Panostaa suhteeseen vai ei?

En ole psykologi, mutta minun mielestäni tällaisella ihmisellä ei välttämättä ole mitään sellaisia vaarallisia tunne-elämän vä¨risymiä että sinun pitäisi olla peloissasi!
Enemmänkin tulee mieleen, että täma ihminen on erityisen haavoittuvainen. Me kaikki ollaan enemmän tai vähemmän haavoittuvaisia,; perusluonne, lapsuuden/nuoruuden kokemukset jne. vaikuttavat. Hän on ehkä kokenut eroja, hylkäämisiä ym joista et tiedä? Hän on voinut kokea, etttä koskaan ei voi luottaa, koskaan ei voi sitoutoutua eikä avautua, koska tulee vain satutetuksi? Hän ehkä kokee, että on parempi vetäytyä ja torjua ennenkuin tulee itse torjutuksi!
En tiedä, mutta tämä nyt ensin tulee mieleen.
Eri asia sitten kannattaako tuollaiseen suhteeseen satsata? Tuota kuorta on erittäin vaikea murtaa. On erittäin vaikea tai ehkä mahdotonta saada sellaista ihmistä luottamaan ja avautumaan edes vähän. Ammattilaisen apu olisi nyt kyllä tarpeen, jos hän itse olisi/on halukas sitä hakemaan?
Että siinä mielessä; tunne-elämältään sellainen ihminen ei ole OK. mutta ei "mielisairas"!

Moi

samaa mieltä edellisen kanssa ettei välttämättä ole persoonallisuushäiriöinen. Kuten myös siitä, ettei tunne-elämä voi olla ok, ei tuollainen normaalia ole. Ei läheisiä ihmisiä tarvitse olla montaa, yksikin riittää.

Onko hänellä jotain muita luonteenpiirteitä mistä tuo heijastuu? Jotenkin uskoisin näin, koska täällä asiaa kyselet.

Kuinka pitkään olette olleet yhdessä? Mitä tiedät hänen menneisyydestään? Onko ollut pidempiä suhteita? Onko häntä petetty joskus vaikka itse on ollut uskollinen? Onko lapsuus ollut normaali?

Hänen ikänsä kyllä kielii siitä, että muutosta on lähes mahdotonta enää tehdä. Itse en ainakaan jaksaisi tuohon urakkaan lähteä. Helposti käy niin, että satuttaa itsensä pahasti. Suhteessa molempien pitäisi yrittää, ja tuollainen tuo äkkiseltään mieleen yksipuolisuuden.

Tunteet ja järki harvoin kulkee käsikädessä, siksi näin ulkopuolisen on helpompi asiasta sanoa.

No minä taas sanoisin jo heti, että kyseinen ihminen ei vain pysty syvällisiin ihmissuhteisiin. Jos siis kaipaat elämääsi syvyyttä ja sitä oikeaa jakamista sekä me-henkeä, tämä ihminen ei ehkä ole sinua varten.

Puolen vuoden seurustelun jälkeen pitäisi jo aika selvästi nähdä se, onko kyse pinnallisesta ihmisestä, onko kyse lapsuuden traumojen aiheuttamasta tunnekylmyydestä ja sen vuoksi tahallisesta etäisyyden pitämisestä. Kun toisia ei päästä lähelle he eivät voi myöskään satuttaa.

Kyllä sinä itse olet paras mittari sille mistä on kyse. Jos olet itse onnellinen niin so what. Jos et ja epäröit, intuitiosi kertoo sinulle kyllä mitä tehdä. Itse en valitettavasti kuunnellut ja menin naimisiinkin väärän ihmisen kanssa. Nyt sitä sitten kärsitään siitä, että meni lapsentekovuodet kituuttaessa sen sijaan, että olisin kuunnellut sisintäni ajoissa.

Pointti on se, että oikeasti parempi on olla yksin kuin huonossa suhteessa. Jos parisuhteessa on yksinäisempi olo kuin yksin ollessa, niin silloin se suhde on juurikin aivan liian pinnallinen ja siitä puuttuu se jokin.

Jos kyse on miehestä, tilanne on normaali. Perusmiehellä ei ole ensimmäistäkään sydänystävää siinä mielessä kuin naisilla.

Minulla ei ole yhtään hyvin läheistä ystävää saatikka ole läheinen perheeni kanssa.

Jotkut meistä syntyvät perheisiin, joihin ei oikeastaan kuulu. Omat periaatteet ja arvot poikkeavat niin paljon perheen omista, että läheisissä väleissä voi olla lähes mahdoton olla.

Pitää myös muistaa, että lapsuudessa on kotona voinut sattua vaikka mitä, mistä johtuen joku ei välttämättä halua olla läheisissä väleissä, mutta ei myöskään laittaa välejä poikki.

En kuitenkaan ole persoonallisuudeltani sen ihmeellisempi kuin kukaan muu. Minä en vain takerru ihmisiin tai koe välttämätöntä halua olla jatkuvasti heihin yhteydessä.

Elämässä on muutakin kuin se, että onko kuinka monta hyvää ja parasta ystävää, tai kuinka monta kaveria on facebookissa.

Ei se määrää korvaakaan laatua, totta. Eikä etenkää FB-kavereiden määrä :)
Ja jos lapsuudessa on tapahtunu jotain ikävää niin se varmasti vaikuttaa muihinki ihmissuhteisiin sekä kykyyn solmii sellasii. Ja mä luulen, ett se oli alkuperäisen kirjoittajan pointti.

Koeksä, että jos sulla olis joku läheinen niin sä "takertuisit siihen" tai se suhun?
Mulle läheisen kaverin mittari ei oo toi, eikä se kuinka tiivisti pidetää yhteyksii. Mulle riittäis yksiki läheinen ihminen, mut oon onnekas ja mulla on niita kaveripuolella kolme. Myös suvusta löytyy hyvinki läheisii ihmisii useimpii. Ne on rikkaus, ei rasite.

On olemassa ihmisii, jotka ei kaipaa muita ihmisii. Se on iha fine. Tällaiset ihmiset eivät myöskää hae tai kaipaa suhdetta.

Luulen, että läheisen ystävän puute vaivaa monia ihmisiä, koska kavereitahan saattaa olla, mutta millaisia kavereita. Niin voiko ulkopuolinen saada kovinkaan helposti selville, millä tasolla kenenkin suhteet liikkuvat? Ja ihmisillä aika kova tarve näyttää muille olevansa sosiaalinen.
Yksikin läheinen ihminen riittää luomaan tunteen turvallisuudesta ja siitä tärkeimmästä, että sinusta välitetään.

Tiedän ettei hänellä ole edes yhtä läheistä. Hänellä on ollut kaksi avoliittoa, ja molempia hän on pettänyt itse. Suhteet ovat loppujen lopuksi päättyneet siihen, että naisille on ollut suhteet - ja hän ei ole voinut sitä hyväksyä. Hänelle on ollut siis sallittua muiden paneminen, mutta naisille tuli SUHTEET, joita hän ei voinut hyväksyä.

Muu perhe pitää kyllä yhteyttä keskenään. Muilla on lapsia ja ovat naimisissa. Lapsuudesta en ole kuullut mitään, mutta eihän se kerro onko siellä jotain tapahtunut.

Kyllä muitakin ongelmia on. Hän ei tunne katumusta, usein tuntuu että meillä on aivan totaalisen erilainen käsitys oikeasta ja väärästä, empaattisuutta ei löydy missään tilanteessa, syy on aina toisessa, hän ajattelee aina pahaa ensimmäisenä ja on muutenkin hyvin negatiivinen, hän antaa vain ja ainoastaan negatiivista palautetta, hän ei kanna minkäänlaista vastuuta, jos hänen julmastakin käytöksestä loukkaantuu - suuttuu hän, jopa viikoksi. Jne.

Ensimmäisenä tuli mieleen oma avomieheni, siis että ei hänelläkään ole montaa läheistä ihmistä. Enonsa kanssa on jonkin verran tekemisissä, siskojensakin kanssa jonkin verran joskus, työkavereiden kanssa juttelee lähinnä työasioista mutta muustakin kyllä. Mutta ei hän käy kenenkään kanssa istumassa iltaa tms. Silti löytyy empaattisuutta ja on muutenkin "normaali".

Eli läheisten ihmisten puute sinänsä tuskin on ongelma, mutta sitten kun luettelit nämä muut ongelmat, niin ne saivat asian kuulostamaan pahemmalta. Tunne-elämään liittyvät negatiiviset jutut eivät ole hyviä. Suostuisiko hän menemään jollekin ammatti-ihmiselle?

Kun olen ehdottanut pariterapiaa, tai että hän menisi - hän sanoo suostuvansa jos mä maksan. Ja kun yritän saada asiaa eteenpäin, hän vastaa että "katsotaan jos tästä tulee jotain ja sitten siitä olisi hyötyä."

Ap, etkö nyt itse näe että sinun olisi syytä kääntyä kannoillasi ja pian?? Lukaisepa viimeisimmät viestisi ajatuksella. Syitä suhteen katkaisemiseen on aika monta, niistä suurimpana se, että HÄN on pettänyt aiemmissa suhteissaan! Sinä et ole poikkeus. Aiotko jäädä odottelemaan, kunnes hän pettää sinuakin ja sitten vasta saat mielestäsi painavan syyn lähteä??

Kaikki merkit ovat näkyvillä, sinä vain et halua niitä itsellesi myöntää. Koita nyt uskoa sitä intuitiotasi, joka sinulle yrittää viestiä lähtemään suhteesta. Se on ihan oikeassa. Miehesi tunnekylmyys, kykenemättömyys asettua toisen asemaan ja petturuus ja valehtelu? ovat todellisia. Et pysty häntä koulimaan toisenlaiseksi. Jos olet vielä sellaisessa iässä, että lapsia haluat, juokse ja lujaa! Se miten hän kohtelee naisia, on se miten hän kohtelisi lapsiaan..

Jos jaksat, tutustu nettiartikkeliin kiintymyssuhdeteoriasta parisuhteessa. Mies on joko perusluonteeltaan mikä on tai todennäköisesti hän on kehittänyt välttelevän kiintymyssuhteen parisuhteissaankin, siis arki sujuu OK mutta jonkin kriisin tullessa hän vetäytyy tavoittamattomiin, tekee omat ratkaisunsa itse eikä emotionaalisesti "ole tavattavissa" tarpeisiisi.

Joko hän marssii kiltisti pariterapiaan tms. ammattilaisen pakeille, tai sinun kannattaa perääntyä hyvän sään aikana. Moni prinssiksi oletettu sammakko on todellinen rupikonna ja pysyy, yrittivät naiset ympärillä mitä hokkuspokkuksia hyvänsä. Muutos parempaan lähtee hänen omasta sisäisestä tarpeestaan jos on tapahtuakseen. Rakastaako hän sinua?

Hän on sanonut rakastavansa ainoastaan humalassa. Itseasiassa lopetin suhteen n. viikko sitten ja nyt hän kertoo ikävöinsä - ja, että erotilanteet aina kertovat puolueettomasti hänelle onko tunteita vai ei. Hän kertoi myös tietävänsä nyt, että ilmeisesti rakastaa mua.

Kiitos, luen.

Kyllä voi. Toiset eivät vain ole sosiaalisesti taitavia tai saattaa jopa olla niin, että ei kaipaa toisia.

Kysypä itseltäsi, mikä sinua hänessä vetosi. Senhän ei pitäisi muuttua, on hänellä kavereita tai ei.

Mutta eikös tuo aloittaja vois toimia sen tyypin yhtenä ja ainoona läheisenä ihmisenä?

Itelläni ei kans oo läheisiä. Sukua on ja kavereita,mutta ei mitään sellasia joiden kanssa soittelisin usein tai joiden kanssa viettäisin aikaa. Nuorempana olin kyllä porukan keskipiste ja tunsin satoja muita todella hyvin ja meillä oli tiivis seitsemän pojan porukka.
Nykyään oon yrittäjä ja töiden parissa menee yli 100 tuntia viikossa, niin ei ehdi. En edes koe kaipaaani mitään läheistä tähän. Oon tottunut tulee omillani toimeen.

Hyvä vaan, että lopetit suhteen. Tyyppi ei kestä jättämistä. Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Älä anna huiputtaa itseäsi. Hän haluaa takaisin, koska ei kestä hylkäämistä.

Empä ole koskaan kuullutkaan että kellään äijällä olisi sydänystävää, kavereita vain.