Petyin nuorena todella pahasti ns. uskovaiseen

jonka kanssa päädyin kihloihin. Olen saanut tästä suhteesta niin pahat traumat,
etten usko ehkä koskaan selviäväni niistä.
Olin ehkä nuoruuttani ja kokemattomuuttani liian avoin hänelle kaikesta, mitä
elämässäni oli siihen asti tapahtunut. Hän ei osannut suhtautua asiaan
oikealla tavalla, vaan syyllisti minua. Kun esim. kerroin hänelle isäni sairaudesta,
joka liittyi mielenterveyden ongelmiin, sanoi hän minulle sen kertomisen jälkeen, että: "Älä koske minuun". Isäni yllättävän kuoleman jälkeen, hän piti minuun 2 viikon puhelintauon, voitteko käsittää? Lakihenkinen, tuomitseva, tiukkapipoinen sitä hän oli. Piti itseään "täydellisenä" ja hermostui heti, jos tein jonkun pienenkin " virheen".
Olisinpa tiennyt, että hän oli itseään täynnä oleva narsisti ja lakihenkinen itseään
täydellisenä raamatunasiantuntijana pitävä. En ehkä ollut kaikessa niin teologisesti oppinut, mutta rakastaa ainakin osasin, mutta miten oli sinun (T.M.P.) laitasi? Pidätkö itseäsi vieläkin täydellisenä?