erikoisella tavalla oloni on myös uudella tavalla kevyt ja helpottunut. Halusimme pitää suhteemme hieman vaivoinkin hyvällä mallilla loppuun asti, emme halunneet erota riidoissa vaan ystävinä, sillä riitely ja riitaisat erot ovat tulleet meille liiankin tutuksi. Nyt tilanne on aivan uudenlainen ja niin hassulta kun se voi kuulostaakin, maailma näyttää erilaiselta silmissäni. Kun kävelen kadulla, katson asioita uusin silmin. Tiedän, etten voi törmätä mieheen, jota olen tainnut kaksi ja puoli vuotta etsiä katseellani kaikkialta. Hän ei enää ole yliopistolla, kirjastolla, kadun kulmassa eikä baarissa. En ole vihainen hänelle, mutten voi kutsua häntä yökseni, kun ikävä yllättää. Hän on nyt jossain aivan muualla ja minun on opittava elämään asian kanssa.

En ole edelleenkän varma rakastaako mies minua, vaikka tiedän, että hänellekään ero ei ollut helppo ja ikävä on molemminpuolista. En ole varma, tietääkö hän itsekään. Minä sen sijaan tiedän rakastavani miestä edelleen, ehkä jopa enemmän kuin koskaan. Siitäkään huolimatta en ole varma tuleeko hän olemaan se, jonka kanssa elän loppu elämäni. En ole varma pystyisinkö sittenkään, rakkaudesta huolimatta, suhteeseen hänen kanssaan, mutta uskon, että seuraavat kahdeksan kuukautta näyttävät sen. Tai viimeistään ensi syksy, kun hän on jälleen täällä... Samaan aikaan odotan jännityksellä kevättä ja sitä, koenko jälleen tarvetta tulla vuodattamaan tänne tuntojani vai kuljenko kohti täysin uusia seikkailuita.

Sinun täytyy suojella itse itseäsi, sillä sitä ei kukaan muu tee puolestasi! Omien kokemusteni perusteella anna sinulla hiukan ohjeita miten kannattaisi toimia.

1) Sinun tulee rakastaa itseäsi niin paljon, että sallit itsellesi suhteen, jossa sinulla on hyvä olla ja sinua kohdellaan hyvin.

2) Jos tämä mies ei ole valmis seurustelemaan kanssasi, niin miksi ihmeessä olet antanut hänelle kehosi?? Itseään rakastava ja arvostava nainen ei mene miehen kanssa sänkyyn ennenkuin on vahvistunut, että mies on oikeanlainen naiselle ja haluaa samoja asioita kuin nainen. Kun nainen avautuu seksiin miehen kanssa, niin nainen on hyvin haavoittuvainen ja henkisestikin kiinni miehestä. Tosi asia on vain se, että monet miehet voivat sekstailla naisen kanssa pelkästä himosta, mutta useimmilla naisilla ne tunteet sekoittuvat mukaan.

3) Jos et halua jatkaa kärsimystäsi, niin pelaat avoimin kortein!! Paljastat tunteesi miehelle ja kerrot muutenkin mitä toivot ja haluat suhteelta. Jos mies ei halua samaa, niin silloin sinun tehtäväksesi tulee sanoa miehelle hyvästit!! Vaikka kuinka rakastaisit häntä, niin sinun tulee rakastaa itseäsi niin paljon, ettet salli sinua vahingoittavan suhteen jatkua. Ja toiseksi oikea, aito rakkaus on aina molemmin puolista, joten todellisuudessa "rakkautesi" voi olla läheisriippuvuutta, hyväksynnän hakemista ja yksin olemisen pelkoa.

4) Jos mies välittää sinusta, hän haluaa työstää ongelmiaan sinun kanssasi päästäkseen niistä vapaaksi. Ja jos ei halua, niin nämä "ongelmat" ovat vain tekosyitä, joilla saa olla sinun kanssasi hänen omilla säännöillään eli ottaa sinulta sen mikä hänelle sopii.. nauttia seksistä ja sinun varmasta rakkaudestasi! (kyllä hän jo aistinut, että sinä haluaisit enemmän ja olet hänen vallassaan).

Olen itse käynyt läpi monia suhteita.. Viimeisimmän suhteen jälkeen päätin, ettei yksikään mies enää minua kohtele huonosti. MInä en yksinkertaisesti anna kenenkään tehdä niin, koska pidän itse itseni puolta. Nykyään minulla on aivan ihana mies, joka arvostaa ja rakastaa minua. Asumme yhdessä ja nautimme elämästä.

Taitaa olla aika viimeisen kirjoituksen tällä palstalla. Tulin tänne jakamaan vielä viimeisen tarinan, joka taitaa päättää minun kirjoitukseni täällä särkyneiden sydänten palstalla, sillä kuulun vihdoin ja viimein jonnekin aivan muuallle:

Elämässäni tapahtui ihmeellinen käänne reilu kuukausi sitten. Tapasin uuden ihmisen, jonka kanssa olen aloittanut suhteen, joka on parempi kuin yksikään aikaisemmista. Olen tavannut miehen, joka tekee minut onnellisemmkasi kuin kukaan muu ja joka kohtelee minua tavalla, jota kukaan ei ole aikaisemmin. Olemme kumpikin sataprosenttisesti tässä mukana ja teemme toisemme onnelisemmaksi kuin olisin uskonutkaan. Elämä on ihmeellistä. Tiedän, että suhteemme on vielä alussa, mutta juuri nyt asiat ovat elämässäni ehkä onnellisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Minulla on käynyt tuuri, jota en voi uskoa todeksi :)
Tulin kertomaan tämän ehkä siksi, että haluan rohkaista mahdollisia palstan lukioita. Minä tapasin nykyisen poikaystäväni hyvin pian sen jälkeen, kun vuosia sydäntäni särkenyt entinen mieheni lähti ulkomaille asumaan ja tunsin oloni ensimmäistä kertaa vapaaksi suhteemme kahleista. Tapasin hänet juuri silloin - niin kliseistä kuin se onkin - kun olisin voinut vähiten odottaa. Hän on saanut minut ymmärtämään, että rakkauden ei tarvitse olla kipeää ja sokeaa vaan hymyn huulille tuovaa ja onnellista. Hän on saanut minut ymmärtämään, että asiat voivat olla huomattavasti helpompia ja tasapainoisempia. Hän on saanut minut onnelliseksi ja mikä parasta: uskallan sanoa hänelle sen kaiken ja hän sanoo sen minulle takaisin.

Toivon teille kaikille viisaiden sanojen kirjoittajille onnea ja iloa elämäänne! Sara1234 kiittää ja kuittaa!