Olisin todella kiitollinen jos jaksaisitte lukea tämän kertomukseni erikoisesta vaivastani.
Kaikki alkoi seitsemän vuotta sitten.
Minulla on vaaleat ripset ja kun aloitin ripsivärin käytön, aluksi se oli vain sitä, että hui, kun näytän erilaiselta ripsivärillä ja ilman.
Samalla, kun aloitin ripsivärin käytön, aloin tarkkailla silmiäni todella pikkutarkasti.
Eri päivinä katsoessani peiliin, ajattelin, että tänään näytän erilaiselta kuin eilen.
Minulle muodostui kaksi eri naamaa.
Nyt ei ollut kyse enää siitä, että olin erilainen mielestäni vain ripsivärillä ja ilman.
Kun aloin tarkkailla itseäni liian tarkkaa ja kiinnitin huomiota niihin pieniinkin yksityiskohtiin silmissäni, aloin nähdä itseni kahdella tavalla.
Kun nyt myöhemmin mietin itseäni, ei niissä juuri eroa ollut, mutta päässäni kehitin sen niin.
Pikku hijljaa aloin pelätä katsoa peiliin ja lopetin täysin peileihin katsomisen.
Ainoa peili, johon saatoin katsoa, oli minun pieni peilin pala.
En antanut ihmisten enää ottaa minusta valokuvia.
En käynyt enää kaupoissa, sillä pelkäsin kauppoja, sillä ne olivat täynnä peilejä.
En tahtonut, että näkisin itseni vahingossa peilistä saatikka sitten mennä sovittamaan vaatteita pukuhuoneeseen.
Aina, kun meikkasin tai tahdoin muuten vilkaista naamaani, käytin siis vain tätä pientä peilin palaa.
Eli, kun katsoin tähän pieneen peiliin, näin naamastani aina kerralla vain pienen osan.
Tätä jatkui ehkä n. puoli vuotta tai vuosi.
Aloin unohtaa, miltä kasvoni näyttivät.
Muistan, kun kävelin ulkona ilman minkäänlaista tuntoa kasvoistani, kuin olisin näkymätön.
Muistan, kun sain kahdeksannen luokan kuvani ja kun katsoin sitä, en tunnistanut itseäni.
Mietin vain, näytänkö oikeasti tuolta.
Enhän enää edes tiennyt miltä näytin.
Pikku hiljaa päätin, että en voi ikuisesti elää näin.
Päätin rohkaistua ja katsoa peileihin.
Ensin kymmenen metrin etäisyydeltä.
Pikkuhiljaa lähemmältä.
Kun kerrankin päätin kertoa ongelmastani jollekkin, minut passitettiin suoraan mielisairaalaan.
He väittivät, että minulla oli psykoosioireita ja saattaisin vajota psykoosiin minä hetkenä hyvänsä.
Vasta jokin aika sitten he myönsivät olleensa väärässä.
Uudeksi diagnoosiksini sanottiin ruumiinkuvanhahmottamishäiriö.
Nykyään voin katsoa mihin tahansa peileihin.
Mutta mikään ei ole ennallaan.
Näen silmäni eri päivinä erilaisena, samalla koko kasvoni näyttävät erilaisilta.
Nenä, suu, kulmakarvat, hiukset kaikki ovat ihan samanlaisia aina, mutta silmät muuttuvat eri päivinä ja kun silmäni ovat erilaiset, näyttävät koko kasvot erilaisilta.
En näe peilistä katsoessani omaa kuvaani kuin harhana.
Se näyttää todelliselta, mutta se on todellisuudesta harhautunut.
Tiedän aiheuttaneeni tämän ongelman itse itselleni, pikkutarkalla tarkkailullani, lopettamalla peileihin katsomisen, unohtamalla kasvoni.
Sanon aina sotkeneeni aivoni.
Tähän ei ole kai lääketieteellistä selitystä.
Olen harkinnut hypnoosia, mutta en usko senkään auttavan.
Kaikkein pahinta on se, että olen yksin ongelmani kanssa, eikä kukaan osaa auttaa.
Kiitos jos jaksoitte lukea.
Kaikki alkoi seitsemän vuotta sitten.
Minulla on vaaleat ripset ja kun aloitin ripsivärin käytön, aluksi se oli vain sitä, että hui, kun näytän erilaiselta ripsivärillä ja ilman.
Samalla, kun aloitin ripsivärin käytön, aloin tarkkailla silmiäni todella pikkutarkasti.
Eri päivinä katsoessani peiliin, ajattelin, että tänään näytän erilaiselta kuin eilen.
Minulle muodostui kaksi eri naamaa.
Nyt ei ollut kyse enää siitä, että olin erilainen mielestäni vain ripsivärillä ja ilman.
Kun aloin tarkkailla itseäni liian tarkkaa ja kiinnitin huomiota niihin pieniinkin yksityiskohtiin silmissäni, aloin nähdä itseni kahdella tavalla.
Kun nyt myöhemmin mietin itseäni, ei niissä juuri eroa ollut, mutta päässäni kehitin sen niin.
Pikku hijljaa aloin pelätä katsoa peiliin ja lopetin täysin peileihin katsomisen.
Ainoa peili, johon saatoin katsoa, oli minun pieni peilin pala.
En antanut ihmisten enää ottaa minusta valokuvia.
En käynyt enää kaupoissa, sillä pelkäsin kauppoja, sillä ne olivat täynnä peilejä.
En tahtonut, että näkisin itseni vahingossa peilistä saatikka sitten mennä sovittamaan vaatteita pukuhuoneeseen.
Aina, kun meikkasin tai tahdoin muuten vilkaista naamaani, käytin siis vain tätä pientä peilin palaa.
Eli, kun katsoin tähän pieneen peiliin, näin naamastani aina kerralla vain pienen osan.
Tätä jatkui ehkä n. puoli vuotta tai vuosi.
Aloin unohtaa, miltä kasvoni näyttivät.
Muistan, kun kävelin ulkona ilman minkäänlaista tuntoa kasvoistani, kuin olisin näkymätön.
Muistan, kun sain kahdeksannen luokan kuvani ja kun katsoin sitä, en tunnistanut itseäni.
Mietin vain, näytänkö oikeasti tuolta.
Enhän enää edes tiennyt miltä näytin.
Pikku hiljaa päätin, että en voi ikuisesti elää näin.
Päätin rohkaistua ja katsoa peileihin.
Ensin kymmenen metrin etäisyydeltä.
Pikkuhiljaa lähemmältä.
Kun kerrankin päätin kertoa ongelmastani jollekkin, minut passitettiin suoraan mielisairaalaan.
He väittivät, että minulla oli psykoosioireita ja saattaisin vajota psykoosiin minä hetkenä hyvänsä.
Vasta jokin aika sitten he myönsivät olleensa väärässä.
Uudeksi diagnoosiksini sanottiin ruumiinkuvanhahmottamishäiriö.
Nykyään voin katsoa mihin tahansa peileihin.
Mutta mikään ei ole ennallaan.
Näen silmäni eri päivinä erilaisena, samalla koko kasvoni näyttävät erilaisilta.
Nenä, suu, kulmakarvat, hiukset kaikki ovat ihan samanlaisia aina, mutta silmät muuttuvat eri päivinä ja kun silmäni ovat erilaiset, näyttävät koko kasvot erilaisilta.
En näe peilistä katsoessani omaa kuvaani kuin harhana.
Se näyttää todelliselta, mutta se on todellisuudesta harhautunut.
Tiedän aiheuttaneeni tämän ongelman itse itselleni, pikkutarkalla tarkkailullani, lopettamalla peileihin katsomisen, unohtamalla kasvoni.
Sanon aina sotkeneeni aivoni.
Tähän ei ole kai lääketieteellistä selitystä.
Olen harkinnut hypnoosia, mutta en usko senkään auttavan.
Kaikkein pahinta on se, että olen yksin ongelmani kanssa, eikä kukaan osaa auttaa.
Kiitos jos jaksoitte lukea.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hmm, oletko varma ettei kukaan osaa auttaa vai oletatko vain niin? Oletko käynyt psykiatrin juttusilla?
Anoreksia on sairaus, jossa oma ruumiinkuva on vääristynyt. Siinä ihminen näkee itsensä aivan toisenlaisena kuin on. Toisaalta anorektikko tunnistaa itsensä peilikuvasta, mutta hänen aivonsa rekisteröivät hänen näyttävän lihavalta ja rumalta. Kyseessä on pitkälle mennyt itsetarkkailu, perfektionismi, huono itsetunto ja narsismisuus. Sinulla on pitkälti kyse samankaltaisesta sairaudesta.Pelkkä peiliin tuijottelu ei ole syy sinun sairastumiseesi vaan syyt ovat syvällä sielussasi. Sinulla on saattanut olla pitkään jatkunut ahdistuneisuustila, joka taas on ollut seurausta stressistä ja stressin takana taas jokin ongelma, jota et ole saanut puretuksi.
Anoreksian hoito on pitkäaikaista ja vaativaa terapiahoitoa, jossa edetään askel askeleelta ja pala palalta sekä mileen että kehoon.
Ongelmaasi on lääketieteellinen selitys, mutta itse et itseäsi kykene parantamaan tarvitset samankaltaista psykoterapeuttista hoitoa kuin anoreksian hoidossa, jossa voidaan pureutua niihin syihin mitkä ovat sairautesi saaneet puhkeamaan.
Ensin sinun on lakattava syyttelemästä itseäsi ja uskottava, että sairautesi ei ole yksiselitteinen vaan siihen on ollut vaikuttamassa eri syyt. Sinun on uskottava myöskin, että sairautesi on parannettavissa, mutta sinulla täytyy olla tahtoa yrittää parantua siitä. Mitä enemmän mietit asiaa yksinäsi sen ahdistuneemmaksi tunnet itsesi. Asiasta kertominen ja siihen pureutuvalla hoidolla uskoisin, että löydät oman minuutesi ja uskallat kohdata itsesi ja kaikki itsessäsi olevat asiat.
Etsi ymmärtäväinen psykiatri, joka ei pelkästään tuputa sinulle psyykenlääkkeitä vaan ohjaa ja antaa sinulle neuvoja miten sinun tapauksessasi voidaan edetä. En ole psykiatri, enkä voi antaa mitään diagnoosia enkä voi antaa sinulle mitään muuta neuvoa kuin, että menet rohkeasti alan asiantuntijan juttusille.
Sinun ei tarvitse asiasi kanssa jäädä yksin.
t. lottamari
"Hmm, oletko varma ettei kukaan osaa auttaa vai oletatko vain niin? Oletko käynyt psykiatrin juttusilla?"
Olen käynyt monet vuodet psykiatrien puheilla, mutta kukaan ei oikein tunnu ymmärtävän tätä ongelmaani ja miten auttaa siinä.
Se on totta, että tämä ongelmani on oikeastaan sama kuin anorektikoilla, mutta se ei koske vartaloani vaan kasvojani.
En oikeastaan edes miellä tätä koko asiaa sairaudeksi, minun mielestä vain itse sekoitin aivoni jatkuvalla tarkkailulla ja peiliin lopettamisen katsomisella.
Onhan sekin mahdollista ?
Yritän auttaa sua omalla tavallani, älä tulkitse tätä tylyydeksi vaan rohkaisuksi. Elikkä luin tämän oudon vaivasi ja tuli yhtäkkiä mieleen rohkaista sua näin:
Mitä siitä jos kasvosi muuttuvat! Mene kirjastoon, lainaa kirjoja. Tee itsellesi hyvää ruokaa ja nauti siitä. Nauti kylvyistä, saunasta, hvyästä ruuasta ja levosta. Lue, katso elokuvia. Opiskele. Mitä siitä vaikka sulla olisi kolme naamaa jotka vaihtuvat koko ajan? Entä sitten? Anna olla! Keskity siihen kirjaan, jota luet.
Anna niiden naamojen ihan rauhassa vaihtua! Sinä aikana kun ovat vaihtuneet vaikka pariinkin otteeseen olet saanut jotain SYVÄLLISTÄ ULOTTUVUUTTA elämääsi lukemalla parikin kirjaa. Oikeasti. Peilit helvettiin nyt!
Tarkoitat varmasti, että kun suuntaa ajatuksensa muualle ja lakkaa tarkkailemasta itseään niin ajatukset eivät ole kiinnittyneet jatkuvasti omaan itseen ja kierrä kehää, vaan elämässä pitää olla muutakin. Kyse tosiaan on kaventuneesta elämästä ja mitä enemmän pyörii oman napansa ympärillä, kuten monissa psyykensairauksissa tapahtuu, niin käsitykset muuttuvat, asiat vääristyvät ja jotkut jutut saavat erikoisia mittasuhteita jne..
Vaikka kyse ei ole tässä tapauksessa syömishäiriöstä, niin laitan tämän ortoreksiasta kertovan jutun liitteenä tähän, koska kyse on samanmuotoisesta sairaudesta,- kohtuuttomasta itsensä tarkkailusta, ehkä jonkinlaisesta halusta hallita elämää ja itseä, sekä peloista.
Neuvosi on hyvä, mutta siinä piilee vain se vaara, että kaikki tuo tehdään vain, jotta siitä on hyötyä - ei iloksi ja nautinnoksi. Tosiaan, kannattaa ajattelun sijasta keskittyä toimintaan, tekemiseen ja puuhailuun. Kaikenlainen tekeminen on parasta lääkettä, kunhan se on mielekästä ja virikkeellistä. Liika pohtiminen ja ajattelu voivat joskus sairastuttaa, olisikohan tässäkin tapauksessa käynyt niin?
http://yle.fi/akuutti/arkisto2002/261102_e.htm
Kiitos näistä.
Tästä on aikaa, kun tein tämän keskustelun..
Lottamari, taidat olla ilmeisesti jonkin sortin lääkäri myös?
Miksi ihmisten on niin vaikea uskoa, että ehkä kaikelle ei ole lääketieteellistä selitystä.
Todellakin aiheutin tämän ongelman itse itselleni omalla toimillani, eikä siihen löydy lääketieteellistä selitystä eikä ilmeisesti ratkaisuakaan.
"Kyseessä on pitkälle mennyt itsetarkkailu, perfektionismi, huono itsetunto ja narsismisuus."
Tämän allekirjoitan.
"Pelkkä peiliin tuijottelu ei ole syy sinun sairastumiseesi vaan syyt ovat syvällä sielussasi."
Tätä taas en.
Olin vain ylineuroottinen ja ylikriittinen ja typerä, kun en tullut yhtään ajatelleeksi mitä toimintatavoilani saattaisin saada aikaan.
Miksi kaikkeen pitäisi olla joku vakava psykologinen selitys?
Ei ole kun ei ole.