Isäni kuoli eilen

Kirjoituksesi todella kosketti minua. Menetin itsekin isäni kolme vuotta sitten myös hän menehtyi ryyppyputkensa päätteeksi.

Toivotan sinulle paljon voimia, itsekin itkin ja itkin...sisarukset ja ystävät auttoivat..ja aika.

itsellesi!Isäsi aivan varmasti tiesi,että kun huusit ja raivosit hänelle,teit sen siksi,koska välitit ja rakastit häntä-sinulla oli hätä hänen elämästään!Kaikki vanhemmat (itseni mukaan lukien)tuntevat sydämessään,että vaikka lapsi sanoo pahasti-loukkaa-hän tarkoittaa sillä vain pelkkää hyvää,koska aina on kysymys lapsen ja vanhempien välisestä näkymättömästä rakkauden siteestä.Muista elämästänne ne hyvät hetket-anna kaiken pahan unohtua.Itke isääsi-älä hänen tai itsesi tekoja tai sanoja.Surussasi myötäeläen-voimia sinulle surussasi!!!

Mitä sinun pitäisi tehdä? Siihen en osaa vastata. Kun oma isäni kuoli jokin aika sitten (ei viinaan), niin itse tein arkun.

Oli perjantaipäivä, ja lähdin vähän ennen töistä, että ehdin puutavaraliikkeeseen. Päätin ostaa oikein tammilautaa, vaikka mielessä oli kuusi jä mäntykin ihan siitä syystä, että niitä isä oli elämänsä aikana joutunut muutaman kaatelemaan leipänsä eteen. Siis kirjaimellisesti, ruokapalkalla.

Kaupassa käynnin jälkeen kävin huonona olevaa isääni katsomassa ja menin sitten kotiin. Purin lautakuorman pois auton katolta. Sain yöllä puhelun, että isä oli kuollut. En tiedä kuika se tiesi luovuttaa juuri nyt kun arkkuvärkitkin oli hankittuna, enkä maininnut hänelle niistä mitään. Kävin katsomassa jo hieman kylmennyttä isääni ja tulin taas kotiin (n. klo 7:00), vaihdoin vaatteet ja menin autotalliin höyläämään lautoja ja aloin tekemään arkkua.

Tein tämän siksi, että isän opissa olen jotain onnistunut ilmeisesti oppimaankin, onneksi ehkä käden taitojakin ja halusin näin kunnioittaa isää ja hänen vuokseni tekemiänsä asioita. Voin kertoa, että otin tehtävän niin sanotusti haudan vakavasti. Tuli hiki ja itku. Tämä oli kokemus jota ei varmasti hetkeen unohda ja on jotenkin mukava kun tietää minkälaisessa palttoossa isä nyt makaa. Naisväki auttoi arkun sisutuksen ja isän vaatteiden kanssa. Suuri kiitos heille (vaimo, anoppi ja täti)

Joku voi pitää arkun tekoa itse hulluna ajatuksena, mutta itse olen erittäin tyytyväinen, että rupesin siihen. Isää ei haudata missään tusinatavarassa jonka kaupasta saa rahalla.

Joskus yritin purkaa ajatuksiani tällä palstalla:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000156&posting=22000000023841649#22000000023841649


Kuten huomaat, en yritä juuri lohduttaa kun sitä en osaa, paremminkin vaan puran omia tuntojani, mutta kaikesta huolimatta toivotaan, että meillä molemmilla helpottaa joskus.

Isäni menehtyi 02.02.2009 eli mun 12-vuotissynttäripäivänä :( ikävä on kova ja kunnioitamme muistoa

Osanottoni.

Olen 21v ja minunkin isäni kuoli viinaan ja epäterveellisiin elämäntapoihin. yritin monta vuotta veljieni kanssa saada häntä raitistumaan, mutta tuloksetta. Jälkeensä hän jätti vain ison kasan velkoja ja paljon stressiä.



Olin armeijassa leirillä kun pikkuveljeni soitti ja sanoi "nyt se on sit kuollu..." ton lauseen jälkeen en muista seuraavasta kuluneesta tunnista juuri mitään muuta kuin että oli aika avuton tunne olla keskellä vuosangan harjoitusaluetta ja oma isä makaa ruumishuoneella 800km päässä. Oli kyllä aika helvettiä ruveta 21 vuotiaana järjestelemään oman isänsä hautajaisia ja perunkirjoituksia yksin. vieläkin menee aina välillä ihan jumiin ja rupeaa ajattelemaan kuolemaa edeltävää aikaa ja aikaa jolloin olin vielä lapsi ja isäni oli vielä kunnossa.
Ikävä on kova ja joka päivä häntä ajattelen.

Hyvää huomenta Itku ei lopu

Isä on aina ainutkertainen

Vastaus kysymykseesi on hyvin vaikea. Jokainen kuolee johonkin aikanaan. Viinaan kuoleminen ei ehkä ole ihan niitä ns. jaloinpia tapoja kuolla mutta mitkä sitten ovat jos lopputulos on ihan sama? Jos olisin sinä, ajattelisin isäni olleen sairas. Hyvin sairas, sillä onhan alkoholismi erittäin vakava sairaus josta koituu niin paljon haittaa ja pahaa myös tätä sairautta kärsivän läheisille. Huutaminen ja raivoaminenkin on ihan normaalia mitä alkoholisteille voi tarjota tosin sen parempia tuloksia saavuttamatta. Jos huutamisesta ja raivoamisesta on nyt huono mieli niin anna sereilusti itsellesi anteeksi ja se on sitten siinä.

Sinuna koettaisin unohtaa kaiken huonon ja sitäkin enemmän etsiä ja muistella niitä hyviä hetkiä. Näin ainakin muistot puhdistuvat ja jotkuthan sanovat, että "kultaantuvat". Koeta ymmärtää isäsi sairaus ja siitä aiheutuneet vaikeudet jotka saattoivat johtaa kuolemaan. Itse uskon, että kun päivät täyttyvät niin ne täyttyvät keinolla millä hyvänsä.

Etsi voima kantaa surusi ja vie elämääsi reippasti eteenpäin. Se on nyt sinun tehtävä ja tarkoitus. Voi hyvin.

munkin isä kuoli vähän aikaa sit ja oon 12v suru on kova mutta on jaksettava hänkin kuoli ryyppämiseen

Lukiessani näitä teidän tapauksia, joita olette joutuneet jaksaa kestämään, vetää aivan hiljaseksi.

Olen 19v opiskelija ja itsekin kokenut oman isäni kuoleman ja suren sitä silloin tällöin, kun on sen aika.
Mentäessä ajassa taaksepäin vuoden verran. Sain kutsun isoisäni hautajaisiin Kuopioon. Hän oli sairastanut jonkin sortin syöpään, eikä hetkeäkään, kun hän nukkui pois.
Hautajaispäivänä astuttuani kirkkoon tiesin näkeväni oman isäni n. yli 10 vuoteen. Miksi?
Äitini otti eron isästäni, kun olin ala-aste ikäinen. Syy oli ymmärrettävä, koska isäni oli kavereistaan erittäin riippuvainen ja loput voitte varmaankin arvata mihin tie johti. Isästäni tuli suuri alkoholisti ja huumeiden käyttäjä. Silti isäni rakasti aina omaa äitiäni, mutta isän luonne oli muuttunut todella radikaalisesti huonompaan suuntaan. Äiti sanoi, että sinulla ei ole asiaa enään tänne. Tapahtui suuri käänne isäni elämässä 10 vuotta myöhemmin. Isäni oli lopettanut alkoholin ja kaiken muunkin käytön.
Äidistä ja isästäni tulivat läheisempiä jälleen, mutta minkäänlaiseen yhteen paluuseen ei ollut mitään asiaa.
Koitti päivä, kun näin isäni siellä isoisäni eli hänen isänsä hautajaisissa. Olin hiukan ujo ja arka isääni kohtaan, kun hänet tapasin ja niin oli hänkin. Äitini käski mennä juttelemaan, että kyllä sinä voit aina omalle isällesi mennä juttelemaan, rohkeasti vain. Siinä puhuttiin mitä elämänaikanani oli tapahtunut ja sen semmosta rupattelua. Tämän jälkeen isäni kertoi anteeksi, että hän pilasi elämänsä ja pyysi anteeksi, mitä hän olikaan mennyt tekemään. Mumisin jotain, mutta lopulta totesin, että mennyt on mennyttä.
Hautajaisten jälkeen koitti ruokailu, jossa ihmiset puhuivat keskenään mitä mistäkin asioista. Sitten kuulin yhtäkkiä toisesta pöydästä, että isäni on seuraava, joka tekee lähtöä. Tätä isä ei ollut maininnut minulle.
Hautajaispäivän jälkeen oli aika hyvästellä ihmiset ja lopuksi hyvästelin isän hyvissä väleissä.
Muutama kuukausi hautajaisista kesken koulupäivän sain soiton äidiltä, äiti itki. Kysyin mitä oli tapahtunut? Äiti vastasi, että isäsi on joutunut koomaan, että nyt lähdetään sairaalaan katsoon vai halutko? Tottakai lähdin. 2pv myöhemmin isäni heräsi koomasta ja olin todella iloinen. Isä totesi seuraavasti: "Vielä taistellaan ja ollaan mukana pelissä, vai mitä?". Se sai minut iloiseksi ja mietteliääksi, että voiko ihimisellä vielä olla noin huumori tallella, vaikka taistelua käydään kuolemasta. Tämän jälkeen, kun olimme viettäneet sairaalassa 5 tuntia. Hyvästelimme jälleen, mutta.. viimeistä kertaa.
Viikko tästä myöhemmin saavuttuani kotiin koulusta. Äiti itki keittiön pöydän ääressä ja olin taas hämmentynyt ja kysyin, että ei kai taas? Äiti vastasi: "Hannu on kuollut". Tuntui, että elämä olisi pysähtynyt hetkeksi ja tämän jälkeen taisin mennä jopa sokkiin ja tipahdin sängylleni itkemään.

Olen miettinyt ja uskon vahvasti, että meille ihmisille on määrätty oma lähtöaikamme ja se tulee, kun se on tullakseen. Sen kanssa on vaan opittava elään, että elämässä on varjoisempia, kuin valoisempia puoliakin ja valoisempaa koitammehan etsiä, niin varmaan omat kuolleet läheisemmekin haluavat meidän niin ajattelevan. : )

Aurinkoista kevään ja kesän odotusta teille kaikille ja oikeen paljon jaksamisia!

Puhu paljon ihmisten kanssa tunteistasi, isästäsi, itsestäsi. Huonoin vaihtoehto on haudata tunteet ja yrittää vain jatkaa elämää. Ne jäävät sydämeesi ja kuluttavat sinua sisältä. Lue kirjoja kuoleman kohtamisesta. Niiden avulla pääset uudestaan ja uudestaan purkamaan surun, ikävän, raivon... tunteita. Katso mitä apua muut ovat saaneet yhdestä kirjasta.
http://www.spiik.fi/wp/?p=133

Minun isäni kuoli 15.3.2011 , silloin kun olin 13 vuotias. Heräsin vain sinä yönä kun äitini huusi apua , menin huoneeseen missä isäsi makasi ja näin vain kun hänellä oli kasvot kuihtuneet ja oli sininen ja oksenteli. Isä yritti pukea itse mutta hänellä meni nyrkit kouraan ja ei saanut niitä auki. Isä vain sanoi äitille henki ei kulje ja pitäisi päästä sairaalaan, noi sanat olivat isän viimeiset sanat. Isä yritti viimeisellä hetkellä sanoa jotain mutta hän ei saanut henkeä eikä pystynyt sanomaan mitä hänellä oli asiaa. Mietin joka ikinen päivä mitä hän oli sanomassa . Olin shokissa kun ambulanssi ihmiset tulivat. Helikopteri tuli myöhemmin ja paloauto koska paloauto ohjasi helikopterin oikeaan paikkaan. myöhemmin tuli poliisit ja ruumisauto. Olin 2viikkoa pois koulusta , olin kauheassa shokissa. isän menehtymisen jälkeen , olen ollut kauhean agressiivinen . Koulun käynti on mennyt päin puuta. Olen käynyt kuraattorilla puhumassa asiasta. Nyt minulla on ollut parempia päiviä koska minulla on kavereita ja sukulaisia jotka tukevat minua ja puhuvat asiasta. Neuvoksi vain jos sinulla oli isäsi kanssa huonoja ja surullisia hetkiä, Älä mieti niitä . muistele niitä hetkiä jolloin olit isäsi kanssa ja teillä oli hauskaa. ja muistele isäsi kommelluksia ja hauskoja juttuja, minua on ainakin auttanut :) Isäni oli 53- vuotias.

jos olet mies, voin kokata sinulle broilerinnahkalihapullia. mikäli olet nainen, kokkaa pullasi itse.

Minullakin isä kuoli 24.12. Suru on todella, todella, TODELLA suuri... En pystynyt silloin tekemään juuri mitään muuta kuin surra rakasta isää. Kun käyn haudalla, on itku aina ylivoimaisesti vahvempi minua, olihan isä aivan mahtava ihminen minulle. Suurin osa elämästäni oli isäni kanssa, teimme melkein kaikkea mitä halusin. Kalastimme, pelailimme yhdessä konsolilla, ynnä muuta hölmöä... Jatkot vain teille kaikille, sitä tulette tarvitsemaan todella paljon, varsinkin jos isänne oli teille läheisin ihminen koko maailmassa.

et yhtäännmitän

minun isäni kuoli työ rasitukseen

Isäni kuoli kun olin 10v Hänellä oli Sydänhäiriöitä ja muutenkin. Menimme siskoni (14v) Ja veljeni (8v) Kanssa pulkkailemaan isän kanssa. Hän teki pulkkareittiä ja kun lopetimme menimme sisälle isä oli väsynyt sitten hän yritti oksentaa ja meni makaamaan hän sanoi "Soita ambulanssi" "Ei Hätää" Me tottelimme Tietysti. Isä Nukahti oudosti juuri kun olimme puhelimessa ja lopetti hengittämästä tuntui kun ambulanssi olisi tullut hitaasti kuin maailma olisi pysähtynyt... Ja meliheli(Helikopteri) Laskeutui vähän matkan päähän. Ja Äiti ei ollut kotona Hän oli töissä. Kun soitimme hänelle hän järkyttyi hänellä oli pitkä matka töihin. Ambulanssi oli jo lähtenyt kun hän tuli. Parin kuukauden päästä Kuulimme että hän on nukahtanut lopullisesti (emme pystyneet puhumaan hänelle hän nukkui 2kuukautta) Suru oli iso äitini itki monesti ;( On ikävä ja toivon kaikille hyvää elämää!

Lueskelin teidän ihmisten kirjoittamia tarinoita, ja ne todella koskettivat! :,( Oma isäni on vielä elossa, mutta koskaan ei voi tietää, milloin kunkin on aika lähteä. Otan osaa suruunne. ;( Kunnioitan nyt isääni enemmän luettuani omat tarinanne. :]

Minun isäni kuoli 19/06/2014 . En tiedä vielä mihin hän kuoli luultavasti itsemurhaan. Hän lähetti siskolleni viestin että sul ei oo enään isää. Olen nytten 12-vuotias ja tämä on ensimmäinen päivä isäni kuolemasta. Päivät hitanee ja joka sekuntti yrität pitää itkua... Isäni oli vasta 47-vuotias. Surettaa... Mutta eiköhän se ajallaan. Tämä sivusto piristi minua koska nään etten ole maailman ainoa jolla on kuollut isä.

Tämä aihe ei vanhene ikinä ja näin juhannuksen jälkeen tulee mietittyä kaikkea. Ihmisiä menee ihan liikaa alkoholin takia. Voin jotenkin yrittää tuntea tuskaa omaisten puolesta, kun viina on vienyt hengen läheiseltä. Kaikki suru on kuitenkin yksilöllistä. Mun hyvä ystäväni, naapurina iätajat ollut, "laitto korkin kiinni", pakon edestä sai viimeisen "juoppohalvauksen", ikuiset haitat jäi, henkiin jäi, mutta vuosia tuntemani ihminen ei vain tunnu enää samalta (itsehengittävä kasvi ja pientä äännähtelyä). Tein vain kaiken voitavani ja yritin katsoa, että kaikki olisi ok. mutta karmee näky paljastui, kun ulko-ovi oli auki ja ystäväni näkyi kauempana täysin elottoman näköisenä makaamassa oviaukossa. Ei vain koskaan pystynyt sanomaan älä juo enää aikoinaan, todellisen auttamisen sijaan huolehdin vain, että hänellä oli kaikki edes suht ok. ja siitä syystä syytän itseäni vieläkin. Alkoholi on riippuvuuteen johtavaa myrkkyä ja vie hyvin herkästi ihmisen jopa hautaan tai se oikea persoona vain katoaa johonkin.

Mun oma isä kuoli jo reilu kuus vuotta sitte, mun ollessa 8 vuotias.
Auto-onnettomuus! Se itte piru.

Loppujen lopuks tuntuu että vasta nyt vanhempana sitä tajuaa mitä oikeesti on tapahtunu, oppinu käsittelemään ja puhumaan asiasta sekä tajunnut et se on pysyvää. Sillon kaheksan vuotiaana sitä asiaa ei varmastikaan ymmärtänyt samallalailla kun esimerkiksi silloin 11 ja 14 vuotiaat veljeni, puhumattakaan äidistäni. En millään voi myöskään ymmärtää mitä silloin 6 vuotiaan pikkuveljeni päässä on liikkunut.
Isän kuolema on meillä asia josta ei yleisesti ottaen olla kauheesti puhuttu. Isästä kyllä ja häntä lämmöllä jokainen muistetaakin mutta ei juurikaan siitä itte kuolemasta.

Silloin kaheksan vuotiaana kun koitti isän kuolemaa edes jotenki hyväksyä ja ymmärtää ja samalla kattoo kuinka äiti itku kurkussa koittaa pitää meistä neljästä nuoresta lapsesta huolta.
Isän kuolemaa kässittelemistä ei ainakaan auttanut se että luokallani oli parikin idioottia, jotka monesti huutelivat käytävällä ja astuessani luokkaan että sieltä se isätön lapsi taas tulee. Kuulin siitä niiiiin niin paljon että olin isäni menettänyt, tästäkään asiasta en silloin maininnut äitille mitään, aattelin et sil on jo tarpeeks huolii koko asiasta ja meijä jaksamisesta, myöhemmin olen asiasta kyllä äitillekkin jo maininnut ja äiti itkuisena selitti että kyllä mun ois pitäny sillo asiasta kertoa, mutta oli otettu myöskin siitä että ajattelin niin paljon sitä ja sen jaksamista, mut siitä huolimatta äiti vaan sano että hän on se jonka kuuluu pitää meistä huoli eikä meidän hänestä, eli khyl mun ois pitäny sille kertoo, mut turha sitä on enää miettii, en sillon kertonu ni en sillon kertonu.

Isän kuolema johti myös siihen että vanhimmalla veljelläni jäi yläaste kesken, toisella veljellä todettiin masennus ja nuorin.....kuusvuotias, sitkeästi sinnitteli meidän mukana, täysin ymmärtämättä asiaa.

Asiat on nyt tietysti tuosta kuudesta vuodesta muuttunut paljon. Veljen masennus hoidettu, vanhimmasta veljestä on tullut jo isä

Ihan vain kommenttina: 14-vuotias on kirjoittanut v. 2007 hyvin sivistyneesti ollakseen sen ikäinen.
Kaikkea sitä näkee.

Jokaikisen teidän viestinne kosketti minua. Rakkaus on ikuista. Niin on suru ja kaipauskin, mutta nämä ikävän tunteet tulevat ja menevät kuin lempeä tuulenvire.Rakkaan, rakkaan isäni taivaaseen lähdöstä on 28,6 vuotta. Sitten aikanaan, minua odottaa ihana jälleennäkeminen.

Eilen miun pahin pelko kävi toteen. Isäni menehtyi kotiinsa sänkyyn. Oli kyllä aika huonossa kunnossa. Huonosti pystyi liikkumaan ja tupakkia meni enemmän, kun vähän. Olen itse 22-vuotias ja 2-3 kertaa viikossa isin luona aina kävin ja autoin häntä. Makselin laskuja ja kaupassa aina käytiin ja isi sitten ruoan teki aina. 4 kertaa päivässä aina soitin hänelle ja kuulumisia kyselin.
Mie viimoiset vuodet tätä päivää pelännyt, milloin se tulee ja eilen, kun soittaa isille yritin, niin ei vastannut puhelimeen. Sitten tietysti lähdin heti hänen luokse ja ovella jo tiesin mitä varmaan tapahtunut. Ja siellä isi sängyssä makasi. Oli varmaan herännyt juuri ja lähtemässä varmaan jonnekkin. ;(
Nyt on aivan turta ja tyhjä olo. Välillä itkettää ja välillä ei ole mitään oloa. Nyt kauhea ahdistus koko ajan. Miksen vaikka aamulla aikasin jo koittanut soittaa tai mennyt käymään. Lauantaina illalla puhelimessä puhuttiin ja hyvät yöt toivoteltiin ja nyt isi on poissa. Sitten kun kävin siellä niin ne oli sellaisia puolen tunnin käyntejä. Tietty minä töissä kävin ja autourheilu hararstun on, niin isi aina sanoit, ettei pidättele minua enään, että voin lähteä omia juttuja touhuamaan. Ja isille pystyi kertomaan ihan kaikki murheet. Aika rankka vuosi ollut perheessämme muutenkin. Ja isi oli ainut jolle aina kertoa kaikki asiat, mutta nyt ei voi enään.
En tiedä yhtään miten tästä eteenpäin. Niin tyhjä olo, ettei osaa sanoin kuvailla edes. ;(

Omien vanhempien menettäminen on jotain todella raskasta.
Menetin oman ätini, kun olin 17v.
Aitini kuoli aivokasvaimeen ja sairasti useita vuosia.
Nyt asun kotona isäni kanssa, hän on 77v ja terveys alkaa pettämään.
Autan häntä parhaani mukaan, kun kerran kotona asun, hoidan kauppa-asiat ja mitä isäni vaan tarvitsee.
En todellakaan tiedä, kuinka selviän siitä hetkestä, kun isäni kuolee.
Joka aamu herätessäni mietin, onko isäni tänä aamuna elossa.
Varsinkin silloin, jos edellisenä iltana isälläni on ollut huonompi olo terveyden kanssa
Aamulla yleensä ensimmäiseksi käyn tarkastamassa isäni voinnin ja suunnaton ilo siitä, kun isäni on aamulla elossa.

Vaikka kunka yritän arvostaa joka ikistä päivää ja hetkeä, jonka saan viettää rakkaan isäni kanssa, niin tuntuu vaan siltä, etten osaa arvostaa isääni siltikään tarpeeksi, mitä hän ansaitsisi.
Isäni on tehnyt niin paljon, että minulla olisi kaikki asiat mahdollisimman hyvin.
Aina on ollut hyvä koti ja taloudellisesti asiat hyvin, eikä isäni ole minua kotoa pois ajanut, vaikka olisin ansainnutkin.
Kyllä vanhemmat haluaa sydämestään lapsilleen vieltä parempaa, mitä ovat omilta vanhemmiltaan saaneet.
Arvostakaa siis vanhempianne, koska koittaa päivä, jolloin heitä ei enää ole.

Oma isäni kuoli vähän yli 6 vuotta sitten. Sairaskohtaus kesken työpäivän ja poliisit tulivat sitten iltapäivällä ihan kotiin asti ilmoittamaan asiasta. Äitini murtui ihan täysin ja itse vain istuin hiljaa paikallaan shokissa. Eniten tässä harmittaa se, että en ikinä sanonut isälleni, että välitän hänestä... Olin liian lapsi enkä ymmärtänyt asioista mitään. Olen siis nyt 22-vuotias.

Oli vielä paljon asioita mitä olisin hänen kanssaan halunnu tehdä ja jakaa.. Olimme lähentyneet todella paljon hänen parin viimeisen elinvuotensa aikana. Ei kyllä tuu nyt yhtään semmosta päivää mieleen ettenkö olis ajatellut isää. Kertokaa oikeasti läheisillenne, että välitätte. Voi olla ettette saa siihen huomenna enää tilaisuutta.

En kyllä edes tiedä miksi kirjotin tän tänne. En ole koskaan avautunut kenellekkään tästä asiasta ja hetken mielijohteesta nyt.. Jaa-a, taidan lähteä lenkille että saa jotain muuta ajateltavaa

Isäni kuoli v. 2006 ja iskihän tämäkin asia aikalailla. Isäni kuoli munuaisten johonkin tulehdukseen tms. Hän sairasti Lewyn kappaletautia ja hänellä oli harhoja. Tuntui todella pahalta hänen eläessään sairautensa: Esim. hän näki talvella sudenkorentoja, ym. tautiin kuuluvaa harhaa oli. Isäni oli humanisti ja kansanmies. Myös äitini on kuollut. Hän kuoli 1995 syöpään. Kummankin vanhemman sairauksiin liittyy tarina, joka on kuin jostakin keskitysleirin vartijan aivoista tullut. Tämä huomautus ei koske vanhempiani ja heidän tekojaan tai ajatuksiaan. Kyse on muusta henkilöstä.

kirjoituksesi kosletti myös minua olen vasta 16 ja isäni kuoli perjantaina ja syytä ei tiedä löysin isäni kuolleena sängystä kuolon kankeana :,( kuolema tuli niin yllättäen että hänelle suorotetaan oikeustieteellinen ruumiinavaus voimia sinulle vaikka tästä jo pari vuotta onkin!! :(