No niin ystävät hyvät. Kertokaapa, millainen on onnellinen, täysipainoinen, rikas, murheita vailla oleva vanhuus, jonka lopussa häämöttää hyvä ja tuskaton, elämästä kylläinen kuolema?
Vaikka kysymys on vanha, suorastaan ikäloppu, niin ajankohtainen se silti on. Ehkäpä ajankohtaisempi kuin koskaan aiemmin varsinkin, kun lukee ja tarkkailee nykyajan ikäihmisten elämää ja eri kohtaloita. Jos ja kun iäkäs ihminen tai jopa nuorempikin löydetään yksinäisestä luukustaan muumioituneena tai vaippoihin käärittynä, kemikaaleja täyteen lastattuna, sänkynsä pohjaan sidottuna keskitysleirimäisistä olosuhteista, niin joutuu miettimään, että kenen onnellisuudesta ja hyvästä kuolemasta on oikein kysymys. Ei ainakaan edellämainittujen kohdalla. Sen sijaan onnellisuutta saattaa löytyä medikalisaation puolelta, lääketehtailta, yksityisistä terveydenhoito- ja vanhustenhoitobisneksestä, jne.
Sama pätee myös kuoleman kohdalla. Voikohan edellä kuvatuissa olosuhteissa kuolleiden kohdalla puhua hyvästä ja kunniallisesta kuolemasta? Noissa olosuhteissa ihmisiltä viedään viimeinenkin arvokkuus, itsetunto ja kunniakkuus. Miksi meidän ei anneta edes kuolla kunniakkaasti?
Vaikka kysymys on vanha, suorastaan ikäloppu, niin ajankohtainen se silti on. Ehkäpä ajankohtaisempi kuin koskaan aiemmin varsinkin, kun lukee ja tarkkailee nykyajan ikäihmisten elämää ja eri kohtaloita. Jos ja kun iäkäs ihminen tai jopa nuorempikin löydetään yksinäisestä luukustaan muumioituneena tai vaippoihin käärittynä, kemikaaleja täyteen lastattuna, sänkynsä pohjaan sidottuna keskitysleirimäisistä olosuhteista, niin joutuu miettimään, että kenen onnellisuudesta ja hyvästä kuolemasta on oikein kysymys. Ei ainakaan edellämainittujen kohdalla. Sen sijaan onnellisuutta saattaa löytyä medikalisaation puolelta, lääketehtailta, yksityisistä terveydenhoito- ja vanhustenhoitobisneksestä, jne.
Sama pätee myös kuoleman kohdalla. Voikohan edellä kuvatuissa olosuhteissa kuolleiden kohdalla puhua hyvästä ja kunniallisesta kuolemasta? Noissa olosuhteissa ihmisiltä viedään viimeinenkin arvokkuus, itsetunto ja kunniakkuus. Miksi meidän ei anneta edes kuolla kunniakkaasti?
Vastaukset 38
Vanhimmat
Kreikkalainen kuolema on tiettävästi maailman paras. Ouzoa ja backgammonin pelaamista rantakuppilassa. Siitä ajolähtö turvonneella nenällä valkoisille rantakiville päivän päätteeksi. Eläkkeellä olisi hyvä olla.
Eli laitoksista nyt ainakin kannattaa pysytellä pois. Varminta on olla elämättä liian vanhaksi. Tupakoida kannattaa. Se on vapaan kuoleman hinta.
Aika hyvä ajolähtö varsinkin, jos se saadaan sovellettua meidän pohjoisiin olosuhteisiin. Kaikki nimittäin eivät halua/pääse kuolemaan etelän lämpöön.
Enpä usko että soveltaminen on mikään ongelma.
Omaan vanhuuteeni suunnittelen alustavasti kolmea ulottuvuutta.
1. Mahdollisuus kuolla "saappaat jalassa": lenkkipolulla, meloessa tms. Siis hyvin arvokkaasti.
2. Haluan olla kotona mielellään loppuun asti. Tavoittenani on, että minulla on kotona androidirobotti, joka pitää minusta huolen 24/7 periaatteella. Oletan, että se on hyvin mahdollista 20v kuluttua.
3.Aion käyttää kroniikkaa tai vastaavaa aivojeni ja persoonani säilömiseen, jos 1-kohta ei toteudu.
Ei ollenkaan huono suunnitelma. Ehkä sitä voidaan pitää myös insinöörin kuolemansuunnitelmana. Puolestaan kohta kolme antaa viitteitä mahdollisuudesta eräänlaiseen "kuolemattomuuteen". Ainakin jossain mielessä. Mutta jos asiaa tarkastellaan filosofiselta pohjalta, niin onko aivojen ja sitä kautta mahdollisesti persoonan "säilöminen" ollenkaan tarpeellista kuolemattomuutta tavoiteltaessa? Kuolema ja kuolemattomuus saattavat nimittäin olla lähempänä toisiaan kuin uskommekaan.
Usein kuolema ja kuoleminen sekoitetaan toisiinsa. Tosiasiassa ne ovat kaksi eri asiaa. Tämä johtuu siitä, että kuoleminen on kokemuksellinen asia, jota puolestaan kuolema ei ole. Kuolemista tapahtuu ympärillämme kaiken aikaa. Aistiemme infomoimana se on koko ajan läsnä, kuuluen osana omaa kokemusmaailmaamme. Sen sijaan kukaan ei ole kokenut kuolemaa. Kukaan ei ole koskaan kertonut, paitsi metafoorallisesti, että on kuollut. Jos joku esimerkiksi kertoo, että on nähnyt jonkun kuolevan ja heräävän henkiin kertomaan kuoleman kokemuksestaan, niin todistustaakka kaatuu hänen niskoilleen. Sellaista aukotonta todistusta tai todistetta ei ole kuulunut eikä näkynyt, vaikka sitä on aina odotettu.
Tuo ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö joskus tulevaisuudessa sellaista todistetta voisi ilmaantua. Emme kuitenkaan voi tuudittautua tuollaisten tulevaisuuden spekulaatioiden varaan, vaan on elettävä tätä päivää.
Edellämainituista voidaan tietenkin vetää tiettyjä johtopäätelmiä koskien niin kuolemaa, kuolemista, kuin myös kuolemattomuutta, mutta jätettäköön se toiseen kertaan.
Biologisesti katsottuna kuolema on prosessi, ei tapahtumahetki, kynnys tms. Kuolema alkaa kun sydän pysähtyy ja hengitys loppuu, ja jatkuu kunnes prosessi on edennyt niin pitkälle, että prosessi ei enään ole millään keinolla käännettävissä: kehoon varastoitunutta informaatiota on menetetty esim bakteerien toimittaman hajoamisen seurauksena niin paljon, että millään keinolla ei enään voida yksilön elämää palautettua. Peruuttamattoman kuolemisen raja riippuu siis teknologiasta. Se oli 50v sitten aivan erilainen kuin 200v sitten ja nyt aivan eri kuin 50v sitten. Tehohoidon toimenpiteillä on elvytetty henkilöitä, jotka 200v sitten olivat itsestään selvästi lopullisesti kuolleita.
Nämä elvytetyt henkilöt ovat kertoneet kokemuksistaan ja minun mielestäni heidän kokemuksensa eivät oleellisesti eroa siitä, mitä "lopullisesti kuoleva" kokee. Useat näistä elvytetyistä ovat olleet käytännössä aivotoiminnattomia.
Siten tämä ei ole ihan asiallista:
"Sen sijaan kukaan ei ole kokenut kuolemaa. Kukaan ei ole koskaan kertonut, paitsi metafoorallisesti, että on kuollut. Jos joku esimerkiksi kertoo, että on nähnyt jonkun kuolevan ja heräävän henkiin kertomaan kuoleman kokemuksestaan, niin todistustaakka kaatuu hänen niskoilleen."
Kryoniikka perustuu siihen, että kuolemanprosessi keskeytetään pitkäksi aikaa, ehkä kymmeniksi vuosiksi. Palauttaminen on epävarmaa, mutta ei ilman toivoa.
"Ainakin jossain mielessä. Mutta jos asiaa tarkastellaan filosofiselta pohjalta, niin onko aivojen ja sitä kautta mahdollisesti persoonan "säilöminen" ollenkaan tarpeellista kuolemattomuutta tavoiteltaessa? "
En tavoittele kuolemattomuutta. Se on loogisesti kutakuinkin mahdotonta. Tavoittelen persoonallisuuteni elämän jatkamista oleellisesti pidempään kuin vaikkapa 110v, ehkä 1100v, vaikkapa androidikehossa.
Ihan toinen kysymyksensä on sitten aineellinen maailma - kausalisaatio - aika - todellisuuden rakenne. Voisiko olla jotenkin mahdollista, että meidän yksiuloitteinen aikatodellisaatiomme on vain yksinkertainen projektio, varjokuva sellaisesta laajemmasta todellisuudesta, jossa eri meidän ajoissamme eläneet mielet vaikuttavat korkeammissa ajan ja kausaliteetin tasoissa, joista meillä ei ole ymmärrystä, ajattomina, "kuolemattomina". En väitä, en tiedä.
Mitenkäs itse kerroin vanhemmille jos kuolen: haluan sellaisen köyhän amerikkalaisen lännenarkun joka on vaan naulattu kasaan laudoista.
Fysikalismin kielellä esittämäsi kuolemisen kuvaukset ovat selkeää ja ymmärrettävää teksitä. Allekirjoitan sen täysin, eikä minulla ole siihen lisättävää. Mutta rajapinta tulee vastaan aivokuolleiden ja zombien kohdalla. Aivokuollut on jo periaatteessa kuollut, sillä tajunta ja tietoisuus ovat hänet jättäneet ja hänen kokemustensa kaari on siten täyttynyt, eikä hän enää koe kuolemista. Useissa tapauksissa myös hänen kokemisen välineet, eli aistielimet ja hermoverkosto on lamautunut.
Ns. kuoleman läheiset kokemukset, joita julkisuudessa on viljelty laajasti, ovat epävarmoja todisteita siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Vaikka sydän on pysähtynyt, kestää eri pituisia aikoja, ennenkuin henkilö on todella peruuttamattomasti kuollut. Lisäksi lääkäritkin ovat erehtyväisiä. On kuultu lukuisia tarinoita potilaista, jotka lääkäri on todennut kuolleeksi, mutta nämä ovatkin hetken kuluttua lähteneet lätkimään.
Mainittu rajapinta on myös alue, jossa biologian ja fysikalismin alueelta siirrytään mentalismin puolelle. Samalla meidän on vaihdettava fysikalismin kielemme mentalismin kielelle.
"Mainittu rajapinta on myös alue, jossa biologian ja fysikalismin alueelta siirrytään mentalismin puolelle. Samalla meidän on vaihdettava fysikalismin kielemme mentalismin kielelle."
Olisi kiva kuulla tästä lisää. Minkälainen on ontologia rajan toisella, fysikalismin puolella, ja minkälainen se on siellä mentalismin puolella. Miten ne eroavat ja miksi?
Kuten aiemmin totesin, kuolemaa ei koeta, joten sitä ei kokemuksellisessa mielessä ole olemassa muuta kuin kielikuvana. Kuoleminen, jota tapahtuu aina syntymästä lähtien, tarkoittaa sitä, että kokemisen välineet tuhoutuvat kokijan mukana. "Kuolema" on siis tuhoutumisen (ja uudistumisen) päätepiste. Juuri se, että tuhoutumista tapahtuu uudistumista vähemmin, mahdollistaa elämän. Näin ollen rajan toisella puolella ei ole sen enempää kokijaa kuin koettavaakaan. Ja vaikka olisikin, niin mitään varmuutta siitä ei ole. Jos kuitenkin siitä halutaan jotain mainita, niin ainakin fysikalistinen terminologia vaikuttaa aika ontolta.
Todettakoon kertauksena, että fysikalismismin mukaan ainoa olemassa oleva substanssi on materiaalinen. Ajatuksen taustana on, että myös mieli on osa materiaalista tai fyysistä maailmaa. Ongelmana tuossa ajatuksessa on kuitenkin se, että mieli näyttää sisältävän piirteitä, joita millään muilla materiaalisilla kohteilla ei ole. Selviytyäkseen tuosta ongelmasta, fysikalistit ryhtyvät puhumaan mielen intentionaalisuudesta ja laadullisista ominaisuuksista, aivan kuin mieli olisi sittenkin kaikkea muuta kuin fyysinen substanssi.
Vastaavasti idealistit lähtevät siitä, että ainoa olemassa oleva substanssi on mentaalinen. Kyseistä ajatussuuntausta edusti mm. George Berkeley. Varsinkin äärimentalistien mukaan myös materia on "henkeä", vaikkakin tiivistynyttä sellaista. Myös idealistit saattavat syyllistyä puhumaan mentalismistaan fysikalimin termein, jolloin joutuu miettimään, kummalla puolella "rajaa" he mahtavat oikein liikkua.
Arkielämän tasolla fysikalismin aluetta ovat esimerkiksi "halut" ja niihin liittyvät asiat. Puolestaan hedonismi on tyypillistä mentalismia.
En vieläkään ole samaa mieltä siitä, että "kuolemaa ei koeta". Olen aivan varma, että se on merkittävä kokemus.
En ole fysikalisti. Minä oletan, että fysikaalinen todellisuus on aineettoman todellisuuden ilmentymää. Aineeton todellisuus, sanotaan nyt vaikka keskenään viestivät tila-automaatit, luo toiminnallaan aineellisen todellisuuden. Perimmäinen todellisuus on aineetonta, aktiivista informaatiota, kutsutaaan sitä nyt vaikka mentaalisuudeksi.
Berkleyn ajattelu edelsi simulaatioargumenttiä, hän ilmeisesti olisi sen hyväksynyt.
"Ongelmana tuossa ajatuksessa on kuitenkin se, että mieli näyttää sisältävän piirteitä, joita millään muilla materiaalisilla kohteilla ei ole."
En näe tuossa suurta ongelmaa. Ainoa tuntemani tämän tyyppinen "ongelma" ovat kvaaliat, enkä ole ihan varma, ovatko ne edes ongelmia. Niiden olemassaolo perustuu niin vahvasti itsetarkkailuun, joka ei ole kovin luotettava metodi rekursiivisistä mekanismeistään johtuen.
"Myös idealistit saattavat syyllistyä puhumaan mentalismistaan fysikalimin termein.."
Ei sillä väliä, kunhan ajatusrakennelmat ovat loogisesti ristiriidattomia. Termiä merkittävämpi on sen tarkoite, miten termi määritellään muiden käsitteiden suhteen.
Mistähän tuon "kuoleman kokemisen" varmuus mahtaa syntyä? Ymmärtääkseni itse et ole kokenut kuolemaa, jolloin jäljelle jää jonkin toisen kuoleman kokemus. Ns. kuoleman rajakokemukset, joihin olen aiemmin viitannut, eivät mielestäni ole todistusvoimaisia. En myöskään usko mihinkään meediohöpötyksiin.
Väität edelleen, että aineeton vaikuttaa jotenkin aineelliseen ja päinvastoin. Et kuitenkaan selitä, miten tuo vuorovaikutus syntyy. Onko kyseessä kausaalisuhde, vai jonkin välittäjämekanismin aikaansaannos? Entä miten aineeton luo aineellisen? Jos et pysty selittämään noita kysymyksiä, ainoaksi johtopäätelmäksi jää, että kyseessä on vain ja ainoastaan voimakas ja syvä usko. Lisäksi, se jos mikä, johtaa vakaviin loogisiin ristiriitoihin.
En ymmärrä, mikä siinä on epäselvää! On tietysti erilaisia kuolemia. Jos kuolee esim räjähtämällä yllättäen palasiksi, siinä ei ole paljon kokemista. Jos sen sijaan kuolema on se tavallisin, sairasvuotella sydän pysähtyy, prosessi on melko pitkä, useita minuutteja. Siinä ehtii kokea aika paljon. Miksi tehohoidossa akuutista sydänpysähdyksestä elvytettyjen kertomukset kokemuksesta eivät olisi verrannollisia niiden kokemuksiin, joita ei elvytetä? Kerro!
"Väität edelleen, että aineeton vaikuttaa jotenkin aineelliseen ja päinvastoin. Et kuitenkaan selitä, miten tuo vuorovaikutus syntyy."
Ei se mene noin. Tila-avaruus, aika, luonnonvoimat, massa jne ovat keskenään kommunikoivaa (myös matemaattisesti mallinnettavaa, ehkä aikanaan) informaatiota, joka toiminnallaan luo aineen, ilmenee aineena ja avaruutena, ei "vaikuta aineeseen". Aine ja avaruus ovat informaatioprosessien ilmentymää.
http://en.wikipedia.org/wiki/Calculating_Space
Tietysti tämä on spekulaatiota, kuten kaikki muukin tällä tasolla, siihen asti kunnes meillä on "Kaiken Teoria".
http://en.wikipedia.org/wiki/Theory_of_everything
Samaa spekulaatiota on fysikalismi (tai paremmin "materialismi", minun käsitykseni on mielestäni "fysikalistinen", vaikkei se olekaan "materialismia"). Fysikalismikaan ei voi selittää tila-avaruuden, aineellisten hiukkasten, kvanttien ja luonnonvoimien suhdetta muuten kuin joiltakin osin, vajavaisesti (nykyinen fysiikka ja kosmologia) jättäen paljon avoimeksi.
Mutta minusta tuntuu primitiiviseltä, abstraktin ajattelun ja intuition kehittymättömyydeltä lopettaa maailmankuvallinen ajattelu "konkreettisen materialismin" tasolle.
Sotket edelleen kuolemisen ja kuoleman toisiinsa. Kuoleminen koetaan, mutta kuolemaa ei. Sairasvuoteella "kuoleva" ei ole vielä missään vaiheessa kuollut, ainakaan niin kauan, kun hänet pystytään jotenkin elvyttämään. Vasta kun pitkällisetkään elvytystoimet eivät tehoa ja kun tietyt kliiniset tutkimukset on tehty, voidaan potilas todeta kuolleeksi.
Olisi mielenkiintoista tietää, miten saadaan selville niiden kokemukset, joita ei elvytetä? Ovatko he sittenkin jotenkin eläviä ja siten kykeneviä kertomaan kokemuksiaan? Tai ehkäpä seurusteletkin kuolleiden kanssa?
"Tila-avaruus, aika, luonnonvoimat, massa jne ovat keskenään kommunikoivaa (myös matemaattisesti mallinnettavaa, ehkä aikanaan) informaatiota, joka toiminnallaan luo aineen, ilmenee aineena ja avaruutena, ei "vaikuta aineeseen". Aine ja avaruus ovat informaatioprosessin ilmentymää."
Huh, huh, taidat ylittää itsesi. En ole väittänytkään, etteikö materia voi kommunikoida keskenään, tai sitä, etteikö yksi aine vaikuta toiseen aineeseen. Sitä se nimenomaan tekee. Kaikki mainitsemasi entiteetit nimittäin ovat fysikaalisia ja siten materiaalisia ja aineellisia. Myös mainitsemasi "informaatio" on sitä.
Se, että luokittelet osan ainetta aineettomaksi ei ratkaise dualistista, sen enempää kuin hengen ja aineen monististikaan vuorovaikutusongelmaa.
En sotke, käytän sanoja vaan eri tavalla kuin sinä. Meillä on keskenään vaikeasti yhteensovitettavat paradigmat. Sanojen merkitys == niiden käyttö.
Mielestäni käsitteesi "kuolema" erotuksena "kuolemisesta" on turha käsite, jolla ei ole selkeää vastinetta reaalimaailmassa. Ei ole olemassa biologisesti määriteltävää tapahtumaa "kuolema" erotuksena prosessista jonka nimeksi hyväksyt (ilmeisesti) "kuolemisen".
Viikon huoneenlämpötilassa maannut vainaja on varmasti kuollut, mutta emme voi sinun määritelmälläsi sanoa koska "kuolema" tapahtui, vaikka tietäisimme tarkan kellonajan, koska tulevan vainajan sydän lakkasi lyömästä. Kun lääketieteellinen teknologia kehityy, niin yhä myöhempien vaiheiden kuolemisprosessi on mahdollista kääntää. Kuoleminen koetaan, "kuolemaa" ei, koska sitä ei edes voi määritellä.
"Olisi mielenkiintoista tietää, miten saadaan selville niiden kokemukset, joita ei elvytetä? Ovatko he sittenkin jotenkin eläviä ja siten kykeneviä kertomaan kokemuksiaan? Tai ehkäpä seurusteletkin kuolleiden kanssa? "
Tuo on täysin asiatonta. Ajattelutapasi lienee todella kaukana lääketieteen reaaliteeteistä.
"Kaikki mainitsemasi entiteetit nimittäin ovat fysikaalisia ja siten materiaalisia ja aineellisia. Myös mainitsemasi "informaatio" on sitä."
Minun paradigmassani bitti ei taatusti ole aineellinen käsite. Siellä ei myöskään ole "hengen ja aineen vuorovaikutusongelmaa". SUMO-ontologia ( http://virtual.cvut.cz/kifb/en/toc/229.html ) määrittelee aineellisen ( "phusical" ) sellaiseksi, jolla on sijainti ajassa ja avaruudessa. Kaikki muu kuuluu "abstract" puuhun, siten myös kaikki se, mitä minä pidän informaationa. "Prosessi" kuuluu aineelliseen, mutta luonnollisesti vain, jos prosessilla on aika ja paikka. Jos prosessi sen sijaan luo ajan ja paikan, kuten esimerkikisi simulaatioprosessi, sillä ei ole paikkaa siinä todellisuudessa, jonka se luo.
Mutta ihan selvästi nämä asiat sliippaavat kaukaa sinun paradigmastasi, joka ei oikein kuulu "kyberaikakauden" käsitteistöön.
Jos nyt ajatusharjoituksena kuitenkin yrittäisit tutustua simulaatioargumenttiin ja miettisit, että jos se edustaisi totuutta, edes mahdollisuutena, miten se asettuisi "hengen ja aineen vuorovaikutusongelmaan". Berkley sulattaisi asian varmasti helposti.
http://cow.neondragon.net/stuff/simulation/
Vaikeat kysymykset on tietenkin helppo sivuuttaa leimaamalla ne asiattomiksi. Itse en kuitenkaan toimi siten, vaan pyrin löytämään niihin järkevän ratkaisun. En ole myöskään samaa mieltä siitä, että sanojen merkitys olisi niiden käyttö. Sen sijaan seuraan Wittgensteinin viitoittamaa tietä, jonka mukaan "vain tosiseikat voivat ilmaista merkityssisällön, joukko nimiä ei voi sitä tehdä". Sanoilla ja lauseilla on merkityssisältöä vain silloin kun ne vastaavat sitä kohdetta, mihin ne viittaavat. Jos tunnet hiukkaakaan filosofiaa, niin pannet merkille, että kyse on totuuden korrespondenssiteoriasta. Toisessa totuusteoriassa nimeltään "koherenssiteoria", puolestaan eri lauseita ja lausejoukkoja verrataan toisiinsa.
Insinöörille "kuolema" saattaa olla turhanaikainen ja merkityksetön käsite, mutta filosofille ei. Mutta niinhän sitä sanotaan, että mikään ei ole niin viisas kuin ihminen, paitsi....." No, antaa olla.
Bittien, virtuaalitodellisuuden ja informaation suhteen materialistit saattavat olla kanssasi hieman toista mieltä. Heille nuo käsitteet merkitsevät aineen aaltoliikettä, sähköisiä impulsseja, kemiallisia reaktioita, hermoärsykkeitä ja aivosynapsien soittoa. Mitä tulee mainitsemaasi "kyberaikakauteen", niin minulle se merkitsee pelkästään mukavaa ajanvietettä fiktiivisten ajatusleikkien parissa. Mitään syvempää merkitystä sillä ei minulle ole..
Aivan pakko kertoa teille totuus: kuolemaa ei ole, on vain vapautus tästä kehosta jonka vankeja olemme. Vaivamme tai terveytemme olemme itse ansainneet teoillamme muille eläville. Olemme iankaikkista voimaa muodossa tahi toisessa. Luonnossa kun on tapana kaiken kasvavan syntyä uudelleen, kuin ruoho pitkän talven jälkeen aina uudelleen vehreytyy. Liika kehitys on johtanut siihen, jottemme tiedä mitä luonnollisesti olemme. Ja siksi olemme alkaneet käyttäytyä luonnottomasti.
Me kuolemme. Jos meistä jotain jää eloon, se olisi hyvä löytää jo elämän aikana.
Poistat tuon varan eli rahan tuosta yhtälöstä niin toimii.
Mitä hittoa sitä välittämään kunniasta?
Kuoleman jälkeen ei ole mitään mitä minä koen, joten on ihan sama mitä ihmiset ajattelevat minusta.
Koska kukaan ei ole päättänyt syntyä tänne ja liittyä tähän yhteiskuntaan, niin minusta kaikilla pitäisi olla oikeus armomurhata itsensä valtioavusteisesti jos niin haluaa. Mutta eihän tämmöinen käy laatuun, koska se viestisi yhteiskunnan vakavista epäkohdista.
Vastaus alkuperäiseen kysymykseen: abortti.
Mitäpä siitä kunniasta välittämään, jos ei välitä hyvinvoinnista ja hyvästä elämästä? Todellisuus on kuitenkin toinen. Jokainen tavoittelee hyvinvointia ja hyvää elämää, johon myös kunniallisuus kuuluu yhtenä sen osatekijänä. Arvostukset ja keinot vain vaihtelevat. Mikä yhdelle on hyvinvointia, saattaa toiselle merkitä pahoinvointia.
Kukaan ei todellakaan ole päättänyt syntyä tänne, mutta syntyminen saattaa silti tiettyjen olosuhteiden ja sattumien vallitessa olla pakollista, jopa välttämätöntä. Tietyistä vastuista ja velvollisuuksista kieltäytymistä ei voi siis perustella ainakaan sillä, että ei ole kyennyt valitsemaan syntymisen ja syntymättömyyden, sen enempää kuin eri vanhempiaankaan tai yhteiskuntien välillä. Liioin liittymistä ihmiskuntaan ja yhteiskuntaan ei voida valita, siitä pitää huolen perinnölliset ja kulttuurilliset tekijät. Noita asioita et voi myöskään koskaan paeta. Minne ikinä menetkin ne seuraavat sinua takiaisten tavoin.
Mutta edellisistä päätelmistä seuraa, että yhteiskunta jäsenineen ei voi kieltäytyä sinuun liittyvistä vastuista ja velvollisuuksista ainakaan vetoamalla siihen, että he eivät ole valinneet juuri sinua syntymään tähän maailmaan. Menneisyys on lukkoon lyöty. Menneisyydessä tehdyjen valintojen seurauksena on vääjäämättä muotoutunut kaikista mahdollisista maailmoista juuri tämä maailma. Jos menneisyydessä olisi valittu vähänkin toisin kaikkine sattumineen ja välttämättömyyksineen, olisi toteutunut tämän maailman sijaan jokin toinen maailma. Tuo maailma ei olisi ehkä sisältänyt meitä lainkaan, vaan sen olisi kansoittanut aivan toiset ihmiset. Sitä me emme voi kuitenkaan varmasti tietää, koska asiat menivät niinkuin ne menivät.
Tiettyjen olosuhteiden vallitessa eutanasialle ei ole sen enempää juridista kuin moraalistakaan estettä. Kuollutta ei voida enää rangaista, ja kuolleelle kohdistettu eettinen paheksuntakin on pelkkää kaksinaismoralistista moralisointia.
Palkkatappajan viimeiset sanat ennen kuolemaa: Kiitos Jumala, elämästä, nyt olen tehnyt kaiken mitä voin, ja voin itsekin kuolla.
vanhoja sieluja nuoruudessaan. Voin vannoa, että olisin valmis kuolemaan nyt ja heti, alle 30v. Tiedän jo kaiken, olen tuntenut jo kaikkea, kaiken saavuttanut (mitä olen omalta itseltäni ikinä halunnut ja enemmänkin olen saanut), kaiken kuvitellut ja päätellyt ja sen todennut, että jälkipolvea en tänne synnytä! Niin paskana on tulevaisuus. Sinänsä paska tuuri minulla on ollut, että nuorena olen kaikki läheiset menettänyt kuolemaan ja olen siis aivan yksin. Huvin vuoksi olisi aina kannattanut elää, niin kauan kuin on parasta seuraa.
kerron tässä sekaan oman uskomukseni:
kuolemaa ei ole ollenkaan. minulla on oma timantti-filosofiani.
tulemme tänne maankamaralle raakatimantteina, vastoinkäymiset ja ongelmat hiovat siitä muutaman sivun kauniin sileäksi.
jos ikäni ei riitä sen täydelliseen hiomiseen, joudun tulemaan tänne uudestaan.
jos elän ns. hyvän ja reilun elämän, saan taas monta sivua hiottua kuntoon.
vasta sitten, kun olen täysin valmis timantti, pääsen sinne loputtomaan hyvään oloon, josta ei enää tarvitse tulla takaisin. Hän on siellä odottamassa.
siihen voi mennä vaikka tuhat elämää, se on itsestäni kiinni.
vasta sitten, kun löysin tämän teorian, sain oman rauhani. en pelkää kuolemaa ja säälin raukkoja ihmisiä, jotka tekevät ilkeyksiä ja epäreiluja asioita. se on heidän valintansa.
pelkään ainoastaan kipua, sen myönnän ja toivon lähteväni ilman suuria tuskia. itse kuolema on minulla alku, päätän pitkälle itse millainen se on.
se, kuinka vanhuksia kohdellaan vanhainkodeissa, on usein ala-arvoista.
hehän rakensivat tämän maan ja maksoivat veronsa.
toivon pystyväni elää omassa kodissa loppuun asti, otan vaikka halvan kotihoitajan vinkuintiasta.
unohdin vielä jotakin tärkeää....
ei voi lähteä, jos on jotakin hampaankolossa....... täytyy ensin tehdä rauha itsensä ja muiden kanssa, kaikki maailman rauhanneuvottelut lähtevät meistä itsestämme.
Jos yhteiskunta olisi hyvä ja inhimillinen (mitä se ei toistaiseksi ole), arvokas ja tuskaton kuolema olisi kansalaisille itsestään selvä perusoikeus.
Hyvä yhteiskunta pitäisi yllä laitoksia, joissa ihmiset elämään väsyttyään saisivat kohdata kuoleman ylväästi, tuskattomasti ja rauhallisesti joko oman käden kautta tai ammattilaisten avustamana.
Oikeus päättää elämästään (itsemurha) on tietenkin nytkin jokaisella, mutta sitäkään oikeutta ei kunnioiteta kylliksi ja eutanasiaa suorastaan kammoksutaan.
Harkittu itsemurha tai ammattimainen kuolinapu ovat toivottomassa elämän tilanteessa ne inhimillisesti oikeat ratkaisut. Tehottomilla hoidoilla rääkkääminen ja keinotekoinen elämän jatkaminen on kiduttamista ja moraalitonta.
Kuolema on kotiinpaluu. Kuollessaan ihminen pääsee takaisin siihen olotilaan, jonka parhaiten osaa. Hän osaa ja tuntee sen, koska on tehnyt sitä (siis ollut olematta tässä tuntemassamme olotilassa) jo yhden ikuisuuden. Tai nykytieteen mukaan ainakin 15 miljardia vuotta. Kyllä siinä ajassa jo kotiutuu ja tottuu ihan eri tavalla kun vaivaisessa 75 vuodessa...
Elämässään ja minuudessaan ihminen on vain hämmentynyt vierailija, eikä tunne oloaan täysin kotoisaksi koskaan. Muiden ihmisten seurassa hän ei uskalla eikä osaa olla oma itsensä, vaan teeskentelee aina jotakin ja maailmankaikkeutta äärettömänä tai "luomakuntaa" suppeampana ympäristönään hän pelkää ja vierastaa.
Vai oletteko muka joskus tavanneet ihmisen, joka on täysin sinut itsensä, elämänsä ja ympäristönsä kanssa? Eikö suurin osa ihmisistä ole hiukan "hukassa" aina? Tähän "hukassa" olemisen tunteeseen iskevät sitten uskonnot ja lupaavat ikuista rauhaa väräjävälle sielulle. Mutta hartainkin uskovainen tietää syvällä mielensä sopukassa, että soopaa mitä soopaa. Ja tämä tieto palauttaa vierauden tunteen. Vain vierailija tarvitsee oppaita, kotiväki ei. Ihminen on vierailija.
Tuomaan evankeliumissa (joka ei ole mukana Raamatussa, mutta on yhtä autenttinen kuin neljä muutakin evankeliumia) kerrotaan Jeesuksen sanoneen opetuslapsilleen, kun nämä kyselivät loppuaan (kuoleman jälkeistä aikaa):
- Oletteko selvittäneet alun, kun jo loppua kyselette?
Tokaisusta päätellen Jeesusta selvästi vi****ti opetuslasten typeryys.
Jeesuksen suuhun laitettu tokaisu paljastaa yhden kummallisuuden, joka liittyy ihmisten ajatuksiin elämästä: Melkein kaikki ajattelevat, kuvittelevat, toivovat tai pelkäävät jollakin tavoin kuoleman jälkeistä olotilaansa. Miksi juuri kukaan ei ole kiinnostunut olotilastaan ENNEN SYNTYMÄÄ? Minusta se on paljon mielenkiintoisempi pohdinnan kohde. Jos selvitän sen, tiedän mistä olen tullut (missä on kotini) ja minne palaan.
Kyse on arvoista, eli hyvästä ja hyvyydestä. Koska arvot ovat subjektiivisia, jokaisella on oma käsityksensä niin hyvästä kuin hyvyydestäkin. Edellä olet esittänyt omat käsityksesi hyvästä ja hyvästä elämästä. Toiset saattavat allekirjoittaa ne, toiset eivät. Arvot eivät siis ole yleispäteviä ja koska eivät ole, yhteisistä ja yleispätevistä arvoista tulee sopia. Ellei niin tehdä, seuraa pelkkää kaaosta. Arvojen nimissä järjestäytynyneessä yhteiskunnassa sovitaan mm. laillisuuden ja laittomuuden, sekä moraalisuuden ja moraalittomuuden rajoista. Niitä puolestaan ns. kulttuurirelitivismi ohjaa voimakkaasti.
Kulttuurirelitivismi puolestaan pitää sisällään niin uskonnollisia, poliittisia, kuin myös perinteen vaikutuksia. Menneinä aikoina, ja ehkä jossain määrin nykyäänkin, itämaisissa kulttuureissa mm. kasvojen menettämisen jälkeen ainoa kunniakas teko oli harakiri. Läntisessä maailmassa kunnia palautettiin kaksintaisteluin.
Kulttuuriretivismi vaikuttaa suuresti myös käsityksiin abortista ja eutanasiasta. Joissain yhteiskunnissa ne on laillistettu, toisissa ei. Poliittisten ja uskonnollisten syiden lisäksi noihin kysymyksiin vaikuttavat ennen kaikkea asenteet ja ennakkoluulot. Uskonnollisissa piireissä "elämän pyhyydestä" pidetään kiinni viimeiseen asti. Se ei kuitenkaan ole estänyt noita piirejä siunaamasta vaikkapa uskon sotia massateurastuksineen. Lääkärit puolestaan on velvollistettu pitämään potilasta hengissä viimeiseen asti keinoista välittämättä. Vaikuttaa siltä, että tuossa touhussa järjen käyttö on joskus kokonaan kielletty.
Uskontojen suhteen olet pitkälti oikeassa. Mielestäni uskonto ja usko pitää erottaa toisistaan. Uskonto on puhtaasti valtainstituutio, kirkkoineen, kappeleineen, seurakuntineen. Niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä autenttisen uskon kanssa. Useimmiten uskonnot on valjastettu pelkästään alistamisen ja vallankäytön välineiksi. Jos etsitään autenttista ja todellista uskoa, niin sitä saattaisi edustaa ehkä lähimmin Kierkegaard.
Aivan. Ikävä kyllä arvot - ei aivot - määrittelevät hyvän ja pahan, moraalin ja moraalittomuuden. Juuri tästä syystä ihmisten luoma maailma on niin kuin on.
Arvot ovat syntyneet enimmäkseen uskontojen julistaman hölynpölyn pohjalta. Melkein mikä tahansa puoliperverssi ajatuskyhäelmä on soveltunut arvoperustaksi, jos se on esitetty riittävän auktoriteetin omaavalta uskonnolliselta taholta. Tästä (ja vallahimosta) johtuvat kaikki massamurhat, joita uskontojen nimissä on tehty. Tästä johtuvat itsemurhapommitukset, terrorismi, ja suvaitsemattomuus.
Moraaliohjeekseen ihminen tarvitsee vain yhden ainoan periaatteen:
"Tee toiselle se, mitä toivot hänen tekevän sinulle".
Tai sama kieltomuotoisena:
"Älä tee toiselle sitä, mitä et toivo itsellesi tehtävän".
Aivan. Kultaisesta säännöstähän siinä on kysymys.
Kaikki mitä tuohon lisätään on turhaa höpinää ja selittelyä ja ainoastaan monimutkaistaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä tarvittavaa moraaliohjeistusta.
Esimerkiksi Raamatun kymmenen käskyä ovat varsinaista tyhjänpäiväistä itsestään selvyyksien jauhamista, harhaanjohtamista ja skeidapuhetta. Koraanin opetukset ja islamin hadithit ylittävät typeryydessään vielä raamatunkin käskyt.
"Jos se valo mikä teissä on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeyden määrä?!"
Toistan: JOS kultainen sääntö on ymmärretty ja sisäistetty, ihminen ei tarvitse muuta moraaliohjeistusta suhteissaan kanssaeläjiinsä.
Moninmutkaiset, perverssit oppirakennelmat, joita uskonnoiksi kutsutaan, ovat papiston aikaansaamia tekeleitä. Papit (jotka ovat maailman syöpä) haluavat tehdä yksinkertaisista asioista monimutkaisia tehdäkseen itsensä tärkeiksi. Siitä johtuu kaikki se moraalinen hämmennys ja eksytys, joka maailmassa vallitsee.
Kierkegaardin ajatuksiin en ole vielä riittävän syvästi paneutunut, mutta teen sen. Kiitos vihjeestä.
Tuo mainitsemasi "kultainen sääntö" toimii kyllä monissa arkielämän tilanteissa. Toisaalta tuo sääntö perustuu oletukseen, että jokainen haluaa itselleen vain ja ainoastaan hyvää. Mutta entä jos tuo toinen haluaakin itselleen pelkkää pahaa ja sitä saadakseen tekee pahaa toisille? Esimerkkinä vaikkapa masokistit. Pitäisikö meidän siinäkin tapauksessa noudattaa tuota sääntöä?
Vaikuttaa siltä, että kultainen sääntö toimii vain ja ainoastaan tietyissä rauhallisen ja normaalin elämän tilanteissa. Muissa tilanteissa säännöllä saattaa olla vähemmän käyttöä.
Ei kukaan halua itselleen pahaa. Jokainen, se masokistikin, haluaa itselleen aina hyvää. Hänelle "paha" on hyvää. Ihminen tavoittelee vain hyvää (nautintoja, asemaa, valtaa, taivasta...). JOKAINEN ihmisen toimista tähtää vain itsekkääseen hyvään. Jokaisella on myös oikeus tavoitella omaa hyväänsä kaikin mahdollisin keinoin, jos HUOM! ei loukkaa tavoitellessaan kultaista sääntöä. Tuo masokisti esimerkkisi on jo NIIIIIIN keksitty ja tekonokkela, etten viitsi siihen edes tarkemmin paneutua.
Kultainen sääntö kieltomuotoineen toimii aina. Kaikissa kuviteltavissa ihmisten välisissä tilanteissa ja suhteissa. Jos kaikki noudattaisivat sitä, olisi V AIN noita normaaleja ja rauhallisia tilanteita. Ihmisten ja ihmisryhmien väliset tilanteet ovat epänormaaleja ja rauhattomia ainoastaan silloin, kun jonkun tai joidenkin itsekkyys kasvaa niin suureksi, ettei hän (he) noudata kultaista sääntöä.
Hyvä huomio, että jokainen tavoittelee vain hyvää. Samalla olet oivaltanut, miten subjektiivinen asia "arvo" on. Siten joillekkin "hyvä" on pahaa ja vastaavasti "paha" voi merkitä joillekkin hyvää.
Mutta jos kaikki pyrkivät itsekkäästi hyvään, niin eikö silloin "itsekkyyskin" ole hyvää. Kuitenkaan kultaisen säännön mukaan ei saisi olla lainkaan itsekäs. Ristiriita syntyy siitä, että itsekkyys on egoistista ja epäitsekkyys altruistista. ÄÄri-ilmiöinä molemmat toimet johtavat kaikkeen muuhun kuin hyvään.
Arvoista vielä sen verran, että uskonnon, joka luetaan mystiikkaan kuuluvaksi, arvojen lähteinä toimivat myös naturalismi, humanismi, sekä utilismi. Nykyajan arvojen lähteenä toimii ennen kaikkea hyötyyn pohjautuva utilismi.
Tosin arkielämässä noiden arvolähteiden väliltä löytyy monia eri variaatioita. Esimerkiksi utilismista voidaan löytää myös humanistisia piirteitä. Vielä enemmän yhtäläisyyksiä ilmenee mystiikan ja naturalismin välillä, kaikkine uskonnon harjoituksineen, luonnonhenkien palvomisineen ja puiden halaamisineen.
" Samalla olet oivaltanut, miten subjektiivinen asia "arvo" on"
Arvot ovat valintaa, ei sen kummempaa. "Arvoissa" ei ole mitään jumalallista tai mystisen ylimaallista. Tietyt ihmisryhmät (kulttuurit, alakulttuurit, heimot, kansat) valitsevat itselleen (usein tiedostamattaan) arvot, joihin he käytöksensä ja ideologiansa perustavat. Arvot ovat AINA perustaltaan itsekkäitä. Niillä pyritään ajamaan arvot sisäistäneen ryhmän ja siihen kuuluvien yksilöiden OMIA etuja. Jos tämä etujen ajaminen tapahtuukin joskus näennäisesti "lähimmäisen rakkauden" hengessä, niin se ei muuta itsekästä lähtökohtaa mikiskään.
" Kuitenkaan kultaisen säännön mukaan ei saisi olla lainkaan itsekäs."
Missä kohtaa kultaisessa säännössä noin sanotaan? Kultainen sääntö perustuu pohjimmiltaaan tietenkin itsekkyyteen. Eikö se ole itsestään selvää?
Ihminen itsekkäästi alitajunnassaan pelkää, että juuri hänelle, kaikkeuden tärkeimmälle oliolle, joku voisi tehdä pahaa. Estääkseen tämän pahan tapahtumisen, hän on kehittänyt ykleismaailmallisen käyttäytymiskoodin:
"Kun pelkään, että sinä voisit muuten tehdä pahaa minulle, niin yritän itse käyttäytyä sinua kohtaan, niin, ettet ainakaan käytöksestäni provosoituisi."
Kultainen sääntö ei siis ole jumalallisen moraalin tai ylivertaisen älyn tuotoksia, vaan yksinkertaisesti pragmaattinen käytösohje, mitä noudattamalla kaikki ihmisten väliset konfliktit jo ennalta vältettäisiin.
Todellista altruimia ei tietenkään (tietoisesti suoritettuna) ole olemassa. Epäitsekkäimmätkin teot paljastuvat lähtökohdiltaan AINA itsekkäiksi. Olkoon esimerkkinä vaikkapa arvostetun Äiti Teresan työ Intian katulasten parissa.
Äiti Teresan käytökselle voi heti nähdä ainakin kaksi itsekästä lähtökohtaa:
1. Laupeuden työllään hän uskoi lunastavansa OMAN taivaspaikkansa.
2. Mielensä rakenteen vuoksi hän kärsi nähdessään kurjia katulapsia.
Hän valitsi kahdesta kärsimyksestä pienemmän: auttamalla näitä lapsia hän ITSE kärsi VÄHEMMÄN näden lasten vuoksi, kuin jos olisi jättänyt auttamatta.
Silkka itsekkyys siis sai Äiti Teresan tekemään mittavasti hyvää.
Onko sitten ilman itsekkyyttä tapahtuvaa auttamista lainkaan? On toki.
Se vain tapahtuu aina ilman egon mukana oloa, huomaamatta siis.
Esimerkki:
Tuet epävarmasti astuvaa vanhusta rullaportaissa vaistomaisesti ilman pyyntöä ja estät häntä kaatumasta. Et ajattele koko asiaa sen enempää, vaan jatkat matkaa. SIINÄ oli taivas ja rakkaus läsnä. Miksi ne olivat läsnä? Koska ego oli hetken poissa. Jos ego on, rakkautta ei ole.
Mutta kun todellisuus vaan on toisin, Vaikka kuinka toiveittesi mukaan (olkoon ne sitten itsekkäitä tai ei), toimit siten kuin haluaisit toisten toimivan itseäsi kohtaan, niin tulos on vähintään epävarma. Posken kääntäminen saattaa jopa provosoida lisää toista osapuolta toimimaan toiveiden vastaisesti. Liioin et ole huomioinut ns. onnellisuusparadoksia. Sen mukaan kiihkeä ja itsekäs hyvän tai onnellisuuden tavoittelu usein kääntyykin itseään vastaan, jolloin onellisuus pikemmin laskee. Näin on tainnut käydä monen auttajan kohdalla.
Kultainen sääntö on näin ollen muodollinen moraaliperiaate, jossa teon arvo lepää seurausten sijaan itse teossa. Mutta entäpä, kuten edellisessä kappaleessa totean, kultaisen säännön noudattaminen tuottaakin huonoja seurauksia? Pitäisikö siitä silloin luopua? Tekojen (tai tekemättömyyden), seurauksilla on siis merkitystä ainakin minun filosofiassani.
Posken kääntämisessä ei yleensä ole mitään järkeä. Viisaampaa on läimäistä takaisin ja mieluummin sen verran kovaa, että toinen tulee tolkkuihinsa.
Jos itselläni olisi taipumus lyödä lähimmäistä poskelle, toivoisin, että joku vetäisisi takaisin sen verran lujaa, että ymmärtäisin luopua tuosta taipumuksestani. Kultainen sääntö siis toimii näinkin päin. Se toimii aina.
Onnellisuusparadoksi tarkoittaa sitä, että tavoitellessaan onnellisuutta, ihminen tavoittelee sellaista, mikä hänellä JO ON. Egon luoma tyytymättömyyden ja halujen harha estää häntä kokemasta jatkuvasti läsnäolevaa onnellisuutta ja onnen tavoittelu voimistaa egon tyytymättömyyttä entisestään. Ego ei voi edes kokea onnellisuutta, mutta mielihyvää, riemua ja muuta ohimenevää kylläkin. Jos onnellisuus on, egoa ei ole.
Melko outo kultaisen säännön tulkinta. Yleensä tuo sääntö tulkitaan humanistiseksi, tai ainakin sen sisällön oletetaan olevan sellainen. En myöskään ymmärrä, miten turpaan mätkiminen liittyy humanismiin. Mutta kaipa sulta löytyy selitys siihenkin kysymykseen.
Outoa on myös se, että ihminen ei saisi koskaan olla tyytymätön. Myös halut ovat mielestäsi harhaa ja ilmeisen ei-toivottavia. Miksi ihminen ei saisi haluta mitään?
Millainen ihmiskunta tai maailma ylipäänsä saattaisi ollakkaan, jos kaikki olisivat onnellisen tyytyväisiä haluamatta yhtään mitään? Mieleen tulee aivan pieni lapsi tai lapsen asteelle jäänyt aikuinen läträämässä onnellisena ja tyytyväisenä kylpyammeessaan. Tämä ei osaa olla tyytymätön, eikä pysty haluamaan mitään, sillä järkeä hanellä ei ole, tai sitä ei ole koskaan ollutkaan. Tuoko on sinun toiveunelmasi ihmiskunnasta? Tylsämielisten maailma? En taatusti jaa kanssasi tuollaista käsitystä.
"En myöskään ymmärrä, miten turpaan mätkiminen liittyy humanismiin."
En väittänytkään sen liittyvän mihinkään ismiin. Aina kun joku puhuu ismistä, hän ei enää puhu itsenään, vaan hänen isminsä puhuu hänessä. Siksi en juuri perusta ismeistä, ne ovat pappien lisäksi maailman syöpää. Ismit estävät itsenäisen luovan ajattelun.
Turpaanmätkiminen voi olla rakkautta. Jos se palauttaa mätkittävän takaisin kultaisen säännön pariin, se ON rakkautta. Kuka sanoo, ettei rakkaus voisi olla ankaraa? Usein se on. Kirurgin veitsi ei hyväile syöpäkasvainta, se poistaa sen väkivaltaisesti, silti kukaan ei syytä veistä tai kirurgia tästä brutaalista käytöksestä.
"Miksi ihminen ei saisi haluta mitään?"
Tietenkin saa haluta! Pitää haluta. Ilman haluamista ihminen on energiaton lehmänmulkku, joka tuhlaa elämänsä ja hautaa leiviskänsä maahan ( käyttääkseni raamatullista ilmaisua).
Halu on ENERGIAA. Mutta halutessaan pitää myös ymmärtää halun seuraukset ja lopettaa naukumasta sen aiheuttamista sivuvaikutuksista, kuten levottomuudesta, tyytymättömyydestä jne. Halu aiheuttaa siis kihelmöivää tyytymättömyyttä, mutta halun päättyminen vie taivaaseeen. Orgasmi on tästä hyvä esimerkki. Orgasmissa halu päättyy, siksi se koetaan niin voimakkaana.
Tuo ylläoleva kappaleeni kertoo normaalista halun toiminnasta ihmisessä. Noin se menee normaalisti: halu on energiaa, joka saa ihmisen liikkeelle, mutta sivuvaikutuksena aiheuttaa tyytymättömyyttä ja levottomuutta, jopa tuskaisuutta. Tuollainen halu, vaikka se on yleisin halun muoto, on REAKTIOTA johonkin. Ihminen tietää jonkin houkuttelevan asiain tai olotilan tilan olemassaolon ja reagoi tuohon tietoonsa haluamalla. Myös hänen toimintansa halun kohteensa saavuttaakseen on REAKTIOTA.
Mutta HUOM! On olemassa myös toimintaa ILMAN HALUA. Silloin toiminta ei ole tuskaa tuottavaa reaktiota, vaan itsestään syntyvää ja juohevasti etenevää AKTIOTA. Aktio on aivan eri asia kuin reaktio. Se ei tuota tyytymättömyyttä, koska se ei sisällä halua. Mitä kehittyneempi ihminen on, sitä suurempi osa hänen toiminnastaan on aktiota.
Selvähän se. Oli hyvä, että myönnät perustelusi kuuluvan johonkin muuhun kuin "ismeihin". Ismit nimittäin kuuluvat erottamattomina osina filosofiseen argumentointiin. Ilman niitä ei olisi filosofiaa. Näin ollen argumentointisi ei ole myöskään filosofista, ainakaan länsimaisessa mielessä.
Kun argumentointisi ei ole filosofista, mikä on ollut havaittavissa alusta saakka, niin mihin se sitten kuuluu? Ilmeisesti mystiikkaan ja itämaisiin uskontoihin, psykologisilla käsitteillä höystettynä. Koska en ole uskovainen, niin en jatka keskustelua siltä pohjalta. Käytäköön sitä sille osoitetuilla sivuilla.
"Kun argumentointisi ei ole filosofista, mikä on ollut havaittavissa alusta saakka, niin mihin se sitten kuuluu? Ilmeisesti mystiikkaan ja itämaisiin uskontoihin, psykologisilla käsitteillä höystettynä"
Niin kuin sanoin, ismit ovat maailman syöpää. Uskonnot kuuluvat ismeihin. Jos argumentointini perustuisi johonkin ismiin (filosofiseen tai uskonnolliseen), häpeäisin syvästi ja olisin hiljaa, koska se olisi todistus siitä, ettei omaa ajattelua juuri ole.
Jokainen "filosofi" joka siteeraa vakavissaan (totuutena) jotakin olemassa olevaa ismiä, ei ole filosofi lainkaan, vaan lähinnä viisasteleva papukaija. Papukaijat eivät ajattele, ne toistavat.
Puun todellisuus on aivan eri asia kuin teoriat puusta tai puu-käsite.
Haluan kokea puun todellisena, en rakentaa sitä koskevia teorioita tai pohtia sitä osoittavia käsitteitä. Todellisuus ja teoria EIVÄT KOSKAAN ole sama asia. Filosofia ei (yleensä) puhu todellisuudesta, vaan laatii siitä kömpelöitä teorioita. Uskonnot taas - no jaa - varmaan suurinta humpuukia ja eksytystä, mitä ihmisaivot voivat tuottaa.
PS. Ehkä typerin laajalle levinnyt hokema, jonka "filosofia" on tuottanut kuuluu suomennettuna näin: "ajattelen, siis olen olemassa". Todellista aivosaastaa.