AA
A A A
Opastus ja palaute
liity jäseneksi!

Keskusteluketju on täynnä. Ole hyvä ja aloita uusi keskustelu
 /   /  / LÖYDÄNKÖ VOIMAA?

LÖYDÄNKÖ VOIMAA?

500 Vastausta 3 282 Lukukertaa
Hei

Keskusteluketjumme ETEENPÄIN ARJESSA on taas tullut täyteen. Siispä avaan uuden ketjun nimellä LÖYDÄNKÖ VOIMAA? Sitä voimaahan me surevat ja ikävöivät etsimme jokaikiseen päivään mennä eteenpäin. Jokainen voi kirjoittaa niillä tuntemuksilla ja taidoilla mitä milloinkin on käytettävissä. On päiviä milloin surun musta syöveri vie kokonaan voimat ja eteenpäin menemisen voimat on poissa. Tulee päiviä jolloin elämä tarjoaa onneaan ja silloin pitäisi olla voimia tarttuakseen niihin. Kertokaa kokemuksistanne ja tuntemuksistanne. Jatkakaa entiset ja löytäkää uudet palstalle. Tervetuloa!
Hei

Olen nähnyt silloin tällöin unta pojastani joka kuoli kolmevuotta sitten auto-onnettomuudessa. Välillä hän näyttäytyy unessa nuorena aikuisena, välillä pienenä poikana ja joskus ihan vauvana. Unessa elän aina täyttä todellisuutta ja kun siitä herään menee aikaa selvitellessä ajatuksia sillä se unen tunne on ollut niin vahva. Heräsin viimeyönä uneeni ja menin oikein ulos istumaan ja selvittelemään ajatuksia. Näin unta, että poikani oli ihan vauva. Samanlainen kuin tyttäreni pieni poika joks syntyi nyt äitienpäivänä. Poikani oli naapurissa ja etsin häntä siellä. Naapurissa oli paljon ovia ja huoneita. Ihmettelin myös niitä ovia kun olivat kaikki valkoisia ja jotenkin vanhanaikaisia. Löysin poikani nukkumasta sängyltä missä oli muitakin vauvoja nukkumassa. nostin oman lapseni syliini ja lähdin viemään häntä kotiin. Oli niin ihana löytää hänet ja pitää sylissä. Se unessa koettu tunne saada tuoda häntä kotiin oli jotain aivan mahtavaa. Jokainen teistä tietää miltä se tunne voikaan tuntua jos voi edes jotenkin tuntea saada pois mennyt rakas syleilyyn ja tuoda hänet kotiin. Se kaipuun tunne elää päivittäin mukanamme vaikka emme sitä aina kokisikaan sillä valveillahan sen ymmärtää epätodeksi. Unessa se on mahdollista elää oikeasti. Viime päivinä minulla on ns. hyviä päiviä joita voi jopa kutusa onnekkaiksi elämän päiviksi. Ikävä elää taustalla ja olenkin saanut kokea monta kouristusta ja tunnemyrskyä. Ehkäpä unikin oli juuri sitä mitä ei hereillä ollessa pysty käsittelemään ja käsittämään.

Voimia päiväänne ja kirjoitelkaa
Hei !

Turvamies :)

Iloa ,ymmärtämystä Elämään.... Suru / menettäminen / luopuminen ..on meille annettu ja vielä lahjaksi, Elämän jatkumoon.
Kiitos

Näihän se menee niin kuin kirjoitat. Siihen suruun ja ikävään vaan liittyy niin paljon epätoivoa, tuskaa ja suurta kipua. Näiden edellämainittujen kanssa onkin sitten kamppailemista, että miten selviää minutista, tunnista ja vuorokaudesta eteenpäin. Niitä voimia ollaan tällä palstalla etsitty siihen elämän jatkumoon.

Kun tuska on päällä on mahdotonta ymmärtää, että tämä kuuluisi mitenkään elämään jota elän mutta totuushan on juuri se, että siihen se kuuluu. Sille ei voi mitään.

Totta sekin, että elämään kuuluu iloa ja ymmärrystä. Tarvitaan voimaa nähdä ne mutta uskon niiden tulevan meille sureville ajallaan. Jokaisella on erinlaiset voimavarat mennä eteenpäin.

Hyvää päivää kaikille
Hei kaikille,

Mukavaa katsoa ulos, kun pitkästä aikaa paistaa aurinko. Poikani kuoleman jälkeen näin hänestä pari kertaa unta, niissä hän hymyili hänelle ominaista hymyään. Sitten oli kahden kuukauden jakso, jolloin en nähnyt hänestä yhtäkään unta. Nyt viime viikolla näin hänestä kahdesti unta, toisessa kiireellä keräsimme koko porukka pyykkiä naruilta, kun oli tulossa ukonilma. Olimme tuossa unessa kaikki vakavia.

Toinen uni sisälsi taistelua pahoja olentoja vastaan, perheen voimin taistelimme, jotta kylässämme olevat meille läheiset ihmiset eivät joutuisi niiden kynsiin. Saimmekin ne häädettyä pois kylästä, vanhin poikani haavoitti olentoja niin, että ne lähtivät pois, rantaan ja veteen, tosin vieden yhden kylämme asukkaista mukanaan. Ajattelimme unessa, että se on maksu siitä, että muut kyläläiset saavat olla rauhassa. Taistelun jälkeen vanhin poikani alkoi hyppimään talojen katolla ja yhdellä hän liukastui ja löi päänsä. Näin unessa poikani siirtyi tuonpuoleiseen.

Äitini mielestä nuo vakavammat unet tarkoittavat sitä, että poikani on pahoillaan minun puolestani siitä, että tunnen syyllisyyttä hänen poismenoon johtavista seikoista, kun minun pitäisi tuntea helpotusta siitä, että hän ei enää kärsi ja on nyt paremmassa paikassa. Kiitos tietenkin siitä, että häneen ei satu, mutta mielelläni olisin pitänyt hänet elämässäni hieman pidempään kuin 20v.

Ylä- ja alamäkeä, sitä elämämme on. Hetki ja päivä kerrallaan eteenpäin. Luulen, että sitä voimaakin löytyy, kun jaksaa sitä itsestään etsiä. Voimaa minulle tuovat perheeni jäsenet, heille suuri kiitos surussa kulkemisen helpottamisesta omalla olemuksellaan.

Ja kiitos teille kaikille, kirjoitukset tuovat minulle lohtua, kun tiedän, että on muitakin surunsa keskellä kulkevia persoonallisuuksia. Hyvää Juhannusta teille kaikille ympäri Suomea.
Löydänkö voimaa kun uusi aika meille koittaa kuin aamun sarastus sen raikkaus ja henkäys hellä arki jatkaa kulkuaan aikaa uhmaten katse eteenpäin tähyää taakse kiireet jää seuraa rakkaat muistoisain. jj

Pidän vähän lomaa niin ja uutta voimaa lomiinne.
Moi Jj

Voimarikasta lomaa sinulle. Kirjoittele välillä. Tuli hassu ajatus mieleen kun tilasin syntymäpäivälahjaksi saamaani Pappa-Tunturiin osia. Osien mukana sain kaupanpäälle lippiksen missä lukee edessä VOIMAKONE. Voimia sinulle ja Kastepisaralle jonka kirjoituksia kaipaan myös.
Anteeksi Turvamies, kun olin niin malttamaton, ja menin avaamaan uuden topicin otsikolla Surun kulmat pyöristyvät. Nolottaa. On turhanaikaista pitää kahta samansisältöistä ja samoilla kirjoittajilla toimivaa aihetta. Sitäpaitsi Turvamiehen otsikko on parempi - elämänvoiman etsimisestähän meillä on kysymys.

Voisikohan operaattori ystävällisesti siirtää kommentit sieltä tänne? Voisitko Turvamies yrittää yhdistää topicit?

Vaikka mieheni kuolemasta tuli tänään täsmälleen kolme vuotta, on minusta tuntunut erittäin hyvältä lukea tuntemuksianne ja jakaa ajatuksia kanssanne. Minun elämässäni alkaa jo valo voittaa, mutta se suru on meillä kaikilla samanlainen.

Eilen ajelin yli 400 km Joensuun muistolehtoon toivottamaan miehelleni hyvää juhannusta. Laskin käteni kohtaan, jossa muistan mieheni tuhkan suurinpiirtein olevan. Kerroin terveisiä kotoa ja toivotin miehelleni hyvää juhannusta. Tuntui hyvältä myös sivellä kädellä sektoreitten reunapaadessa olevaa pientä nimilaattaa. Tuli tunne kuin olisin silittänyt mieheni poskea.

Valoisaa ja rauhallista valon ja sydänkesän juhlaa teille kaikille.
Sataa. Juhannusaatonkin sataa. Se sopii niin hyvin tunnelmaan. Viime juhannusta vietimme puolison kanssa yhdessä täällä kotona. Odotimme toiveikkaana että juhannuksen jälkeen alkaa hoidot... Niitä hoitoja ei koskaan tullut... Nyt vietän juhannusta yksin tai siis tyttäreni kanssa, mutta silti yksin. Minulle sopisi että taivas itkisi koko juhannuksen.
Löydänkö voimaa... Sanotaan että ihmiselle ei anneta taakkaa kannettavaksi sen enempää kuin hän jaksaa kantaa. En tiedä, ehkä niin. Tai sitten ihminen saa jostain voimaa juuri sen verran kun tarvitaan kulloisenkin taakan kantamiseen. Ja jokaisen taakka on erilainen ja se tapa jolla taakkansa kantaa on erilainen, pääasia että jostain vain löytää sen voiman oman taakkansa kantamiseen. Ja jokainen suru on erilainen, omannäköisensa, aivan niinkuin oli myös se rakas jonka vuoksi sitä suruamme nyt kannamme. Se suru on mukana aina, joskus se nousee aivan pinnalle, milloin mistäkin syystä, ja joskus se saattaa olla pienen hetken vähän taaemmalla, mutta koskaan se ei katoa. Sen kanssa on vain opeteltava tätä taivallusta jatkamaan.
Olin jokin aika sitten tuolla töissäni kun näin valkoisen höyhenen leijailevan viereeni. Muistin heti kuinka näissä ketjuissa on kirjoitettu valkoisesta höyhenestä. Olihan se kaunis katseltava alas leijuessaan.
Hyvää Juhannusta kaikille yrittäkää taas löytää voimia päiväänne tällä matkalla eteenpäin. Pärjäillään.
Kiitos,

teille kaikille!

Nyt vasta löysin teidät ja olen lukenut kirjoituksianne. Olen itkennyt menetyksiänne ja samaistunut teidän kirjoituksiinne, niin samalta tämä suru tuntuu. Kiitos että olette jaksaneet jakaa osan elämästänne tänne palstalle ja nyt rohkenin itsekin kirjoittaa surustani. Menetin rakkaan poikani (19 v) jouluaattona eli huomenna siitä tulee puoli vuotta. Surutaipaleeni alussa olen ja yritän jotenkin mennä eteenpäin. Kirjoituksenne ovat niin elämänläheisiä ja toivoa antavia. Tiedän että uusi elämä on alkanut, oli aika ennen lapseni kuolemaa ja nyt tämä uusi aika, kun joukosta on poissa yksi erittäin tärkeä ja rakastettu ihminen. Lukiessani ketjua ehdin jo pelästyä että ketju tuli täyteen, mutta kiitos Turvamies, että avasit uuden ketjun. Meitä läheisen menettäneittä näyttää vaan tulevan koko ajan lisää. Sataa ja on synkkää, mutta niin on mielenikin. Kaikki menetti merkityksensä menetettyäni lapseni, minulla on nyt uusi elämä...
Yötä Maraleh

Tervetuloa sinulle palstalle ja repaleiseen joukkoomme. Sinunkaan ei pitäisi tänne olla olla kirjoittamassa mutta elämä ei tarjonnut sinulle vaihtoehtoja poikasi pois lähdön suhteen vaan olet saanut suuren surun ja ikävän kannettavaksesi. Tule mukaan kirjoittamaan tuntemuksistasi ja etsimään voimia siihen miten jaksat mennä eteenpäin. Etsitään myös sitä onnea mikä tuntuu kadonneen elämästämme. Menetit rakkaan poikasi Jouluaattona. Se päivä on kalentereissamme monella tapaa merkityksellinen. Minä tein päätöksen itselleni, etten tee poikani kuolin päivästä 10.6. minkäälaista merkkipäivää tai paalupaikkaa. Lapseni on kuollut ja se päivä ei saa olla elämässäni mikään "kohokohta" tavan arkeen verrattuna. Jokainen päivä hänen jälkeensä on minulle se kuolinpäivä. Pojan syntymäpäivää juhlimme edelleenkin ja siinä päivässä on muistamista ja muistelemista. Se päivän haluan tehdä merkkipäiväksi ja paalupaikaksi. Siispä minulla ei keväisin ole odotettavissa erityistä surupäivää kaiken muun lisäksi. Jokainen varmaan toimii omalla kohdallaan näiden päivien suhteen niin kuin sydän sanoo mutta minä teen näin. Päivät on päiviä ja niitä ei voida muuttaa mutta asennetta niihin voidaan koettaa muuttaa.

Hieno ajatus kun sanot, että sinulla on uusi elämä. Niinhän se on minullakin mutta harvoin sitä sanoisi sanalla "uusi". Kun sanotaan, että on uusi elämänä niin siitähän tulee heti mieleen aina kaikkea hyvää. Entinen huono elämä on jäänyt taaksepäin. Näin minä sen käsitän. Periaatteessa jokainen päivä mihin heräämme on uusi elämä. Kaikki uusi on tuntematonta vaikka usein ihmisen elämä on tai se tuntuu samalle kuin eilinenkin. Surussa eläminen vie näkökyvyn kaikkeen uuteen ja jopa hyvään. Mikä vielä erkoista, että sen tarjotun hyvän kieltää niin helposti. Torjunta on päällä ja on helpompi käpertyä itseensä jäädä siihen "tuleen makaamaan". Sellaista se ihmisen elämä on vaan on. Se tapahtuu ihan automaattisesti mutta siinä tilassa menetämme vaan niitä vähäisiäkin voimia.

Nyt Maraleh. Tule mukaan etsimään voimia. Sinäkin tulet niitä saamaan vaikka kaikki tuntuu nyt tyhjälle ja merkityksettömälle. Uskallan näin sanoa sillä minäkin olen ihan tyhjästä pimeydestä lähtenyt eteenpäin. Ihmiset täällä palstalla ovat ihania ja heiltä saa niin paljon ajateltavaa. On niin helppo elää heidän kanssaan surussa, ikävässä, ilossa ja muissa kokemuksissa. Minulla ainakaan ei ole ketään muista niin läheisiä ihmisiä kuin nämä joita en näe tai muuten tapaa jotka olisivat auttaneet niin paljon.

Laitan sinulle Lemisen Erkin runon joka tekee minuun aina vaikutuksen:

Joskus valvon yksikseni
vaivojeni vuoksi
joskus uni ohitseni
muista syistä juoksi.

Joskus ilo rannoillensa
venhollansa noutaa
joskus murhe mustissansa
mielen veessä soutaa.

Usein armolupaukset
uskallusta antaa
aina toivon huokaukset
yli vuorten kantaa.

Kohta aamu valkenee
ja valo varjot voittaa
kohta sumu hälvenee
ja uusi päivä koittaa.

Erkki Leminen
Maraleh...otan osaa suureen suruusi <3 Minulta kuoli poika kesällä 2010, eli reilu vuosi sitten. Mekään ei viime joulua oikein jaksettu ajatella..eikä oikein nyt tätäkään kesää ilman rakasta poikaamme joka oli 26v kuollessaan. Ny elokuun lopussa mieheni kanssa jo koitimme jaksaa suunnitella tulevaa joulua että jos nyt viettäisimme oikean joulun....mutta, nyt sitten mieheni kuoli 2 syyskuuta :( En tiedä jaksanko sitä joulua nyt sittenkään viettää. Nuorin poikamme asuu onneksi kanssani (hän on nyt 26v) ja jotenkin koitamme hänen kanssaan eteenpäin näitä päiviä mennä. Ehkä koitamme viettää joulua rakkaittemme kunniaksi ja heidän muistolleen...tai sitten emme. Katsotaan mitä jaksaa ja mitä ei.

Vie aikaa ja voimia selvitä oman lapsen kuolemasta...se on raskainta mitä voi olla. Mutta jonain päivänä se aurinko pilkistää pilvenraosta ja hymykin uskaltautuu kasvoille. Rakkaillamme on hyvä olla, vaikka meillä onkin ikävä,koitetaan iloita siitä että heidän ei enään tarvii kokea mitään pahaa mitä tää maailma tullessaan tuo. Siellä he odottavat meitä ja jonain päivänä saamme kohdata rakkaamme jälleen <3

"Onpa lapsella helppo laulella vaan. Onpa lapsella helppo, vailla tuskia maan. Niin loistaa päivä kirkkauttaan, yötä ei enään milloinkaan. Lapsella helppo, laulaa vaan..."

Voimia jokaiseen päivääsi <3
Aamu yötä

Olen poikkeuksellisesti hereillä tähän aikaan. Eilen jo aamupäivällä tunsin migreenin oireet mutta koetin taas sinnitellä ilman lääkkeitä ja asenteella, että kyllä se menee ohitse. en myöskään malttanut levätä vaan painelöin töitä säryn vain yltyessä. Sitten illalla olinkin ihan lopussa ja ne ne "voimat" olikin poissa. Illan mittaan piti syödä kolme lääkettä ennen kuin kipu lakkasi ja nukahdin. Nyt olen hereillä ja kipu on poissa mutta lääkkeistä on ns. pöhnä olotila. Tietokoneeni oli jäänyt illalla auki ja palsin sitä nyt sulkemaan mutta löysin kirjoituksenne.

En anna anteeksi Valoa kohti, että avasit uuden palstan vaan kiitän sinua siitä suuresti. Teit ihan oikein ja otsikokin on hyvä. On vaikeaa arvioida mikä otsikko on hyvä ja sopiva kun tänne palstan avaa. Tärkeintä, että palsta toimii. Olen muutaman kerran jo tehnyt jonkinlaisen päätöksen, että lopetan kirjoittamisen palstalle. Välillä tuntuu; että koen jankuttavani samaa kirjoituksissani. Palsta on ollut kuitenkin se "henkireikä" mistä olen voinut ottaa happea etten tukehtuisi suruuni ja ikävääni. Omalla hapella en vielä pärjää ihan kokonaan. Se on juuri sitä surun kulmien pyöristymistä. Kaunis nimi ja ajatus missä ei ole mitään hävettävää. Minun ainakin sopii kirjoittaa sille tai tälle palstalle.
Juhannus menee töissä ja hyvä niin. Toivoa pidimme mekin yllä vielä vuosi sitten. Tosin aina tuli mieleen myös pelko, että onko tämä nyt viimeinen yhteinen hääpäivä, Juhannus jne. Edellispäivänä kävin mökillä ollessani istuttamassa mieheni haudalle ruusubegoniat ja putoukset. Vaikka onkin haikeaa käydä haudalla, saa käynnistä myös voimaa ja rauhaa.
Voimia teille kaikille ja erityisesti teille, joille keskikesän juhlana on erityisen vaikeaa ja yksinäistä.
Hei vaan

Kiitos Turvamies, alä lopeta kirjoittamista. Tuot meille lohtua kirjoituksillasi. Ymmärrän toki näin hiljaa nöyrtyen, että tietenkin aikansa kutakin. Olet kuitenkin ansiokkaasti luotsannut meitä alkutaipaleella olijoita eteenpäin. Meitähän tulee kokoajan lisää, elämä ottaa, jos antaakin.
Runo oli koskettava, en ole ikinä aikaisemmin perustanut runoista, uskonnosta tms. No nyt olen henkitoreissani turvautunut erilaisiin kirjoituksiin ja muihin juttuihin. Oman tämänhetkisen elämäni suuri kysymys, uskoako vai ei uskoa, on vielä ratkaisematta.
Mietin joskus itsekseni onko läheisen menetys pikaisesti vai hiljaa hiipuen parempi vai huonompi. No onneksi en ole kokenut muuta kuin tämän hiljaa hiipuen ja ainostaan siitä voin kertoa.
Oma poikani hiipui tästä elämästä vain vajaassa puolesa vuodessa. Syöpä, joka oli sitä samaa mistä tunnetut jääkiekkoilijat olivat parantuneet, oli kohtalokas omalle lapselleni. Melkein toivoin saattohoitovaiheen tullessa, että olisi ottanut oman rakkaan Imprezansa ja ajanut päin jotain kalliokielekettä ettei olisi joutunut käymään läpi sitä kaikkea. Saattohoitovaihe kesti 16 pv ja loppui siis jouluaattona, meille läheisille täysin musertava vaihe elämässämme. Siis mikä päivä! Poikani tajusi draaman eli jos on kerran lähdettävä, lähdetään sitten jouluaattona. Voitte ymmärrätää että joulu menetti elämässäni täysin merkityksen. Joulu merkitsi minulle aina yhteistä perheen juhlaa useampien sukupolvien yhdesssäoloa jne. Ei enää -vapaapäivä mikä vapaapäiva. Samoin tämä Juhannus, nyt puoli vuotta tätä uutta elämää. Päivillä ei ole merkitystä, lapseni haudattiin hänen 20v syntymäpäivänään ja uurna laskettiin hänen siskonsa syntymäpäivänä. Näin ei tullut mitään uusia merkityksellisiä päiviä.
Tänään kuitenkin tapahtui jotakin... Vähän ennen kuin tyttäreni ja kuolleen poikani tyttöystävä ( heistä on tullut hyvät ystävät) kotiutuivat yhteiseltä Juhannus reissultaan ohitseni leijui valkoinen höyhen, enkeleitä...
Hei

Kun elämä pysähtyy menettää se monelta osin ellei täysin merkityksensä. On aivan sama mikä päivä, mikä vuodenaika, kuka on pääministeri ja mitä bensalitra maksaa. Kuitenkin jossakin välissä sitä miettii niitä monia kysymyksiä mihin ei ehkä aiemminkaan elämässään ole saanut vastausta tai ole oikein ollut halua edes pohtia asiaa. Onko Jumala olemassa? Onko olemassa jokin paikka mihin mennään kun kuollaan? Jne. Monet myös tietävät näihin kysymyksiin selkeät vastaukset. Itse en ole uskonut tai luottanut oikein milloinkaan toisten vastauksiin näin vaikeissa asioissa vaan olen halunnut muodostaa niistä itselleni sopivimmat vastaukset. Tuohon Jumala asiaan minulla on vanhemmilta saatu ns. lapsenusko johon on kuulunut ne iltarukoukset ja sitä kautta uskominen. Poikani kuoleman yhteydessä totesin itselleni ihan vuoren varmasti ettei Juamalaa voi olla olemassa. Tapahtuma oli niin väärin minua ja muita läheisiä kohtaan. Niin väärin! Olen varmasti kapinoinut tämän kuoleman kautta Jumalaa vastaan ja siksi kieltänyt hänen olemassa olonsa kun en muutakaan voi. Jos jaksan pohtia näitä "voima" asioita enemmän niin totean, että minun on niin helppo uskoa, että sähköjohdoissa kulkee sähkövirta vaikka en näe sitä. Se virta tuottaa valoa ja lämpöä ja sen suurella voimalla voi tehdä paljon. Ihan tähän sähkövirtaan uskoen koetan uskoa Jumalan olemassa oloon ja siihen suureen voimaan mitä hän elämässni tekeekin. En ryhdy sitä sen kummemmin tutkimaan. Tämä riittää minulle ja uskon senkin, että kun aikani päättyy tässä elämässä saan varmuuden tähän edellämainittuun näkemykseeni. Turha ottaa siinä mitään riskejäkään. En menetä elämässäni yhtään mitään vaikka uskonkin. Saatan olla jopa saantipuolella.

Emeritus piispa Erik Vikström puhui radiohaastattelussa kun oli jäämässä eläkkeelle seuraavin sanoin: ei kaikki ole lähtöisin Jumalasta mutta on tärkeää, että silloinkin Jumala on paikalla. Tämä sopii niin hyvin poikani kuolemaan. Toivon todella, että se Jumala johon uskon olisi silloin ollut paikalla ja ottanut hänet hyvään huomaansa. Se Jumala johon uskon on hyvä ja rakastava Jumala. Hänen nimissään tehdään paljon maailmassa pahaa. Aina lyhyessä iltarukouksessani sanon: - pidä hyvä huoli pojastani.

Hienoa, että sinä ja oliko se Elämän kulkuri kun olitte nähneet valkoisen höyhenen. Oli se sitten mistä hyvänsä lähtöisin niin ainakin minulle se tuottaa hyvää mieltä. Siinäkin uskollamme on jonkinlainen merkitys.

Isän kädessä on aina voimaa. Isän kätteen iltanne.
Iltaa teille kaikille,hokasin tämän" Turvamiehen" ketjun vasta seuraavana päivänä, kun olin kirjoittanut "Surun kulmat pyöristyvät" ketjuun,jonka "Valoa kohti" oli aloittanut,nythän hänkin löytyy täältä.

Juhannus on mennyt niin kuin mikä tahansa viikonloppu. Ilmat on olleet poutaisia,vaikka niin märkää luvattiin.

"Maraleh" paljon voimia ,riipaisi niin syvältä,itse kun on syövälle menettänyt lapsensa. Eihän me varmaan kukaan ennalleen toivuta,joka lapsensa on menettänyt,mutta kuitenkin me yritämmä pyristellä täällä,milloin milläkin voimilla,ja välilä koitama aidosti iloitakin,vaikka aina on se mutta matkassa.

Rauhaisaa yötä ja kauniita unia.
Komppaan Erkki Lemistä vaikka en "runoilija" olekkaan.
Lomailija jj
Huomenta,

Välillä on päiviä, jolloin sitä voimaa löytyy kulkea tässä surussa eteenpäin. Välillä taas olen hukassa. Noina hukkapäivinä poikani viimeiset päivät pyörivät päässäni enkä saa niiltä rauhaa. Mietin kaikkea sitä, mitä olisi toivonut menevän toisin ja lapseni olisi täällä joukossamme nauttimassa kesän lämmöstä. Kotona on rauhallista ja levollista olla, hänen kuvansa ovat olohuoneen kirjahyllyssä, jonka ohitse joka päivä useamman kerran kuljen. Sieltä hän minua katsoo ja minä mielessäni juttelen hänelle.

On niin tajuttoman kova ikävä. Mietin tänään linja-autolla töihin tullessani, miten kaikki mitä minulle tapahtuu tuntuu nykyään merkityksettömältä, oikeasti, millään ei tunnu olevan enää mitään väliä. Ei sillä, nouseeko huomenna aurinko, ei sillä, sataako tänään vai huomenna. Rämmin tässä surun suossa ja yritän päästä hiljalleen eteenpäin. Tuskaa rinnassa, surua mielessä, kyyneleet silmissä yritän hetki ja päivä kerrallaan.

Lapset ovat ihana asia, he jotenkin vaan jaksavat eteenpäin. Nuorin tyttäreni hymyilee minulle joka aamu, keksii pienistä asioista juttua, että olisi puheen aihetta. Perheeni on ollut suurin apuni matkan varrella. Nyt vain siitä puuttuu yksi tukipilari, joka vanhin poikani oli meille kaikille, varsinkin nuoremmille sisaruksilleen. Ikävä kaikilla on kova, ei mene päivääkään, etteikö joku sanoisi jotain poikaani liittyvää.

Myös läheiset ovat olleet tukena matkan varrella, kiitos heille. Ja kiitos teille kaikille, kun jaatte ajatuksianne surun keskellä. Meillä ei ole helppoa, eikä kai sen kuulukaan olla. Joskus vain toivoisi, että jaksaisi löytää vvoimaa itsestään ja antaa sitä muillekin, jotka sitä kaipaavat.

Hyvää kesän jatkoa kaikille juhannus humun jälkeen. Yrittäkää jaksaa ja voimia teille kaikille.
>Joskus vain toivoisi, että jaksaisi löytää vvoimaa itsestään ja antaa sitä muillekin, jotka sitä kaipaavat.<

Kyllä sinä annatkin, usko pois, Shadowsoul.b.

Vertaistuki on tavattoman arvokas ja voimaannuttava asia, sillä se avaa omaa surupolkuaan tarpovan ihmisen silmät huomaamaan, ettei ole surussaan ihan yksin. Sadat ja tuhannet, ehkä miljoonatkin ihmiset kokevat samanaikaisesti täsmälleen samoja tunteita; alkushokin jälkeen järkytystä, epäuskoa, kapinamieltä, katumusta, syyllisyyttä, vihaa ja lopulta alistumista tapahtuneeseen tosiasiaan. Vuosien päästä joskus jopa kiitollisuutta, kun tajuaa ettei se lähtijän osa kenties sittenkään ollut se kaikkein kamalin.

Elämä päättyy aina kuolemaan, usein inhimillisesti ajatellen liian varhain, joskus liiankin myöhään.

Toivoisin niin sinun saavan lohtua tiedosta, että vielä tulee aika, jolloin saat voimaa iloisista, onnellisista muistoista. Aikanaan ne alkavat sinua kantaa, vaikka vielä tällä hetkellä tuottavat sinulle kipeää tuskaa.

Omalta kohdaltani tiedän, että näin se menee. Huomista kohti.
Hei taas kaikki!
Onneksi Juhannus on taas ohitse ja elämä on arkea rutiineineen. Itselleni nämä juhlpäivät ovat kovin raskaita tässä uudessa elämässäni. Meidä perhe oli aina ennen kova juhlimaan ja nauttimaan kaikesta mukavasta yhdessä perheen, kavereiden, sukulaisten, lasten kavereiden ja meillä olikin yleensä talo täynnä ystäviä ja tuttuja. Nyt on siis totaalisesti toisin, ei ole pienintäkään halua viettää aikaa kuten siinä entisessä elämässä. Tästä tosin tehtiin poikkeus kun vietettiin tyttäreni ylioppilasjuhlia, ihan vanhan kaavan mukaan, se oli hänen toiveensä. Molemmilla isoveljillä ja minulla (kirjoitin itsekin vielä vanhoilla päivillä ylioppilaaksi tässä muutama vuosi sitten) oli huikeat juhlat tänä tärkeänä päivänä. Raskasta oli nyt, sillä viime keväänä vietimme kuolleen poikani yo-juhlia onnellisina ja täysin tietämättöminä tulevasta. Onnistuttiin tyttären juhlissa tsemppaamaan iloisissa tunnelmissa, tosin illan ehtiessä voimani katosivat hetkeksi, mutta jaksoin kuin jaksoinkin jatkaa emäntänä tyttäreni rinnalla. Juhlat siis onnistuivat, kiitos ystäväpiirimme jotka loivat tunnelman ja ilon, eivätkä pelänneet meidän kohtaamista. Ystäväni olivat ottaneet vastuun tarjoilun yms järjestelyistä, kiitos tuhannesti heille. Tosin pojallemme oli järjestetty hautajaiset hänen 20v päivänään ja silloinkin oli poikaani saattamassa huikea joukko ystäviä, läheisiä, kavereita, tuttuja...

Nyt uusi elämä on vaatinut veronsa, mikään ei tunnut miltään. En pysty edes oikein kaupassa käymään, kun koen sen niin ahdistavaksi ja pelkään aina tapaavani tuttuja. En löydä kaupasta enää mitään, huomasin kun jouduin pikaisesti käymään juhannusaattona hakemassa jotain pientä lähikaupastamme. Onneksi mieheni tuli pelastamaan ja löysin kaiken tarvitsemani. Mieheni onneksi hoitaa tuon kauppapuolen mielellään, sillä hän ostaa vain tarpeellista kun minä ennen ostin kaikkea tarpeetontakin, on siis mielissään säästöstä joka näin syntyy. Työni toki hoidan ihan kunnolla, mutta ennen työnikin tuntui mielekkäältä nyt vain teen tarvittavan ja lähden kotiin. Tosin olen nyt myös pakottanut itseni työhöni liittyviin tilaisuuksiin, vaikka en niin välittäisi. Haluasin niin kovasti sen entisen elämäni takaisin.
Jaksamista vaan kaikille!
Olen tassa lukenut kirjoituksia, ja tuntuu etta saa voimia kun on paikka mihin voi purkaa ajatuksia. Olo oli niin lohduton etta hain netista hakusanalla keskusteluryhmia surusta. Ajattelin etta jos edes jotenkin saisi pidettya ajatukset kasassa. Haluan ottaa osaa muidenkin menetyksiin, ja ajattelin hetken aikaa kulkea ja katsoa, etta jaksanko ja pystynko tahan, kun tuntuu etteivat ajatukset edes toimi. Luin kuinka joku sanoi etta yksi asia vain kerrallaan. Mulla on tilanne kun niin moni asia tulee hoidettavaksi. Huomenna pitaisi isani kanssa kayda kelasta hakemassa papereita, ja pitaa niin monet paperit laittaa uudelleen haettaviksi. monet etuudet pitaa hakea uusiksi. Kotona ahdistaa, loysinhan mieheni iaksi nukkuneena. Makuuhuoneeseemme en pysty enaa menemaan, ja niin moni asia pelottaa, koska tapahtuma oli niin jarkyttava. Kiitos etta on tallaisia ketjuja missa voi huomata etta asioista voi kirjoittaa, ja saada myos vertaistukea.
Maraleh, meillä oli siis saman ikäiset pojat ja nyt he ovat poissa. Minunkin poikani kirjoitti ylioppilaaksi viime vuonna. Suunnittelimme yo-juhlia ja ne vaihtuivatkin hautajaisiksi. Sinä sait pitää poikasi hieman kauemmin. Ja taisi Shadowsoul.b:kin poika olla suurinpiirtein saman ikäinen.

Löydän teidän ja muidenkin kirjoittajien teksteistä niin paljon samoja tunteita. Ja on hyvä, että palstalle kirjoittavat myös ne, jotka ovat päässeet surussaan eteenpäin ja voivat lohduttaa, luoda toivoa, että surun epätoivosta voi selvitä eteenpäin.

Olen itse kirjoitellut palstalle noin vuoden. On surullista, että tänne tulee uusia kirjoittajia, koska silloin olette joutuneet kohtaamaan elämänne perustoja ravistelevan surun. Olen siitä pahoillani ja otan osaa suruunne. Samalla toivon, että saatte täältä tukea kuten minäkin olen saanut.
Huomenta,

Suunnilleen samanikäisiä ovat lapsemme olleet, poikani täytti tammikuussa 20v ja nukkui pois helmikuussa 2011, eli neljä kk on vanhimman poikani kuolemasta.

Jotenkin on niin mitäänsanomaton olo. Tuntuu, ettei mitään saa aikaan. Ja olenkin päättänyt ettei tarvitsekaan. Poikani kuoleman jälkeen aika menetti merkityksensä. Mekin juhlimme koko perhe aina kaikki juhlat yhdessä, monesti oli lasten ystävätkin mukana. Nyt olemme vain oman perheen kesken.

Ystävät ovat auttaneet monessa. Jaksavat kannustaa eteenpäin kun tuntuu, että omat voimat ovat lopussa. Nuorempia lapsia kiusaa se, että koko lähitienoo tuntuu tietävän, että heidän isoveljensä on kuollut. Sanoin heille, että yrittävät olla välittämättä puheista. Jos joku kysyy jotain, itse saa päättää kertooko jotain vaiko ei. Yleensä kyllä ovat jutelleet asian selväksi ja siirtyneet toiseen aiheeseen.

Nuorempi tyttäreni tuli eilen illalla viereeni juttelemaan asioista. Köllöttelimme sängyssä ja juttelimme tovin vanhimmasta pojastani. Nuorempi tyttäreni kun tuumasi, ettei voi kenenkään muun sisaruksen kanssa puhua, eivät halua. Tuumasin että minulle saa aina tulla juttelemaan. Onhan isoveljen kuolema vielä niin tuore asia, että perheenjäsenillä se on vaikea välillä puhua. Välillä taas helpompaa. Kuten tämä meidän elämämmekin nyt.

Kiva, että sää taas lämpenee, on nuorisolla puuhaa ilkona ja varsinkin uimarannalla. Siellä he viettävät lähes koko kesän, kun on kauniit ilmat. Itse yleensä olen käynyt uimassa vasta juhannuksen jälkeen, joten jos hyvinkin tällä viikolla piipahtaisi viileässä vedessä ajatuksia huuhtelemassa.

Aurinkoista viikkoa teille kaikille. Yrittäkää jaksaa mennä hetki kerrallaan eteenpäin. Ja kiitos kun kirjoitatte palstalle ajatuksianne surunne keskellä.
Anteeksi, olin niin ajatuksissani, että unohdin laittaa:

Olen omasta puolestani pahoillani, että teidän perheitänne on kohdannut suru ja toivon, ettei meidän kenenkään tarvitsisi olla täällä. Toivon teille voimia kohdata surunne ja kulkea surussanne eteenpäin, pikku askelin, vaikka niin toivoisimme pääsevämme takaisin siihen aikaan, kun kaikki oli toisin.
Hei kaikille

Työmatkalle olen taas lähdössä pariksi päivää. Minulla kesti n. kaksi vuotta kun en tahtonut pojan kuoleman jälkeen kohdata ketään vaikka joskus kohtaamiset tuntuivatkin hyvälle. Kaupassa käynti oli yksi vaikeimmista asioista. Mietin aina tarkasti etukäteen, että mitä sieltä ostan ja teen ostokset nopeasti ettei tarvitse kenekään kanssa jäädä puhumaan mitään. Siinä samalla sitä tunsi, että minussa on jokin kyltti tai leima, että lapseni on kuollut. En pitänyt mitään yhteyttä näiden parinvuoden aikana sisariini tai muihin sukulaisiinkaan. Tosin en vieläkään oikein ole se joka ottaa yhteyttä. Mistä tällainen käytös johtuu? Minusta tuntui siltä, että kun ajatukset olivat ensi heräämisestä lähtien kiinni pojassa niin sitä jossakin vaiheessa koetti skarpata siihen kaupassa käyntiin kaikki voimansa ja jos olisin silloin romahtanut niin se asia olisi saattanut jäädä hoitamatta. Surussa ja ikävässä ihminen vaistonsa ja kykyjensä varassa toimii niin kuin toimii. Toinen "kamala" tilanne tuli aina kun menin vaatekauppaan missä on miesten ja nuorten vaatteita. Niin useasti ostin pojalle jotain ja nyt nähin liikkeisiin meneminen oli täysin mahdotonta. Tosin nyt kaikki sujuu jo paljon paremmin. Olen siin kasvanut tai kasvattanut itseäni surussa ja saanut sitä otsikon voimaa mennä eteenpäin.

Kaikki tällaiset tapahtumat ovat vieraita ja saavat jossakin välissä miettimään, että mitä minulle on oikein tapahtunut? Jatkuuko elämäni tällaisena loppuun saakka? Olen kokenut kaiken tämän mutta ohimenevää se on ollut kohdallani joten samoin uskon tapahtuvan teille ketkä kärsitte samasta ongelmasta.

Työssä olen pärjännyt hyvin. Tosin olen koettanut luovia sielläkin ihan omien ajatusten takia. Olen myös joutunut kahden keskisiin keskusteluihin jossa vastapuoli on ottanut asian esille ja halunnut ottaa osaa suruuni. He ovat rohkeita ja syvien tunteiden ihmisiä joten olen koettanut antaa tilaa sydämestäni myös heille. Tilanteet ovat vaikeita mutta kuitenkin niin rakentavia ja rohkaisevia. Hekin tahtovat voimaa elämääni ja osoittavat sitä yhteydellään.

Voimia päiväänne ja luottakaa siihen, että niitä myös päivittäin saatte. Ei niitä kaikkia voimia tarvitse itse lähteä etsimään vaan niitä tarjoillaan elämässä milloin missäkin hetkessä kunhan vain osaamme ottaa niitä vastaan. Muistakaa, ettei mikään hyvä elämässänne ole nyt kiellettyä vaan SALLITTUA.

Isän kätteen!
Palasimme sunnuntaina Tallinnan matkalta. Ihastuin paikkaan, siellä oli paljon katseltavaa ja koettavaa. Tyttöni olisi pitänyt paikasta , varsinkin niistä lukuisista kauppakeskuksista kenkä-ja vaateputiikkeineen.

Suru kulkee aina mukana minne menenkin, se on osa minua.Tytön kuolemasta tuli vappuna 2 vuotta ja nykyinen elämä vaan on sellaista eteenpäin rahnustamista päivä kerrallaan.

Minä en ole koskaan ollut mikaaä juhlien järjestäjä tyyppi, nyt suorastaan pakenen juhlapyhinä jonnekin kotoa pois. Kun on jotain uutta katseltavaa niin on helpompi unohtaa tytön menetys vähäksi aikaa.

Isoissa kaupoissa en jaksa käydä, niissä ahdistaa.

Minulla olisi ollut luokkakokous tiedossa, mutta EN voi, en halua osallistua, koska joituisin siellä kertomaan tästä surusta kaikille. En vielä siihen pysty.

Poika lähtee reilun viikon kuluttua inttiin. Olivat poikien kanssa juhannuksena ajaneet päänsä kaljuiksi....Tällä viikolla poika suorittaa ajokortin II-vaihetta ja viettää kesälomaa. Onneksi intin jälkeen on se vanha työpaikka valmiina.

Minun lomani on pidetty, keväällä oli se viikko Turkissa ja nyt juhannukena oli 3 vapaapäivää. Nyt pitää jaksaa palvella asiakkaita ilman lomia ensi kevääseen asti.

Jahas - nyt pitää mennä laittamaan kaupan ovi kiinni ja poiketa kotimatkalla ostamaan kylpyhuoneeseen lamppu , vaikka pimeässä vanhakin näyttää nuoremmalta....

Voimia kaikille teille tähän päivään
Tama on niin pelottavaa. Osata luopua toisesta. Ei voi enaa sanoa toiselle kuinka paljon rakastaa. Ei ole mitaan voimia tehda mitaan. pelottaa etten jaksa lauantaihin asti jolloin on hautajaiset. koti on taynna muistilappuja, ja silti unohdan kaiken. ei ketaan laheista jolle voisin puhua, kotona en voi ahdistaa lapsia ja aitiani puheillani. olen yrittanyt saada niin paljon keskusteluapua ja muuta kaupungin tarjoamista palveluista. haluan elaa ja olla lapsilleni tarkea, mutta kotitoita en pysty tekemaan. suihkussa juuri pystyn kaymaan, jotain syomaan, muuten kuljen kuin varjo tuolla kadulla. kuin nakisin unta, eika mikaan ole todellista.
Hei Surusilmä. Mä olen jotenkin samanlaisessa tilassa. Menetin poikani reiluvuosi sitten kesällä ja nyt mieheni 2pvä syyskuuta äkillisesti ja arvaamatta hoitovirheen seurauksena. Teen asioita...käyn kaupassa ja hoidan asioita mitkä on pakko, mutta unohtelen mitä olen tekemässä ja tuntuu etten ikäänkuin ole itse mukana koko hommassa, vaikka koitankin tehdä mitä täytyy. Päässä ei pysy mikään. Nuorempi poikani toimii aivoinani vaikka häenlläkin on oma surunsa surtavana :( En millään meinaa saaada tehtyä kotitöitä...silloin jos joskus joku ilmoittaa tulevansa käymään, silloin tiskaan...muutoin en jaksa. Suihkuunkaan en meinaa jaksaa, siihen saa pakottaa itsensä väkisin. Minusta nyt kyllä tuntuu että muka olen kunnossa, en saa surua ulos itsestäni, mutta elän kuin en olisi jollain tapaa läsnä kuitenkaan. Vaikea edes selittää mitä tarkoitan, mutta uskon että te saman kokeneet ymmärrätte muutenkin.

Voimia jokaiselle surun keskelle <3
Voi Surusilmä, toivoisin niin voivani valaa sinuun tulevaisuudenuskoa, vaikka juuri nyt eivät voimasi tunnu riittävän yhtään mihinkään. Jaksamattomuus, ahdistus ja unohtelu on niin tuttua koettua meille kaikille, jotka tätä surun polkua joudumme kulkemaan.

On surullista, jos sinulla ei ole ketään, kenen kanssa voisit keskustella surustasi ja ahdistuksestasi. Oli traumaattinen kokemus löytää puolisosi kuolleena vuoteesta. Eikö sinulla ole yhtään ystävää, läheistä serkkua tai muuta sukulaista, kenelle voisit soittaa? Entäpä ammattiauttaja, sekin on parempi kuin ei mitään.

Kerroit, ettet pysty menemään makuuhuoneeseen, josta löysit miehesi kuolleena. Ystävä rakas, mitä pelkäisit? Sinun ei todennäköiseti tarvinnut pelätä rakastasi elävänä, miksi pelkäisit häntä nyt, kun hän on kuollut?

Pelot on parempi kohdata -ja huomata, ettei siinä huoneessa ole mitään pelättävää. Tiedät, ettei miehesi missään tapauksessa haluaisi sinulle mitään pahaa. Mene huoneeseen, istu vuoteen päälle ja anna miehesi sydämen lämmön laskeutua yllesi. Ei ole mitään pelättävää.

Minunkin mieheni kuoli kotona 3 vuotta sitten. Mieheni sisar tuli heti tuekseni ja olisi ollut valmis olemaan tukenani viikon verran. Hän oli seuraavana päivänä tukenani hautaustoimistossa, kun kävimme ostamassa arkun ja sopimassa järjestelyistä. Hän oli vielä seuraavankin yön kanssasi, kun seuraavana päivänä piti mennä arkun kanssa hakemaan miestäni sairaalan kylmiöstä.

Mutta sitten halusin jäädä yksin, sillä olen sitä mieltä ettei asioita kannata siirtää. Minun piti tottua tyhjään kotiin ja tottua ajatukseen, että koti oli sama rakas, tuttu ja turvallinen koti, kuin aina ennenkin. Sen tyhjyyden tunteen kanssa oli tultava tutuksi.

Saatko edes nukutuksi? Jos et saa, olisi nukahtamislääkkeistä apua. Sitten jaksat paremmin tehdä ne pakolliset asiat.

Voimia sinulle ja kaikille muillekin surupolulla kulkeville.
Huomenta

Ostin eilen mansikoita nuorille, sen 5kg laatikon. Tuli heti mieleen, miten vanhin poikani on aina ollut siivoamassa mansikoita, porukalla aina siivotaan, mutta viime kesänä me poikani kanssa kahdestaan siivosimme 8 laatikollista mansikoita. Ikävä kouraisi taas mieltä. Mutta... ne mansikat maistuivat todella hyvälle.. sekä kirsikat myöskin.

Minulla on tällä viikolla ollut hieman helpommat päivät menossa. Viime viikko oli musertava. En tiedä oikeasti, miten välillä tämän surun kanssa jaksaisi. Hetken mieli on levollinen, sitten sattuu tai tapahtuu jotain, joka muistuttaa tapahtuneesta ja valheellinen levollisuus onkin ohi.

Vain unessa on se todellinen rauha. Vaikka unissanikin näen välillä sen, että poikani on kuollut, siinä maailmassa on kuitenkin sellainen seesteisyys ja rauhallisuus, että toivoisi voivansa olla siellä aina. Helpottavaa sulkea silmänsä ja mennä unten maailmaan. Oli tulossa hyviä tai pahoja unia, siellä rakas poikani on, ja siellä saan olla hänen kanssaan.

Surusilmä, jos et saa nukutuksi, ota yhteyttä lääkäriisi, jotta saisit avun. Lepo on tärkeää, jotta kehosi ja mielesi jaksaa mennä eteenpäin. Pienin askelin, hetki kerrallaan mennään eteenpäin. Meillä kaikilla on nyt vaikeaa, mutta joku päivä se hieman helpottaa. Asia ei koskaan unohdu ja sattuu vielä vuosienkin päästä, mutta olotilaan tulenee hiljainen muutos ajan kanssa.

Minä taas toivoin, että olisin saanut olla yksin poikani kuoleman jälkeen. Koko ajan ympärilläni on ollut ihmisiä, suuri perhe ja avomies. Joskus vain toivoisi, että saisi olla ihan yksin. Miettiä rauhassa. Siksi yöaika ja työmatkat ovat minulle se oma aika, jolloin saan olla rauhassa omien ajatuksien kanssa.

Toivotan kaikille hyvää helteistä päivää ja jaksamista tähän arkeen. Syökää mansikoita, herneitä ja/tai kirsikoita. Yrittäkää nauttia niistä pienistä iloista, joita elämä ja läheiset teille tuovat. Ja muistakaa myös levätä.
Taas on lämmintä ja töitä riittää enemmän kuin ehtii tekemään. Se pitää ajatukset edes pienen hetken muualla. Tämä keskikesän aika tuntuu olevan erityisen raskasta, niin monet muistot palaavat mieleen. Ja niin usein tulee mieleen ajatus että onko tämä edes totta, miten näin voi käydä aivan tavalliselle perheelle jolla oli kaikki asiat hyvin. Niin vain kuitenkin kävi ja eteenpäin on jatkettava niillä eväillä jotka jäljelle jäi. Tytär ja minä. kahdestaan. Olen kaikesta huolimatta yrittänyt ajatella niin että elämällä on kuitenkin vielä jotain annettavaa, vaikka se ei aina helppoa ole, varsinkin jos jostain syystä on muutenkin raskasta. Silti koen että jokainen päivä, joka meille on vielä suotu, on tärkeä. Ja vähintä, mitä niillä päivillä voin tehdä, on vaalia vaimoni muistoa.
Ei ole minunkaan tullut kovin paljoa ihmisten seuraan hakeuduttua, viihdyn hyvin omissa oloissani ja varsinkin tyttären kanssa on ollut ihan mukavia hetkiä. Jotenkin se vain tuntuu raskaalta mennä johonkin porukkaan jossa kaikki tietävät mitä on tapahtunut mutta eivät puhu asiasta. Eivät varmaan tiedä haluanko puhua tai olla puhumatta, mistäpä tietäisivät kun minäkään en aina tiedä.
Hautajaispäivä ja sitä edeltävä aika oli raskasta ja sekavaa, mutta kaikki sen päivän yli pääsevät, jotenkin. Ja kaikilla raskaan menetyksen kohdanneilla on täysi oikeus olla rikki, eikä koko ajan tarvitse olla tehokas. Riittää kun vain selviää seuraavaan hetkeen ja seuraavaan päivään.
Paljon voimia sinulle lauantaiksi ja muutenkin, Surusilmä. Vaikka mikään ei tunnukkaan todelliselta niin silti eteenpäin mennään kukin omilla voimillaan hetki kerrallaan. Ja jaksamista myös meille muillekin tämän tien kulkijoille. Pärjäillään.
Huomenta kaikille

Tulin eilen kotiin parinpäivän työmatkalta. Tänään on ensimmäinen kesälomapäivä mutta paperihommat vielä vievät ainakin tämän ja huomisen ennenkuin pääsen ns. loman viettoon. Kävin aamulla kastelemassa pojan ja äitini hautakukat. Ei vieläkään tuntunut yhtään, että poika olisi siellä. Sitä tunnetta en ole vielä saavuttanut laisinkaan.

Haen Pikku - Aurinkoni (tyttären pojan) meille tänään tai huomenna joten aurinko paistaa täydellä terällä sisällä ja ulkona sekä päivällä ja yöllä.

Voimia päiväänne.
Aurinkoista aamua Punkaharjulta ja hyvää alkavaa kesälomaa Turvamiehelle :-)

Tarkistan tänään meidän madamen renkaitten paineet ja nesteet ja puunaan sisältä ja päältä menokuntoon. Huomisaamuna vien koirulin koirohoitolaan kahdeksi päiväksi, pakkaan eväskorin, yöpymis- ja saunomisvehkeet sekä uimapuvun autoon ja lähden hurottelemaan alamäkeen kohti Nastolaa, jossa on lauantaina rautalankafestarit.

Tuntuu taas kovasti haikealta, kun niin monet, monet kerrat mieheni kanssa ajelimme tähänkin mukavaan kesäiseen rautalankatapahtumaan Kukkasjärven rannalle. Olen varma, etttä mieheni on mukana tälläkin kertaa, vaikken häntä näekään.

Jännitän kovasti yksin ajamista etelään vievillä vilkasliikenteisillä teillä. Moottoriteitä vähänlaisesti ajelleena vähän pelkään niitten liittymä- ja erkanemisramppeja. Madamekin on jo vanha ja emäntänsä lailla vähän reissussa rähjääntynyt .Sillä on takanaan jo reilusti yli 300 tkm. Teknisesti se on kuitenkin vielä hyvässä kunnossa ja näihin asti kuljettanut minut murinoitta sinne, mihin on pitänytkin. Toivottavasti näin on nytkin.

Laitan lähtiessäni kädet ristiin, niinkuin minulla on aina tapana tehdä.

Aurinkoista, leppoisaa viikonloppua meille kaikille. Erityisesti lähetän voimaa Surusilmälle huomiseksi päiväksi.
Hei Valoa kohti

Kiitos lomatoivotuksista ja nauti Punkaharjusta sillä se on upea ja kaunis paikka. rautalanka festarit kuulostavat hyvälle ja itsekkin niillä mielelläni olisin. Ajele varovaisesti mutta rohkeasti. Hyvää matkaa ja Isän kätteen.
Surusilmälle voimia huomiseen päivään. Ole lempeä itseäsi kohtaan. Anna itsellesi aikaa. Askel kerrallaan, henkäys kerrallaan, sana kerrallaan, päivä kerrallaan.
Hei!

Olen uusi täällä ja ketjuja lukiessani huomasin, kuinka moni on menettänyt lapsensa. Olen itse lapseton, joten en uskalla edes kuvitella miten musertavaa sellainen suru voi olla.

Puolisoni nukkui pois pari kuukautta sitten. Joka päivä tunteet kulkevat vuoristorataa: surua, masentumista, raivoa, epätoivoa. Kummallisinta on, että moni tuttava "ihastelee" miten hyvin olen pärjännyt. Kukaan lähipiiristäni ei ole menettänyt elämänsä rakkainta, vanhempanikin ovat vielä elossa. Itsestä tuntuu, että jokainen hetki on voimavarojen viimeisilllä rajoilla taiteilua.

Taidan siinä mielessä olla suruprosessini alussa, että minua ärsyttävät tällä samalla palstalla olevat keskustelut lemmikkien kuolemasta. Itse eläinihmisenä ymmärrän surun kaverin kuolemasta, mutta sittenkin..
Kun palasin töihin ja kerroin yhdelle työkaverilleni mieheni kuolemasta, hän kertoi, että sairaslomani aikana häneltä kuoli kissa. Onneksi sentään epäili, ettei ole ihan samanlaisesta surusta kysymys!
vai niin
Hei Leski Kurvista

Ole sydämellisesti tervetullut kirjoittamaan kanssamme palstalle Löydänkö voimaa.
Joukossamme on niin jotka ovat menettäneet lapsensa ja puolisonsa. Kaikki suuria korvaamattomia menetyksiä, eivätkä ne ole vertailtavia asioita vaikka erimuodossa esiintyvätkin. Kirjoitamme siitä näkökulmasta, että miltä minusta tuntuu milloinkin ja millä voimilla koetan löytää eteenpäin. Surusi on alussa ja monet mietteet ja tilanteet edessäpäin. Älä jää yksin surusi kanssa.

Suruun voi samaistua tai koettaa samaistua. Jotkut lähestyvät sitä vaikka eläimen kautta tarkoittamalla sen olevan mitenkään vertailukelpoinen asia. Itsekin pääsin tänään samaistumaan. Tällä kadulla millä asumme kuoli tänä aamuna jo iäkkääpi rouva joka oli lapsilleni hyvin läheinen. Hän ja hänen miehensä olivat ikäänkuin "mummola" missä lapset kävivät pienestä saakka. Hänen mies kuoli jo joitakin vuosia sitten mutta nyt tänä aamuna tuli rouvan vuoro. Tyttäreni ehti käydä hänen luonaan vielä monet kerrat omien lastensa kanssa. Vaikka tunnen itsenikin liittyvän tuohon suruun niin tunnen paljon kiitollisuutta sitä rakkautta ja ystävällisyyttä kohtaan mitä hän ja hänen miehensä osoittivat lapsiani kohtaan. Hänellä on kaksi aikuista lasta mutta ei yhtään lastenlasta. Olinkin yhteydessä hänen tyttäreensä joka on surun murtamana toisella paikkakunnalla. Hän sanoi: - se tuli taas niin äkkiä, niin äkkiä kuin isällekin. Kuolema tulee aina yllättäin vaikka tietäisimme läheisemme olevan sitä lähellä. Se on aina yhtä lähellä meitä ja kun vuoro tulee niin se tulee. Voimia sinulle ystäväni surussasi ja pysy mukana. Isän kätteen.
Mitäs me lomalaiset,perskules kun elämä olis muuten mallilaan on vain yksi pieni kysymys MIKSI se onkin jo suuri sana.Jostain voimaa pari kiloa tai litraa kiitos.
Hei, lomalainen. Minäkin olen miettinyt mielessäni, miksi näin piti käydä, miksi minun poikani sairastui ja menehtyi tuohon tautiin? Miksi minun ja perheeni pitää kestää tätä surua? Miksi meidän kenenkään (lapsen tai puolison menettäneen) pitää kärsiä ja tuntea tätä menetyksen tuskaa, joka päivä, joka ikinen hetki, kun se on mielessämme? Suuri miksi, johon en ole keksinyt viisasta vastausta, vain uusia kysymyksiä jotka valtaavat mieleni.
Tänään olen löytänyt voimaa Olavi Virrasta karaoken muodossa.
Hei

Tuntuu, että nyt on jotenkin voimat vähissä. En ole kokonaan rypenyt surussa ja ikävässä vaikka ajoittain nekin kouraisut voi tuntea. Tapsin tänään torilla tuttavani joka on myös menettänyt aikuisen poikansa joitakin vuosia sitten. vaihdettiin kuulumisia. Hän sanoi, että katsoo nyt näiden vuosien jälkeen poikansa kuvaa ihan eritavalla kun alkuvuosina. Samoin tunnen osittain minäkin ja se kertoo siitä, että se "pysähtynyt" aika ympärilläni on kuitenkin mennyt eteenpäin. Pikku-Aurinko oli taas vuorokauden meillä. Kävimem uimassa ja saunassa. Hänen seurasta saan paljon virtaa joka on sitä voimaa mennä elämässä eteenpäin. Voimia teille kaikille.
Huomenta kaikille

Itse olen hieman iloinen siitä, että nuo tukahduttavan lämpimät päivät ovat ohitse, voi olla ulkona, ilman että tulee huono olo. Kotona on rauhallista ja levollista olla. Tunnen, että poikani on siinä lähellä, kun kotona oleskelen.

Alussa selitin itselleni, että minulla on hyvä olla. kun poikani henki on siinä lähellä. Kun oli huono ja masentunut olo, poikani oli jonkun toisen lähellä, pitämässä huolta. Joskus ajatukset tuovat lohtua, joskus taas tuskaa musertavaa.

En ole päässyt syyllisyydestä eroon. Eikä mielestäni pidäkään. Minä kerroin poikani oireet lääkärille ja korostin selkäsärkyä, oireiluja. Itsekin mielessäni ajattelin, ettei se päänsärky ole paha, kun on ennekin koskenut päähän. Enkä idiootti edes kysynyt, miten paljon päähän koski. Mietin vain koko ajan, mikä lastani vaivaa, kun selkään koskee, mihin ei ollut koskaan koskenut. Näin oireiden selittämisellä ohjasin lääkärin ajattelemaan keuhkokuumeen mahdollisuutta. Ja siinähän sitä mentiin metsään niin että rutina kävi. Minun höpötysteni takia rakkaan poikani hoito viivästyi 12 tunnilla, eikä lääkkeet enää auttaneet vaan poikani menehtyi.

Juttelin eilen lääkärin kanssa, joka on työparini seuraavat kuusi kk. Hän sanoi, etten saisi syyttää itseäni. Meningokokkibakteerin aiheuttama verenmyrkytys tappaa suurimman osan siihen sairastuvista. Vain muutama on selvinnyt hengissä, nopean hoidon johdosta. Hän pyysi minua vertaamaan meningokokkibakteeria syöpään, sillä molemmilla on suuri kuolleisuus. Erona on kuitenkin se, että nyt hän menehtyi nopeasti kahdessa vuorokaudessa. En tiedä, kai tämä äidin tuska on niin suuri, ettei sitä millään pysty käsittämään, vaikka miten sen yrittäisi itselleen selitellä.

Mutta kaikesta huolimatta, hyvää päivän jatkoa kaikille. Yritetään jaksaa eteenpäin pikku hiljaa, pienin askelin.
Omat syyllisyyden tunteet on käsiteltävä myös ei ole kaikkeen kykenevä vaikka äiti tai isä onkin tai lääkäri,poliisi,ampulanssikuski,opettaja.....puhuminen tästä asiasta auttaa eteenpäin mutta se syyllisyys kaivelee tämän miehen sisuksia vielä kahden vuoden jälkeenkin.Tytär teki oman ratkaisun onnistui kolmannella kerralla.Tyttären lääkärin psykiatrin kanssa keskusteltiin niin moni "bipo"tekee itsemurhan tietysti asiasta oltaisiin voitu keskustella etukäteen jälkeenpäin aivan turhaa jos geenejä voi syyttää olen syyllinen.Voimia eteenpäin kaikille myös mulle.
Ymmärrän Shadowsoulin syyllisyydentunteen hyvin, kun itsekin sain - ja saan varmasti elämäni loppuun saakka - kipuilla saman asian kanssa. Lopputulos olisi mieheni kohdalla toki ollut sama, - kysehän oli sairaudesta, johon ei parantavaa eikä edes hidastavaa hoitoa ole - mutta jos olisin ymmärtänyt kiinnittää erikoislääkärin huomion mieheni käsiin, olisi diagnoosi löytynyt vuotta-puoltatoista aiemmin, jolloin mieheni olisi heti päässyt sairaseläkkeelle, eikä tarvinnut niin hirveän sairaaksi asti yrittää rämpelehtiä töissä uupumukseen asti.

Vaikka lääkärit syyttelivätkin jälkikäteen itseään, kun eivät itse huomaneet mieheni käsiä, tunnen asiasta edelleen suurta syyllisyyttä. Kuvasin kyllä kaikki muut oireet tarkkaan, kirjoitin ja tulostin paperille mieheni mukaan, kun hän meni lisätutkimuksia varten erikoislääkärille. Olin kyllä oireraportissa kertonut mieheni laihtuneen vuodessa yli 25 kiloa, ilman syytä, mutta en kehottanut lääkäreitä kiinnittämään huomiota mieheni käsiin, joista kaikki lihakset olivat kadonneet. Kädet olivat luuta ja nahkaa, esim. peukalon ja etusorven välissä oleva pehmeä kudos oli kokonaan kadonnut.

Meidän täytyy vaan yrittää lohduttaa itseämme sillä, Shadowsoul, että niin mieheni kuin poikasi kohtalo oli jossain kirjoitettu juuri siten kuin se toteutui. Siihen meidän on tyytyminen, kun emme muutakaan voi.

Voimia kaikille surupolkua kulkeville.
Kiitos kaikille jotka vastasitte ja neuvoitte. Nyt olen kaynyt ylhaalla, missa mieheni nukkui pois. Hautajaispaiva oli yksi pahimpia joita olen joutunut kokemaan. Mulla on nukahtamis ja ahdistuslaake. Olen masennuspotilas, joka pikkuhiljaa alkoi saada tuota laakitysta pois. Huomenna menen kaymaan mielenterveystoimistossa, jossa kayn keskustelemassa psykiatrin kanssa. Yksin en ole kotona viela uskaltanut olla oita. Aamuisin ei tahdo olla voimia nousta sangysta. Aina en tieda onko ahdistus masennusta vai surua, varmasti molempia. Virastoissa paperien tayttaminen ja etuuksien hakeminen on tosi raskasta. Ystavia on vahan, olen koetellut soittaa eri paikkoihin mista saisi apua. Tuntuu etta vieressa pitaisi olla henkilo jolta saisi sita vertaistukea. Tuntuu etten jaksa iloita, enka menna mukaan, edes lasteni takia. Heidan vuokseen minulla on niin paha olo, mutta ei ole voimia.
On hyvä asia, Surusilmä, että pääset purkamaan tuntojasi psykiatrin kanssa. Se tekee sinulle varmasti hyvää, kun ei sinulla kerran ole ketään, kenen kanssa voisit käydä läpi tuntemuksiasi.

Hienoa, että pystyit käymään huoneessa, missä miehesi kuoli. Huomasit varmaan, ettei huoneessa ole mitään pelättävää, vaikka aluksi saattaa kolkolta tuntuakin. Suljet vaan silmäsi ja keskityt tuntemaan miehesi lämpimän, sinusta huolehtivan ja välittävän lämmön.

Älä vaadi liikaa itseltäsi. Ei sinun tarvitse väkisin yrittää iloita edes lastesi vuoksi. Kyllä sinä saat ja sinun pitääkin saada surra menetystä. Läheisesi ymmärtävät sen varmasti.

Virallisten asioitten hoitaminen on varmasti raskasta ja voimia kysyvää. Ota yksi asia kerrallaan ja hoida asia kuntoon. Virkailijat ymmärtävät ja auttavat kyllä, kun kerrot heille elämäntilanteestasi. Minä sain osakseni ymmärrystä ja apua, kun olin sen tarpeessa.

Voimia sinulle ja kaikille muillekin surupolkua taivaltaville.
Iltaa kaikille

Olette kirjoitelleet syyllisyydestä joak painaa rakkaan menetyksen myötä. Kerroin aiemmin, että tapsin torilla yhden ystäväni joka menetti myös aikuisen poikansa. hän sanoi myös, että hän ei mahtanut poikansa kuolemalle mitään mutta monia asioita olisi voinut toisin tehdä. Minäkin olen omalla kohdallani miettinyt miten olisin voinut estää pojan kuoleman. Poika kuoli liikenne onnettomuudessa päihtyneenä ajaen autollaan. Puhuimme paljon alkoholin käytöstä ja autolla ajamisesta. Kaikki oli puhuttu selväksi ja tuntuikin siltä, että luottamus ja varmuus on asiassa saavutettu mutta toisin kävi. Olin itse tapahtuma aikaan Tampereella kurssilla ja kotoa n. 250km päässä. Olen kuitenkin löytänyt rauhan syyllisyyden etsinnässä. En pysty pitämän ketään hengissä, en edes itseäni. Kuolema tulee silloin kun se tulee. Jos ei tulisi sitä kautta mitä nyt tuli niin sillä on lukematon (ääretön) mahdollisuus tulla ihan toistakin kautta ja toisessa merkityksessä. Jos ryhdyn jossittelemaan jotain tapahtuman kohtaa niin silloinkin pitä ymmärtää, että taas on ääretön määrä ihan samoja mahdollisuuksia tapahtua ihan mitä hyvänsä. Minulla vain ei ole tässä elämässä niin suurta vaikutusvaltaa jotta vosin muuttaa asioita mille en vain voi mitään. Olen pieni tekijä näiden voimien rinnalla.

Entinen naapurini joka asui tuossa naapurin pappilassa on hyvä ystäväni ja poikani siunannut pappi sanoi kerran kun puhuimme syvällisempiä asioita, että ei kaikki ihmiset pyrkivät tekemään ja suoriutumaan vaikeissa tilanteissa parhaalla mahdollisella tavalla. Olisi tyhmää jos joku ei niin toimisi. Vasta jälkikäteen voidaan huomata oliko valintamme siinä tilanteessa oikea vaiko väärä mutta aina me se oikea koitetaan valita.

Jumala suokoon minulle TYYNEYTTÄ hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, ROHKEUTTA muuttaa mitä voin ja VIISAUTTA eroittaa nämä toisistaan.
Ehkä jonain päivänä ymmärrän asian noin. Olisinpa tehnyt mitä vain, en olisi voinut vaikuttaa asioihin mitenkään. Näin se varmaan onkin, kun järjellä ajattelee, mutta kun tunteet tulevat peliin, järki ei enää pärjää mukana.

Kiitos Turvamies sinulle sanoistasi. Olet monesti näillä palstoilla kirjoittanut, että olet jo sanonut kaiken ja tuntuu että toistat itseäsi. Meille uusille tuttavuuksille sinä tuot valoa ja ymmärrystä elämään, tässä vaikeassa polussa, jota yritämme kulkea. Samoin kiitos kaikille muillekin kirjoittajille, jotka tuotte lohtua sanoillanne elämäämme.

Luen kirjoituksianne joka päivä. Huonoina päivinä vain luen, en kirjoita, sillä silloin ajatukset ovat todella murheellisia. Huonoina päivinä sitä mm. miettii, mitä järkeä tässä kaikessa on, elämän mutkissa ja ympyröissä. Rakastat täydestä sydämestäsi kaikkia lapsiasi ja yhtä äkkiä sinulta viedään yksi pois, varoittamatta, nopeasti. Kipu ja tuska, ikävä ja ahdistus jatkuu läpi elämän, kun kompuroi tällä kivikkoisella tiellä.

Jospa joskus, jossain, tuhansien kyynelten takana, näen, ymmärrän ja osaan taas uskaltaa elää. Siellä jossain hiljaa odottaen, hetki ikuinen.
Tuleehan tuota syyllisyyttäkin mietittyä. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Joka tilanteessa valitsemme yhden tavan toimia ja uskomme että se on oikea. Mekin luotimme erikoislääkärin ammattitaitoon, mitä muutakaan siinä tilanteessa voi. Olen ajatellut että jos Luoja olisi tarkoittanut asioiden menevän toisin ne olisivat menneet. Ihminen ei voi todella suurille asioille mitään, pitää vain yrittää ottaa vastaan se mitä elämä antaa, vaikka joskus se vain on niin äärimmäisen raskasta. On vain yritettävä jaksaa jatkaa eteenpäin.
Surusilmä, on hyvä että löysit tänne ja leskien sivuille, kirjoita tuntojasi aina kun jaksat, meitä kanssakulkijoita löytyy. Voi sanoa että et ole yksin, kaikki muutkin ovat... Ei minullakaan ole sellaisia joiden kanssa voisi näistä tosi raskaista asioista puhua, mutta niistä kirjoittaminen ja muiden kokemusten lukeminenkin auttaa. Virtuaaliystäväkin voivat olla joskus tärkeä tuki tällä raskaalla tiellä. Ahdistus on varmaan molempia, mutta ehkä enemmän surua ja tuskaa siitä että rakas on viety viereltä ja samalla kaikki ne yhteiset suunnitelmat. Tuntuu että jäljelle jää kovin vähän syitä elämään, elämän ilo ja tarkoitus on hukassa. Elämä on pysähtynyt. Vähitellen se kuitenkin lähtee liikkeelle ja on aika katsoa mitä jäi jäljelle. Ja niistä palasista sitten on alettava sitä uutta elämää rakentamaan. Rakennelma sortuu usein mutta kyllä se siitä vähitellen nousee, hyvin erilaisena kuin ennen, mutta nousee kuitenkin. Päivä kerrallaan.

Meillä lähestyy tytön kanssa lomareissu, tavaroita pakataan jo. Pieni matka antaa myös uutta ajateltavaa ja sisältöä elämään. On jotain mitä odottaa. Voimia kaikille päiviinne ja pärjäillään.
Tuntuu etta tama keskustelupalsta on ainoa missa enemman keskustelua. Kun olen naita etsinyt ja hakenut. Psykiatrin luona kaynti ei oikein auttanut, han oli hetkisen vain paikalla kun laakari tutki reseptini. Tanaan kavi luonani vapaaehtoinen ystava. Hanen kauttaan sain numeron johon soitin, ja huomenna luonani tulee kaymaan ihminen, ikaiseni joka on kokenut oman menetyksensa jo aiemmin, ollut vuosia sitten perustamassa jarjestoa joka auttaa puolisonsa menettanytta.
Nyt heinakuun ajan vain kaikki paikat ovat kiinni, ja tuntuu pahalta etta tama jaksaminen on niin vaikeaa, koska en vielakaan ole pystynyt olemaan yksin, ilman aikuisen tukea oisin.
Pelottaa se ahdistus, nukkua yksin, olo on turvallinen kun tietaa etta vierellani on toinen ihminen.
Tuntuu etta hymy on kadonnut iaksi, ei jaksa kiinnostua mistaan. Aamut ovat niita pahimpia, kun heraa todellisuuteen, ja tuntee sen surun ja ikavan, kun toinen ei enaa kulje vierella.
Hienoa etta on paikka missa voi kirjoittaa tuntojaan, luen kylla kirjoituksia, mutta ei ole viela voimia vastata, tuntuu silti etten ole surussani yksin, etta meita on muitakin.
Toki pelotti hakea naita keskusteluryhmia, kun sita on niin haavoilla ja heikko.
Toivon etta jonain paivana loydan ihmisen, ystavan joka kuuntelee ja ymmartaa, istuu vierella ja kuuntelee. Menetys on niin suuri, ja ikava pohjaton, ja toivon etten rasita ihmisia liikaa, joita on lahellani. Jokaisen toive varmasti on etta olisi ystava, joka tukee, pitaa kadesta ja lohduttaa surussa, ihan vain kuuntelemalla. Huolehtii kun ei itse jaksa.
Toivon etta jos itse tassa selvian joskus, annan hyvan kiertaa. Tahtoisin auttaa, koska ikina ei tieda mita suru on, ennenkuin se tulee omalle kohdalle.
Odottelen tassa aitiani joka lupautui tulemaan viela yhdeksi yoksi.
Koitin edes hiukan piristya, ja vaihdoin lapsille puhtaat petivaatteet. Ja laitoin matot lattialle, ei sellaisia osaa ajatella kuinka omalla tavallaan palkitsevaa on tehda jotain, mita ei ennen pitanyt isona asiana.
Lahetan voimia teille kaikille.
Olen koettanut ajatella, etta sain hetken aikaa olla onnellinen, ja tehda rakkaani onnelliseksi. Mutta se tyhjio mika jai, se kestaa ennenkuin se edes puolittuu.
Lapsenuskossa olen, ja olen koettanut iltaisin rukoilla. Pyytaa voimia. Ajatellut rakastani, lahettanyt hanelle mielessani ajatuksia.
Luin surun vaiheista, en tieda saisiko ja pitaisiko tietaa liikaa.
Olen vain niin peloissani, ja ikava mieleton.
Voimia kaikille, ja itse koetan jaksaa katsoa viela seuraavan paivan, ja ehka seuraavan.
Ei surun syvyyttä todellakaan tiedä ennenkuin on itse sen tuskan läpi elänyt. Ja kun sen on kokenut niin silloin ei tarvitse pelätä eikä paeta sellaisia jotka joutuvat tämän saman asian eteen. Itselläni tulee tämän kuun lopussa vuosi täyteen tätä raskasta polkua. Kyllä hyviäkin päiviä elämässä jo on, varsinkin tyttären kanssa mutta päivittäin menetys on silti mielessä ja suru aina mukana.

Vaikka surussa on paljon yhteistä niin jokainen kokee surun eri tavalla, omalla laillaan ja siitä eteenpäinmeno on hyvin henkilökohtaista. Minulle kirjoittaminen on ollut hyvä tapa purkaa tuntojaan, kaikkea kun ei jaksa sisällään pitää. Se aukko siinä vierellä, ei kai se siitä minnekkään katoa. Elämään tulee kuitenkin vähitellen uusia asioita ja se voi jatkua myös sen aukon ja surun kanssa, aluksi vain hetki kerrallaan mutta silti se jatkuu. Meillä on myös muistot siitä yhteisestä ajasta ja ne hyvät muistot todellakin kantavat eteenpäin vaikka voivat ne aluksi olla myös raskaitakin muistella.

Elämän pituus ei ole meidän päätettävissä ja jokainen päivä oli vaimollekin tärkeä silloinkin kun hän taisteli sairauttaan vastaa. Ja olenkin usein kirjoittanut että jokainen päivä on tärkeä myös minulle, ei vain tyttäreni vuoksi, vaan myös itseni takia. Ehkä joskus löytyy vielä se syy miksi minä olen vielä täällä ja puolisoni oli lähdettävä. Paljon voimia kaikille elämän tarkoituksen etsintään.
Niin tuttuja ovat nuo Surusilmän tunnot itsellenikin kolme vuotta sitten. Tuntui kuin olisin pudonnut mustaan aukkoon, oli yhdentekevää elänkö vai kuolen. Oikeastaan toivoin, että kuolisin pois ja pääsisin rakkaani luo.

Nyt olen taas saanut jollain tavalla elämästä kiinni. Ihan oikeasti nautin kesästä ja sen tuoksuista, lintujen äänistä, kauniista luonnosta ympärilläni, monista pienistä, iloa tuottavista asioista.

Välillä iskee hirveä ikävä ja itkettää, mutta enimmäkseen olen jo sopeutunut elämääni nykyisessä muodossaan. On ihan itsestäni kiinni, millaisen siitä teen. Valoisat ja lämpimät muistot onnellisista vuosista antavat voimaa ja auttavat jaksamaan.

Voimia sinulle, Surusilmä ja teille kaikille, jotka olette rakkaastanne joutuneet luopumaan.
On sitä itsekin ajatuksissaan ollut siellä todella syvällä aallon pohjalla ja miettinyt päivien päättämistä keinona päästä pois tästä tuskasta. Mennä lapseni luo, joka ei saanut enää olla tällä puolen. Ja toisaalta, on muut lapset, jotka tarvitsevat vielä hetken äitiä. Siis päivä kerrallaan eteenpäin.

En minä oikeasti tiedä, miten pitkään tätä tuskaa ja ahdistusta jaksaa itsellään kuunnella. Joka ikinen hetki se on mielessä. Vain unessa on hetken rauha olla, kun aamulla herää, todellisuus iskee jyrän tavoin päälle ja tuntuu että musertuu tuskan alla. Nousee sängystä ja aloittaa aamutoimet, hieman kuten robotti, siltä välillä tuntuu.

Ne elämän pikku ilot, joista aina ennen iloitsi, ne jotenkin toivat päivään erilaista loistetta. Nyt se loiste on poissa, elämä näyttää harmaalta ja synkältä. Toki lasten puuhat hetkeksi saa hymyn huulille, mutta taas kohta on mieli matala. Lasten takia sitä eniten yrittää, tietää, että jokaisella on paha olla, yritetään tehdä asioita kuten ennenkin, mutta mikään ei ole kuten ennen. Perheemme iloinen, hassuttteleva nuori mies on poissa, poissa näkyvistämme, mutta koko ajan mielessämme. Rakastan kaikkia läheisiäni todella paljon, ja kerronkin sen heille. Myös nuo isommat, niin aikuisia olevinaan, halaavat takaisin ja sanovat; niin minäkin rakastan sinua.

Yhdessä yritämme päästä eteenpäin. Sisarukset nojaavat toisiinsa ja minuun. Minun tukenani ovat avomies, sisko, äitini ja lapset omalla tavallaan. Kuitenkin sitä toivoisi, ettei meidän kenenkään tarvitsisi tätä menettämisen tuskaa tuntea. Kuten aiemmin olette kirjoittaneet, suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Ehkä jonain päivänä on vähän helpompaa olla tämän surun keskellä.

Voimia kaikille jaksaa kulkea elämän kivikkoista polkua. Ja lämmintä aurinkoista päivää kaikille ympäri Suomea.
Olen ollut mökillä ja siellä on ollut hyvä olla, vaikka pelkkója onkin ja matkassa on uudenlaisia vaikeuksia. Eilen nimeltä tuttu mökkitien varren naapuri tuli keskutelemaan ja padot taas aukesi. Minulla oli kiire, joten oli vain jatkettava matkaa. Luulin mieheni kuoleman jälkeen, että elämä on mustaa, parhaimmillaan tasaisen harmaata, mutta sehän on siksakkia. Saattaa olla korekitakin huippuja ja sitten syviä kuiluja. Tilanne muuttuu odottamattomasti.

Kotiin tultuani huomasin, miten tärkeiksi minulle olette tulleet minulle te virtuaaliystävät. Itkien luin keskustelua syyllisyydestä. Minäkin toivon, ettei kenenkään tarvitsisi tulla tähan ketjuun.

Erityisesti mina koskettaa Surusilmän tuntemukset., koska samoissa tunteissa minä olen elänyt. Minäkin sain tuplalääkityksen ja herääminen merkitsi itkua ja haua jäädä sänkyyn koko päiväksi. Yritin päästä irt lääkkeisä muutaman kerran, mutta huomasin, että eläminene sujuu paremmin, vaikka olisin "pilleristi" loppuelämäni. Sinä olet nuori ja tilanne toinen ( en siis yritä neuvoa sinua). Tosin tilanteeni on muuttunut, että tarvitsen nyt vain puoli nukahtamislääkettä ja mökillä kokonaisen.

Surutyön vaiheisiin tutustuin vasta sururyhmässä ja en ollut silloin valmis hyväksymään sitä. Minä en halunnut päästä eroon surusta, vaan saada mieheni takaisin tai ainakin pitää hänestä kiinni. Olen huomannut, että ne vaiheet jollakin tapaa tulee sitten, kun on niiden aika, eikä minun tarvitse unohtaa miestäni.

Tänään minun sisareni piiphtaa luonani ohi matkustaessaan. Odotan kovasti.

Voimia uuteen päiväänteille kaikille!
Kiitos kaikille taas tukemisesta. Olen tanaan kaynyt apteekissa, ja tukomatkalla poikkesin lahikauppaan. Suru ja tuska on koko ajan niin lahella. En uskalla pysahtya, en itkea, koska pelkaan etta jaan siihen enka enaa jaksa.
Jotenkin en tahdo hyvaksya tata. Paivat kulkee sumussa, ja pakotan itseni tekemaan asioita.
Yot tosiaan ahdistavat, se ilta. Oisin herailen ja makaan tunteja valveilla kun en vain tahtoisi nousta siihen raastavaan todellisuuteen.
Syytokset kulkevat mukana, ja tunnen itseni jniin heikoksi
Asiat ovat menettaneet merkityksensa, ja kaikki tuntuu niin turhalta.
Tieda mita pitaisi tehda ja minne menna.
Tuntuu etten osaa tehda enaa mitaan. Tuntuu etten selvia ilman sita voimaa, minka toisen lasnaolo antoi.
Pelkaan etta minusta tulee katkeroitunut erakko.
Ihmiset ymparilla sanovat, etta ala kayda jossain, liiku, keksi harrastus, mutta kun en vain osaa aloittaa.
Yritan vain tehda kotitoita, ja lahtea ulos kavelylle.
En tieda onko ihmista, joka heti osaa tehda samat asiat, jota ei pelota tai ahdista, jos suru on kohdannut.
Jotenkin mina odotan, koko ajan, en tieda mita.
Kukaan ei hae minua kotoa, tiedan sen.
Tuntuu vain etta olen taantunut, minulla oli ihana kumppani joka hoiti kaiken, ja huolehti minusta, se jos mika oli rakkautta.
Vihainenkaan en osaa olla, olen vain toivoton ja surullinen seka toimintakyvyton.
Kun kaikki ahdistaa, ja tuntuu valilla ettei edes roskia osaa vieda pihalle oikein.
Mutta kiitos teille etta on joku paikka missa purkaa tuntojaan, kirjoittaminen tuntuu monasti helpommalta kuin puhuminen. Vaikka olemme anonyymeja, niin suru on kaikilla.
Voimia..
Syystuulella oli ajatuksia herättävä kommentti, koskien sururyhmän tavoitteita. Menitköhän sururyhmään mahdollisesti liian aikaisin, jos koit että siellä pitäisi päästä eroon surusta? Eihän se niin mene, ei surua voi pakottaa eikä asettaa muottiin. Suru on myös yksilöllistä, jokaisen suru on varmasti hiukan erilainen, vaikka surutyön vaiheet ovatkin samat.

Suru kulkee varmasti meillä kaikilla mukana niin kauan kun elonpäiviä meillä itsekullakin riittää, mutta suru siirtyy kauemmaksi, pois iholta jolloin sen kanssa eläminen helpottuu. Olen usein sanonut, että aikaa myöten surun kulmat pyöristyvät, se tulee pehmeämmäksi, jolloin se ei enää ahdista ja sen kanssa on helpompi elää. Siitä kai on kysymys.

Aikanaan suru pehmenee ja pienenee niin siedettävälle tasolle, että se antaa tilaa uusille mahdollisuuksille, jopa uuteen onneen. Siltikään ei suru minnekään häviä, sen reunat vain pehmenevät niin ettei enää satu.

Surustaei minun mielestäni pitäisi tehdä alttaria eikä kuolleen läheisen huoneesta tavaroineen museota. Surra saa ja pitääkin, mutta täytyy silti muistaa elää.

Itse olen jo päässyt aika hyvin takaisin valoon. En ole enää voimaton, katkera enkä surun murtama. Iloitsen ja nautin samoista asioista kuin ennen mieheni eläessä ja terveenäollessa - esimerkiksi lauantaina rautalangasta ja mukavien ihmisten seurasta. Oli tunne, että mieheni heilutteli pilven reunalla iloisesti varpaitaan.

Kyllä se valo löytyy vielä teille kaikille, kun jaksatte olla kärsivällisiä. Voimia siihen asti, että jaksatte taivaltaa.
Suru ei todellakaan katoa minnekkään eikä rakkaitaan saa unohtaa, ei milloinkaan, niin tärkeä osa se on jokaisen elämää. Minä ymmärrän surutyön niin että se auttaa meitä oppimaan elämään surun kanssa ja ehkä sitten joskus myös suru ja onnellisuus voivat olla ja elää yhdessä meissä jokaisessa. Mutta se mitä jokaisella on ollut, sitä ei enää mikään voi ottaa pois. Rakkaat muistot elävät ikuisesti.

En minäkään aluksi saanut nukuttua öitä niin etten olisi herännyt öisin. Nukkuminen oli vaikeaa ja levotonta. Nyt jo nukun heräämättä mutta en kuitenkaan osaa mennä aikaisin petiin vaan menen sitten kun olen niin väsynyt että nukun heti, mutta on tärkeää että voi jo nukkua keskeytyksettä.

Minä en oikein tiedä noista surun vaiheista, tuntuu vain jotenkin liian kaavamaiselta. Suru etenee omalla tavallaan ja jokaisella kai vähän eri tahtiin. Tulee hyviä aikoja ja tulee raskaita hetkiä. Se on kuitenkin tosi että suru muuttaa muotoaan ja siihen kuuluu kaikki se tunteiden sekameteli jonka joutuu käymään läpi. Ne kaikki asiat ja kysymykset on vain elettävä läpi ja sillätavalla sitä surutyötä tehden. Vähitellen tuska helpottaa ja surun särmät todellakin pyöristyvät, ne eivät revi koko ajan kaikkia haavoja auki. Ehkä joskus mieleen ja elämään palaa rauha, on tapahtunut mitä on tapahtunut, niille asioille ei pieni ihminen mitään voi. Joutuu hyväksymään sen mikä on tosi ja luopumaan niin paljosta. Ja se suru pysyy mukana aina jossain muodossa, sen kanssa on vain elettävä.

Huomenna lähdetään tyttären kanssa liikkeelle. Kaikki tiet vievät Roomaan, niin myös meidänkin tie. En tiedä löydänkö nettiyhteyttä, mutta jos löytyy yritän käydä palstalla. Voimia kaikille kesäänne ja jaksamista jatkaa tällä surun tiellä eteenpäin. Pärjäillään.
Taytyy tanne taas raaputtaa tuntojaan. Tuossa kavi iltasella vapaaehtoistyontekija, ja hanen kanssaan keskustelin pitkahkon aikaa. Hanen omasta menetyksestaan oli jo vuosia, ja puhelimme omista kokemuksistamme.
Paljon oli samanlaisia tuntoja ja pelkoja.
Kaipuu iskee iltaisin todella kovasti. Aamuisin on vaikea herata.
Tanaan oli sellainen paiva etten halunnut pysahtya ollenkaan, vaan vedin itseni ihan piippuun.
Tieda mika se oikea tapa, ja mitka tyokalut.
Ihmiset antavat erilaisia neuvoja, tai ei neuvoja mutta elamanohjeita yms.
Mutta itse jokaisen silti on tehtava ne ratkaisunsa, on vain pakko uskaltaa.
Mutta taytyy ajatella, etta tamankin paivan menin lapi.
Kaipuu on valtava, poissa on turvallinen ihminen, turvallinen kasi joka lohdutti ja otti syliinsa.
Kuinka sita olisi onnellinen, vaikka se loppuelama olisi ollut lukemista, kavelya tai television katselemista.
Vihan tunne ei ole viela tullut, sellainenkin kuulemma tulee, katkeruudesta kehotettiin paasemaan eroon, mutta en tieda kun mulla on pohjaton suru, ja epausko, enka tahdo ymmartaa miksi nain kavi.
Mutta nyt koetan viettaa yon yksin, ilman aikuisen tukea, aamulla on aikainen heratys.
Toivotan teille voimia kulkemaan tata elamaa, ja viela huomistakin paivaa.
Ei minun mielestäni ole oikeaa tai väärää tapaa. Jokainen suree omalla tavallaan ja omalla tahdillaan. Ei siinä voi ulkopuolinen sanoa, mitä pitäisi tuntea tai miten olla. Luulen, että jokainen, joka suree omaa menetystään, löytää itselleen sen oikean ja omalta tuntuvan tavan surra ja olla. Sinäkin löydät sellaisen surusilmä. Voimia sinulle tähän päivään ja seuraaviin, että jaksat olla äiti lapsillesi ja jaksat myös pitää itsestäsi huolen. Kotihommat voivat odottaa, ne eivät mihinkään karkaa, yrittäkää vain päivä kerrallaan eteenpäin.

Omalääkärini tokaisi minulle, kun poikani kuolemasta oli kulunut kuukausi, että pitäisi sinun jo hyväksyä tuo kuolema ja mennä eteenpäin. Tuntui silloin todella pahalta, että surenko väärin tmv. Sairaanhoitaja sitten lohdutti ja sanoi, että suret niin pitkään, kun siltä tuntuu. Jokaisen suru on omansa pituinen. Toiset sanovat, että siinä menee kuukausia, toiset sanovat, että vuosia. Ajallaan sen sitten näkee.

Näin eilen unta pojastani. Unessa oli ihanan lämmin ja turvallinen olo, juttelimme laiturilla istuen paljon asioita, kaikkea en edes muista, mutta unessa poikani oli juuri sellainen hymyilevä nuori mies, kuten aina kotona olleessaan. Uni kesti pidempään kuin muut unet, joita olen nähnyt hänestä tähän mennessä. Voi mahdoton sitä lämmön ja valoisuuden, ihanuuden tunnetta, jota unessa tunsin, kun sain istua poikani vierellä ja jutella hänelle.

Herätessänikin se lämmön ja valoisuuden tunne säilyi pitkään. Yleensä unen tuoma onnellisuus, hyvänolontunne häviää nopeasti. Nyt se jäi täksi aamuksi jotenkin päälle, yhäkin tunnen sen. Kotona minulla on paras olo, rentoutunut ja rauhallinen. Siellä tuntuu, että hän on lähellä, läsnä ihan siinä vieressä. Vieläkin on syyllisyys suurena taakkana minulla kulkiessani, kuin musta viitta joka painaa harteillani. Uskon, että en pääse siitä koskaan eroon, mutta opin/pakko oppia elämään sen kanssa. Kannan sitä niin pitkään kuin jaksan.

Hyvää päivän jatkoa kaikille ja hyvää tulevaa viikonloppua. Voimia ja jaksamista jokaiselle. Yrittäkää nauttia elämän pikku iloista, vaikka välillä se tuntuukin vaikealta.
Tuntuu etta vietan paivat vain kuluttamalla aikaa Paivat vain lipuvat ohitse. En tieda onko tama hiljaista raivoa, tiedanhan etta se mita tapahtui sita ei mikaan kaanna takaisin. Rakkain ihminen on mennyt iaksi. En osaa edes itkea en oikein purkaa tata tunnetta. Tama tuntuu niin vaaralta ja kohtuuttomalta. Miksi pyorii usein mielessani. Tama yksinaisyys on kaikista murskaavin. Tuntuu etta palaa taas takaisin alkuun kun puhun esim. terapeutilleni. Tieda onko saman kertaaminen lopuksi hyvaksi. Aamu oli taas vaikea, yota en tieda olinko horroksessa.Tama oli nyt lohduton sepustus.
En ole omasta surustani puhunut muuten kuin ystävien ja työterveyslääkärin kanssa. Täällä on puhuttu sururyhmistä, vapaaehtoisista jne. Tietääkö joku, onko Helsingissä jotain vastaavaa tarjolla? Ei tunnu energiaa löytyvän avun etsimiseen. Kaipaisin niin keskustelua jonkun muun perheenjäsenen menettäneen kanssa. Kyllähän ystävistä on ollut tukea, mutta kukaan heistä ei ole jäänyt leskeksi. Heidän elämänsä jatkuu, minun maailmani pysähtyi 18.4.
Hei Leski Kurvistaa! Luultavasti kaikki ev.lut. seurakunnat järjestävät sururyhmiä (ja ilmeisesti muutkin yhteisöt). Helsingin seudulla on varmaan paljonkin. Täällä maalla on vain pari ryhmää vuodessa, jos tulijoita on. Itseäni sururyhmä oli kantamassa vaikeimman ajan yli. Lisäksi vetäjiin (pappi ja diakoni) olisi voinut ottaa yhteyttä kaikissa asioissa. Minulla ei ollut voimia, eikä rohkeutta ottaa yhteyttä, mutta jälkeen päin ajatellen olisin saanut varmaan hyvän rinnallakulkijan ja kuuntelijan. Kannattaa ainakin tutustua seurakuntien sivuihin.

Niin, muiden elämä jatkuu, mutta itse on joutunut tyhjään pimeyteen. Jotenkin vain elämä jatkuu ja vie päivästä toiseen,vaikka ei haluaisi. Asiat ovat minulla nyt ratkeamassa vähitellen yksi kerrallaan ja pimeys on muuttumassa harmaudeksi.

Paljon voimia tuleviin viikkoihisi ja kuukausiin!
SURURYHMISTÄ

Hei, Leski Kurvista ja kaikki muutkin sururyhmistä kiinnostuneet. Kirjoittakaa Googleen vaikka Sururyhmät Helsinki - tai missä nyt asuttekin, niin saatte tarjolle montakin vaihtoehtoa, joista löytyy erilaisia sururyhmiä erilaisiin tarpeisiin. Ainakin pääkaupunkiseudulla näyttää olevan tarjolla sururyhmiä lapsensa menettäneille, itsemurhan tehneen läheisille, lapsille jne.

Suosittelen lämpimästi - monet samassa elämäntilanteessa olevat tuttavat ja läheiset ovat saaneet niistä suurta lohtua ja tukea.

Voimia teille, että jaksaisitte edes hiukan nauttia kauniista kesästä.
Mietin etta miksi pitaa menettaa se laheinen ihminen, kenen kanssa piti olla viela monta hyvaa vuotta. Kun tuntuu ettei jaksa, kuinka paljon sita toista tarvitsee. Yksin sita on vain murto-osa siita mita ennen oli. Kuinka selvita kun tuntuu ettei mitaan osaa, ja kaikki pelottaa, se yksinjaaminenkin. Miten oppia elamaan yksin katkeroitumatta. Ahdistuslaakkeet auttavat hetken, mutta eivat poista surua. Kun kuitenkin taytyy menna eteenpain. Kai tamakin on osa surutyota kun ei oikein osaa itkea, taa ahdistus vain on niin murtavaa.
Hei,

Kyllä jokainen mielessään käy läpi, miksi piti käydä näin, miksi läheisemme kiskaistiiin pois elämästämme, miten tästä eteenpäin? Tuska ja ahdistus on niin suurta, tuntuu ettei sen alla jaksa edes kulkea. Rintaa puristaa, ontto tunne sisuksissa, fyysistä kipua tuntee siitä, että toista ei enää ole, fyysisesti läsnä. Haluaisin niin palata sinne helmikuuhun takasin, pyytäisin vielä kerran tutkimaan poikani, enkä noin vain hyväksyisi, että influenssa vaan on, menkää kotiin. Se on sitä ikuista jossittelua, entä jos... En mahda sille mitään. Ja se syö kunnolla sisältä, tulee paha olla, vaikka ei edes haluaisi miettiä, haluaisi hetken rauhaa, mutta ajatukset eivät anna.

Teen normaalia kotihommia, yht äkkiä se putkahtaa päähän kaiken muun keskellä, yritän päästä vaikeista ajatuksista eroon, jotta saan sen hetkisen työn tehtyä, sitten on aika surra. En olisi koskaan uskonut, että joudun tälläisen tilanteen eteen, aina sitä kuvittelee, että itse kuolee ensin ja sitten vasta lapset, vaan toisin kävi. Lapset huomauttavat, että olet niin hiljainen nykyään.. ajatuksissaan tekee surutyötä koko ajan, se vetää hiljaiseksi, tunne, että olisin voinut tehdä jotain toisin, ehkä hän sitten olisi vielä elossa. Ei tuo auta asiaa, sen tiedän, mutta ajatuksilleni en mahda mitään. Joka päivä uusi kysymys tulee mieleen ja näihin kysymyksiin minulla ei ole vastausta.

Surusilmä, sinulla on nyt tajuttoman vaikeaa, yritä kestää ja jaksaa sen tuskan keskellä jota tunnet. Jonain päivänä, jonkun ajan päästä, sinulla on hieman helpompi olla. Siihen menee aikaa, kuukausia, vuosia, mutta jossain vaiheessa huomaat, että on vähän helpompi olla. Jaksamisia sinulle ja kaikille meille, jotka kuljemme surun hiljaista tietä.
Niinpä... toinen kesä yksin ja yhä edelleen on vaikeaa. Kysymykset, itsesyytökset, alentunut sietokyky.. kaikki ovat arkipäivää. Myös viha. Mutta viha kohdistuu kaikkiin muihin; hitaasti ajaviin autoilijoihin, typeriin ihmisiin, kaikkiin muihin ääliöihin, jotka saavat elää mutta mieheni ei. Joskus autoillessani saan niin valtavan raivokohtauksen, että vain huudan ja/tai lyön kättäni käsijarruun tai johonkin. Johonkin, mikä tuottaa kipua.
Vieläkin mietin, mikä/kuka otti meiltä sen kaiken pois? Meillä oli liian kivaa, liian hyvää, liian hauskaa? Kunhan saan nämä n. 50 muuttolaatikkoa siivottua ja asunnon muutettua tälle vuosisadalle, niin sitten... ei jää muille siivottavaa - niille, jotka sanoivat aina, että "kyllä teillä on sitten tavaraa!". On kai, kun ehdittiin olla yhdessä vähän yli 30 vuotta ja saman katon alla 22 v. Riittää kun myyvät asunnon ja tekevät niin kuten testamentissa lukee.

Arttu Wiskarin laulun "Tuntematon potilas" kertosäe sanoo sen olennaisen: "Kuule mun toive, mä haluan pois, eikö aikani täynnä jo ois? Olen jo nähnyt tämän elämän, kaiken sain ja vielä enemmän."

Ihan hienoa, kun muut löytävät tien takaisin elämään. Jotkut jopa nopeasti, jotkut pidemmän ajan päästä. Sitä en vaan ymmärrä miksi minut vielä pidetään täällä? MIkä on määrätty tehtäväkseni? Koen sen vain rangaistuksena; olen lapsena ollut tosi julma ja tyhmä ja siksi minun pitää kärsiä näin. Kitumalla kitua niin kauan, kunnes en enää oikeasti jaksa. Muutaman kerran olen seissyt todella reunalla, mutta tekemättömät asiat ovat vielä pitäneet minut paikallaan. Ei se enää paljon tarvitse. Niin monta kertaa olen pitkällä asvalttisuoralla ajatellut, ettei minun ole todellakaan pakko sietää tätä enää.
Mihin tuomioistuimeen minä voisin valittaa kohtelustani?
Ei taida olla sellaista tuomioistuinta, johon voisimme tässä tilanteessa ottaa yhteyttä. En itse ole osannut vielä vihata ketään/mitään. Olen kai niin alussa vielä tässä surussani, poikani kuolemasta on kohta 5kk.

Katkera kyllä olen, miettinyt kuten tekin, miksi joku toinen saa elää, mutta minun poikani ei? Miksi minun pitää kärsiä täällä? Miksen voi lähteä pois? Mennä poikani luokse, sinne jonnekin, ihan sama, kunhan tätä kipua ei tarvitsisi enää tuntea.

On minulla viisi muuta lasta, siitä saan kaikilta kuulla, heidän takia minun pitää jaksaa päivä kerrallaan eteenpäin. Jokainen, jolle juttelen näistä synkimmistä asioista sanovat noin. Lääkkeet auttavat, toki, hetkellisesti. Tiedän, että tuska ja ahdistus helpottaa hieman ajan myötä, mutta toisinaan ei vain jaksaisi enää.

Poikaani hoitanut lääkäri kävi juuri luonani, toivotti minulle jaksamista ja toivoi, että näkisi minun vielä hymyilevän, nyt töissäni kuljen hyvin vakavana. Ei minulla ole aihetta hymyilyyn, kun tuska tuntuu rinnassa. Yritän kovasti, yritän ja yritän.

Tänä päivänä jaksan elää ja toivon teille, Surusilmä ja Lyöty, voimia elämään ja uskoa siihen, että aika tuo jotain tullessaan meille särkyneille.
Tässä runo teille surun keskelle:

Lainattu lapsi

Lainaan sinulle lapseni hetkeksi, Hän sanoi.
Rakastaaksesi häntä hänen eläessään
ja surraksesi häntä, kun hän on kuollut.
Kuusi tai seitsemän vuotta
tai kaksikymmentäkaksi tai -kolme.
Lupaatko pitää hänestä huolta puolestani,
kunnes minä kutsun hänet takaisin?
Hän tuo sinulle iloa kauneudellaan,
jos hän viipyy luonasi hetken.
Hänen muistonsa lohduttaa sinua surussasi.

En voi luvata, että hän viipyy kauan,
sillä kaikki palaavat maan päältä.
Mutta siellä alhaalla on opittava jotakin,
haluan tämän lapsen oppivan.
Olen etsinyt maailmasta
kaikkialta hyvää opettajaa
ja olen valinnut sinut.
Lupaatko rakastaa häntä koko sydämestäsi?
Äläkä ajattele vain työtä.
Äläkä vihaa minua,
kun otan hänet takaisin.

Kuvittelin kuitenkin heidän sanovan:
Rakas Herra, tapahtukoon sinun tahtosi.
Lapsi tuottaa niin paljon iloa,
että antaudumme tuskaan.
Suojaamme häntä hellyydellä,
rakastamme niin kauan kuin voimme.
Olemme ikuisesti kiitollisia onnesta,
jonka tunnemme.
Mutta enkelit kutsuivat
häntä ennen aikojaan.
Kestämme urheasti katkeran surun
ja yritämme ymmärtää.

-Helena Heamshaw, suomentanut Ritva Lehtiö-
Tuo runo oli tosi koskettava. Luonani kavi tanaan diakonissa, ja han toi kirjan, joka kasittelee surua ja kuolemaa. Kirjassa on raamatunkohtia ja rukouksia. Mutta en pysty viela sita lukemaan, enka heittaytya suruun itkemalla. Tuntuu etta olen itkenyt itseni tyhjaksi, ja se veti niin heikkoon kuntoon.
Kylla mina olen koettanut rukoilla, saada siita voimaa. Lapset ovat ymmartavaisia, mutta pelottaa etten osaa hymyilla tai nauraa. Pihallakin kuljen kuin robotti. Kotitoistakaan en saa lohtua ajattelen vain, etta tuli tehdyksi, koska koetan vain kuluttaa aikaa iltaan, jolloin edes unessa voin paeta tata tuskaa. Kai sita on viela shokissa, ja kieltaa tapahtuneen.
Terveiset täältä ikusesta kaupungista. Täällä huomaa ihmisen pienuuden ja jokaisen ajan rajallisuuden. Tätä kaupunkia on rakennettu jo lähes kolmetuhatta vuotta, aina uusi kerros entisen päälle. Antiikin ajan rakennelmat on mykistävää katseltavaa, samoin kuin kaikki ne kirkot joita täältä löytyy.
Säät on olleet lämpimiä, illalla kaupunki todella herää kun on viileämpää. Nyt on enää n 30 astetta, kun kello on tuntia vaille puolenyön.
Ehkä elämää osaa ajatella täällä vähän eri tavalla kuin kotona arjen keskellä. Kirkoissa voi kolikolla sytyttää sähkökynttilän. Sytytin sellaisen vaimolleni ja toisen teidän läheisillenne, Voimia kaikille kulkea tätä polkua eteenpäin ja pärjäillään.
Mukavaa, että teillä on hauskaa siellä kaukana jossain. Kiitos omasta puolestani kauniista eleestäsi, kynttilän syttyttämisestä meidän läheisille.

Olen lukenut useamman kirjan, joka käsittelee kuoleman jälkeistä elämää, vanhimman poikani kuoleman jälkeen. Ennen pelkäsin kuolemaa, poikani kuoleman jälkeen pelko jäi pois, kun puin hänet omiiin vaatteisiinsa arkkuun laiton yhteydessä. Suutelin hänen viileää otsaansa ja silitin hellästi poikani poskea. En pelkää enää kuolemaa. Elän päivän kerrallaan muistellen rakasta poikaani ja luottaen siihen, että vielä kerran tapaamme ja saan sulkea hänet hellään halaukseen.

Laitan teille runon, jonka löytäminen surun keskellä toi minulle paljon lohtua, toivon sen tuovan sitä teillekin. Ehkäpä olette itsekin sen joskus nähneet.

Kuolemaa ei ole.
Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen.
Minä olen minä, Sinä olet sinä.
Mitä me olimme toisillemme, olemme yhä.
Kutsu minua tutulla nimelläni.
Puhu minulle sillä luonnollisella tavalla,
miten ennen puhuit.
Älä käytä erilaista äänensävyä,
älä pakota itseäsi juhlalliseen tai
surulliseen puhetapaan.
Naura kuten aina nauroimme pikku jutuille,
joista nautimme yhdessä.
Leiki, hymyile, ajattele minua,
rukoile puolestani.
Anna nimeni olla kotiväen puheissa,
niin kuin se on aina ollut,
puhukaa minusta ilman kliseitä,
ilman varjojen häivää.
Elämä tarkoittaa kaikkea.
Se on sama mitä se on aina ollut,
katkeamaton jatkuvuus.
Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi,
vaikka olen poissa näkyvistäsi.
Odotan sinua, välimatkan päässä,
jossain hyvin lähellä, juuri kulman takana.
Kaikki on hyvin.

-Henry Scott Holland-
Ihana runo. Kiitos siitä Shadowsoul.b.

Valoa ja elämänuskoa päivääsi.

Kirjoittaja on poistanut tämän viestin

Hyvää huomenta kaikille,

Eilinen ukonilma puhdisti mukavasti koko kaupungin, myrskyn jälkeen pikku linnut lauloivat sirkutellen ikkunan alla. Ja se tuoksu sateen jälkeen, hienoinen ruohon tuoksu, kesän kukkien tuoksua. Mukavaa vaihtelua tuohon paahtavaan kuumuuteen. Tiedän, että lapset nauttivat siitä ja uivat päivät pitkät, mutta minulle ne ovat hieman liian kuumia, jotta niistä voisin nauttia.

Illalla katsoin elokuvia, oli hieman saamaton olo, mut kerrankos sitä köllöttää sohvalla elokuvia katsellen. Yleensä katselemme porukalla, koko perhe elokuvia, mutta nyt nuoriso oli mennyt kavereidensa luokse, joten ihan omassa yksinäisyydessä tuijottelin telkkua.

Samalla aina ajattelee poikaa, miten kaikki olisi erilailla, jos hän olisi vielä läsnä. Juttelimme aina hänen kanssaan monista asioista. Ja rehellisiä, vaikeitakin asioita.

Viikko ennen hänen menehtymistään, hän istahti sohvalle ja alkoi kertoa elämästään armeijan touhuissa. Hän kertoi vajaa neljä tuntia, ajatuksia elämästä ja miten toivoisi asioiden olevan, miten mukavia tupatoverit ovat ja miten tulevat juttuun keskenään. Kuuntelin hänen mielipiteitään ja juttelimme niistä. Tuntui, että hänellä oli niin paljon sanottavaa, mutta liian vähän aikaa. Hän tuntui hyvin mietteliäältä.

Vaille yksitoista sanoin hänelle, että minun on nyt pakko lähteä nukkumaan, että jaksan aamulla nousta töihin. Hän myöntyi siihen, vaikka näin että asiaa olisi vielä ollut. Nyt jälkikäteen sitä miettii, aavistiko hän, että jotain on tapahtumassa hänelle tmv? En tiedä, asia vain joskus mietityttää.

Ikävöin häntä niin paljon. Joka ikinen päivä hän on ajatuksissani, jokainen esine, huone, paikka ulkona (lenkkimatkat yhdessä) , kohta kaupungissa ... voi niitä on paljon, jotka hänestä minua muistuttavat. Eikä se minua haittaa.

En koskaan unohda häntä, enkä haluakaan. Hänen iloisuuttaan, leveää hymyään, hänen huumorintajuaan. Aina kun hänet näki, hänelle tuli heti kasvoille leveä hymy... Hän on osa minua, perhettämme, ajatuksissamme ja muistoissamme. Rakastan häntä sydämeni pohjasta ja ikävöin enemmän kuin osaan sanoiksi pukea.

Siihen päivään odottaen... Hyvää päivän/illan/yön jatkoa kaikille ja jaksamisia sekä voimia astella hiljalleen eteenpäin.
Lapsilla on niin paljon annettavaa että jaksaa huonoinakin päivinä mihin puoliso ei aina pysty.Käsittämätön on asia kun lapsesta on luovuttava ja kannettava
hautaan hänet jonka on synnytys-sairaalasta käynyt hakemassa,nähnyt varttuvan aikuiseksi iloineen ja murheineen se on ollut joka hetki täyttä elämäää ja sitten .......vedetään matto jalkojen alta sitä ei voi kukaan muu käsittää kun lapsensa menettänyt.Kaikki tulevaisuus ja toiveet romuuntuu sekunnissa alkaa uusi toisenlainen elämä elämä lapsen kuoleman jälkeen.Kuinka olisin halunnut saattaa tyttären kirkossa aviliiton satamaan odotusaika yhteiset juttu tuokiot se ilo kaikki kerralla pyyhkäistiin pois,onneksi ei muistoja.Vaimo ei vieläkään jaksa valokuvia tai videoita katsella minä taas saan jotain salattua voimaa niistä.

Käyn varastossa aina sillon tällöin kaikessa ikävässä tyttöni vaatteita viikkaamassa ja muistelemassa jokainen vaate tuo aina jonkun muiston jostain. Kahden vuoden jälkeen vielä vähän tuoksuu vaatteissa oma tyttöni ja parfyymi kun hän juhlimaan lähti.
Sitähän tämä ikuista ikävää ja puntarointia eikä se siitä muuksi muutu,onneksi.
Niin, sitähän tämä elämä on, elämä ennen lapsen kuolemaa ja elämä lapsen kuoleman jälkeen. Ylä- ja alamäkeä tasaiseen tai vähemmän tasaiseen tahtiin.

Toiseksi vanhin poikani ärtyi eilen tosi pahasti, kun ei saanut ostamaansa peliä toimimaan tietokoneessaan, koko päivän oli rassannut, ennen peli oli toiminut ihan normaalisti. Siinä samalla hän tuli huutaneeksi nuorimmalle veljelleen, suutuspäissään. Menin käymään heidän huoneessaan ja tuumasin, että asioista voi keskustella, ei ole pakko huutaa ja loukata toisen tunteita.

Hetken kulutta toiseksi vanhin poikani meni ulko-ovelle kenkiä koipeen laittamaan, tuumasin, että mihin mies on menossa? Siihen hän, että ulos, jonnekin. Hetken tuli olo, että en anna lähteä, kun on pahalla päällä, mutta sitten ajattelin, että pitäähän nuorillakin olla oma rauhansa.

Reilun puolen tunnin jälkeen soitin perään, että onko kaikki hyvin ja tuleeko hän missä vaiheessa kotiin. Toiseksi vanhin poikani tuumasi, että oli kävellyt hautausmaalle, iso-veljensä haudalle, halusi nähdä kiven, mitä ei ollut vielä käynyt katsomassa. Sanoi kiven olevan juuri sellainen kuin isovelikin, ainutlaatuinen. Seissyt siellä hetken ja saanut rauhallisen olon itselleen. Sanoi tulevansa seuraavaksi suoraan kotiin.

Vanhin poikani toimi veljiensä sovittelijana aina eläessään. Jos jotain riitaa tuli, hän sai porukat hyvin rauhoittumaan. Nämä kaksi vanhinta veljestä kasvoivat yhdessä (vuosi ikäeroa). Toiseksi vanhin poikani sanoi vanhimman poikani kuoleman jälkeen, että tuntuu kuin hänestä puolet olisi poissa. He olivat hyvin läheisiä toisilleen. Tuntuu niin pahalta nähdä omien lasten tuska ja kipeä kaipuu, kun vanhinta veljeä ei enää ole.

Aina he eivät suostu puhumaan. Olen sanonut, että saa tulla puhumaan, kun siltä tuntuu, oli yö tai päivä. Jokainen suree omalla tavallaan, niin myös nuo minun lapseni. Jokaisella on oma tapa, jolla tätä surua yrittää käsitellä. Juttelen heille silloin tällöin, jos haluaisivat asiasta keskustella.

Toivon, että jaksamme yhdessä perheenä eteenpäin. Toivon teille kaikille jaksamista tähän, huomiseen ja tuleviin päiviin. Auringonpaistetta.
Hei taas kanssakulkijat!

Olen taas lukenut teidän koskettavia kirjoituksianne, mutta en itse ole jaksanut kirjoittaa. Tuntuu ettei ole mitään kirjoitettavaa tästä uudesta elämästä. Shadowsoul.b kirjoitat kuitenkin juuri niin kuin minustakin tuntuu, meidän pojathan olivat saman ikäiset. Aivan samojen asioiden kanssa täällä taistelen. Minunkin lapseni olivat hyvin läheiset keskenään, kuolleen poikani ja tyttäreni ikäero oli vain se vuosi ja he ovat olleet aina kuin kaksoset. Kuolleen poikani kummin perheessä taas on suunnilleen samanikäiset veljekset kuin meidänkin pojat ja he ovat olleet kuin 4 veljestä, yhdessä ovat jakaneet ja kokeneet vauvasta asti koko elämänsä. Nyt on yksi veli poissa. Poikani siunaustilaisuudessa soi Sir Elwoodin Hiljaisten värien Hyvä veli, jonka sanat koskettavat todella syvästi.

Nyt vihdoinkin ensimmäinen lomapäivä, ja olen vihdoinkin yrittänyt kesyttää meidän johtokaaosta. Kuolleella pojallani oli kaikki mahdolliset pelikoneet ja tietokoneet erilaisine lisälaitteineen ja meillä on johtoja ja erilaisia juttuja joista en niin ymmärrä. Nyt yritin niitä kaikkia selvitellä, mutta pakkasin kaikki kuitenkin entisellään laatikoihin myöhempää käsittelyä varten, ehkä jaksan joskus...

"Löydänkö voimaa" Vielä on voiman löytyminen hakusessa. Hankimme poikani kuoleman jälkeen koiranpennun, jonka kanssa ajattelin aloittaa jonkinlaisen harrastamisen - ei ole ollut voimia - mutta ihana koira kuitenkin, toinen meidän perheessä. Meillä on aina ollut 1-2 koiraa perheessä. Olemme myös aloittaneet talonrankennus-projektin. Mieheni hoitaa surutyötään tekemällä minä vaan olemalla - ihan sama, ei kiinnosta sisustus yms asiat. Tosin pihalla on vasta kuoppa, ehkä kun siihen alkaa jotain nousta niin kai sen kiinnostuksen on pakko löytyä jostakin. Itse olisi halunut muuttaa näistä maisemista pois. Olemme asuneet samassa paikassa koko lapsiemme elämän. Haluaisin pois näistä maisemista ja talosta, jotka muistuttavat koko ajan kuolleesta pojastani ja siitä entisestä onnellisesta elämästä.

Voimia vaan teille kaikille!
Ahdistaa koko ajan. mietin etta mita teen jotta hieman helpottaisi. aamulla joudun ottamaan jo rauhoittavan. tuntuu ettei tasta selvia. tiedan etta suru lahtee suremalla. mutta oisin en saa nukuttua, ja en osaa itkea. koti on taynna muistoja .tannekkin on valilla vaikea tulla, koska huomaa etta meita surevia on niin paljon. kumpa olisi ystavia tai noita vertaisryhmia keita voisi oikeasti nahda, ja konkreettisesti auttaa toisiansa. jokainen aamu on vain eilisen toisinto. kauanko tata ihminen kestaa tata tuskaa. kun ei tieda miten selviytya.ja kun yksin on vastuussa kaikesta, ja tuntuu ettei vain jaksa.
Luin kaikki kirjoituksenne ja mietin, kuinka paljon tuskaa kukin on kärsinyt ja kärsii edelleen. Itselläni tulee suru ja ikävä ylensä iltaisin, kun pitäisi alkaa nukkumaan. Päivät kun on töissä ja sitten lenkkeilee koiran kanssa, ei paljon muuta jaksakaan. Lomaa minulla on vain kolme viikkoa, kun olin vuorotteluvapaalla. Tarkoitus oli hoitaa miestäni, mutta hänen elämänsä päättyikin niin, että hän ehti olla kotona saattohoidossa vain viisi päivää. Lomalla teen pitkiä päiviä peltotöitä. Raskasta on, mutta eipä ehdi suremaan niin paljon. Toivottavasti sinä "surusilmä" saat ahdistukseesi apua, Alkuaikoina minä kävelin joka päivä paljon ja itkin kävellessäni. Tosi ikävää, jos et saa nukuttua, etkä edes itkettyä. Itselleni on koko ajan ollut suurin lohtu siinä, että uskon ,että me kaikki näemme vielä rakkaamme. Heillä kaikilla on hyvä olla. Se elämisen vaikeus on meillä.
Jaksamista kaikille!
Huomenta,

Mietin minäkin alussa, että olisiko oloni helpompaa, jos muuttaisimme pois nykyisestä asunnosta. En tarvitsisi kulkea samoja polkuja uudestaan, ilman poikani seuraa. Mietintöjen keskellä päädyin kuitenkin siihen, että pysymme tässä paikassa, niin pitkään kun se meistä riippumattomista syistä on mahdollista.

Toki tekee kipeää kulkea samaa reittiä ja muistella vielä tuoreen surun keskellä kaikkea, mikä liittyy vanhimpaan poikaani. Mutta kuitenkin; haluan olla tässä, olohuoneessa, josta hän viimeisen kerran kotoaan lähti tuskien keskellä. Nyt muistot tekevät kipeää, mutta uskon, että kun aikaa kuluu, kipeys hieman hellittää ja ehkä jaksan hymyilläkin, kun muistelen poikaani tässä ympäristössä.

Ajan joka aamu hautausmaan ohitse, jonne hänet on haudattu. Mielessäni lähetän hänelle rakkaita terveisiä. Sama toistuu iltapäivällä kotiin mennessäni. Sunnuntaisin käymme hänen haudallaan, hoitamassa kukat ja hetken hiljentyminen. Enemmän kyllä mietin häntä kotona kuin tuolla hautausmaalla.

Ja jotenkin siellä kotona on helpompaa olla. Saa rauhassa touhuilla jotain, tai olla touhuamatta, ihan miltä milloinkin tuntuu. Kiire on hävinnyt minun elämästäni kuin tuhka tuuleen, en tunne tarvetta juosta sinne tai tänne. Tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisi käpertyä johonkin omaan koloon tai paikkaan, minne kukaan muu ei pääsisi ja saisi vaan olla. Kun on iso perhe, niin sitä omaa rauhaa on aika harvassa hetkessä.

Ikävä on kova, ahdistus ja tuska ovat vielä mukana. Yritän kuitenkin hetki kerrallaan mennä eteenpäin. Keskustelemme aina hetkittäin pojastani. Välillä hilpeitäkin juttuja, mutta nyt yleensä keskustelu saa meidät kuitenkin vielä hiljaisiksi, menetyksen tunteen vyöryessä yllemme. Ikävöin, itken, suren, tuskan tunne rinnassa.

Toivotan teille kaikille jaksamista surun keskellä. Kiitos teille kun jaksatte kirjoittaa ja kertoa omia tuntemuksianne, niistä saa kummasti voimaa jaksaa huomiseen päivään. Auringonpaistetta.
Oikeassa olet, Shadowsoul.b, ei surua kannata yrittää paeta vaan surutyö on tehtävä silloin ja siellä, jossa sen aika ja paikka on. Se koskee, kaatuu päälle, musertaa ja ahdistaa, mutta se vaan on jokaisen käytävä lävitse omalla aikataulullaan ja jossain vaiheessa muistot eivät enää tuota tuskaa, vaan muuttuvat voimaannuttavaksi energian lähteeksi.

Aioin jo lopettaa täällä kirjoittamisen, kun Turvamiehen tavoin tuntuu että toistan itseäni ja ajattelin teidän ehkä kokevan minut etäiseksi ja ymmärtämättömäksi, kun minulla tuo surun tuskaisin, ahdistavin epätoivon vaihe on jo takanapäin.

Halusin kuitenkin tulla surun mustimmassa, synkimmässä vaiheessa tarpovia taas muistuttamaan siitä, että aivan varmasti valo ja ilo ovat edelleenkin olemassa ja joskus, surutyön tehtyänne, koitaa taas valo ja ilo siitä että rakas läheisenne on ollut osa elämäänne.

Ajelin viikonloppuna yli 500 km matkan oudoilla teillä, kun kävin Jyväskylän kesään liittyvässä upeassa fadokonsertissa. Mieheni tuntui hetkittäin istuvan apumiehen paikalla siinä rinnalla, Melkein näin hänen hymyilevät kasvonsa. Tuntui hiukan haikealta, mutta ei enää musertavalta. Olen iloinen ja onnellinen siitä, että sain hänet pitää osana elämääni yli 30 vuoden ajan. Jollain tavalla hän tottakai kulkee mukanani päivieni loppuun asti.

Voimia teille kaikille.
Aivan kuten kirjoitat "Valoa kohti", muistot ovat haikeita, mutta kauniit muistot myös kantavat eteenpäin. Meilläkin oli pitkä yhteinen taival ja olen siitä hyvin kiitollinen. On hyvä, että kirjoitat ja myötäelät äskettäin menetyksen kokeneiden surussa.
Voimia kaikille.
Moni isä ja äiti murtuu surun alle vaaditaan uskomaton voimien ponnistus selvitä siitä hengissä.
Poikani kuoleman jälkeen, surun alussa oli todella vaikeaa, en millään keksinyt yhtään syytä, miksi pitäisi jaksaa elää. Pikku hiljaa muiden lasteni äänet kantautuivat korviini tuskan ja ahdistuksen keskellä. Siinä minulle tärkeät viisi syytä, joiden takia minä jaksan joka aamu nousta ylös sängystä ja aloittaa uuden päivän.

Uskon, että meillä jokaisella on se kyky etsiä itsestään vahvuutta, silloinkin kun se tuntuu olevan hukassa. Meissä on sisäistä voimaa kestää kaiken sen, minkä elämä meille antaa. En sano, ettenkö olisi ollut heikko. Olen ollut, useinkin ja kuitenkin jaksan hiljalleen mennä päivästä toiseen. Kuten tekin.

Pieni hetki kerrallaan kerään särkyneen sydämeni palasia kokoon.

Voimia teille tämän helteisen kesän keskelle ja auringonpaistetta sydämiinne.
Hei,

Eilen oli mukava päivä perheessämme, katsoimme koko joukon voimin elokuvaa yhdessä. Minusta nuo yhdessä olot perheen kanssa ovat sitä laatuaikaa, joka on niin tuiki tavallista, mutta tärkeää yhteiseloa.

JJ, kirjoitit aiemmin siitä, miten käyt varastossa viikkailemassa lapsesi vaatteita, miten ne yhä tuoksuvat hänelle.

Minä tuoksuttelin poikani pipoa, joka hänellä oli päässään tuona helmikuisena päivänä. Muut vaatteet pesin, koska vielä tiistaina luulin, että hän toipuu ja pääsee kotiin. Olisi olleet vaatteet sitten puhtaana, kotiin tuloa varten.

Siinä pipossa säilyi poikani tuoksu noin kolmisen viikkoa, nyt se tuoksuu ihan normaalille pipolle vain. Vaatteet, jotka roikkuvat hänen tekemässään naulakossa, välillä silitän niitä kädelläni ja muistelen poikaani. Ikävöin häntä.

Hyvää päivän/illan jatkoa ja voimia teille kaikille.
Itselläni on taas murheinen päivä. Ahdistuksen puristava tunne hiipii sisälle vatsaan ja rintaan. Tuntuu niin turhalle kaikki tämä eteenpäin meno. Olen tehnyt tänään paljon askareita, pessyt mattoja, leikannut ruohoa ja kerännyt mansikoita, mutta... mutta ...

Ihanaa, kun jaksatte olla niin positiivisia. Ehkä se on taas huominen päivä parempi.
Taas minullakin se tosi huono päivä, minultahan löytyy ainoastaan niitä huonoja tai hyvin huonoja päiviä. Ei tämä murhe tunnu mihinkään häviävän tai muuttuvan. Nyt olen lomalla ja haluan jo palata takaisin töihin, olisi edes ne arkirutiinit tahdittamassa päivääni. Eilen söimme perheen, isovanhempien ja ulkomailla asustavan mieheni siskon kanssa isolla porukalla ja vaikka oli mukavaa näin ja tunsin vain sen mitä puuttui, nuorempi poikani...

Minäkin odotan jo nukkumaan menoa ja huomista aamua, jos se vaikka olisi parempi kuin tämä päivä.

Voimia!
Per.... eteenpäin mennään vaikka väkisin.Olen aina luulut että kun lapsia tehdään useamipi niin ovat sitten keskenään mutta eihän se niin ole.Tänään vein pojalle inttiin tai jätin autoon vähän proteinia säilyke tonnikalaa sun muuta jauhetta innostu taas salilla käymään good for him,läppärin sai jo viedä ensimmäinen loma venyy kolmeen viikkoon,hikiseltä pojat näytti kun metsästä tetsareista juoksivat siinä tien vieressä tulivat rakkolaastaritkin tarpeeseen.Kaiholla muistelin omaa armeeja aikaan, vieläköhän sitä..jaa antaa olla.Jatkoja vaan kaikille kuolleista ei kukaan ole vielä herännyt ai niin se yksi.
Mökillä ei juurikaan satanut, mutta kotiin tullessa tuli vettä kuin aisaa. Jonossa mentiin hitaasti ja kiltisti. Eilen keräsin hukkakauraa. Aina oppii jotakin uutta, kuten nyt sen tunnistamaan. Tänään siistin oksasaksilla sireenipuskia. Leviävät niin mahdottomasti. Saksiminen on itse asiassa mukavaa puuhaaa. Se pois raahaaminen ei niinkään. Olisi kyllä töitä moottorisahallakin. Hautausmaallakin kävin. Siellä on nyt kovin kaunista. Joka ilta siellä mökillä katselee viimeksi kuvia. Itkuhan siinä tulee. Eteenpäin mennään, kun kerran on mentävä.
Aamulla taas töihin ja viikonlopuksi iltavuoroon.
Jaksamista.
Hei,

Ikävä painaa sydäntä koko ajan. Mietin eilen monia asioita ja samalla aloin siivoomaan mökkiä. Yleensä siivouspäivä on la, mut nyt jotenkin tarvitsi käsille jotain tekemistä, kun pää oli täynnä surua ja murhetta. Jotenkin se tekeminen rauhoittaa, tai siis siinä samalla ajatellessa saa rauhan niihin ajatuksiin, jotka mietityttävät.

Välillä valokuvien katsominen sattuu niin älyttömästi että en voi sanoin kuvata. Toisinaan taas tulee lämmin mieli, sain ilokseni kasvattaa ja tuntea noin hienon nuoren miehen. Olisin vaan niin mielelläni pitänyt hänet luonani vielä hetken. Mutta tämä elämä kohtelee miten haluaa. Omat ajatukset eivät välttämättä mene aina yksiin kohtalon kanssa. Ehkäpä olen hieman katkera, joskus vihainenkin, yleensä kuitenkin surullinen kaikesta tapahtuneesta.

Luin eilen pitkästä aikaa jännärin, Koontzin kirjan. Siinä ajatus on täysin mukana, eikä murhetta ole mielessä. Hyvän kirjan kanssa menee tovi jos toinenkin. Käsityöt taas antavat ajatuksille sijaa. Se käy toiseen tilanteeseen.

Viikonloppuna aiomme taas pitää elokuva illan, herkkuineen päivineen. Toisen päivän varmaan nuoriso viettää kavereidensa kanssa. Heidän touhut ovat iloa täynnä, pursuvaa naurua, hellää hymyä, paljon antavat minulle tähän surun ja tuskan keskelle. Joku päivä ne mokomat muuttavat pois kotoa. Siihenkin ajatukseen kai pikku hiljaa pitäisi kasvaa.

Eilinen ukkoskuuro, se salamoiden välähtely, oli todella kaunista katseltavaa. Mökki tietysti oli pimeänä, kun taivas oli niin tumma. Toiseksi vanhin poikani alkoi soittaa kitaraa ukkosten säestyksellä. Kaunista kuunneltavaa. Sade ropisi kattoon välillä täydellä voimalla. Ja se tuoksu sateen jälkeen...

Aurinkoa ja ukkoskuuroja tuntuu olevan luvassa viikonlopullekin. Yrittäkäämme nauttia niistä ja voimia päiviinne teille kaikille ympäri tätä kaunista Suomea.
Nyt on taas totuteltu kotioloihin muutama päivä eli "pyhiinvaellusmatka" on tehty. Ei tosin kävellen kiviä kengissä niinkuin keskiajalla vaikka kyllä mennessä tuntui vähän "kiviä kengissä" olevan. Rooma on kuitenkin sellainen paikka että siellä aika pysähtyy. Koko ajan oli tosin sellainen tuntu että niin paljon puuttui matkalta, mutta kun näki kaiken sen historian mitä siellä on niin silloin ymmärtää että jokaisella on aikansa ja paikkansa tässä sukupolvien ketjussa. On vain jaksettava eteenpäin niillä eväillä mitä on jäljelle jäänyt.
Vuosipäivä lähestyy ja se panee niin usein ajattelemaan sitä aamunkoittoa joka muutti kaiken. Edelleen tuntuu samalta kuin silloin, kiire on loppunut. Aika menee eteenpäin joka tapauksessa vaikka elämä silloin pysähtyi. Nyt ei vain tarvitse enää pelätä mitään, ei kuolemaa eikä elämää. Ja ehkä elämäkin vielä lähtee kulkemaan eteenpäin, vähitellen kun saa niitä jäljelle jääneitä palikoita oikeaan järjestykseen. Minusta tuntuu että Rooman matkallakin jokunen palanen loksahti oikeaan asentoon. Vuosipäivästä huolimatta olo on tyyni, ehkä sitä on hyväksynyt sen että elämässä joutuu joskus luopumaan niin paljosta. Ja eihän sitä edes ole muuta vaihtoehtoa, asiat joihin ei voi vaikuttaa on vain hyväksyttävä, ennemmin tai myöhemmin. Se ei kuitenkaan poista sitä että suru kulkee aina mukana, joka päivä ja joka hetki.
Voimia kaikille eteenpäin ja pärjäillään.
Tänään tuli 4 viikkoa isäni kuolemasta. Huomenna meillä on uurnan lasku. Vielä yksi vaikea tilanne ja sitten isää ei enää virallisestikaan ole täällä enää. Niin raskas taakka kantaa mutta se on vaan jaksettava :( Tuntuu niin typerältä, että isää ei tosiaankaan enää ole - ei enää ikinä - ja nyt hän on enää vain kasa tuhkaa kappelissa. En voi käsittää tapahtunutta vieläkään.

Kaiken lisäksi sukulaiset (ja jopa ei-sukulaiset!) haluavat hoitaa perintöasiat vaikeimman kautta ja asiasta on kauhea tappelu meneillään. En voi käsittää sitäkään. Tämä alkoi jo heti, kun isä oli nukahtanut pois. Minusta on törkeää toimia tuolla tavoin, kun vainajaa ei olla saatu vielä hautaankaan! Tämä jos mikä vie voimia varmasti yhtä paljon kuin isän kuolemakin. Ei ole todellakaan helppoa mutta jos/KUN tästä joskus vielä pääsen yli, niin ei ole enää pahempaa, mitä elämältä odottaa. Niin vaikeita asioita on ollut elämässäni tähänkin asti jo ja vielä täällä jaksan itsekin vaeltaa... Ikää minulla on "vasta" 24v ja elämänkokemusta varmasti enemmän kuin monella muulla saman ikäisellä.

Toivotan voimia ja jaksamista teille kaikille tässä ketjussa kirjoitelleille ja suuren menetyksen kokeneille! <3
>Tuntuu niin typerältä, että isää ei tosiaankaan enää ole - ei enää ikinä - ja nyt hän on enää vain kasa tuhkaa kappelissa. En voi käsittää tapahtunutta vieläkään.<

Osanottoni suruusi, Rebekka. Huominen uurnanlaskukin saattaa tuntua sinusta epätodelliselta. On vaikea ymmärtää, käsittää, hyväksyä se että pieni kasa tuhkaa on kaikki, mitä rakkaasta läheisestä on jäljellä.

Sekin satuttaa, että sukulaiset osoittautuvat niin raadollisiksi että melkein alkavat tapella jäljelle jääneestä omaisuudesta. Valitettavan usein taitaa näin tapahtua.

Voimia sinulle ja kaikille muillekin surupolun kulkijoille.
Huomenta,

Viikonloppu taas meni nopeasti. Katselimme elokuvia ja naputtelimme koneita. Sunnuntaina kävimme poikani haudalla. Vaihdoimme leikkokukille vedet ja siistimme pudonneet kukkaset pois. Hautausmaalla on aina rauhallista olla. Hiljaisuus ja aikaa miettiä elämän moninaisia mutkia.

Miettii jokaisessa elämän tapahtumassa, että poikani olisi sanonut/tehnyt noin, jokin ruoka, juoma, esine, sanonta ja poikani tulee mieleen, sitten menetyksen tunne. Tätä melkoista tunteiden vuoristorataa ylös ja alas, sitä elämämme nyt on. Surua päivän hetkissä.

Voi mahdoton sitä ikävän tunnetta jonka sydämessäni tunnen. Mikään ei ole kuten ennen. Oli aika ennen poikani kuolemaa ja aika kuoleman jälkeen. Tuntuu oikeasti siltä, ettei millään ole enää mitään merkitystä. Ja kuitenkin, pitää yrittää jaksaa mennä eteenpäin.

Toiseksi vanhin poikani sanoi minulle, että vanhin poikani on saanut parhaimman mahdollisen lapsuuden ja nuoruuden eläessään perheessämme. Silmäni täyttyivät kyyneleistä. Sain lohtua hetkeksi suruuni. Ja kuitenkin. Sattuu niin paljon...

Rebekka24, olen pahoillani, että olet menettänyt rakkaan läheisesi. Ikävää on tuo taistelu perinnöstä. Toivon, että sukulaisillasi olisi ymmärrystä asian jäsentelyyn, perunkirjoitus kyllä aikanaan selvittää kaiken. Tärkeintä olisi tuki sinulle ja perheellesi surun keskellä. Toivon sinulle ja läheisillesi jaksamista ja voimia päiviinne.
shadowsoul.b:
Sehän tässä onkin vaikeaa, kun isä oli tehnyt testamentin eikä perintö mennytkään tasan niinkuin ihmiset voisi olettaa. Se on kuitenkin ollut isäni viimeinen tahto, jolle ei voi kukaan enää mitään, se pitäisi vaan hyväksyä. Kai jokainen saa tehdä omaisuudellaan mitä itse haluaa. Tätä ei tietenkään suostu hyväksymään ne sukulaiset, joita testamentti ei kosketakaan... Vaikeita aikoja elämme kyllä nyt.

Tuntuu pahalta sinunkin puolestasi, kun olet menettänyt lapsesi. Sitähän sanotaan suurimmaksi suruksi, jonka ihminen voi kokea :( Voimia toivotan sinullekin, onneksi sinulla on muitakin lapsia, jotka varmasti auttavat jaksamaan surun keskellä. Minun rakkaat isovanhempani menettivät ainoan poikansa, kun isäni kuoli..

Minusta tuntuu jotenkin pahalta, ihan kuin olisin unohtanut isäni. Häiritsee niin kovasti, kun en enää tarkkaa muistakaan kaikkea isästä, en ääntä tai sitä, miltä hän näytti. Mietin myös useasti sitä, minkä näköinen isä oli kuollessaan ja silloin, kun veimme hänet arkussa kappeliin. Kai yritän todistella jotenkin itselleni, että näin on käynyt. Tuntuu silti niin uskomattomalta, että miten juuri minun isäni voi olla kuollut, miten juuri minä jäin ilman toista vanhempaa jo tässä iässä. Olisin tarvinut vielä isän tukea. Kaiken lisäksi äitini hylkäsi minut noiden perintöasioiden takia. :( Onneksi minulla on tällä viikolla keskusteluaika niin pääsen jollekin purkamaan näitä hirveitä asioita...

En oikein osaa surra ollenkaan. Olisin odottanut, että minä makaisin vain viikkotolkulla sängyssä masentuneena näin kamalan surun kohdattua. Olen kuitenkin pystynyt elämään lähes normaalia elämää kaikista vaikeuksista huolimatta, mistä olen kiitollinen. Mietin vaan, että onko tämä sitten jotain tyyntä myrskyn edellä, tuleeko se paha olo ja vielä suurempi suru sitten joskus? Sitähän ei tietysti kukaan voi tietää.

Minä hoidin isääni viimeisen vuoden yhdessä kotihoidon kanssa. On ollut niin outoa, kun ei olekaan ollut enää isää hoidettavana. Olen vain miettinyt, että mitä tekisin, miten päin olisin? Toisaalta olen helpottunut, että isä pääsi tuskistaan ja että minulla on nyt vihdoin, ensimmäistä kertaa elämässäni, mahdollisuus alkaa elämään omaa elämää. Silti kuitenkin yhä kaipaan isää, haluaisin vain perua kaiken tapahtuneen...

Kahden tunnin päästä lasketaan uurna. *huokaus*
Hei kaikille

Olen lukenut päivittäin kirjoituksianne mutta en vain ole itse saanut mitään aikeiseksi. Olen nyt ollut lomalla ja koettanut olla pois isommista työjutuista. Harrasteisiin olen nyt panostanut enemmän. Olen täysin kunnostanut lahjaksi saamani vanhan mopon. Pitkään seisseen moottoripyöräni olin jo keväällä aiemmin kunnostanut. Käytin pyörän rekisteröintikatsastuksessa ja sain siihen kilvet. Noin 10km jälkeen vesipumpun pohja petti ja vedet ja öljyt menivät sekaisin. Nyt olen vaihtanut lohkon ja kohta pyörä pyörii taas. Tänään olin koko päivän Pikku aurinkoni kanssa leikkien. aurinko on paistanut ja olenkin paljon nauttinut siitä.

Kuoleman jälkeen on paljon selvitettävää tähän yhteiskuntaan ja ns. oikeudenomistajille. Meillä surevilla on jokaisella erilainen aika jolloin kykenee niitä asioita hoitamaan. Jotkut eivät milloinkaan kykene. yhteiskunta kuitenkin vaatii asioiden lähes välitöntä selvittelyä. Siihen vaikuttaa pankki asiat, verotus asiat ja monet muut. Testamentinkin voi tedä mutta ei sellaiseksi, että se loukkaa jonkun lainmääräämää osuutta. Siksi monet haluavatkin riitauttaa sellaisia testamentteja joita sen tekijä on saattanut tehdä ns. lainvastaisesti. Ei testamenttiakaan voi tehdä ihan miltä mukavimmalle tekijästä tuntuu. Sillä voi kuitenkin jotenkin ohjata asioita erinäisesti mutta joillakin on ns. lakiosuus silti olemassa.

Jotkut taas haluavat selvittää kaikki kuolemaan liittyvät asiat mahdollisimman nopeasti. Näin ainakin minä suhtauduin poikani asioihin. Piti saada mne pois mietinnästä. Muta en minäkään jäänyt ilman pahoja selvittelyjä tai tapahtumia. Entinen vaimoni kävi tyhjentämässä pojan asunnon tietämättäni vieden sieltä aivan kaiken. Mitään esim. esinettä en saanut edes muistoksi. Joitakin pojan lapsuuden tavaroita ja vaatteita jäi tänne kotiin jotka olen sitten pakannut pahvilaatikoihin. On toki muutakin pahaa tullut pojan kuoleman jälkeen esille millä ei ole mitään merkitystä mutta se paha tuntuu tässä tilanteessa niin raskaalle käydä läpi kun ei ole voimia oikein muutoinkaan.

Hei sinulle Rebekka 24 joka olet menettänyt isäsi. Ole tervetullut palstalle kirjoittamaan surustasi mutta myös siitä miten jaksat mennä eteenpäin. Älä mieti ikäviä asioita. Ei sellaista mitä on arkun sisällä tai miltä näytti kuollessaan. Kuolema muuttaa aina ihmistä sillä hänestä puuttuu se "henki" joka on poistunut ja siirtänyt ajasta ikuisuuteen. Koeta löytä mieleesi kuvia hänestä kun hän hymyili ja nauroi edessäsi ihan elävänä isänä. Sellaisena saatat nähdä hänet vielä myös unissasi joka tuottaa hyvää mieltä vielä päiväänkin.

Voimia kaikille ja kiitos, että olette jaksaneet kirjoittaa palstalle. Näin ei vertaistuki ole päässyt sammumaan vaan jostakin ihan pienestä kohtaa on joku saattanut saada jotain suurta. Suurta sekin, että saa suuressa surussaan vähänkin mielenrauhaa.

Isän kätteen iltanne!
Otan osaa suruusi Rebekka 24. Kirjoitit, että hoidit isääsi kotipalvelun kanssa. Siitä isäsi oli varmasti todella kiitollinen. Sinä olet vielä kovin nuori ja elämä on edessäpäin. Minunkin tyttärelleni oli kovin vaikeaa, kun tiesi, että syöpä vie isin. Niin moni jää kaipaamaan rakastaan. Elämä ei ole koskaan ennallaan, mutta me jatkamme päivän kerrallaan. Kauniit muistot säilyvät aina.
Paljon lämpimiä ajatuksia ja voimia jokaiseen päivääsi.
Kiitos teille kaikille kauniista sanoistanne. <3 Olen iloinen, kun löysin tälle palstalle.

mardo:
Isä tosiaan oli kiitollinen siitä, että minä hoidin häntä viimeiset ajat. Hän kertoi monesti, ettei haluaisi mihinkään hoitolaitokseen ja onneksi sitten pystyttiin järjestämään hänelle kotona asuminen vaikka loppuajasta olikin jo aika heikossa kunnossa. Välillä oli toki sairaalahoidossakin.

Turvamies:
Itse olen sattuneesta syystä joutunut perehtymään tuohon testamenttiasiaan enemmänkin ja kyllä, jokainen voi tehdä omaisuudellaan suunnilleen mitä itse haluaa. Rintaperillisellä on toki oikeus lakiosaan mutta hänet voidaan tietyin ehdoin jättää myös kokonaan perinnöttömäksikin. Selväähän se on, että tuollaisissa tapauksissa riitatilanteita syntyy herkästi mutta siltikään siitä ei pitäisi testamentin osapuolten (=syyttömien ihmisten) joutua kärsimään. Sen lisäksi on selkeät syyt, miksi eräs ihminen jää pelkän lakiosuuden varaan, joten vastauksia kysymykseen "miksi" hänen on hyvä etsiä ihan omasta sydämestään...

Uurna saatettiin ja laskettiin tänään. Tuntui epätodelliselta enkä osannut ajatella, että siinä pienessä kauniissa uurnassa oli minun isäni. Jotenkin vain odotan edelleen yhteydenottoa häneltä, kuvittelen kai yhä, että hän on vaan jossain sairaalassa hoidossa ja tulee taas vahvempana kotiin sieltä. En tiedä milloin tämän oppii täysin sisäistämään.. Soittelimmekin isän kanssa päivittäin ja nyt jouduin poistamaan hänen numeronsa kokonaan. Hänen asunnollakaan ei ole enää ketään vastassa, kun käyn hakemassa laskuja sieltä. Nyt pitäisi alkaa käymään läpi toisen asuntoa ja päättää, että mitä sieltä otetaan ja mitä laitetaan kokonaan pois.. Näin sitä huomaa, miten materia onkaan loppupeleissä merkityksetöntä tässä elämässä.

On tämä isän kuolema kyllä opettanut paljon. Nyt on ymmärtänyt ihan eri tavalla, mitä kuolema on ja miten pienestä meidän elämä täällä on kiinni. Kaikki on otettava vastaan mitä meille annetaan vaikka se tuntuisi miten pahalta. Elämää on vaan pakko jatkaa niiden, joilla aikaa vielä on.. Kyllä se pahalta tuntuu, ettei isää ole enää ja kaipaan häntä valtavasti mutta tämä on vain nyt hyväksyttävä ja jatkettava elämää eteenpäin. Sitä isäkin haluaisi.
Niin paljon on maailmassa pahuutta,suvaitsemattomuutta,kateutta,katkeruutta,niin vähän rakkautta,suvaitsevuutta,iloa,toisista välittämista.Onneksi tyttöni ei ole täällä sitä kokemassa ja näkemässä.
Rakkaus ja läheisestä välittäminen on se joka antaa voimaa näihin päiviin ja kuukausiin yrittäessäni kestää surun raskaan viitan alla. Välillä on huonoja päiviä ja välillä vähän parempia päiviä. Hetki kerrallaan yritän päästä eteenpäin elämässä. Yritän nauttia niistä päivien pikku iloistakin, mutta aina en siinä onnistu.

Ja samalla; En tiedä jaksanko. Välillä voimat ovat lopussa. Mielettömästi päässä kysymyksiä, joihin en koskaan tule saamaan vastauksia. Näihin päiviin väsyy, ne kuluttavat energiaa jota minulla ei ole. Miksi? On suurin kysymys ja tiedän, että siihen ei ole vastausta. Mutta se ei estä ajatusten suurta tulvaa, jolle joskus haluaisin rauhan.

Ne ovat hetkiä päivissä joita tallaan hissukseen eteenpäin. Aika kuluu, vaikka itse haluaisin pysähtyä ja olla hetken rauhassa. Kaikki eivät sitä ymmärrä. Suru on jokaisen oma asia, henkilökohtainenkin ja kestää niin pitkään kuin kestää. Aikaa on, vielä hetki. Ja huomenna uusi päivä.

Voimia sekä jaksamista päiviinne ja öihinne.
Täytyy ymmärtää oma voimattomuus kyllästyy jatkuvaan miettimiseen kun asiat ei siitä parane,oma aika siihen menee sitähän se surutyö on,sitten se on tehty kun ei enää jaksa kaikki voimanrippeet on käytetty kuoleen ajattelemiseen.Alkaa se toinen vaihe se toinen elämä ilman rakasta lasta.
Kyllä sen ymmärrän ja itselleni vakuutan, että kaikki ajallaan. Jos tuntuu pahalta, niin tuntuu. Jos itkettää niin itketään. Joskus kurkkua kuristaa, kun itku on siinä lähellä, mutta et voi antaa sille sijaa aina. Riippuu missä tilanteessa on. Eilen, pitkästä aikaan, kulkiessani poikani haudan ohitse, alkoi kyyneleet virtaamaan poskiani pitkin, vaikka kuin yritin pidätellä itkua, että pääsisin kodin rauhaan. Ei aina mene niin kuin haluaa.

Lapsilla on menossa viimeiset kaksi viikkoa ennenkuin koulut alkavat. Amiska ja savonia alkanee viikkoa aiemmin. Koulun alkamiseen loppuu aina se ihana kesä, jolloin on hyvin ansaittu kesäloma nuorisolla. Täysi-ikäisillä pojilla oli jo suunnitelmia tulevaisuuteen. Olivat suunnitelleet kotoa poismuuttamista vanhimman poikani armeijan jälkeen. Nyt kaikki on jotenkin pysähtynyt tähän hetkeen. Mutta eihän tässä meillä mihinkään kiire ole. Luulen, että aurinko nousee huomennakin ja alkaa taas uusi päivä ilman rakasta poikaani. Päivä kerrallaan. Niinhän sitä puhutaan.

Huomenna alkaa minullakin kesäloma. Onneksi sain viikon yhtä aikaa lapsien kanssa, voidaan käydä ulkona ja uimassa. Touhuilla yhdessä tuttuja juttuja. Ostaa koulua varten uusia vaatteita, koulukirjoja, tarvikkeita. Näin se alkusyksy alkaa meidän perheessä.

Otin eilen viimeset raparperit ja siivosin sekä pilkkosin ne talvea varten pakastimeen. Kun sekaan laittaa puoli litraa mansikoita, tulee erittäin hyvänmakuinen kiisseli. Monesti tulee tehtyä mehukeitoksi, niin on helpompi töissäkin juoda välipalaksi. Leipomukset ovat jääneet nyt vähälle. Pitänee tässä lomalla jonkun näköinen piirakka tehdä, suolainen ja makea, on sitten päiväkahville jotain herkkuakin.

Mutta, hyvää päivän jatkoa kaikille ja jaksamista tähän päivään. Ja hyvää tulevaa viikonloppua. Nauttikaa kesän viimeisistä viikoista täysin siemauksin rinta rottingilla. Voimia teille kaikille toivotan sydämeni pohjasta.
Taas tultiin kotiin mökiltä. siellä oli pilvistä mutta ei satanut. Matkalla tuli taas vettä niin, että ei näkynyt kuin edelläajavan perävalot. Hautausmaalla olivat mieheni ja isäni kukat pysyneet kauniina. Kiljaisin aika tavalla, kun tulin mökille kauppareissulta. Ulkoeteisessä oli käärme. Koitin kopistella, että menisi lattialautojen raosta. Sinne se menikin, eikä sen jälkeen tullut esille. Pelkäsin kyllä, että jos on siellä, kun aukaisen oven ja luikahtaa sisälle. Minusta ei ole minkään eläimen tappajaksi. Siinä asiassa on tytär tullut minuun. Mieheni metsästi nuorena, kotona asuessaan, lintuja ja jäniksiä. Oli tervetullut lisä monilapsisen perheen ruokapöytään.
Voimia kaikille.
Jaa,poika pääsi ensimmäisille lomille.
Kun menetin mieheni reilu kuukausi sitten, minulle sanottiin"älä jää yksin".mene vaikka netin keskustelupalstoille. Onhan ympärilläni ihmisiä jo työnikin puolesta,jotka vain on pakko hoitaa,jaksoipa tai ei-silti tunnen olevani aivan yksin ja käyn haudalla päivittäin.Alku meni aivan huurussa, kaiki oli yhtä sumua...nyt vasta löysin tänne lukemaan kirjoituksianne.En jaksa vielä itse edes paljon kirjoitta, tuskin jaksan edes uskoa kuolemaa todeksi.Toivon vain että kohta voisin nukahtaa ja nukkua aamuun, unikin tulee vain pätkissä.Kaikki kodissamme muistuttaa hänestä .kaikki on kuin ennen,-vai hän puuttuu vierestäni.katson kuvia ja itken itseni uneen.

On ikävää jota ei voi ilmaista,
on kaipuuta, jota mitkään teot eivät voi täyttää,
ja on rakkautta,
joka ei vaadi kuin sydämen hiljaisuutta.
Kiitos kun olit totta hetken,mun täytyy vaan tästä jatkaa.
Vierelläin teet loppuretken vaikka se ois kuvitelmaa.
kiitos sulle rakkaimpani,
olit kallein päällä maan,
annoit voiman,uskalluksen,
jota arkeen tarvitaan.
Olet menyt,olen yksin,
perääsi näin huutaen
äänettömän huokauksen:
Olet rakkain tiedät sen
Niin monta kertaa olemme täällä palstalla katkerasti ja suunnattoman kipeästi todenneet, että rakkauden hinta on suru. Ja mitä suurempi rakkaus on ollut, niin yhtä suuri on suru. Ehkä jopa suurempi. Suru tuli luokseni peräkkäisinä vuosina; ensin isäni kuoli tammikuussa 2008 ja sitten mieheni marraskuussa 2009. Isä kuoli äkillisesti ei ehkä yllättäen (oli sairaalassa) mutta mieheni äkillinen kuolema oli minulle, hänen vanhemmilleen ja sisarilleen suuri järkytys, josta emme ole vieläkään toipuneet.

Sanotaan, että jokaiselle on varattuna se oma puolikas, sielunkumppani, josta tietää, että tässä se on. Hän, joka täydentää minua ja minä häntä ja me kaksi muodostamme täydellisen kokonaisuuden niin kuin aikojen kirjoissa on määrätty, oman universumin. Me kaksi toisillemme tarkoitettua puolikasta osuimme ensimmäisellä kerralla yhteen. Siksi tätä kaikkea ei jaksa enää kestää.

Joillekin annetaan uusi mahdollisuus, osoitetaan tie tai mikä tahansa, selvitä eteenpäin elämässään - näin ei käy kaikille. Sain ja menetin jo kaiken.
Elämäni värikynäpaketista on värit poistettu - jäljelle on jäänyt valkoinen, harmaa ja musta.
Lyöty, Särkynyt enkeli, Elämän kulkuri, Mardo.

Teitä on niin monta, joitten sydän on särkynyt - samalla tavoin kuin minunkin. Rakas puoliso, elämänkumppani, toinen puolikas, sielunkumppani on peruuttamattomasti ja lopullisesti poissa.

Menetyksenne on vielä niin tuore, että kipuna tuntuvan menetyksen takaa ette vielä jaksa nähdä sitä, miten onnekkaita olette. Niin todellakin, onnekkaita.

On paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan löydä sielunkumppaniaan. Te löysitte ja saitte jakaa hänen kanssaan elämänne, ilonne ja surunne, kuka lyhyemmän, kuka pidemmän aikaa.

Mieheni kuolemasta on 3 vuotta,1 kuukausi ja 6 päivää. Elämäni ei ole enää koskaan samanlaista kuin se oli ennen, mieheni eläessä, mutta nykyään koen jo päässeeni takaisin valon puolelle. Koen olevani hyvin onnekas, kun sain jakaa elämäni sielunkumppanini kanssa yli 30 vuoden ajan. Kaikilla ei sitä onnea ole koskaan ollut.

Enää en edes kapinoi, vaan olen hyväksynyt sen, että elämämme ei ole omissa käsissämme.

Olen saanut paljon ja niin olette tekin. Ihanat, onnelliset, valoisat muistot kantavat ja auttavat jaksamaan. Tekin tulette niitten voiman vielä näkemään omassa elämässänne sitten, kun olette kulkenut henkilökohtaisen surupolkunne loppuun. Mutta siihen asti; voimia teille jokaiselle läheisenne menettäneelle.
Tekopyhyyttä!! Juttusi eivät lohduta tässä ketään!
haista home
Tekopyhyyttä?

Mikä voi olla syvässä surussa tekopyhyyttä? Tuleeko kenellekkään surevalle mieleen joka on menettänyt rakkaansa olla tekopyhä? Tekopyhyyden paikka on olla osana rakkaudettomuutta ja epätodellisuutta.

Uskon kirjoittajan Valoa kohti edenneen surussaan juuri niin kuin omakohtaisesti kirjoittaa. Siinä näkyy myös se eteenpäin meneminen. Samanlaista suuntaan olen kokenut myös omassa surussani. Se joka kirjoittaa, että "juttusi ei lohduta ketään" on siinä suhteessa väärässä koska minuakin Valoa kohti kirjoittama lohduttaa ja antaa lisäksi uskoa edetä rohkeasti tässä elämässä repaleisenakin eteenpäin.

Täydellisen lohduttomuudenkin voi nähdä surussa. On varmasti tilanteita, että voi sanoa kenelle tahansa, etteivät juttusi lohduta minua. Se on juuri se epätoivon hetki. Silloin maataan siinä tulessa mistä monesti olen kirjoittanut. Olen myös kirjoittanut tätä lainalausetta -tuleen ei saa jäädä makamaan, vaan on mentävä eteenpäin! Kaikki eivät todellakaan pääse eteenpäin vaan jäävät tuleen makaamaan. Kaikki eivät kuule tai kykene kuuleemaan sanoja - tuleen ei saa jäädä makaamaan! Ne jotka kuulevat voivat saada lisävoimaa mennä eteenpäin sillä usein se joka näin sanoo on jo itse selvinnyt eteenpäin.

Kiitos taas kirjoituksistanne ja menkää rohkeasti elämässä etenpäin. Se on ainut keino saada voimaa kantaa surunsa loppuun saakka. Isän kätteen!
Eteenpäin on menty,puolison menettämisestä aikaa 11v.
Hei Anseliga68

Monesti olet ollut mielessä, etä miten sinulla menee. Kiva, että kirjoitit ja kerro lisää kuulumisistasi.
Kiitos kysymästä Turvamies. Palstaa olen lukenut,mutta en ole vaan mitään kirjoittanut.Elämäni on mennyt eteenpäin niin onnen löytymisessä,että työasioissa.Vaikka olen joskus aikanaan ollut maassa ja välillä katkera puolisoni pois menosta niin, vaan kävi että elämä kantoi ja sain rinnalleni kulkijan joka on osannut auttaa minua katsomaan eteenpäin.Kukaan ei tietenkään korvaa toista tässä elämässä,mutta rinnakulkijaa tarvitsin ja se minulle annettiin.Yhdessä olemme katselleet valokuvia puolisostani ja rakentaneet uutta pesää.Työasioista en voi puhua ammatin puolesta yleisillä palstoilla enempää.Kesäloma alkaa vikon päästä ja sitten suuntamme 4 viikoksi Amerikkaan.
Otan osaa suruusi "särkynyt enkeli". Runo on hyvin koskettava.
Voimia kaikille.
Miksi meille anneetiin aikaa aivan liian vähän,
en halua
en ole valmis vielä kaikkeen tähän.
Miksi rinnltain toinen vietiin pois,
kun yhdessä meillä niin hyvä ois.
En uskoa jaksa vieläkään tätä,
-en ymmärrä tarkoitusta.
Niin paljon vuodatan kyyneleitä
ei niitä mikään edes töissä peitä.
Kun haudalles aamuisin astelen,
kyynelillä poskein joka kerta kastelen.
Olit niin kovin rakas minulle,
siksi halauksen lähetän taivaaseen sinulle.
Erään tuttavani mies kuoli äkillisesti noin kuukausi sitten. Hän kertoi, että koki kovin masentavana toisen leskeksi jääneen mielipiteet. Tämä kun oli sanonut, että ei ole suru helpottanut, on tullut aina vain vaikeammaksi kestää. Hänelle oli varmaankin näin tapahtunut, mutta ei huomannut, että toinen ei ole edes alkujärkytyksestä selvinnyt.
Samoin kuin "särkynyt enkeli" uskon, että minäkin voin lähettää halauksen rakkaalleni sinne, missä ei ole tuskia.
Jaksamista kaikille.
Hei kaikille

Onko löytynyt voimaa vai onko voimat olleet vähissä? Palsta on ollut hiljainen. sekin voi olla välillä hyvä asia, eikä pidäkkäänkokea "painetta" kirjoittamisesta. On joskus hyvä levätä ja seurata elämän etenemistä ilman itsetutkintaa. Itsetutkinta ja jonkinlainen "tilinteko" omista ajatuksista ja tekemisistä kuitenkin on hyväksi ainakin minulle sillä se kertoo jotain mihin suuntaan olen menossa vai olenko ns. paikoillani. Elämäni on mennyt paljon eteenpäin tuosta elämäni kammottavimasta hetkestä pojan kuoleman suhteen. En ole siitä toipunut ja tapahtuma on tehnyt pahat vauriot tunne elämääni. juuri siihen kohtaan missä pitäisi elämä tuntua hyvälle ja iloiselle. Sitä on edelleenkin vaikea kokea vaikka kaikki on hyvin.

En ole koskaan ajatellutkaan pääseväni kokonaan eroon surustani vaikka muutoin koetan mennä elämässä eteenpäin sitä onnea ja iloa etsien. Aika todellakin tekee tehtäväänsä minussa. Päivä päivältä olen vanhempi ja pienistäkin muutoksista kasvaa ajanmyötä suuri muutos. Se tapahtuu mielessä mutta sen voi myös ympärillä olijat nähdä ominsilminkin.

Poikaa on välillä kova ikävä ja se tuntuu niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Yleensä fyysisellä puolella rintaani kouristaa mutta se menee aika nopeasti ohitse. Elämässä tulee niin monta erilaista tilannetta missä poika tulee elävästi mieleen. Olen viimeaikoina nähnyt myös paljon unia missä poika on mukana. En aina muista unien sisältöä mutta sen muistan vielä päivälläkin, että poika on mukana. Se tuntuu haudankin takaa hyvälle. Hän on jotenkin lähellä.

Voimai hyvät ystäväni ja siihen Isän kätteen päivänne. Kirjoitelkaa.
Ymmärrän sinua hyvin, Turvamies. Itselläkin on taas pari itkupäivää takana. Enimmäkseen elämä ilman miestäni alkaa jo joka suhteessa sujua ja osaan jo ihan oikeasti nauttia auringosta, luonnosta ympärilläni, hyvien ystävien seurasta, mieluisasta omasta kodista - siitä että olen saanut olla terve.

Välillä tulee takapakkia ja suru nousee taas hetkeksi päällimmäiseksi. Tälläkertaa käynti Retretin taidenäyttelyssä nosti kolmen vuoden takaiset muistot kipeästi pintaan. Luolastossa oli Matti Kalkamon teoksia, jotka koskettivat syvältä. Yksi töistä oli nimeltään Ryhmäsuru. Teos ei paikan päällä minulle avautunut, mutta jäi kuitenkin jotenkin mieleen. Mietin sitä vielä kotonakin.

Teos oli massiivinen ja erikoinen. Siinä oli alustalla ehkä viisi kävelevää putkea, ihmisen kokoisia. Putket olivat ulospäin samannäköisiä, kuin puolitoistametrisiä pätkiä tehtaan tiilipiipusta. Putken alta näkyivät ihan tavalliset, kävelevän ihmisen jalat polviin asti. Kävelevien putkien välissä oli maassa pitkällään yksi samanlainen putki, mutta ilman jalkoja. Kurkistin sen sisälle; putki oli tyhjä, sisältä tietenkin pimeä. Kun oikein tarkkaan katsoin, putken toisesta päästä erotin pienen valon kajon.

Seuraavana aamuna herätessäni ymmärsin, mitä työ kuvasi. Siinä oli todellakin ryhmä surevia ihmisiä. Jokaisen suru oli henkilökohtainen, kenties erilainen, mutta yhteistä oli se että se ympäröi surevaa tiiviinä, ahdistavana, mustana vaippana, joka teki kipeää ja eristi maailmasta.

Ymmärsin, että se maassa pitkällään lojuva putki kuvasti surutyötä prosessina. Pitkä, pimeä, ahdistava väylä jonka päässä voi valon aavistaa. Siitähän surutyössä on kysymys. Olemme matkalla valoa kohti, jokainen omalla persoonallisella aikataulullaan.

Se valo on ihan oikeasti olemassa ja sitä kohti meidän on jaksettava. Valolla tarkoitan sitä, että alamme taas elää täysipainoista elämää, kokea iloa, nauttiakin siitä mitä elämällä on meille tarjottavana.

Voimia meille kaikille.
Luin pitkästä aikaa näitäkin sivuja. Valitettavaa on että on uusia surijoita. Toki toivotan minäkin tervettulleeksi tänne puhumaan asioista jotka koskee meitä kaikkia. Poikani oli 19 vuotias kun kuoli, ja juuri ohitimme 5 vuotiskuolin päivän.
Jollakin tavalla olen kai oppinut miltä oma suruni näyttää. En tosin olisi uskonut sen näyttävän tältä.
En edes tiedä miltä toivoisin sen näyttävän. En unohda lastani, enkä halua unohtaa. En halua olla iloinen asiasta joka särki sydämeni.
Toki käyn töissä , osaan jo nauraa vitseillekin ja on paljon hyviä hetkiä. Mutta ei päivääkään ettenkö mieti lastani.
Hiukan minusta on kai tullut uppiniskainen katkera mitä lie..Eikä suoraan sanottuna enää paljon paina mitä mieltä muut on minun surustani.
Asiaa painaa eikä muuksi muutu. Jonkinasteista luopumistakin on havaittavissa. Suurempia haaveita ei ole. Tottakai lottoon edelleen, mutta enpä ole päätäni vaivannut mitä' tekisin jos voittaisin. Eli en kai usko siihen edes. Haaveet, suurin osa on tavallaan kuopattu. Toisaalta rehellisyyden nimissä en ehkä koe niin ahdistavana että minulla on niin paljon elämää edessä, tai siis oletan näin.
Yksi toive kai on, ja se on että ainokaiseni tekisi minusta isoäidin vielä joku päivä. Arkisemmat asiat nyt on että joku päivä olisi velaton. Mutta eipä sitten oikein paljon muuta.
Luen aika paljon henkiisen kasvun kirjoja ja osallistuin yhteen kurssiinkin.
Uskon vuorenvarmasti henkiin ja elämään tuonpuoleisessa. Saanhan jatkuvasti merkkejä siitä.mm valkoisia sulkia mitä ihmeellisimmissä paikoissa, missä on lähes mahdotonta että niitä voisi löytää. Homma toimii sinnepäin. Nämä kaikki merkit antaa lohtua, koska tiedän että vielä me tavataan oikean oikeasti, enkä usko että se on haavekuva jotta vaan jaksan elää. Suomeksi ..uskon siis vuorenvarmasti :)
Tällä hetkellä haluan elää, aina ei näin ole ollut. Alkuajat oli ristiriitoja täynnä. Yksi lapsi taivaassa yksi maan päällä.
Kun puhutaan kuukausista , voidaan yhtä hyvin puhua sekunneista. Tosin muistan itse kuinka pitkältä ajalta 4kk tuntui..hoin..poikani on ollut kuolleena jo 4kk ..nyt sen ymmärtää. Pää oli sekainen ainakin vuoden ja jotenkin muistan kokeneeni että toinen vuosi oli pahempi. Ehkä sitä ei ymmärtänyt sitä lopullisuutta. Odottiko sitä kenties jotain ihmettä. Kaikki tunteeni on edelleen äärirajoilla. Myönnän tuntevani edelleen katkeruutta, syyllisyyttä, vihaa , ja vaikka mitä. pahin olisi kai kuitenkin ollut jäädä sohvankoloon makaamaan. Siihen ei ollut mahdollisuutta, siitä piti arki huolen ja laskut jotka tippui samaan tahtiin kuinnnei mitään olisi tapahtunut.
Ymmärrän nyt ettei tätä traagisuuden määrää todellakaan voi ymmärtää ellei sitä itse ole kokenut.
Tänään ei kai ollut ihan hyväkään päivä, joka taatusti loistaa kirjoituksessani. Mutta ei nyt ihan paskakaan. Kunhan olen.

Uskokaa mihin haluatte , kaikkeen mikä antaa lohtua ja voimaa. Älkää välittäkö mitä muut neuvoo, jos sydämessänne tuntuu toiselta.
Minä en pelkää mitään..enää..
Olen käyttänyt kaikki keinot mitä olen keksinyt , jaksaakseni. Rukoillut, itkenyt, käynnyt meedioilla, puhunut, ollut hiljaa, kirjoittanut jne jne..
Päivä kerrallaan tässä mennään, pikkuveljen takia toivon eläväni vielä muutaman vuoden ainakin, jottei suru musertaisi hänet lopullisesti.

tsemppiä kaikille vanhoille ja uusille ystävilleni..
Ollaamme kuitenkin parempia ihmisä kun muut.
Onko löytynyt voimaa.. onhan sitä, ainakin sen verran että on taas saatu työntäyteisen jakson työt tehtyä. Jopa kaksi "ikuisuusprojektia" olen saanut valmiiksi. Sellaisesta tulee aina hetkeksi hyvä mieli, mutta... olisi hienoa voida kertoa asiasta vaimollekin. Nyt on oltava tyytyväinen vain itsekseen, se on asia joka aiheuttaa niitä tuskan kouraisuja, jotka nyt on vain kestettävä.

Toinen vuosi tätä uutta elämää on alkanut. Vuoden vaihtuminen oli raskasta, vuoden takaiset muisto nousi pintaan ja haava on vielä kipeä, ei sille mitään voi. Niin paljon sain kuitenkin ryhdistäydyttyä että hautakivi on tilattu. Haudalla on nyt kaunis valkoinen puuristi, muistomerkki sekin. Jokainen etenee siinäkin asiassa oman aikataulunsa mukaan. Eteenpäin on kuitenkin menty, öisinkään en enää heräile vaan saan nukuttua. Ja kaikesta huolimatta tuntuu myös siltä että elämässä voi olla vielä jotain elämisen arvoista, jokainen päivä on tärkeä surussakin.

Kyllähän surun vaippa voi olla tiivis ja eristää muusta maailmasta. Ja muusta maailmasta eristyminen on raskasta, jopa vaarallista, siksi on tärkeää yrittää nähdä surun läpi se ulkopuolinen maailma ja elämä. Joskus se voi olla raskasta ja vaikeaakin katseltavaa, mutta kyllähän siihenkin tottuu ja sillätavoin pääsee elämän rytmiin taas sisälle ja mukaan. Yksin ei surun vaipan sisällä kauan jaksa. Surulla on tosi monet kasvot, yhtä monet kuin on surijaakin. Kaikille yhteistä on pyrkimys eteenpäinmenoon, selviytymiseen arjen askareissa, mutta niin monet asiat on surussa myös hyvin henkilökohtaisia. Jokaisen on kuljettava oma tiensä yksin, mutta toivottavasti paljon tukea ja voimaa muilta saaden. Niin jaksaa paremmin.

Jaksamista kaikille eteenpäin ja pärjäillään.
Huomenna vielä töihin ja sitten lomaa, kunnes taas töihin kolmen viikon päästä viikonlopuksi. Loman alkaminen ei tunnu miltään. Aika kyllä kuluu maatöissä. Hyvä niin, sillä mitään lepoa tähän mielentilaan ei löydy. Olen nähnyt paljon unia, joissa on ollut mieheni ja kaikki on ollut hyvin. Hyvillä mielin niitä aamulla muistelee, vaikka tietysti haikeallakin. "Elämän kulkuri" kirjoittaa, että jokaisen on kuljettava oma tiensä yksin. Se tuntuukin joskus tosi raastavalta, kun ihminen, joka oli tuki ja turva on poissa. Läheisten tuki ja myös palstalaisten on erittäin tärkeää. Moni vakavasti syöpäsairas sanoo, että periksi ei anneta. On se vaan itsekin kestettävä ja katsottava, mitä tämä elämä antaa.
Voimia kaikille.
Itse uskon uudelleen syntymään 100%sesti. Uskon hyvään henkimaailmaan ja uskon, että rakkaamme tulee meitä katsomaan meidän uniimme.
Hei kaikille,

Viikon loma on takanapäin ja ihan se tarpeeseen tuli. Ikävä vaan on tajuttoman kova, välillä fyysisesti sattuu rintaan, kun tajuaa ja miettii, ettei poikaa enää näe. Ei tule kysymään, et äiti, mites tämä menikään? Se sana jo, äiti, kun mietin miten vanhin poikani se aina sanoi, tuo ikävän mieleen.

Yritetään kukin perheessämme jaksaa eteenpäin, hetki kerrallaan. Toiseksi vanhin poikani oli viiltänyt pienen haavan käteensä ja laittanut verta isoveljensä hautakiveen. Huomasin sen käydessäni haudalla sunnuntaisin, mietin vain mistä se siihen oli tullut. Nyt tiedän mistä.

Ikävä on hänelläkin, ei vain sanoiksi osaa sitä pukea. Jokaisella on oma tapansa surra, niin hänelläkin. Kerron heille usein rakastavani heitä. Olen aina saanut vastauksenkin, niin minäkin sinua. Se läheisten rakkaus jaksaa kantaa päivän kerrallaan eteenpäin. Ilman sitä olisin tosi hukassa. Kiitos siitä, että he ovat elämässäni, vielä ainakin.

En ole saanut vastausta kysymykseen miksi? Mietin asioita päivittäin, miksi kaiken piti mennä niin pieleen ja erehdykset maksoivat poikani hengen. En osaa olla vielä katkera, kai sekin aika vielä tulee. Vihainen olen joskus ollut. Suurimpana kuitenkin on suru, jota tunnen koko ajan. Ei mene hetkeäkään, ettenkö häntä miettisi. Ehkä sekin osaltaan tekee uuvuttavan olon välillä. Mutta se ei muuta sitä ikävää ja tuskaista oloa, jota vielä tunnen. Ehkäpä jonain päivänä olen hieman vahvempi ja jaksan taas elää täydellä. Nyt jotenkin menen säästöliekillä eteenpäin.

Olin ajatellut, että vanhin poikani pitää minusta huolen, kun vanhenen. Olimme suunnitelleet tulevaisuutta. Sitten ne kaikki murenivat helmikuun tummana yönä.

On minullakin ollut huonoja hetkiä, joilloin olen ollut siellä aivan pohjalla, tuskan ja ahdistuksen keskellä, tunne siitä, että ei pääse eteenpäin, eikä kivusta eroon. Mut kuitenkin, jokainen uusi aamu on vienyt eteenpäin tässä surun hiljaisessa työssä.

Uskon itsekin siihen, että tapaan vielä kerran poikani, silloin viimeisenä hetkenä, silloin saan taas halata häntä hellästi ja katsoa häntä silmiin, hymyillen, kuten aina teimme ennenkin. Voi tätä ikävää..

Toivon kaikille jaksamista tässä surun keskellä.
Eipä silti kaikki me täällä vaan käymässä ollaan ehkä se suurempi asia toden totta meidän sieluja vielä odottaa.Tämä paikka missä hetki viivähdetään luo ne puitteet missä iänkaikkinen elämä alkaa .Entäpä sitten kun kyllästyy iänkaikkiseen elämään?Saa nähdä.
Iltaa kaikille

Pikku Aurinkoni oli taas meillä viikonlopulla yökylässä. Poika täyttää nyt viikonvaihteessa 2 - vuotta. Poika katsoi tv: stä Muumeja. Muistin tuon jakson ja senkin kuinka oma poikani katsoi tuota samaa jaksoa parin-kolmen vuoden ikäisenä. Nuo muistikuvat ovat ihmeellisiä ja tulevat mieleen niin selkeinä vaikka niitä ei muutoin muiststa. Mopo on nyt entisöity ja moottoripyörä kunnostettavana. pitäsi varmaan jatkaa tuota alakerran remonttia iltahommina muun työpäivän päätteeksi. Toivon löytäväni jostakin edullisen mopon- tai moottoripyörän ensitalven entisöintiä varten. Sitä on jotenkin mukava tehdä.

Viola! Miten sinulla menee? kirjoita!
Kiitos, Milla-äiti, kirjoituksestasi. Niin moni kohta siitä kolahti, kuin olisit kirjoittanut minusta - tosin sinä menetit lapsesi minä taas puolisoni. Katkera, kyllä, kuopatut haaveet, kyllä, pakko jatkaa arjessa, kyllä, uskon tuonpuoleiseen elämään, kyllä.
Sanotaan, että toinen vuosi on se pahin ja siltä se on kyllä tuntunut. Silti jokin vaan työntää eteenpäin; tulee tehneeksi suunnitelmia ja jopa toteuttaa niitä. Oma toipumiseni on vaan niin hidasta mutta onko sillä väliä?

Muuttolaatikot saavat vihdoin ja viimein kyytiä (vaikka jokainen laatikko saa taas sisimmän vereslihalle), asunnon remontti pääsee alkamaan huone kerrallaan: keittiöremontin aikataulu lyödään lukkoon parin viikon sisällä. Kai tämä lasketaan edistykseksi?

Se minun suruputkeni on toooosi pitkä, kuten hitsaajan tyttärellä kai kuuluukin olla. Kiitos, Valoa kohti, taide-elämyksesi jakamisesta. Valoa on joskus kai luvassa.
Taidan jättää tämän kirjoituksen luettavaksi enkä deletoi tätä, kuten niitä aikaisempia viestejä... ehkä tämä ei olekaan enää niin musta viesti?
Poutapilviä päiviinne.
>Sanotaan, että toinen vuosi on se pahin ja siltä se on kyllä tuntunut.<

Enpä osaa sanoa, onko se toinen vuosi ensimmäistä pahempi. Ehkä sillä tavalla on, että aika yleisesti kuvitellaan ensimmäisen vuoden päätyttyä että toinen vuosi on jo paljon helpompi. Sitten masentaa huomata, ettei niin olekaan.

Itselleni ne kaksi ensimmäistä vuotta olivat tosivaikeita, luulin jo ettei helpota koskaan.

Tottakai vaikeita päiviä ja hetkiä on vieläkin - nyt mieheni kuolemasta on 3 v 1 kk ja 21 pv - mutta tämä kesä on jo selkeästi kahta edellistä parempi ja valoisampi. Olen hyväksynyt mieheni kuoleman ja tottunut taas elämään yksin.

On yksinelämisessä ihan oikeasti monia hyviäkin puolia. Minun mielestäni toipumiseni alkoi silloin, kun hyväksyin tapahtuneen ja opin ne hyvät puolet tiedostamaan ja niistä iloitsemaan.

Ai mitäkö hyviä puolia?

No, esimerkiksi saan ihan itse suunnitella päivieni tai vaikka matkani sisällön, suunnan, aikataulun. Saan valita asuinympäristöni, remontoida ja/tai sisustaa kotini juuri itseni näköiseksi, ilman kompromisseja. Ei tarvitse enää huolehtia toisen odotuksista ja tarpeista, syömisestä, vaatehuollosta,, yhteisestä ajankäytöstä jne, vaan voin 24 t/vrk toimia täsmälleen niin, kuin itsestäni hyvältä tuntuu.

Olen siis oman elämäni valtias. Ei vallan mitätön juttu sekään, kun sen oivaltaa.

Jaksamista meille kaikille surupolkua kulkeville.
Lyöty..ihan kivaa kun osaat jo suunnitella asioita ns.eteenpäin.
Soitin tässä hiljakkoin parille näkijälle pitkästä aikaa. Sain numerot kavereiden kautta. Aika hyviä molemmat. huomasin erään asian jotta kai voi lukea edistykseksi. Kyselin omaa tulevaisuuttani. Enää en kysynyt pojasta juurikaan mitään.Kai se sitten on jonkinasteista hyväksyntää, tai sisäistämistä ainakin.
Tosin toinen heistä sanoi että minulla ion jotain kaappieni kuulumatonta jotta pitää hävittää, eikä ne kuulu sinne. ostin varta vasten laatikot missä vetoketjut. Niissä on jotain pojan vaatteita. Adressit ja kaikenlaista jotka liittyy poikaani. Mutta vielä en aijo niitä hävittää...jos sen aikaa tulee, niin tulkoot ..enkä aijo miettiä asiaa sen enempää :)
Hei,

Minä siivosin poikani tavarat pois tietokonepöydältä noin kuukausi hänen kuolemansa jälkeen. Itkin ja siivosin, siirtelin tavaroita ja itkin. Halasin vaatteita ja itkin. Lenkkivaatteet ja nahkatakki roikkuvat hänen tekemässään puisessa naulakossa, yhä, siirsin sen vain omaan makuuhuoneeseeni. Muut vaatteet pesin ja ne ovat vieläkin hänen vaatekaapissaan. Olen yrittänyt kerätä voimia, jotta jaksaisin siirtää ne säilöön. Ja se sairaalan pussi, jossa ovat hänen vaatteensa, siihen en ole jaksanut käydä käsiksi. Kyllä sitten joskus. Ehkä.

Puhelinnumeroa en ole poistanut puhelimeni pikavalikosta, enkä aio ihan äkkiä poistaakaan. Se on muisto minulle. Viimeiset viestit ovat yhä puhelimessa. Ja saavat olla, kunnes en enää itke kun luen niitä, vaan osaan olla rauhallinen ja löytää ne lämpimät muistot, jotka silloin tällöin mieleeni tulevat. Mietin niitä hymyillen. Yleensä kuitenkin se suru ja ikävä on päälimmäinen asia, joka mielessäni on.

Katselen hänen kuvaansa ja mietin kaikkea mitä yhdessä, koko perhe teimme. Missä kävimme viime kesänä, miten vietimme yhdessä aikaa. Mitä keskustelin hänelle, mitä hän yleensä kertoi päivistään minulle. Miltä tuntui katsoa häntä silmiin ja kuunnella mitä hän sanoo. Se herttainen hymy, joka hänellä aina kasvoilla oli, kun hänet näki, se oli jotenkin aina kuin pieni aurinko olisi ilmestynyt näköpiiriini, kun näin poikani ja hymyilimme.

Miten hän auttoi sisaruksiiaan, vaikkapa lähtemällä kauppaan mukaan. Tai kävelylle läheiselle lenkkipolulle, juoksemaan ja pyöräilemään. Tai kun hän haki nuoremman siskonsa aina koulun discosta kotiin. Oli yksi perheemme tukipilareista, vanhimpana lapsena. Auttoi aina muita, niin kotona kuin opiskellessaan tai vapaa-aikanaan. Useasti pyytämättä. Puolusti pienenpiään, tai kun näki, että joku joutui kiusauksen kohteeksi, meni rauhallisesti juttelemaan kiusaajille, että eikös olisi aika jo lopettaa moinen touhu. Näin yleensä kävi, kun joku puuttui peliin.

Armeijan tupatovereiden kirjoittamassa muistopuheessakin nuoret korostivat sitä, miten hänellä aina pysyi hymy kasvoillaan, rankoissa harjoituksissa, poterossa istuen vartiossa tai teltassa keskellä metsää 30 asteen pakkasessa. Miten hän oli aina valmis kuuntelemaan, mikäli jollakin tupatoverilla oli jotain sydämellään. Aina valmis auttamaan.

Ne lämpimät muistot. Kun ne jaksaisivat olla mielessä. Mutta niin monesti se tuskainen, ahdistunut olo hiipii kimppuun. Kuin aavistamatta. Taas huomaan yhden päivän menneen, ettei poikani ole enää seurassamme. Ikävä iskee ja murtaa sydämen. Hoen itselleni, hetki kerrallaan, päivä kerrallaan, näin mennään, kyynelten polttessa silmien takana, kyynelten valuessa poskiani pitkin, itku kurkkua kuristaen. Näin minä elän ja yritän jaksaa taakan alla.

Päivä kerrallaan, niinhän? Voimia kaikille elämän polulle, jaksamista surun kivikkoiselle tielle.
>Lenkkivaatteet ja nahkatakki roikkuvat hänen tekemässään puisessa naulakossa, yhä, siirsin sen vain omaan makuuhuoneeseeni.<

Tuttua on minullekin. Mieheni kuoli kotona, joten sairaalasta ei ollut mitään palautettavaa. Päällä ollut pyjama varmaan leikattiin päältä eikä sitä minulle palautettu. Kaivoin pyykkikorista edellisen käytössä olleen pyjaman ja olin onnellinen, kun en ollut ehtinyt sitä pestä. Pidin sitä varmaan ekavuoden tyynyni alla. Illalla nukkumaan mennessäni laitoin pyjaman takin poskeni alle. Olin tunnistavinani mieheni ihon tuoksun vielä vuodenkin päästä.

Annoin heti mieheni kuoltua hänen vaatteensa yhdelle hänen veljistään, jolle ne sopivat hyvin ja tulivat todella tarpeeseen.

Kovasti yritämme pitää kiinni rakkaistamme - siitähän on kysymys.
shadowsoul...
Käyttäydyt ihan normaalisti. Jos se lohduttaa yhtään. Kaiken saman olem käynyt läpi. Sen pohjalta voin lohduttaa sinua että vielä tulee päivä kunnei muistot enää ole niin pistävän teräviä.Aikaa en osaa sanoa, mutta se tulee. Vaikka tuntuu kun juuri sinä rakastit niin kovin ettei kukaan pysty niin paljon rakastamaan. Siksi sinusta myös tuntuu että kipusi on suurinta mitä kukaan pystyy kokemaan.
Mutta rakkaus on hyvä asia. Hyvät muistot on hyvä asia. Arki jotta on pakko elää on sekin hyvä asia. vaikkakin tuntuu siltä että on kohtuutonta miettiä laskuja ja asioita jotka olisi pakko hoitaa suht ajallaan. Viimeksi tänään mietin, vaurioituiko aivoni kenties lopullisesti siitä tuskasta ja siitä että aivoni kävi ylikierroksilla niin kovin. Kuumeni tavallaan piloille. Muisti ei meinaan vieläkään ole paras mahdollinen. Tuntuu kunnei pysty edelleenkään keskittymään samalla tavalla. Mutta kenties se on edelleenkin surua. kai aivoissakin on joku maksimimäärä mitä se pystyy käsittelemään, jolloin luonnollisesti ei jää tilaa muuhun kuin tärkeimpään. Ja se tärkeinhän on juuri se oma rakas.Toisaalta moni asia muuttuu , ajattelutapa, ja tärkeysjärjestykset sun muut. Niin empä ole valmis luopumaan omista ajatuksistanikaan..ainakaan vielä.En edes tiedä mitä toivon. Jotain parempaa, tottakai. Pidän varmasti kiinni vielä pojastani. Mutta tänään jos joku sanoisi minulle että päästä irti jo..nii haistan tasan tarkkaan paskat sille. Muutun fanaattiseksi leijonemoksi. Kukaan ei määrää minua. Luotan että luonto hoitaa tämänkin asian omalla ajallaan joka on minulle parhaaksi. Jos mielipiteeni ovat erinäköiset viiden vuoden päästä, hyväksyn sen pakostakin. Toisaalta kai voisi olla hyvä kirjoittaa ylös kaikki hyvät asiat :) Itse opin itsestäni pitämällä päiväkirjaa alussa. Joskus luki vaan, söin kaksi nakkia. Joskus kirjoitin koko päivän. Pelosta että unohdan oli styy miksi aloitin. Mutta lopulta se oli parasta oppia ikinä kun jälkeenpäin luin kuukausien vanhoja juttua, miltä silloin tuntui. Sen nojalla huomasin miten olen edistynyt omassa surussani. Ehkä kirjoittaminen ei ole kaikkien juttu. Jokukeino löytyy kuitenkin aina. Uskon että parhaat biisitkin on kirjoittanut ja säveltänyt ihmiset jotka tietää mistä laulaa. Eli palataan taas siihen , että kun jotain tekee aidosta sydämestään se vaan kolahtaa. Rakkaus on voima.
Hei taas kaikki!
Tämä uusi elämä on niin vaikeaa...
Luen kirjoituksianne joka päivä, mutta en ole jaksanut kirjoittaa. Kirjoittaminen on niin vaikeaa, on helpompaa lukea teidän muiden kirjoituksia, löydän itseni niistä niin helposti.
Miksi lähdin tänään pohtimaan tätä uutta elämää oli kun kuolleen poikani (19v) tyttöystävä (19v) tuli käymään pitkästä aikaa. Ensinnäkin, hän on aivan ihana tyttö, joka on myös joutunut kokemaan niin paljon sellaista, mitä tuon ikäisen ei toivoisi ikinä kokevan. En tiedä miten häntä kutsuisin, onko hän kuolleen poikani ex-tyttöystävä vai tyttöystävä. Pohdin tätä, eihän hän voi olla ex , kun olisi todellakin halunnut olla osa perhettämme, mutta eihän hän voi olla tyttöystäväkään, sillä eihän poikaani ole enää ole olemassakaan, mutta eihän voi olla leskikään, kun eivät ehtineet perustaa omaa kotia. Tyttöystävä toki asui lähestulkoon kaikki poikani viimeset kuukaudet meidän kanssa.
Hän on siis upea nuori nainen, joka saattoi poikani tuolle toiselle puolelle rinnallani. Ilman häntä en tiedä miten olisin jaksanut sen kaiken kokea, hän todellakin rakasti poikaani. Tytöystävällä on rinnallaan upea perhe, jonka kanssa olemme olleet jonkin verran yhteyksissä. Pakko myöntää että olen siitäkin katkera ettei meidän annettu kokea yhdessä sitä mitä näiden kaikkien upeiden ihmisten kanssa olisimme voineet kokea, häät, isovanhemmuuden yms. Poikani elämä jäi elämättä, mitä suren ja nyt täytyisi vaan yrittää elää tämä oma elämä...
Voimia teille kaikille tässä elämässä!
Tervehdys kaikille!

Kiitos kuulumisten kysymisestä Turvamies!

Käyn täällä kyllä välillä lukemassa mietteitänne ja päivienne kulkua, mutta jotenkin en saa kirjoitettua mitään. Ehkä se on,kuten jossakin viestissäsi kirjoitit, sitä eteenpäinmenoa sekin, on sanottu ja kirjoitettu ulos se suurin tuska sisimmästä ja saatu voimaa matkata edelleen.

Olen kuitenkin todella kiitollinen siitä, että nämä ketjut ovat olleet olemassa ja ne kantoivat minua niin monen vaikean päivän yli. En koskaan tule unohtamaan tätä yhteyttämme, vaikka kirjoittaminen katkeaisikin.

Nyt voin jo sanoa, että voin ihan hyvin.Aika ihmeellistä todeta se. Ei niin, ettenkö päivittäin ajattelisi kymmeniä kertoja poikaani ja toivoisi asioiden menneen toisin hänen ja perheemme kohdalla, mutta kuitenkin tuntuu, että elämä on taas elämisen arvoista.Mahdanko olla vain niin utelias, että haluan nähdä, miltä uusi päivä näyttää ja mitä mahdollisuuksia se tänään tarjoaa ?

Välillä ikävä iskee kipuna,mutta onneksi hetket menevät nopeasti ohi nykyään. Niiden hetkien kanssa on elettävä , ne kuuluvat nyt minun elämääni. Haluan tuntea sen kivunkin. koska en haluaisikaan, että unohtaisin, tai en tuntisi mitään. Haluan ajatella, että rakkaus yhdistää minut poikaani siellä,missä hän nyt on.

Kesä on mennyt nopeasti. Ensi viikolla alkavat täällä koulut. Vanhempi lapsenlapsi alkaa esikoulun. Miniä on ollut vielä hoitovapaalla,mutta palaa myös opettajan työhönsä, joten tarvitsevat ainakin ensi viikolla lastenhoitoapua. Olen luvannut avittaa ja matkustan heidän luokseen tiistaina. Pienempi on nyt 2v 6 kk.
Huomenna menemme vieä kuitenkin mökille. Viinimarja ovat kypsyneet ja aion poimia marjat talteen ja pakkaseen. Kaupungissakin meillä on kolme pensasta ja ne poiminkin eilen ja mehustin samantien.

Nyt alkavat silmät painua kiinni. Isäntä on jo ollut hyvän tovin unten mailla

Hyvää ja rauhaisaa yötä ystävät
Hei Viola. Kirjoita minulle sähköpostiin.
Aika kuluu. Päivät, viikot, kuukaudet jopa vuosikin on kulunut. Tämä uusi elämä on todellakin niin erilaista. Arki sujuu kohtalaisesti, rutiinit pyörii ja ovat paljolti pitäneet elämää myös pystyssä. ajoittain kuitenkin tuntuu ettei jaksa tehdä kaikkea mitä pitäisi, voimat loppuvat vielä niin helposti. Pitää yrittää keskittyä vain tärkeimpiin asioihin.
Viime viikko oltiin taas pikku reissulla Etelä-Suomessa. Jos arki sujuu kotona niin muualla sitä usein tuntee olonsa kovin ulkopuoliseksi, ikäänkuin seuraisi elämää kuulumatta siihen. Ulkopuolisena näkee asiat hyvin erilaisena kuin aiemmin, ehkä se on hyväkin. Tulee enemmän ajateltua mikä on loppujen lopuksi tärkeää, mikä ei. Kyllä pääsy elämään sisälle joka tilanteessa vie varmasti vielä pitkän aikaa jos sitten onnistuu enää koskaan. Niin paljon on muuttunut ja niin paljon suru muuttaa elämää ja sen kulkua. Elämä jatkuu silti ja usein tulee eteen tilanteita jotka taas nostavat surun aivan pintaan vaikka eihän se vielä ole edes kovin alas pinnalta laskeutunut. Ehkä se on taas hyvä kun syksy lähenee ja pimeys lisääntyy.
Kaikesta huolimatta eteenpäinmeno ja uudet päivät on tärkeitä. Suuria suunnitelmia minulla ei ole ja olen tietoisesti välttänyt suurten päätösten tekemistä ennenkuin aika kuluu ja ajatukset ehkä selkenevät. Sitten ehkä on aika etsiä uudelle elämälle uutta suuntaa tai edes jotain suuntaa jonne kulkea.
Voimia kaikille eteenpäin ja pärjäillään.
Hei

Viikonloppu oli minulle huonoa aikaa. Pohdin ja mietin, mitä tein ja mitä jätin tekemättä. Mitä tekisin nyt toisin, jos voisin palata helmikuuhun takaisin. Miksi en vienyt häntä aiemmin lääkäriin, luotin siihen, että armeija pitää huolen pojastani. Pari päivää sai ulkopalveluksesta vapaata, mutta kuumeisena oli metsäreissullakin mukana. Miksi en arvannut, että on vakavampaa kuin influenssa? Tulehdusarvot olivat normaalin rajoissa, siksi diagnoosiksi ylähengitysinfektio. Miksi annoin maanantaina lääkäreille periksi, että kotiin vaan lepäämään, ei ole mitään hätää?

Kaikki meni niin nopeasti, että tuntui ettei pysy enää tahdissa mukana. Sunnuntaina poikani hymyili minulle leveästi ja juttelimme. Tiistaina hän oli jo tajuton, enkä enää nähnyt hymyä hänen kasvoillaan. Levollisen näköinen tosin, kun lääkkeet alkoivat vaikuttaa. Mutta hänen kohdallaan liian myöhään. Kaikki meni niin pieleen kuin vain voi mennä.

Itsesyytöksien keskellä elän ja tulen elämään. Kun järki on päässä, pystyn käsittelemään asiaa erilailla. Kun tunteet ja itsesyytökset, syyllisyyden tunne vyöryy ylitse, en voi enää muuta, kuin kuunnella ajatusten valtavaa tulvaa joka täyttää surullisella tummuudellaan mieleni. Ei nämä ajatukset ole helppoja. Ei tuskan ja ahdistuksen keskellä aina välillä meinaa mitenkään jaksaa. Vaikka kuinka yrittäisit olla ajattelematta, ne kuitenkin pääsevät kuin varkain mieleen. Tunteiden vuoristorataa, ylös ja alas, vauhdilla tai välillä hidastaen.

Kun katson rakkaan poikani kuvaa, minua raastaa ikävä, tuska, ahdistus, syyllisyys, menetyksen musertava tunne. Niinä parempina päivinä muistan myös hyviä asioita, rakkauden tunnetta häntä kohtaan. Silloin hymyilen surullisesti koskettaessani hänen poskeaan valokuvan viileää pintaa pitkin. Niitä päiviä on vain niin harvoin.
Tuttuja ajatuksia..itsesyytöksistä lähtien. Uskon että kun asiat menee ns. yli hilseen, ihminen tavallaan yrittää löytää järkevän syyn.Jollakin tavalla kai äiti yrittää hoitaa yhden ongelman pois päiväjärjestyksestä, niin kaikki on taas hyvin.
Järki sanoo ettei kuolemalle mitään voi, mutta samalla se toinen järki kelaa kelaa kelaa, syyttää, miettii, pohtii, suree, etsii vastauksia..kunnei niitä aina löydy..ei ainakaan mitään minkä me alussa hyväksyisimme alkaa rumba tavallaan alusta. Mutta kai sitä pitää vaan jahaa edes takaisin asioita ja käydä ne tuhottoman paljon läpi, jotta jotain alkaa selkiintyä. vaikeaa on..ja sattuu sydämeeni kun tiedän etten ole yksin..sattuu kaikkien puolesta
Kiitos Milla-äiti sanoistasi. Ja kiitos kaikille muillekin, jotka jaatte ajatuksenne meille kaikille. Ne tuovat omalta osaltaan lohtua tähän suruun, jota käyn läpi. En ole yksin. Se lohduttaa minua. Te ymmärrätte mitä tunnen.

On muitakin, jotka ovat käyneet samat tunteet läpi, saman tuskan, ahdistuksen, syyllisyyden, kaipuun ja rakkauden voiman lastaan kohtaan. Ja samalla teidän sanoistanne paistaa voima, joka on kantanut teitä eteenpäin surun tummalla tiellä.

Minä saan siitä itselleni voimaa, ymmärrän, että joskus minäkin osaan ajatella lempeämmin asioita. Käyn läpi samat tunteet. Uudelleen ja uudelleen. Nyt se huopaamisvaihe vie minun voimiani. Joskus tuntuu, että liikaakin, siksi varmaan pääkin on kuin siivilä. Muisti ei toimi kuten ennen. Mut ei se mitään. Hetki kerrallaan.

Ja kuten sanoit, se sattuu, lujaa ja syvälle sydämeen. Sydän on särkynyt, pienin palasin kokoan sitä yhteen, aina vain, pala kerrallaan ja toivon, että jonain päivänä olen vahvempi ja sydämeni kestää.

Ja aloitan taas alusta.
Kun alussa kirjoitin tänne ja luin äideistä jonka lapsi oli ollut kuolleena vuosia, ajattelin että sehän on niiiin pitkä aika. Ihan kun joku unohtaisi jotain niin traagista kolmessa tai viidessä vuodessa. Paljon on ollut oppimista omasta surustaan. Siksi kai tuntuukin pahalta kun loppujen lopuksi tietää että jokainen meistä on kuitenkin kuljettava surumme tietä yksin. Tukea täältä on silti hyvää saada, ja tutui ainakin minusta hyvälle kun joku vastasi minulle ja tavallaan suri kanssani.
Näin juuri viiden vuoden kynnyksen ylittäneenä voin ainakin sanoa että osaan asioihin olen jopa kyllästynyt. Lapseeni en kyllästy koskaan. Ehkä olen menttänyt toivoni lopullisesti. Tuntuu hullulta sanoa niin koska alusta asti olen kuitenkin ymmärtänyt että lapsi on kuollut..kuollut kuollut kuollut.
Muisti ei ainakaan ole palautunut omalta kohdallani ennalleen. En enää tiedä mitä itken kun itken. Siitä että olen väsynyt. Siitä että joku asia laukaisi taas muistot. Stressi, kukautiset..mutta totta puhuakseni..en paljon jaksaa välittää. Itken kun itken ja muuten yritän parhaani..tsempii kaikille
Niin, itken kun siltä tuntuu. Välillä on voimissaan, välillä voimat poissa. Vaikka on väsynyt, ei aina saa unta, kun ajatukset pörrää täydellä päässä. Joskus nukuin pikku nokoset työpäivän jälkeen, nyt niistä voi vaan uneksia. Uni ei tule silmään, kun mieli ei ole hiljaa. Olisi aika hyvä, jos päässä ois on-off kytkin, pääsisi välillä ajatuksilta rauhaan. Mutta näillä eväillä vaan eteenpäin mennään. Välillä huonoja päiviä, välillä vähän parempia.

Ikävä on tunne , joka puristaa rintaani joka hetki. En enää kuule tuttuja askeleita huoneesta, en kuule tuttua ääntä kutsuvan minua. Sydämessäni on ontto tunne, jotain puuttuu. Sen tuntee joka hetki. Joskus se häilyy taka-alalle kun lukee tai katsoo elokuvaa ajatuksella. Sitten se taas ponkaisee esille. Ees-taas...

Tuosta välittämisestä. Minullakin on sama tunne, joka asiasta ei jaksa enää pauhata, tai välittää , oikeasti. Elämä on ottanut minulta pois hyvin arvokkaan aarteen, vanhimman poikani. Asiat, jotka tuntuivat ennen tärkeiltä, eivät ole sitä enää. Perhe ja läheisten rakkaus on tärkein asia minulle. Kodin lämpö ja tuttu turvallisuus. Kissat jaloissa pyörimässä.

Täälläpäin Suomea sataa tihuuttaa vettä. Luonto on jotenkin viileän oloinen. Ensi kertaa tuli mieleen, jotta pitäisikö etsiä villasukat piilosta, sen verran viileältä alkaa lattiat tuntumaan jalan alla. Nuorilla alkoi koulu, ja kahdella perheen jäsenellä on nyt pikku flunssaa ja yskää. Kesä on ohitse ja menemme hiljalleen kohti syksyä.

Jaksamista meille kaikille.
Päivät ohi kiittää sanomatta sanaakaan se päivä jolloin luotain lähdit puhuu enemmän kuin tuhatta kertomusta sinusta se on ikuisesti mielessäin,vahinko mikä lie se meidät vielä yhteen vie.

Vaikka synkät pilvet varjoissa vaeltaa,poutapäivän kasvoissas nään ilon ja surun sen pienen kullanmurun joka päivään voimaa sain eteenpäin yrittää,ponnistaa Nyt oot poissa, pajon rakkautta onnekseni sinusta jää nyt sen ymmärrän ja ponnistan kaikkea hyvää rajan toiselle puolelle toivotan.
Hei kaikile.

Kiitos kirjoituksista ja paljon voimia kaikille jaksaa jatkaa taivalta ikävän ja surun myötä.

Kesä alkaa olla takana ja syksy painaa päälle,illat pimenee pikku hiljaa,olenkin Pojan haudalla pitänyt kynttilässä tulta,jotenkin se tuo sitä lohtua tähän arkeen,vaikka asiaahan se ei miksikään muuta.

Hyvä,että kirjottelette,vaikka ite olen huono saamaan aikaseksi mitään,mutta kyllä sitä tulee piipahettua täälä lähes tulkoon päivittäin,mulle nämä Turvamiehen aloittamat ketjut on tuonut "ensiapua",mie olen monesti aatelu,että jos en olis teitä löytäny,en olis pärjäny.

Muistan teitä kaikkia ja kaipaan kuulumisia teiltäkin,joista harvemmin on kuulunut..."Mie särkynyt" oletko kuulola...niin monesti olet mielessä ollut,kun ollaan samalta paikkakunnalta,vaikka ei toisia tunnetakaan,kuin virtuaalisesti.

Hyviä öitä ja kauniita unia ja niitä valkoisia höyheniä,lohtua tuomaan...
Niinkuin aikaisemmin olen kertonut, olen käynnyt meedioilla ym ilman tuloksia.
Pitkästä aikaa olen taas soitellut näkijöille. En tyrkytä mitään, eikä kenekään tarvitse uskoa . Tämä asia on vaan osa minun surua.
Kaikki alkoi uudelleen kun kyseestä tuli meediot yhdellä kurssilla missä kävin , ja rehellisesti sanoin ettei kukaan ole arvannut poikani kuolleen.
Sieltä sain kuitenkin yhden numeron jonne soitin. Tai se oli jo toinen siis.
Ekakin oli ihan hyvä. Tämä toinen oli todella tylyn tuntuinen nainen. Toki olin varautunut siihen ja otin asian lunkisti. Kuuntelin kaikkia asioita ja jopa tylyjä asioita itsestäni.
Kolmanteenkin soitin juuri eilen.
Sulattelen asioita tovin , yleensä yön yli ja pihdin asioita hyvän ystäväni kanssa.
Kaikissa oli punainen lanka.
Minun on muututtava. Aloin miettimään mitä tarkoitaa päästä irti uudessa valossa.
No koska olen jäärä ja pidän kynsin hampain kiinni pojastani vaikka onkin kuollut ja olen edelleen sitä mieltä että tämä on asia josta en pääse yli.
MUTTA..olen nyt luvannut itselleni pikkasen ponnistella eteenpäin jollakin tavalla. Katsoa ihan oma elämäni loppuun asti tavallaan.
Elää tätä elämää myös.Ei varmastikkaan samalla tavalla kuin ennen. Mutta onko sillä väliä?
Uskon enkeleihin. Sen voimalla mennään, tulee mitä tulee.
Toiseksi annan hyvän hengitysvinkin, mitä en itse meinannut oppia. Kaikki muut sen on kyllä oppinut helposti.

hengitä sisään niin pitkään kun pystyt ja vielä hiukan lisää.
tunne kun keuhkot painuu kasaan ja vatsa pullistuu ulospäin ilmasta.
Pidätä hengitystäsi niin kauan kun pystyt.
Hengitä ulos, ulos ulos ulos..niin pitkään kuin pystyt.
Vatsasi litistyy pannukakuksi.

Itse teen tämä sängyssä maaten, sohvalla välillä istuen..aina kun muistan.En ota stressiä muistanki vai en..pääasia että on hyvä mieli kun sen tekee.

ystäväni nukahtaa aina tähän. Itse nukun uupumuksesta kuin tukki jo ennen kun olen laskeutunut sohvalle.
Tämä hengitys , pitäisi parantaa ihmistä muutenkin..vinkiksi teille jolla on nyt vaikeaa. Mutta ei se pahaa ole muillekkaan.
ystäväni yskii aina puhelimessa mikä on todella ärsyttävää. Sanoin ettei hän tämän hengitysharjoituksen jälkeen ole yskinyt yhtään.

Uskokaa tai älkää mutta hyvää vaan tarkoitan kuitenkin :) Jatkoja..
Hei,

Minä olen laittanut joka kerta haudalla käynnin yhteydessä lyhtyyn kynttilän. Ensi käynnistä lähtien olen niin tehnyt. Vaikka nyt kesällä se kynttilän hohde ei oikeastaan näy kunnolla, niin ajatuksissani olen halunnut sen kuitenkin tehdä. Olemme käyneet haudalla joka sunnuntai. Kertaakaan ei ole satanut, kun olemme siellä olleet, nyt syksyn koittaessa kurkottaa otettaan meistä, luulen, että jollekin sunnuntaille se sadekin osuu käynnin yhteydessä.

Muistelin viikonloppuna sitä valoa hohtavaa unta, jonka heinäkuussa pojastani näin. Se lämmön ja valoisuuden tunne,joka unessa minua ja poikaani ympäröi, vieläkin sen voin aistia. Lämpimän ruskeita sävyjä kaikilla kasveilla ympärillämme, auringon säteiden valoisuus taivaanrannassa, laineiden liplatus rantaan. Onnellinen, rauhallinen ja turvallinen olo siinä istuessani rakkaan poikani vieressä, jutellen, kuunnellen hän sanojaan. Lempeä hymy poikani kasvoilla hänen katsoessaan minuun. Ja minä hymyilin leveästi hänelle takaisin. Olisin halunnut jäädä sinne, lämpöön ja valoisuuteen poikani luokse. Tunne ei kadonnut minnekään kun viimein unesta heräsin. Koko aamun se lämpö ja valoisuus oli ympärilläni. Kuin olisin keksinyt jonkun salaisuuden jota sydämessäni kannan.

Jokainen uskoo siihen, mikä heille tuo lohtua tämän surun keskelle. Niin minäkin. Tärkeintä on se ajatus, joka kantaa meitä surussa eteenpäin. Jokaisella se on ihan omanlainen, minulla ja teillä jokaisella. Se antaa voimaa tähän polkumme kulkemiseen. Vaikka välillä olen eksyksissä suruni pitkällä taipaleella, niin kuitenkin se aurinko nousee huomennakin ja tuo valon säteet tähän harmauteen. Ja rakkaus, kaikenkantava voima.

Kiitos teille kaikille, kun jaksatte välillä kirjoittaa ajatuksianne tälle palstalle. Voimia ja jaksamista alkusyksyn kirkkaisiin päiviin.
Käyn mieheni haudalla päivittäin ellen satu olemaan jossain kauempana työmatkalla. Joskus hautausmaalla on "ruuhkaa" ja siksi pyrinkin käymään siellä silloin, kun muita ei ole paikalla. Uskokaa tai älkää, näin pienellä paikkakunnalla sekin on joskus mahdollista. Joskus ajoitan käyntini vasta illalle, jolloin minulla on mahdollisuus puhua miehelleni kaikenlaista. Silti joku osuu joskus kuuloetäisyydelle ja varmaan päivittelee mielessään sekopäältä tuntuvaa vierailijaa. No, ei haittaa.
Nyt kävin haudalla vasta ilta kymmenen jälkeen. Muutamilla haudoilla paloi jo kynttilät ja se näytti niin kauniilta. Taidanpa viedä kynttilän haudalle minäkin.

Sen verran meedioista ja selvännäkijöistä, että olen hankkinut lipun yhden nimekkään ulkomaisen sellaisen "keikalle" - jos niin voisi sanoa - syyskuussa Finlandia-talolle. Siellä on varmaan monta sataa kuulijaa ja jokainen toivoo saavansa luennan, kuten minäkin, mutta se jäänee kai toiveeksi. No, katsotaan miten käy.

Lämpöä loppukesän päiviinne.
Käyn itseni kanssa keskustelua siitä, lähtisinkö mökille 250 km päähän rantasaunan lämmitykseen. On kaunis, lämmin ilta ja viikonlopun sääennuste lupaa hyvää. Ei ole liian kuuma ajella koiran kanssa ja amppeli- ym. ulkokukat pärjäävät ehkä täällä kotona päivän pari.

En ole käynyt mökillä ja/tai rantasaunaa lämmittämässä yhtään kertaa yksin, ilman miestäni, joten kynnys on korkea.

Jos heti aamukaffeelta pakkaisin koiran, kylmälaukun ja yöpymisvehkeet autoon ja läksisin ajelemaan. Lämmittäisin saunan ja hakisin lähellä asuvan iäkkään ja jo huonokuntoiseksi hapertuneen äitini vielä kerran rantasaunaan, jossa pesisin hänen selkänsä samettisella järvivedellä. Äiti on jo niin huonokuntoinen, ettei ensikesästä hänen osaltaan tiedä.

Äiti väsyy varmasti heti saunassa, joten veisin hänet saunan jälkeen kotinsa lämpimään lepäämään ja pyytäisin serkkuani saunakaveriksi pidemmän kaavan mukaan. Siinäpä tulisivat samalla koko maailman asiat aseteltua järjestykseen. Sitten köllähtäisin aaltojen laulun tuudittelemana vintille nukkumaan. Serkku ajelee omaan sänkyynsä, en voi pyytää häntä yöksi mökille jota ei ole siivottu moneen vuoteen. Itse ripsun hämähäkinseitit ja kuolleet kärpäset vintin ikkunoista ja lakaisen tai imuroin mökin lattioilta hiirenkakit, jos imuri suostuu vielä yhteistyöhön. Voisin vaikka nukkua makuupussissa sängyn päällä. Yhtä käyntikertaa varten ei ole mielekästä ryhtyä kovin suurimittaisiin siivouspuuhiin.

Ajatus tuntuu lämpimältä ja houkuttelevalta, mutta toisaalta ahdistavalta.

Mieheni kuolemasta on nyt 3 vuotta 2 kk 3 pv. Kotona olen jo tottunut arkeen ilman miestäni, mökillä on ihan eri juttu. Kaikki siellä on hänen kättensä jäljiltä. Olisiko nyt lopultakin tullut aika ylittää sekin viimeinen kynnys ja ainakin yrittää opetella viihtymään ja nauttimaan mökkielämästä yksinkin. No, ei sentään ihan yksin, onhan minulla 2,5-vuotias irlanninsetterini seuranani.

En varmasti ole yksin miettimässä tämänsuuntaisia. Luulen ajatusten olevan tuttuja kaikille puolisonsa tavalla tai toisella menettäneille. Rantasaunalla ja kesämökillä ei mikään ole samanlaista kuin ennen, kun saunapolulla ei ole sitä tuttua ja turvallista kulkijaa.

Voimia meille kaikille, jotta jaksaisimme nauttia ja iloita viimeisistä kesäisen lämpimistä viikonlopuista ja päivistä.
Pojasta leivottiin tänään tykkimies sisko olisi ollut ylpeä veljestään .
Syksyllä rakastuimme ja saimme olla yhdessa 26 vuotta.Viime vuoden syksy erotti meidät ja rakkaani joutui lähtemään luotani.Kaiken piti olla hyvin ,mutta sitten vain viikko ja hän oli poissa.Olen rämpinyt syksyn ja talven ja kesän ja nyt lähestyy tuo lähtöpäivä.Ei ole aamua tai iltaa mennyt etten itke.Tunteet nousee pintaan ja elän tätä viime vuoden viikkoa uudelleen.Tuska on kova ja ikävä.Ystäviä ei paljonkaan ole ,koska viihdyimme aina toistemme seurassa,matkustelimme ym.Onneksi saimme olla onnellisia loppuun asti,mutta oma elämäni tuntuu yhä vain haparoinnilta.mikään ei vieläkään oikein kiinnosta ,onneksi on vielä työtä,jossa käyn joka toinen viikko.Ajatukset ovat yhä meidän elämässä,joka loppui kesken.Onko loppuelämäni näin lohdutonta ja raskasta ,kysyn usein itseltäni.Voiko joku ehdottaa ,miten päästä käsiksi elämään...
On ollut aikalailla surkeat säät. Sadetta tulee lähes päivittäin eikä töistä tule mitään. Vaikka töiden viivästyminen onkin omalla laillaan raskasta ei niistä kovin paljon jaksa murehtia. Kyllä ne aikanaan tulee tehtyä, sateen jälkeen tulee aina pouta.

Varmasti jokaisella leskella on paikkoja tai asioita jotka eivät enää koskaan ole samanlaisia kuin ennen. On minullakin. Se on se meidän mm. "piilopirttimme" tuolla etelässä. Olemme toki siellä käyneet, tänä vuonnakin jo kaksi kertaa ja tytär viihtyy siellä hyvin. Itselleni se meno sinne on aina raskainta, kun joutuu lähtemään ilman puolisoa. Siihen ei meinaa tottua. Itse siellä olo menee sitten omalla painollaan ja varsinkin kun se on tytölle niin tärkeä paikka. Hän haluaa ehdottomasti että sitä ei koskaan myydä.

Tänään tuli hautakivi. Kävin heti istuttamassa sinne kukat uudelleen. Siellä vesisateessa askarrellessa kului pitkä tovi, ei ollut kiirettä. Siellä jotenkin aika pysähtyy ja kiveen kaiverrettu vaimon nimi pysäyttää muutenkin. Oli aikaa ja asiaa ajatella elämää ja sitä että miten tähän on tultu. Ja tietenkin kysymyksiä... eikö asiat olisi voineet mennä toisinkin. Mutta ei...nei eivät menneet toisin. Nyt on vain elettävä tätä yksinäisen miehen elämää, muutakaan vaihtoehtoa ei jätetty. Elämä on kuitenkin mennyt eteenpäin vuoden takaisesta, vaikka menetys on edelleen mielessä joka päivä. Jostain on vain löydettävä se punainen lanka joka kantaa eteenpäin. Elämä on sen arvoinen, kaikesta huolimatta.

Huomenna on taas edessä hautajaiset. Se ei mitenkään piristä mielialaa, tavata taas uusia ihmisiä jotka ovat menettäneet rakkaansa. Nyt ei kuitenkaan tarvitse arastella tai pelätä kun kohtaa ihmisiä jotka ovat menettäneet läheisensä. Sen tietää niin sydänjuuriaan myöten miltä se tuntuu ja siksi kohtaaminen on minulle helppoa.

Jaksamista kaikille arkeen ja lähestyvään syksyyn. Elämä voi olla raskasta mutta silti se on kokemisen arvoista ja meidän on elettävä sitä nyt myös rakkaidemme puolesta kun heille ei sitä tilaisuutta pidempään suotu. Pärjäillään.
Edelleen kotona. Mökillemenoon liittyy niin vahvoja tunteita, että en saanut nukutuksi kuin tunninpari. Puoli kahden aikaan en ollut vielä silmiäni ummistanut. Sitten nukahdin puoleksitoista tunniksi, mutta silloinkin näin painajaisia ja varhaisaamun tunneilla iski migreenintapainen hirveä päänsärky. Nyt napsin vahvaa Buranaa ja päänsärky alkaa onneksi helpottaa. En ole vielä luopunut ajatuksesta kokonaan, vaan yritän aamulla uudestaan. Viimeöisestä viisastuneena otan illalla puolikkaan nukahtamispillerin, jotta varmasti pääsen uneen.

Kun olen jo oloneuvoksetar, voin mainiosti lähteä matkaan huomenna ja palata maanantaina.

Tein eilen illalla ison annoksen kaalikääryleitä sekä herkullisen pellin kokoisen kauraleivän. Tänään ehdin vielä tekaista vaikka omenapiirakan omista omenoista ja käydä illansuussa keräämässä rasiallisen luumuja ja pussillisen omenia. Jos ensi yö sujuu hyvin, lastaan kaalikääryleet, leivän, omenapiirakan ja muut viemiset autoon ja hurautan ensin äidin luokse, jonne pyydän lähellä asuvan veljenikin kotoisille kaalikääryleille. Kaalikääryleet ovat aina olleet meidän perheen syysherkku, jota äitini ja veljeni eivät ole saaneet kotitekoisina vuosiin.

Saas nähdä kuinka käy...

Tireskaa haluaisin ainakin yrittää lohduttaa kertomalla, että se ensimmäinen vuosi on kaikkein vaikein. Silloin ei oikein jaksaisi elääkään, etenkään jos ei ole lapsia elämässä ja arjen rutiineissa kiinni pitämässä. Toinen vuosi on sikäli helpompi, että silloin on jo jonkinlainen kokemus yksinäisistä juhlanpyhistä ja muista merkkipäivistä. Sen voin luvata sinulle varmasti - sekä omasta että monen läheisen ystäväni kokemuksesta - että ikuisesti ei se menetyksen tuska kestä. Jossain vaiheessa valo alkaa vähin erin voittaa ja onnellisten aikojen muistot alkavat ihan oikeasti kantaa.

Jaksamista ja voimia meille kaikille.
Hei kaikille

Tuntuu, että kaikki ne sanat joita haluaisin surustani ja ikävästi kertoa on jo kerrottu. Kertominen näistä asioista on aina helpottanut mutta olen elänyt jotenkin tätä aikaa vaikenemalla. Vaikenemalla myös itselleni vaikka ikävä on kova. Olen edelleen sitä mieltä, että se kaivattu voima elämiseen löytyy arjesta ja sen pyöritämisestä. Olen niin monesti muistuttanut teitä toisia, että "tuleen ei saa jäädä makaamaan" mutta niin vain käy, että sielä monesti itseni löydän. Elikkä voimat loppuvat. On ollut jotenkin hyvin vaikeaa aloittaa uusia projektejakaan vaikka sain jokin aika sitten hankittua itselleni v. 1968 moottoripyörän kunnosteettavaksi. kaipaan poikaani niin kamalasti. Hän edeleen vierailee silloin tällöin unissani vaikka en aina kunnolla musita niistä mitään. Tunnen vain hänen läsnäolonsa. En ole käynyt haudallakaan ja kohtahan sinne pitäsi viedä kanervatkin kynttilöineen. en vain ole saanut mentyä kun en milloinkaan ole siellä tuntenut poikani läheisyyttä. On vain kivi ja nimi. Se ei mitenkään muistuta häntä. Pilvinen sääkin vaikuttaa mieleeni ja "Pikku Aurinkoni" vierailusta on jo jonkin aikaa. Tällaista tänään. Ehkä huomenna minulla on enempi virtaa. Kiitos teille kun olette jaksaneet kirjoittaa palstalle ja pitää sitä siten yllä. Surevia tulee joukkoomme koko ajan lisää ja jos joku saisi jostakin kirjoituksesta voimaa ja virtaa niin hyvä niin.
Komppaan Turvista,aloitin pariviikkoa sitten aamulenkit jaksaa päivän vähän paremmin mielummin ryömin kun jään tuleen makaamaan,Taas ystävät syksy saapuu polttopuu tilaus tarttis taas tehdä muutenkin laittaa pihaa syksyä varten mukavaa hommaa se on tykkään syksystä enemmän kuin kesästä varsinkin sateettomasta syksystä lumi maahan vaan seuraavaksi niin kuin viime vuonna.

Nauttikaa alkusyksystä puolukat ja sienet talteen tai muuten vaan metsään patikoimaan vanhoja puita halailemaan.Kaikkea hyvää elämäänne muistot mielessä.
Iltaa

Näin viimeyönä unta pojastani. Se kohtaaminen oli jotenkin taas hyvin vaikuttava. Se valtava tunne riemu ja itku unessa saada nähdä ja tuntea pojan läsnäolo vei voimat päivästä. Heräsin aamuyöllä uneeni ja en sen jälkeen saanut enää unta sillä uni oli taas niin vaikuttava. Unessa koen sen tapaamisen riemun ja ilon ettei poika olekaan kuollut ja herätessä taas totuus on selvillä. Näillä kokemuksilla on vahva vaikutus minuun. Voimia iltaanne.
Syksy.... syksy on minulle ollut aina mieleinen vuodenaika. Kun saa kiireisimmät työt tehtyä on hieman aikaa muuhunkin. Viime syksystä en oikeastaan muista paljoakaan, se oli niin raskasta aikaa. Miten sitten tämä syksy. Jos keväällä pelotti se valo ja sen lisääntyminen nin onko syksy nyt sitten yhtään parempi. No, ainakin parempi kuin viime syksy mutta... Kun on vähän enemmän aikaa niin kuluuko se aika "tulessa makaamiseen" vai löytyykö jotain muuta. Se paikalleen jääminen on niin helppoa. Kuitenkin se ettei jää paikoilleen kysyy koko ajan voimia ja myös paikoilleen jääminen on helppoudesta huolimatta raskasta. Teki niin tai näin niin voimat on vähissä. Silti yritän valita sen että eteenpäin pitää mennä vaikka se vaatiikin paljon työtä mutta sielläpäin on odotettavissa toivoa paremmasta. Uskon niin. Millaista ja milloin, sitähän ei kukaan tiedä, sen näkee aikanaan. Jos kuitenkin jää paikalleen siitä ei tule loppua ja pidemmän päälle sellaista ei jaksa. Surun kantaminen on raskasta mutta minäkin uskon että arjesta ja sen pienistä asioista löytyy se voima jolla jaksetaan mennä eteenpäin. Vastoinkäymisiä tulee aina eikä elämä surun kanssa tee mitään helpommaksi. Tulevaisuus on edessäpäin ja vaikka emme tiedä mitä siellä on, sinnepäin mennään. Voimia kaikille sen oman tavan löytämiseen jolla elämä parhaiten jatkuu. Pärjäillään.
voimaton olo kunnei oikein jaksa tehdä mitään..kai se on surua sekin
Surun ja masennuksen välinen ero on hiuksenhieno samoja mieliala lääkkeitäkin käytetään,tulihan niitäkin kokeiltua ja purkki vielä löytyy.
Huomenta,

Olin viikon lomalla, tosin se meni sairastaessa, kun flunssa, jonka rakkaat lapseni koulusta tuliaisena kantoivat, tarttui minuunkin ja veti olon aika ventiksi. Kurkkukipu ja hakkaava yskä siitä jäi vielä viimeiseksi. Näin se syksy on taas meidän perheessämme alkanut.

Toiseksi vanhimman poikani kaverit ovat tällä hetkellä armeijassa, kävivät taas viikonloppuna meillä. Poikani armeija alkaa tammikuussa, kuten vanhimmalla pojallanikin aikoinaan. Aina kun näen varusmiehiä, ne tuovat mieleeni menetykseni, sillä vanhin poikani oli vajaa kaksi kuukautta kerennyt olla armeijassa kun se meningokokkibakteeri hiipi poikani kimppuun, verenmyrkytyksen ja aivokalvontulehduksen kautta vei poikani. Vaikka tietysti kiva noita poikien kavereita on nähdä, mutta toisaalta he tuovat tuskan ja ahdistuksen tunteen mukanaan. Pitää yrittää aina stempata ja työntää oma suru taaemmaksi keskustelujen ajaksi.

Näitä ristiriitaisia tunteita varmaan tunnen elämäni loppuun asti. Nyt ne ovat todella teräviä ja aina sattuu niin tajuttoman lujaa kun asiaa ajattelee. Mutta ehkäpä aika pehmentää hieman suruani, eikä se satu enää niin paljon. En tiedä, aika sen näyttänee. Kukin asia ajallaan, kiire on poissa minun elämästäni. Kun kaiken kerkii huomennakin. Tänään olen tässä ja yritän jaksaa päivän kerrallaan.

Kävin viikonloppuna poikani haudalla, siistin kukkasia ja kastelin kukat. Joku oli tuonut todella kauniin ja suuren valkoisen ruusun poikani haudalle, se jotenkin loisti omaa puhtauttaan kuunlijojen välissä. Laitoin lyhtyyn kynttilän poikani muistoksi. Toisen sytytin teidän läheisillenne, kuten tekin olette sytyttäneet, kiitos niistä. Ajatuksissani mietin teitä, miten olette jaksaneet elämän pikku arjessa eteenpäin.

Voimia, loistakoon aurinko meille ikuista valoaan syksyn hiljalleen tummuvaan iltaan. Lämpimiä halauksia teille kaikille.
Tervehdys

Turvamies, JJ ja muut. Älkää unohtako mua koska samassa veneessä kellutaan. Toivottavasti kukaan ei kaada venettä, kuka silloin tänne kirjoittaa.
Saanhan olla alpakan omistaja, saanhan ajaa bemarilla yöllä moottoritietä 200 km/h. Kirjoitukseni taas ei pitkä ole. Taas vähän paineita puran. Mutta kirjoittakaa hyvät ystävät koska ne kaikki kirjoitukset luen.
Moi Marco-vox

En ole unohtanut sinua, enkä muitakaan. Vaelsimme aikoinaan tällä palstalla paljonkin yhdessä. Huomaan, että aika on tehnyt ainakin minuun jotain "helpotusta". Se surun ja murheen käsittely on kuin aaltoliikettä ja nyt aallot ovat pidentyneet vaikkain ikävä koskee kovasti kun aallonpohjalla käyn. Olen kuitenkin lopettanut kysymästä MIKSI? Se ei johda mihinkään ja uskon vastauksenkin vielä joku päivä saavani kun oma aikani päättyy. Nyt en tee sillä vastauksella yhtään mitään sillä se ei muuta tapahtunutta mitenkään ja vaikka saisinkin vastauksen kysymykseeni niin oma elämä on vaan elettävä oli niin tai näin. Voimai pitää kuitenkin koettaa etsiä surunsa kantamiseksi. Se voi löytyä Bemarista tai minun v. -68 moottoripyörästä. Arjesta kuitenkin. Siitä pitää koettaa tehdä milekästä mutta myös turvallista. Se tarkoittaa myös nopeusrajoitusten noudattamista ihan kaikissa asioissa. Voimia Marco ja kaikki toisetkin.
en löydä voimaaa
Käy salilla !
Miten niin salilla. kyllä se on siinä et mulla on alpakat vai haluutko et vedän niitä perseesen JJ. Sullahan on mökki ja kaikki. Mulla vaan såltön mökki ruotsissa. et niitä en tässä kerro. olen johtaja omaan elämääni.
Ihan sama mitä mulla tai sulla on kun tärkein puuttuu.
Selvä trolli tuo jk "en löydä voimaa"
Hei

Kuka löytää ja saa voimaa mistäkin. Se voi todellakin olla salilla, mökillä tai alpakoissa. Kaikki ei kuitenkaan kaikille käy ja on löydettävä se oma joka antaa voimaa kantaa surunsa. Ei minullakaan ole mitään erityistä lajia. Enempi mielenrauhaa tunnen kun teen jotain remonttia, korjaan tai entisöin jotain vapaa-aikana. Välillä on vaan niin vaikeaa päästä siihen fiilikseen että aloittaisi ja kun aloittaa niin ei meinaa osata lopettaa. Välillä tekee itsensä ihan sairaaksi. Tärkeinä ainakin minulle on etten jää "tuleen makaamaan" vaan pakotan itseni tekemään jotain. paikalleen jääminen on minulle raskasta. olen huomannut myös saman ilmiön kun ajan autolla pidempiä matkoja yksin niin silloin usein vaivun synkkyyteen. Tämä kirjoittaminen vaikka ei oiekin tunnu olevan edes asiaa tuntuu joskus helpottavan oloa. Voi edes jotenkin sitä kautta huokaista. samoin on teidän kirjoitusten lukeminen. Sitä jotenkin tuntee kuuluvansa toisten joukkoon ja sitä kautta tajuavansa ettei ole ykin. kirjoittakaa ystävät. Voimia päiväänne.
Voivoi, Turvamies, asuisitpa tässä lähistöllä niin meillä riittäisi tekemistä sekä sisällä että ulkona, joko karjalanpiirakka- tai rahapalkalla. En ole vieläkään saanut maalatuksi keittiön, eteishallin, käytävien ja kahden makkarin seiniä :-(

Talon julkisivun puoleisen etupihan olen hoitanut suht. asiallisesti, näyttää tieltä katsoen ok:lta ja kauniisti kukkivalta. Piilon puolella, talon takana oleva puutarha sensijaan on surkeassa kunnossa. Kyllä huomaa, että mieheni ei ole viiteen vuoteen ollut puutarhatöitä tekemässä. Hän oli se innokas puutarhaihminen, minä en ole ollut sitä koskaan. Marjapensaat peittyvät heiniin, nokkosiin ja takiaisiin - niitten tuet pitäisi uusia. Jokin hopeanvärisiä marjoja tekevä kaunis koristepensas uhkaa levitä koko takapihalle, talvella lumen painosta romahtanut kasvihuone pitäisi purkaa kokonaan pois jne jne.

Mieheni on edelleen mielessä joka päivä, mutta olen jollain tapaa hyväksynyt hänen kuolemansa. Suru ei tunnu enää musertavana ahdistuksena tai kipuna rinnassa, niinkuin silloin ensimmäisinä vuosina.

Syksyn myötä alkaa sää viiletä. Odotan innolla sitä, kun pääsen ehkä jo ensiviikolla rankimetsään tekemään talven-parin-kolmen puut. Se on minusta mainiota hyötyliikuntaa ja keventää sähkölämmitteisen talon sähkölaskua ihan mukavasti.

Voimia kaikille surupolkua kulkeville.
Hei

Tänään näkyy olevan hieman harmaa ja sateinen aamu. Kuten mielenikin.

Tuntuu kuin sisälläni kävisin läpi suurta tunteiden sekasortoa, kamppailua ajatuksieni kesken. Surun ns. normaalina päivinä olen tyynempi ja jaksan ajatella positiivisesti elämää eteenpäin, lapsen muistoa mukana sydämessään kantaen. Ollen kiitollinen siitä, että sain tuntea ja kasvattaa noin hienon nuoren miehen.

Surren, yrittäen ymmärtää elämän vaikeita mutkia. Surullisesti hymyillen katsoen poikani kuvaa, silittäen poikani poskea valokuvan viileää pintaa myöten, kyynelten valuessa poskeani pitkin, muistaen kaiken sen, mitä hän on meidän vuoksemme tehnyt, mistä jäänyt paitsi suuren perheen vanhimpana lapsena. Mitä toivoisin, että hän olisi kokenut vielä.

Huonoina päivinä mieleni täyttyy syyllisyydellä, ahdistuksella, mielettömällä ikävällä, syvällä surulla. Miettii mitä tuli tehtyä väärin, mitä oikein, mitä tekisin toisin jos pääsisin helmikuun 14 pvä:ään takaisin. Muisto pojastani sattuu niin kipeästi, fyysisesti, tuskaa sisällään tuntien sitä raahautuu eteenpäin. Menetyksen musertava tunne. Näinä päivinä en näe tulevaisuuttani niin kirkkaana kuin muulloin.

Se on sitä tunteiden sekamelskaa, aaltojen liikettä elämäni hiljaisella hiekkarannalla, välillä aallon harjalla mietteissä mennen, ei hätää, kaikki kyllä järjestyy.. välillä aallon pohjalla pohjaton suru, menetyksen tunne, joka painaa mieltä. Siinä sitä räpiköiden yrittää jaksaa mennä eteenpäin.

Päivä kerrallaan. Voimia meille kaikille kulkiessamme surumme polkua.
Huomenta

Olikohan ne muinaisia intiaaneja kun olivat sanoneet, että ihmisen sisällä asuu kaksi koiraa. Hyvä koira ja huono koira. Se koira mitä enempi ruokkii haukkuu kovemmin. En tiedä menikö se näin. Tuntuisi kuitenkin, että se mitä on ruokkinut olisi tyytyväisempi ja olisi hiljaa nälkäisen haukkuessa. No, jokainen voi tätä miettiä kohdallaan. Minunkin poikani kuolemaan voin liittää ison kasan kysymyksiä, että jos olisin tenyt näin tai noin niin ei olisi käynyt näin. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että en ole Jumala jolla on tarkkaa tietoa tulevasta ja mahdollisuutta sitä hallita vaan pieni ihminen (turvamies) jolla ei ole voimaa ja valtaa tällaisiin asioihin. En edes pysty omaa kuolemaani muuksi muuttamaan kun se aika tulee. Voin toki koettaa elä varovaisemmin ja viisaammin mutta lopputukseen sillä ei ole merkitystä. Siksi olenkin jättänyt miettimästä pojan kuolemaan vaikuttavia asioita. Olen enempikin koettanut kasvattaa hyväksymistä vaikka vaikeaa sekin on. Ikävälle ja tuskalle en voi myöskään mitään. Arjen mielekkyys antaa voimaa selvitä päivä kerralaan eteenpäin. Isän kätteen päivänne.
Hei

Juttelin eilen siskoni kanssa. Siinä jotenkin aina yllättyy, kun läheinen sanoo, miten ikävä poikaani on. Kai sitä välillä on niin yksin kuitenkin näiden ajatusten kanssa. Vaikka on muitakin, joilla on ikävä.

Tokihan perheenjäsenistä sen huomaa päivittäin, mutta nämä muut läheiset, kun näemme, emme yleensä puhu paljoa tapahtuneesta, ellen itse ota sitä jollakin tapaa puheeksi. Silloin sen ikävän ja surun enemmänkin huomaa.

Sisareni oli katsonut tv-ohjelmaa, jossa oli ollut hautajaiset. Hän oli poistunut toiseen huoneeseen. Itkemään suruaan, kun ei kummipoikaansa enää näe. Kaupassa oli pieni tyttö kysynyt äidiltään, onko tuoltakin tädiltä kuollut kissa? johon tytön äiti kysyi, että miten niin? Pieni tyttö siihen vastaa; kun tuo täti on niin surullisen näköinen. Siinä sisareni havahtui ja ymmärsi, että hänen surunsa näkyy niin paljon ulospäin, että pieni tyttökin sen huomaa. Surun peittäminen oli hetkeksi poistunut päältä. Ei hänelläkään helppoa ole.

Kai se jotenkin on niin, että huomaamattaan ei aina jaksa pitää sitä "normaalia" oloa päällä, vaan suru näkyy niin että muut sen huomaavat. Töissähän sitä yrittää olla mahdollisimman reipas, ystävällinen ja hymyillä, edes jollakin tapaa, kuten ennenkin. Ja samalla sisällä on rikkonainen ja repaleinen olo. Kyllähän tähän pikku hiljaa alkaa tottumaan. Ulospäin pitää olla erilainen kuin se mitä sisällään tuntee.

Sitten yksi sana, laulu, muisto tai ajatus ja taas mennään surun keskelle miettimään elämän menoa. Ei sillä, etteikö se auttaisi tai olisi enemmänkin pahaksi. Kyllä minulla on nykyään hieman helpompi olla, kuin ihan alussa. Surussa kasvaa. Kai se on sitä eteenpäin menemistä sekin.

Hetki, päivä kuluu, toinenkin ja aloitan taas alusta. Voimia teille kaikille.
Ohoh, olipa yllätys. Hieno kappale ja todella koskettava lyriikka. Pave Maijanen taitaa olla pahasti aliarvostettu multimuusikko.
Olen tämän syksyn ohjelmaksi ottanut nykyisen asuntoni - kai tämä on koti? - remontoimisen; kaikki menee uusiksi. Nyt kun hommat pitäisi tehdä yksin, niin matkassa on muutama mutka. Lankomies onneksi lupautui kokoamaan keittiökaapit ja itse aion yrittää katon ja seinien maalausta. Viimeksimainittu tulee ehkä sujumaan paremmin kuin ensimmäinen. Ja toki tulen palkkaamaan ammattilaiset parketinlaittoon ja mahdollisesti vielä muuhunkin. Jännittää vähän jo etukäteen; mitä sitten, kun kaikki on valmista? Alkaako sitten taas se jonkin odottelu?

Näin toissayönä aika sekavaa unta, mutta yksi osa siitä jäi vielä pahasti mieleeni aamulla. Olin unessa ihmetellyt miten pitkä aika oli siitä, kun olin viimeksi nähnyt mieheni; hän oli jossain sairaalassa, enkä ollut "muistanut" häntä. Olin hätääntynyt; minun täytyy lähteä katsomaan miestäni. Ja sitten herään... se tunne mikä on unessa jäänyt ja sitten yhtäkkiä tajuat, miten asiat todellisuudessa ovat. Niinpä. Ei pitäisi jäädä tuleen makaamaan mutta mikä helvetti siinä on, että siihen väkisin raahataan!

Minä en ole vielä niin pitkällä, että olisin lakannut kysymästä miksi. Käyn haudalla päivittäin puhumassa miehelleni; teen hänelle kysymyksiä ja odotan saavani joskus vastauksia. Joskus hän on opastanut minua paikkoihin, joita olen hakenut. Toki puhun hänelle myös täällä "kotona", ihan ääneen sekä mielessäni. Ylihuomenna olisi ollut meidän 14. hääpäivä. Vien silloin ruusut hänen haudalleen ja kostutan hänen hautansa kuohuviinillä. Se voi jostain vaikuttaa ihan hullulta mutta niin tehdessäni tunnen viettävämme yhdessä hääpäiväämme.
Sitäpaitsi, en enää välitä mitä muut ajattelevat. Kyllä, olen katkera. Ja siihen minulla on oikeus.
Oikeus?

Viikonloppu meni kivasti. Vaimon sisko oli poikiensa kanssa meillä. Nuorempi sai ajaa rataa mopolla naapurin pojan kanssa. Tyttäreni tuli myös poikiensa kanssa koko päiväksi sillä heillä mies tekee kotona remonttia ja oli parempi olla pois lasten kanssa remontin pölyistä. Oli niin ihanaa käydä katsomassa lasten kanssa lampaita ja leikkiä Pikku - Aurinkoni kanssa. Poika on nyt kaksi vuotias ja puhuu jonkinlaisia lauseita. Saa sanotuksi nyt asiansa "ukki mukkaan lampaita katsomaan". Sain nukuttaa pojan päikkäreille ja kävimme myös saunassa jossa ampuilimme vesipyssyillä kiukaalle. Nuorempi poika on nyt 4kk. Hän on niin hyvä tuulinen ja iloinen. Oli ihanaa myös pitää häntä sylissä ja rinnan päällä. Poika nauraa ja kirkuu takaisin kun hänelle ääntelee.
Kiva viikonloppu.

Mietin tuota oikeutta olla katkera. On selvää, että meillä on paljon "oikeuksia" olla itselle ihan mitä haluamme ja jopa tehdäkin jotain mikä ei ei ole oikeutta toista kohtaan. en tiedä, että onko se oikeutta sillä siihenhän sisältyy oikeellisuus ja oikeassa oleminen. Ehkä se "oikeus " onkin vapautta tehdä itselle mitä haluaa ja ajatella miten haluaa. Itse olen kuitenkin huomannut, että katkeruus on minulle myrkkyä sillä en ole sillä saavuttanut mitään hyvää varsinkaan itselleni. Iso annos myrkkyä näkyy myös minun ulkopuolelle ja silti en mahda asialle yhtään mitään mihin sitä myrkkyä otan. Myrkystä tulee myös hyvin herkästi riippuvaiseksi ja samalla kun teen itselleni pahaa tunnen sen oikeudeksi. Onko oikein tehdä itselle pahaa? Vapaus ainakin.

Kerroin, että miten itse koen katkeruuden mutta ei siitä kenekään pidä ohjetta elämälleen ottaa vaan valita aina se parasta mikä omalle kohdalle tuntuu hyvälle, vapaudelle ja jopa oikeudelle. Näin me jokainen rakennamme elämäämme mennä surussa eteenpäin.

Tänään meillä ei näy aurinkoa mutta siellä se on varmasti omalla paikallaan pilvien ja sumuverhon takana. Joskus pelkkä tieto riittää vaikka mitään muuta konkreettista ei voikaan kokea. Isän kätteen päivänne.

Kirjoita Viola!
Minuakin jäi kovasti mietityttämään Lyödyn "oikeus olla katkera". Sinänsä tunne on ymmärrettävä, menetyksesi on vielä niin lähellä ja surutyösi varmaankin vielä kapinavaiheessa. Muistanko oikein, että rakkaasi kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi kaksi vuotta?

En haluaisi, että sinä, Lyöty, tai kukaan muukaan läheisensä menettänyt jäisi katkeruuden ansaan ja antaisi sen leimata ja pilata koko loppuelämänsä.

Toki olin itsekin aluksi katkera. Läheisissäni on elämän satuttamia, katkeria vanhoja ihmisiä, enkä missään tapauksessa halunnut itse jäädä sellaiseksi.

Mietipä tykönäsi, Lyöty, haluaisitko antaa kokonaan pois ne 12 yhteistä, ihanaa vuotta miehesi kanssa? Haluaisitko, ettei niitä olisi koskaan ollutkaan? Silloin sinulla ei nyt olisi syytä katkeruuteen tai suruun. Haluaisitko?

En usko, että haluaisit. Ne 12 vuotta antoivat sinulle niin paljon, olivat niin arvokkaat, että niitten vuoksi kannattaa hyväksyä luopumisen tuska ja raskas surutyö, jota nyt teet. Toivon, että mielessäsi miettisit ja keskustelisit miehesi kanssa asiasta, kun menet haudalle viettämään miehesi kanssa 14-vuotishääpäiväänne. Olen aivan varma, että miehesi ei haluaisi sinun katkeroituvan, vaan haluaisi sinun muistelevan yhteisiä vuosianne onnellisena, hymysuin.

Oma toipumiseni alkoi siitä hetkestä, kun oivalsin että oikeastaan olinkin onnekas, kun olin saanut jakaa elämäni niin ihanan ihmisen kanssa melkein 30 vuoden ajan. Muistot yhteisistä vuosista alkoivat kantaa ja kantavat jatkossakin.

Voimia meille kaikille, että jaksaisimme toipua menetyksestämme ja kääntää muistot kantavaksi voimaksi. Elämän lahjaa ei kannata tuhlata, se olisi huono kiitos yhteisistä vuosista.
Kiitos tuestanne.
Läheisen ihmisen, rakkaan, kuoleman myötä tullut muutos on vaan niin raju ja valtava, että se on muuttanut minun persoonallisuuttani ja sille en enää voi mitään. Tapahtunutta ei pysty korjaamaan, se on siinä. Vaikka olenkin katkera ja sisälläni niin synkät ajatukset, se ei kuitenkaan estä minua näyttämästä ulospäin aivan toista. Jotkut voivat jopa luulla, että olen ottanut askeleen elämässä eteenpäin. Meillä oli liian hyvin, liian täydellistä, liian hauskaa - siksi en enää löydä iloa, valoisuutta enkä etenkään onnellisuutta mitä joskus tunsin. Tiedän niin tarkkaan mitä sain, koin, elin; tuhansien eri värisävyjen sijasta minulla oli niitä äärettön määrä. Vaan ei ole enää.
Ne 31 vuotta, jotka olimme yhdessä, olivat elämäni parasta aikaa. Niitä vuosia olisi pitänyt olla enemmän.
Niin.. kai se on väärin sanoa, että on oikeus olla katkera. Se ei edes ole valinta. En olisi sitä valinnut enkä halunut.
Se vain annettiin minulle.
Hei

Olen minäkin ajatuksissani ollut katkera poikani menettämisestä. Miksi minun poikani sairastui eikä jonkun toisen, miksi juuri minä sain tämän osan elämässäni kuljettavakseni, meidän perheemme kipuisen taipaleen.. Yritän vain olla välittämättä katkeruudesta, sillä en halua olla katkera elämäni loppuun asti.

Yritän elää päivän kerrallaan, vaikka minunkin päivieni värit ovat nykyään harmaan erisävyisiä. Yritän muistaa joka päivä, että minulla on muutkin lapset, joita minun pitää vielä hetki viedä eteenpäin, jotta he jaksavat elää omaa elämäänsä ilman rakasta iso-veljeään. Eikä tämä taival ole helppoa. Juuri kun tuntuu, että hetken on helpompi olla, sattuu jotain mikä sysää taas mielen murheisiin.

Yritän olla makaamatta siinä tulessa, etten jäisi paikoilleni tuskaan ja ahdistukseen. Vaikka joskus se olo siinäkin auttaa näkemään asiaa uudelta näkökantilta. Mutta totuus ei koskaan muutu, eikä tule muuttumaan. Olen menettänyt jotain todella arvokasta, sen menetyksen ja surun kanssa yritän jaksaa elää päivän kerrallaan. Kyllä se siitä, jotenkuten sujuu, kun on sujuakseen. Jos ei, ei sekään haittaa.

Ajatuksissani kiitän siitä, että sain tuntea hänet 20v, että hän oli perheemme todella rakastettu poika. Läheistemme suru koskettaa minua. Joka ilta silmäni sulkiessani tunnen sen surun ja kaipauksen poikaani kohtaan. Aamulla se ensimmäisenä tulee ajatuksiini, suunnaton ikävä. Ja yritän jaksaa elää päivän kerrallaan.

Voimia kaikille toivotan sydämeni pohjasta.
Kiitollisuus?

Vahvat tunneryöpyt kuuluvat surun käsittelyyn ja tuskin kukaan vältyy katkeruudelta ja kapinoinnilta tapahtunutta vastaan. On vain koetettava päästä eteenpäin huonoista tunteista juuri niin kuin Shadowsoul.b kirjoittaa. Tulee ei saa jäädä makaamaan!

Kiitollisuus ajasta jonka saimme viettää ja elää rakkaamme kanssa välillä unohtuu. Katkeruudella onkin niin suuri voima, että se helposti syrjäyttää kiitollisuuden siitä tilasta mitä milloinkin ajatuksissa on käytettäväksi. On kohtaloita missä isä tai äiti on saanut pitää pienokaistaan vain muutaman tunnin ennen kuin pienen lähtö on tullut. Siitä lyhyestä ajasta saa myös katkeruutta sille ettei se aika ollut pidempi. Se lyhyt aika voi kuitenkin olla täyttä kiitosta ja riemua omasta ainoasta lapsesta mitä elämässään on voinut saada kokea. Monelle se on voinut olla ainut kokemus vanhemmuudesta ja lapsen riemusta. Näitä tilanteita on monia myös puolisoiden keskuudessa. Äitinikin menetti rakkaan kihlattunsa sotaan mistä mies ei koskaan palannut. Se aika jonka he saivat muorena elää yhdessä oli ikimuistoista äidilleni vaikka avioituikin isäni kanssa. Joskus hänkin oli katkera elämälle sen suhteen.

Kiitollisuus onkin lääkettä tai vasta-ainetta katkeruudelle. Kun sitä nauttii enenevässä määrin herkiää katkeruuden myrkky vaikuttamasta.
Nyt on pidettävä hyvää huolta itsestä. Se on sitä voiman etsimistä.
Elämän kulkuri ja muut pitkäaikaset kirjoittajat. Kertokaahan tekin kuulumisianne.
Hei kaikille!

Joku aika nyt mennyt, että en ole täällä käynyt.

Kirjoitan varmaan sinulle jossakin vaiheessa, huomasin, että olit jättänyt viestiä tuolla aikaisemmin. Mukavalta tuntui se, että olet muistanut.
Jotenkin meille tuli niin vahva tunneside, tai miksi sitä kutsuisi, meidän suurin järkytys/suruvaiheemme osui juuri samoihin aikoihin ja kirjoitimme niin paljon surusta ja elämästä yleensä.

Kesä on vaihtunut syksyyn. Lauantaina tosin kesä yritti vielä näyttää voimiaan. Laittelimme mökillä paikkoja talvikuntoon. Pesimme soutuveneen, tyhjensimme vesitynnörit ja otin pois kesän kukkaset ruukuista.
Lähdimme sitten ajelemaan veneellä kaupunkiin ja jäin katselemaan jälkeeni. Tuli niin haikea olo. Olemme viettäneet mökillä monta ihanaa hetkeä tänä kesänä. Molemmat poikamme, miniä ja lapsenlapset ovat olleet siellä paljon kanssamme ja olen kyllä kiitollinen siitä, että he ovat olemassa.

Ensi kesästä ei taas tiedä mitään, monta kuukautta pimeyttä edessä.
Päivän työt ja harrastukset vievät minut ikäänkuin omaan maailmaansa. Siellä mikään ei ole pysähtynyt minun suruni tähden. Maailma pyörii ja jostakin syystä minäkin vielä siinä samassa maailmassa, samanlaisena, tai oikeastaan sisimmältäni niin erilaisena kuin ennen. Olen herkempi joillekkin asioille nykyään, kovempi jossakin kohtaa.

Yksi ilonaihe tässä syksyssä on. Talviuintipaikalle pääsee taas ensi kuusta, enää siis pari viikkoa odotusta. Hassua, että sitä odottaa, olenhan uinut koko kesän meressä muutenkin.

Katkeruudesta on vaikea päästä, se nostaa silloin tällöin päätään, mutta myrkkyähän se on mielelle ja raskasta sitä panssaria on kantaa. On vain koetettava ottaa ne ilonaiheet ja hyvät asiat, mitä elämä vielä tarjoaa. Milään ei tule entisenlaiseksi. Katson pojan kuvaa ja vieläkään en voi käsittää miksi näin kävi ?

Mukava muuten kuulla Turvamies noista lapsenlapsisasi. Meillähän tuo nuorempi lapsenlapsi on lähes samanikäinen sinun vanhimman lapsenlapsesi kanssa. Olen hoitanut omiani aika paljon nyt. Ensi viikollakin he tulevat meille pariksi yöksi hoitoon vanhempien työn takia.

Voimia teille kaikille ketjulaisille, vähän helpommaksi tämäkin tie muuttuu ajan kanssa

Syk
Minulla on ikävä poikaani. Joka ikinen hetki. Nyt parin päivän ajan hän on ollut päällimmäisenä ajatuksena mielessäni koko ajan. Näin unta siitä, kun nämä kolme poikaani olivat pieniä, taaperoikäisiä, kahtena peräkkäisenä yönä. Hymyillen katsoin unessa heidän touhujaan, kuten aikoinaan oikeassa elämässänikin. Unesta jäi mukava tunne.

Olen toivonut näkeväni vanhimmasta pojastani unta,joka ilta toivon niin kun menen nukkumaan, mutta usein herään muistamatta uniani. Joskus on vahva tunne siitä, että näin hänet unessa, mutta yksityiskohtia en aina muista. Ikävä on niin tajuttoman syvä tunne.

Kuten aiemmin olen kertonut, syyllisyys on suurin taakkani jota kannan. En mahda sille mitään. Kun tunteet tulevat peliin, järki lentää vauhdilla ikkunasta ulos. Asioita, joita en pysty aina järjellä ajattelemaan. Sitä toivoisi, että kaikki olisi kristallin kirkasta, mutta kun ei ole. Siksi mieleni on täynnä kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia.

Miten toivoisin, että hän olisi kanssamme nauttimassa tästä, tai tuosta. Mietin usein, mitä vanhin poikani mistäkin sanoisi, tai mitä tekisi vastaavanlaisessa tilanteessa. Usein hän on puheissamme mukana. Hän teki näin tai sanoi aina näin... jokainen pieni muisto hänestä jokapäiväisessä elämässämme.

Tulevaisuuttakin olen monesti miettinyt. Ajattelin aina, että vanhin poikani pitää minusta huolen, kun tulen vanhaksi. Nyt en osaa ajatella ketään siihen rooliin, muista lapsistani. He kaikki ovat todella rakkaita. Jokainen omalla persoonallisella tavallaan. Mutta kuitenkin. En osaa enää edes ajatella itseäni vanhana. Jotenkin tulevaisuuteni on minulle kuin tumma tunteiden kysymysmerkki.

Olen miettinyt sitä, miksi yritän pitää hänestä niin tiukasti kiinni ajatuksissani. Olemme luonteeltamme hyvin samanlaisia, siksi hän tuntui aina minulle hengenheimolaiselta. Esikoiseni, hän oli lapsistani minulle läheisin. Pidimme samoista asioista, kävimme usein lenkillä yhdessä. Jos ikinä tarvitsin apua, hän auttoi usein pyytämättä, kun huomasi, että apua tarvitsen. Aina leveä hymy kasvoillaan. Hän jotenkin aina näki asioissa hyvät puolet. Positiivinen ajattelu oli hänelle hyvin ominaista, kuten minullekin. Minun positiivisuuteni hiipui jonnekin hänen kuolemansa myötä. Ehkä joskus saan sen takaisin. En tiedä.

Sisintäni korventaa pohjaton suru. En jaksa aina ymmärtää tätä elämän monimutkaisuutta. Yritän vain elää päivän kerrallaan ilman rakasta poikaani. Aina en siinä onnistu yhtä hyvin. Näkee tekstistäkin, että mieleni ei aina ole rationaalinen. Mutta ei se mitään haittaa.

Jaksamista kaikille tähän syksyn sateiseen päivään.
Syksy näyttää todellakin jatkuvan pilvisenä ja sateisena. Kyllä sitä jo kaipaisi niitä aurinkoisiakin syyspäiviä, jo töidenkin takia, ja kaipaa niitä aurinkoisia päiviä muutenkin. En sitten tiedä tuleeko niitä.

Olen minäkin pohtinut tuota "oikeus olla katkera". Ehkä meillä kaikilla on oikeus olla katkera. Syitä ainakin olisi. Usein, kun näen eläkeläispariskuntia lenkkeilemässä ajattelen että tuokin jäi meiltä kokematta... Jotkut vain onnistuvat elämään onnellisten tähtien alla. Tulee jopa mieleen että jotkut saivat elää rakkaansa kanssa yli 30 vuotta, meidän yhteinen aikamme jäi 18 vuoteen. Tytär menetti äitinsä aivan liian nuorena... ja äidiltä jäi näkemättä tyttönsä rippijuhlat... hääpäivä... ja monet muut lapsensa tärkeät hetket. Syitä katkeruuteen riittää, ei niitä kaikkia jaksa luetella. Toisaalta, kuulin tällä viikolla nuoresta joka menetti rakkaansa ennenkuin ehtivät päästä edes kunnolla yhteisen elämänsä alkuun. Me sentään ehdimme viettää niitä vuosia 18... Ilman niitä vuosia elämä olisi paljon tyhjempää... nyt on kuitenkin jäljellä muistot niistä vuosista ja kiitollisuus siitä että saimme olla hetken yhdessä.

Mutta katkeruus... itse olen yrittänyt sitä välttää niin paljon kuin mahdollista. Joskus onnistuen paremmin joskus huonommin. En halua olla katkera vanha ukko... Ja vaikka menetys on edelleen mielessä koko ajan niin eteenpäin on mentävä. Arjen jatkuminen, sen pienistä asioista ja askareista saatava voima auttaa minua myös katkeruuden välttämisessä. Elämä on muuttunut niin perusteellisesti että moni asia on opeteltava täysin uudelleen ja siinä riittää haastetta... ja kun samalla on kannettava mukanaan surun taakkaa. Ja on sitä muuttunut itsekin, aivan kuten Viole kirjoitti, jossain herkempi ja jossain vahvempi.

Ja vaikka sitä asiaa että miksi tämä kaikki piti tapahtua juuri minulle ei ymmärräkkään niin onhan sitä vain jatkettava. Ja uskottava että niitä aurinkoisia päiviä vielä tulee. Voimia kaikille eteenpäin ja pärjäillään.
Mitä enemmän toista rakastaa sitä vaikeampaa luopua.Telkusta tuli joskus koskettava dokumentti apinoiden elämästä emo oli pudonnut puusta murtanut niskansa eikä päässyt enää jaloilleen,poikanen oli sen vieressä niin kauan että itsekin kuoli emonsa viereen.
Kun isäni kuoli olivat olleet yli 50v naimisissa huomasin äidin murtuvan eikä enää pystynyt samanlaiseen elämän iloon ei vuottakaan niin äiti nukkui pois.
Paljon on samanlaisia kohtaloita ikääntyvillä pariskunnilla toinen lähtee ei mene kauan kun toinen puoliso on valmis antamaan periksi,miksi sitä jokainen voi pohtia.
Kun menettää lapsen ensimmäinen ajatus mennä mukaan mistä tämä johtuu.Elämä kuitenkin voittaa mitä pidemmälle selviää helppoa se ei tietenkään ole eikä tavallinen tallaaja voi edes käsittää sitä mikä selvitymis tarina on takana.
Kaksi aivan eri maailmaa kun lapsi elää tai on kuollut myös onnellisuus kuopattu se siliän tien hymy on vain naaman lihasten liike ei muuta saati sitten osata vielä nauraa kuin ennen vanhaan,sitä on ikävä.
Palaako se ilo pienistä asioista elämään? Tunne, että kaikki on kuitenkin hyvin? Että uskaltaa rakastaa taas täydellä lastaan, vaikka huomenna voi olla päivä, jolloin hän poistuu luotamme? Uskon niin... vaikka se sattuukin.

Lapsen menettämisen surun ja kaipuun syvyys on täsmälleen samaa suuruusluokkaa kuin rakkaus, jota lastaan kohtaan on tuntenut. Rakastan poikaani yhä, sydämeni pohjasta, vaikka hän ei fyysisesti olekaan läsnä. Rakastan kaikkia lapsiani todella paljon. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että elän säästöliekillä, ihan vain päivän kerrallaan, varovasti edeten.

Aika sen näyttänee. Yritän niin tajuttoman kovasti olla kuten ennenkin, mutta kun mikään ei ole kuten ennen. En aina löydä sitä positiivista, hassuttelevaa äitiä, joka ennen olin. Ehkä sen aika tulee myöhemmin, kun jaksaa erilailla.

"Kun menettää lapsen ensimmäinen ajatus mennä mukaan mistä tämä johtuu" Minulla se on ikävä ja kaipuu lastani kohtaan. Sitä haluaisi olla siellä, missä hänkin nyt on. Tuo ajatus käy aina välillä päässä.

Ja samalla hokee itselleen, on nuoremmat lapset ja he tarvitsevat vielä äitiä näyttämään tietä eteenpäin, olemaan normaalissa arjessa mukana. Näinhän se on vaan tehtävä. Vaikka välillä on voimat oikeasti lopussa. Jostain sitä vaan pinnistää hetkittäin voimaa jaksaa askelin pienin eteenpäin.

Voimia ja jaksamista kaikille. Hyvää viikonloppua.
On totta mitä jj kirjoitti. Kun on elänyt todella pitkään yhdessä toisen puolison kuoleman jälkeen myös toinen luovuttaa. Kaikki elämäntilanteet on erilaisia. Minä tunnen vain omani. Ja minusta tuntuu että elämä jäi kesken. Kaikki ne suunnitelmat ja haaveet yhteisestä tulevaisuudesta ja vanhuudesta laskettiin hautaan. Sitä jää niin yksin kaiken sen kanssa. Onhan minulla tytär... niin on, mutta lapsen suru on niin erilaista. Ja lapsi on muutenkin tärkein, minulla ei ole varaa luovuttaa ja arjen elämässä se oma suru on lykättävä taakse ja keskityttävä siihen että tytär pärjää eteenpäin äitinsä menetyksestä huolimatta. On tuetava kaksinverroin enemmän koska se vanhempien tuki on vain yksillä harteilla.

Kaikilla rakkaansa menettäneillä on paljon yhteistä. Elämästä katoaa ne värit ja tärkeintä on vain selviytyä eteenpäin päivästä toiseen. Ja usein myös loppuu kiinnostus moniin asioihin jotka ennen olivat niin tärkeitä. Se elämän ilo ja arjen huumori on poissa, asioita jotka ovat todella tärkeitä että jaksaisi kulkea. Kyllä ne asiat ehkä joskus palaavat elämään, toivon niin, mutta varmasti erilaisina kuin aiemmin. Mikään ei enää palaa samanlaiseksi mutta elämä jatkuu silti, uudenlaisena, erilaisena, tuntemattomana...

Voimia kaikille päiväänne, pärjäillään.
Yritän lohduttaa sinua, Elämän kulkuri, ja kaikkia muitakin elämänkumppaninsa menettäneitä sillä tosiasialla, että aikanaan on kaikille halukkaille tarjolla uusi mahdollisuus myös henkilökohtaiseen onneen. Edellyttää tietysti sitä, että avaa silmänsä ja sydämensä uusille mahdollisuuksille.

Tämän tosiasian olen nähnyt monen muun kohdalla toteutuneen ja oikeastaan omallakin. Minullakin olisi jo ollut monta mahdollisuutta - ja olisi vieläkin - jos vaan itse haluaisin. En ole mikään kaunotar, en muutoinkaan missimittainen ja ikääkin jo on melkein 65 vuotta. En millään tavoin ole itse etsinyt, hakenut tai edes kaivannut uutta mahdollisuutta, mutta kumma kyllä - elämä on musiikkiharrastuksen kautta tuonut niitä mahdollisuuksia tarjolle useampiakin. Nytkin pyörii ympärillä pari tarjokasta, vaikka sitä on varmasti vaikea uskoa.

Haluaisin rohkaista teitä minua nuorempia uskomaan tulevaisuuteen. Aikanaan suru etääntyy ja ehkä antaa tilaa uudelle mahdollisuudelle. Se ei ole petturuutta eikä suinkaan tarkoita sitä, että uusi onni saisi entisen unohtumaan. Ihmissydän on siitä ihmeellinen kapistus, että sinne mahtuu paljon rakkautta - yksi kerrallaan, monta peräkkäin.

Ei koskaan tiedä, minkä nurkan takana uusi mahdollisuus onneen odottaa :-).
Tuli sitten vetisellä pellolla olo, että on suolla, kun saapas jäi saveen. Olihan niitä kauniitakin lomapäiviä. Iltaisin se ikävä iski, kun oli yksin mökillä. Sama ikävähän se tulee täällä kaupunkiasunnossakin, kun odottelee unen tuloa. Välillä tuntuu, että on niin kamalan yksin. On niin vaikeaa etsiä tarkoitusta jäljellä olevalle elämälle. Ensi viikolla on meidän molempien syntymäpäivä. Menen mökille ja vien kukkia haudalle.
Aurinko paistaa. Pärjäillään.
Hei taas kanssakulkijat!

Luen kirjoituksianne mutta en ole jaksanut kirjoittaa kun ei ole ollut mitään uutta tällä suruntiellä/ uudella elämällä. Samoja ovat ajtukseni varsinkin shadowsoul.b:n kanssa, poikammehan olivat samanikäiset. Minun poikani oli keskimmäinen ja hän oli ehkä läheisempi mieheni kanssa, sillä he kiersivät yhdessä kaikki kesät useita vuosia ympäri Suomea ajaen kartingia. Mutta minulla oli hänen kanssaan jaettuna erityinen huumori ja tämä tietokonemaailma. Myimme juuri tällä viikolla yhden hänen pelikoneistaan ja se tuntui niin vaikealta, olihan hän omin käsin virittänyt pelikoneen käyttööni jos vaikka jonain päivänä vihdoinkin aloittasin sen pelikoneella pelaamisen jonka olin luvannut hänelle. En ole siis vielä aloittanut tätä peliuraani jos edes koskaan sitä aloitankaan, onhan nyt kannustajani lopullisesti poissa.
Surusta olemme yrittäneet tyttäreni kanssa selvitä virkkaamalla ja neulomalla. Silmukoita antaumuksella laskeneena en aina muista tuskaani juuri sillä hetkellä. Virkkasimme viime syksynä, (poikani sairauden aikana) tyttäreni kanssa joukon amigurumi-hahmoja, lämmittäviä villasukkia ja kaulaliinoja, niin omiin kuin muidenkin tarpeisiin.
Miksi juuri nyt tänään lähdin kirjoittamaan on tatuoinnit. Taas yksi poikani läheisistä ystävistä oli ottanut tatuoinnin ja hänellekin siihen on merkitty muisto pojastani. Nykyäänhän tatuoinnit ovat ihan yleisiä nuorilla ihmisillä ja jotenkin on koskettanut se että kuolleen poikani muisto on tatuoitu jo niin monen ihmisen ihoon, myös omassa ja mieheni ihossa on pysyvästi poikani muisto kaikkien ihmisten nähtävissä.
Voimia teille kaikille ja ennen kaikkea kaikille kirjoittajille, jotka olette jakaneet kokemaanne. On helpottavaa tietää etten ole yksin tätä uutta elämää taivaltamassa (vaikka sydämessä toivon ettei meidän kenenkään tarvitsisi olla täällä)
Hei,

Kiitos teille kaikille, jotka jaksatte kirjoittaa tänne palstalle ajatuksianne surunne keskellä. Ne tuovat mm. minulle lohtua. Meidän taipaleemme ei ole helppo, kuljemme omassa surussamme eteenpäin ja samalla yritämme viedä perheemme jäseniä myös eteenpäin.

Tatuoinneista. Kolme vanhinta poikaani ottivat kesällä 2010 yhteneväiset tatuoinnit kätensä kämmensyrjälle. Kaksi pojista on ottanut senkin jälkeen tatuointeja, jotka jollain tavalla liittyvät vanhimpaan poikaani. Olin vuosikausia miettinyt tatuoinnin ottamista, mutta en ollut vielä keksinnyt millaisen haluaisin.

Vanhimman poikani kuoleman jälkeen asia selkeni. Otin oikeaan käsivarteeni tatuoinnin hänen muistoksi. Vasempaan käsivarteeni otin tatuoinnin, joka sisältää kaikki lapseni. Näin kannan tatuoinneissa ja ajatuksissani heitä aina mukanani. Kaikki eivät tatuoinneista pidä, suotakoon jokaiselle oma mielipiteensä asian suhteen. Minulle se on muisto hänestä ja muista lapsistani.

Ikävä poikaani kohtaan on kova, sisaruksetkin kaipaavat häntä niin paljon. Sen näkee heidän katseestaan, eleistään, sanoistaan. Jokainen huolehtii vanhimman poikani kissasta kuin omastaan. Hänen kissansa yrittää koko ajan mennä poikani huoneeseen, kissa näet nukkui poikani sängyssä, hänen vieressään. Vanhimman poikani kuoleman jälkeen ensimmäiset kaksi viikkoa kissa istui oven takana, naukuen yritti saada meidät avaamaan oven ja päästämään sisään. Itku tuli silmään katsoessa kissan ikävää isäntäänsä kohtaan.

Toivon joka ilta nukkumaan mennessäni, että näkisin poikani unessani, sillä unet, joita hänestä näen tuovat minulle lohtua tähän suruuni. Jossittelu on välillä mielessäni, vaikka hyvin tiedän, ettei se auta mitään, mutta se kuuluu osana surutyöhöni jota teen/käyn läpi koko ajan. Toisina päivinä jaksaa paremmin, toisina taas huonommin. Ei sillä niin suuresti väliä ole, päivä kerrallaan vaan hissun kissun eteenpäin. Moni asia on niin toisin kuin ennen.

Voimia ja jaksamista teille kaikille surunne repaleisella polulla.
Laitoin kanervat isäni ja mieheni haudoille. Mieheni haudalle vein myös ruusuja ja laitoin kynttilöitä palamaan hänen huomisen syntymäpäivänsä johdosta. Oma päiväni on tänään ja tein mökillä kakun äidille ja siskoille. Ensimmäinen syntymäpäivä yksin...
Voimia kaikille.
Paljon onnea syntymäpäiväsi johdosta!

t. Turvamies
Myöhästyneet mutta lämpimät onnittelut Mardolle. Ensimmäinen vuosi on kaikkein vaikein, mutta vielä sekin päivä koittaa, että valo voittaa.
Täältäkin myöhästyneet onnittelut Mardolle... Nuo merkkipäivät on aina sellaisia jotka niin karusti muistuttavat meitä menetyksestä. Niin suuri osa elämästä on poissa ja askeleet vievät usein hautausmaalle.

Ensimmäinen vuosi on todella se vaikein, ainakin minulle oli. Niin monia vuosipäiviä jotka on nyt vietettävä yksin. Eihän se elämä tästä muutu tai palaa entiselleen sen jälkeenkään, mutta se kaikkein raskain vuosi on sitten kulunut. Ehkä yksinäiseen elämään alkaa jo vähän tottua vaikka eihän se ole vieläkään helppoa kun ihminen viereltä, jonka kanssa ennen jaettiin kaikki asiat, on nyt poissa. Tyhjyys ja aukko vierellä on edelleen suuri.

Valoa kohti kirjoitti uusista mahdollisuuksista.. Se on varmasti totta että sydämessä on varmaan tilaa uusille ihmisille. Jotenkin vain tuntuu siltä että se rima sille, ketä sinne kelpuutetaan, on hyvin korkealla. Pääseeko kukaan lähellekkään, sen näyttää aika. Tällä kokemuksella, jota nyt läpi eletään on niin valtavan suuri vaikutus kaikkeen elämässä ja kaikki eivät välttämättä ymmärrä sen syvyyttä. Tarkoitus on silti jatkaa elämää avoimin silmin ja sumun hälvettyä näkee varmaan selkeämmin eteensä.

Jatkuvista sateista huolimatta parempaa syksyä kaikille ja voimia eteenpäin. Pärjäillään.
Olen käynyt lukemassa kirjoituksianne tässä kuluneena aikana,jaksamatta kuitenkaan itse kirjoittaa mitää.

Toisinaan menee päiviä, että voin olla lähes normaalisti, toisinaan taas itku tulee yhtenään.
Tänään on kuitenkin erittäin vaikea päivä ja olen vuodattanut paljon kyyneleitä, lukiessani kirjoituksiani.
On kulunut tasan kolme kuukautta mieheni kuolemasta ja kerään voimia lähteä haudalle.
Kaikki virallisuudet on vihdoinkin hoidettu,-paitsi hautakiveä en ole vielä saanut valittua/ tilattua .
Olen selannut esitteitä, mutta jostain syystä en osaa päätää millainen se olisi.Ehkä tahtomattani haluan vain siirtää sen hankkimista,-tajuaisinko silloin kaiken olevan lopullista.Talvi tekee tuloaan näillä leveysasteilla ja näinollen kiviasiat siirtyvät keväälle.
Kuolemansyykin vihdoin ja viimein tuli postin mukana.
Sekin oli järkyttävää luettavaa, sillä tietämättämme hän oli sairastanut jo pitkään ja sairaus oli levinyt jo niin pitkälle että poismeno oli nopea.
Toisalta En anna itselleni lupaa hyväksyä tapahtunutta, toisaalta olen hyväksynyt ja osaan olla ikävästä huolimatta yksin.
Tunteeni pomppivat ikävästä ja surusta melkein katkeruteen, niinkuin tuntuu tekevän muillakin kirjoitajilla.

Toisaalta tuntuu lohduttomalta lukea teidän kirjoituksianne kuinka esim. toinen vuosi on vaikeampi kuin ensimmäinen.
Mietin, kuinka selviän toisesta jos se on ensimmäistä pahempi,enhän ole vielä kulkenut ensimmäistä vuottakaan kuin vähän matkaa.
Ehkä sekin on kuitenkin yksilöllistä.

Itkin valtavasti lukiessani Valoa kohti kirjoitusta 16.09.En tiedä miksi ?
Ehkä siksi, etten itse uskalla ajatella, että joskus elämässä olisi vielä yksi mahdollisuus.
Olen kovettanut itseni enkä usko että kovuus hioutuu ihan kohta kovimmassakaan myrskyssä.

Päätin kuitenki ottaa viikon loman tälle vuodelle ja lähteä poikani kanssa reissuun,uskon että pieni maisemanvaihdos on nyt paikallaan meille molemmille ja yhteinen aikamme entistäkin tärkeämpää.

Voimaa ja jaksamista kaikille kirjoittajille.Toivon että joku päivä voin muutta nimimerkikseni*korjattuenkeli*
Särkynyt Enkeli: Miehesi kuolemasta on niin lyhyt aika, että oikeastaan elät nyt sitä kaikkein vaikeinta vaihetta. Kaikki miehen kuolemaan liittyneet järjestelyt ja viralliset asiat ovat nyt takanapäin ja nyt sinulla on aikaa opetella taas ottamaan vastuu itsestäsi ja pojastasi. Olet vasta päässyt yli shokkivaiheesta ja voimasi tuntuvat olevan lopussa. Ei ole mikään ihme, ettet pysty vielä syventymään hautakiviasiaan. Anna itsellesi aikaa. Sinulla on pitkä talvi edessä, hyvin ehdit päättää hautakivestä ennen uutta kesää.

Ympäristönvaihdos ja irtautuminen arjen kuvioista edes hetkeksi tekee varmasti sinulle ja pojallesi hyvää ja antaa itseluottamusta, vaikka onkin omalla tavallaan raskasta matkustaa ensikerran ilman tutun ja turvallisen puolison huolehtivaa ja turvallista matkaseuraa.

Elämällä on vielä sinulle paljon annettavaa - sano minun sanoneen.
Voimia sinulle *särkynytenkeli* tälle tielle. Ikävää että olet joutunut tänne.

Minulla meni vuosi ennenkuin sain hautakiven haudalle ja voin sanoa että ehtii sitä siellä vielä katsella. Jokainen saa tehdä nämä asiat oman aikataulunsa mukaan ja siten kun se tuntuu itselle oikealta ja sopivalta. Siitä ei kannata paineita ottaa kun elämä on tarpeeksi raskasta muutenkin.

Niin, monet on kirjoittaneet että toinen vuosi olisi raskaampi. Kyllä se varmasti on hyvin yksilöllistä sekin. Minulla kuitenkin ensimmäinen puolivuotta oli todella rankkaa, sitten elämä on vähitellen helpottanut vaikka suru onkin vielä aina mukana ja uskon tai ainakin toivon että tämä toinen vuosi olisi jo helpompi. Meille on myös yhteisestä ajasta tyttären kanssa tullut entistäkin tärkeämpää. Perhe on nyt pieni, muita ei ole, on siis keskityttävä siihen mitä on jäänyt jäljelle ja tytärhän muuttaa sitten kun se aika tulee omaan elämäänsä. Nyt ollaan yhdessä.

Voimia ja jaksamista teille elämäänne. Kyllä pieni reissu ja irtiotto arjen ympyröistä tekee hyvää. Niin olen ainakin kokenut vaikka oma surunsa niissäkin on. Pärjäillään.
Mieheni kuoli hoitovirheen seurauksen 2.9.11 eli muutamaviikko sitten 56 vuotiaana. Hän meni vain "rutiininomaiseen" selkä leikkaukseen (välilevynpulistuma) ja sille tielleen hän jäi :( Lääkäri oli nirhassut ilmeiseti leikkauksenaikana isoon verisuoneen joka sitten repesi kun mieheni alkoi heräilemään ja verenpaineet nousi.(Hän kerkesi olla heräämössä 2h kunnes hänen tilansa romahti ja hänet vietiin hätäleikkaukseen jossa huomattiin että isossa verisuonessa oli kaksi isoa reikää) Hän käytännössä vuoti kuiviin. Verenvuoto oli niin massiivista että mitään ei ollut tehtävissä :( En oikein jaksa vieläkään käsittää että mieheni ei enään tosiaankaan tule kotiin :(

Kävin juttelemassa jollain psykiatrisella sairaanhoitajalla, mutta, ei siitä mitään hyötyä ollut. Hänen mielestään mä olen ihan kunnossa koska en tunne vihaa leikannutta lääkäriä kohtaan (mitä se mua hyödyttäisi? ) ja kai muutenkin vaikutin ihan rauhalliselta. Mä vaan en saa tätä surua ulos itsestäni. Mä en pysty itkemään enkä mitään. Mikään asia ei kuitenkaan pysy päässäni, tuntuu kuin pääni olisi ihan tyhjä :( Töihin pitäisi mennä, mutta jotenkaan en jaksa..ei ole mitään mielenkiintoa työtä kohtaan...eikä muutakaan. Pelottaa koko ajatuskin. Tulevaisuuskin vähän pelottaa...miten pärjään , siis rahallisesti?? Multa meni puolet tuloista mieheni kuollessa...velat ja lainat tarvii silti maksaa ja vuokrat ym ja elääkkin täytyy. En tiedä...en jaksa edes nyt iettiä. Kaippa kaikki järjestyy aikanaan.

On vielä suru työ kesken pojastakin joka kuoli kesällä 2010...pitää vaan jaksaa...

Voimia kaikille läheisensä menettäneille <3
Halaan sinua virtuaalisesti, Maiju62, sillä minulla ei ole oikeita sanoja lohduttaa sinua tilanteessa, jolloin olet vielä täydessä shokissa miehesi yllättävän ja täysin turhan kuoleman vuoksi. Osasi tuntuu aivan kohtuuttomalta, kun olet tuskin ehtinyt kunnolla alkuun edes poikasi kuolemaan liittyvässä surutyössä.

Tuskin olet tässä vaiheessa työkykyinen, saat varmasti sairaslomaa jos menet lääkäriin. Itku tulee aikanaan, sitten kun olet päässyt yli alkuvaiheen shokista.

Psykiatrisen erikoissairaanhoitajan tapaaminen oli luultavasti sinulle tarjottua välitöntä ensiapua, jossa haluttiin selvittää, oletko mahdollisesti jonkinlaisen sairaalahoidon tarpeessa. Sinullahan on lähiviikkoina paljon pakollisia järjestelyjä ja viranomaisasioita, jotka sinun täytyy jotenkin jaksaa hoitaa. Toivottavasti sinulla on läheisiä, jotka voivat olla tukenasi käytännön asioissa.

Raskasta on sekin, jos joudut nyt tekemään isoja taloudellisia ratkaisuja. Taloudellinen tilanteesi muuttuu, kun toisen tulot ovat poissa.

Miehesi oli varmasti vakuutettu työnantajansa toimesta. Silloin sinulla on mahdollisuus saada työnantajan maksamasta vakuutuksesta korvausta ja todennäköisesti sinulla on oikeus myös leskeneläkkeeseen. Ota siis yhteys miehesi työnantajan palkkalaskentaan.

Miehelläsi saattoi olla myös oma, henkilökohtainen henkivakuutus, josta toivottavasti jaksat ottaa selvää. Taloudellinen tilanteesi ei välttämättä ole ihan niin huono, kuin nyt pelkäät sen olevan.

Voimia sinulle, että jaksat selvittää kaikki asiat ja hoitaa pakolliset miehesi kuolemaan liittyvät järjestelyt.

Olet ajatuksissamme.
Maiju 62, otan osaa suruusi. Lähes vuosi sitten mieheni kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen ja kävin läpi nuo kertomasi tuntemukset ja huolen selviämisestä elämässä. Oli vain herättävä aina uuteen aamuun ja hoidettava vastaantulevat asiat. Lohdutusta ei ole ja on kuin olisi joutunut uuteen todellisuuteen. Syvin suru minulle tuli vasta kuukausien päästä. Myöhemmin surun rinnalle on tullut hyviä arjen asioita. Käytännön asiatkin selvisivät vähitellen.

Voimia sinulle kohdata kaikki se, mitä on edessä. Toivon, että sinulla on läheisiä ihmisiä ympärilläsi. Lämmin halaus!
Hei,

Olen todella pahoillani teitä kohdanneesta surusta ja menetyksestä. Ikävä, että suru on tullut teillekin jokapäiväiseksi vieraaksi.

Mardolle myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut. Itse olin viime viikon kipeänä ja ei taida vieläkään voiton puolelle tässä päästä. Oireeksi on jäänyt kova päänsärky. Ja siitä tulee mieleen poikani päänsärky, kuume ja menehtyminen.

Kyselen mielessäni, miksi rakas poikani et sanonut minulle, kuinka paljon sinun päähäsi koski. Mutta kun hänelle ei ollut tyypillistä valittaa vaivojaan. Toki hän aina sanoi, jos koski päähän, oli kuumetta, tai flunssaa. Sairaanhoitajan kanssa keskustellessa hän pyysi minua huomioimaan sen seikan, että poikani oli niin vakavasti sairas, ettei hän välttämättä itsekään tajunnut miten paljon tai mihin koski. Ymmärrän toki tuonkin, mutta ei se mitenkään helpota minun oloani tai mietteitäni.

Ei surussa kulkeminen ole helppoa. Olin alussa miettinyt, että kyllä se aikanaan jossain välissä helpottaa, mutta suurimmaksi osaksi kyllä tuntuu siltä, että suruni on vain kasvanut tässä ajan myötä,. eikä lainkaan helpottanut. Ehkä jossain välissä tulee aika, jolloin se hieman edes helpottaa. Toivon ainakin niin.

Voimia kaikille surun polulla kulkeville.
Vielä täydennän Maiju62:lle lähettämääni edellistä viestiä.

Jos miehesi kuoli hoitovirheen seurauksena, sinun täytyy ehdottomasti jaksaa tehdä hoitovirheilmoitus siihen liittyvine korvausvaatimuksineen. Asia hoituu helpoimmin, ottamalla yhteyttä asianomaisen sairaalan potilasasiamieheen, joka auttaa sinua asiassa.

Potilasasiamiehen yhteystiedot saat esimerkiksi soittamalla sairaalan puhelinvaihteeseen tai miestäsi hoitaneen osaston osastosihteerille.

Kälyni mies kuoli juuri vastaavanlaisen hoitovirheen seurauksena. Sairaaloilla on hoitovirherahasto, joka maksaa korvauksia hoitovirheen vuoksi menehtyneitten omaisille.

Raha ei tietenkään tuo rakasta ihmistä takaisin, mutta potilasturvallisuuden kannalta on tärkeätä, että jokainen hoitovirhe käsitellään ja virheistä pyritään oppimaan.
Minäin toivon sinulle *Maiju62* voimia ja halaisin jos olisit lähellä, sillä tälläinen ylättävä ja äkillinen poislähtö on suuri järkytys.
Minunkin mieheni lähti aivan yllättäin.

Vaikka itse olen kokenut saman järkytyksen, en löydä sanoja joita sinulle voisin sanoa lohduuttakseni,sillä tiedän että mitkään sanat eivät riitä .

Niinkuin joku tuossa aikaisemmin jo sanoikin, niin olet varmasti vielä alkushokissa.
Itse olen huomannut,että päivät poikkeavat paljon toisistaan.

Yrittäjänä teen pitkää päivää töitä ja toiset päivät menevät suht supsikkaasti kun taas toisena päivänä suru on niin kovasti läsnä , että se vie fyysiset voimatkin niin loppuun, että joudun käymään kotona kesken päivän lepäämässä,(mutta onneksi minulla on kuitenkin sellainen mahdollisuus olemassa)
Jos olisin ollut vieraan palveluksessa töissä, nii olisin auttamattomasti joutunut jäämään sairaslomalle alkuajaksi, mutta omassa ei ole mitään mahdollisuutta olla pidempiä aikoja poissa kun teemme töitä suhteellisen pienellä henkilökunnalla ja osallistun itse paljon käytännöntyöhön.Alkuviikoina en tietenkään kyennyt tekemään kuin ihan pakolliset paperityöt ja laskujen ja palkojenmaksun.
Toisaalta työ on pitänyt väkisin elämässä kiinni.

Olen edeltäjien kanssa samaa mieltä hoitovirheasiassa että ottaisit yhteyttä potilasasiamieheen.-Miehesi työnantajan (jos hän oli työelämässä) tulee toimittaa sinulle Lakisääteisenvakuutuksen omaisenkappaleet täytettäväksi ja toimitettavaksi vakuutusyhtiöön,mutta niihin tulee liittää perunkirjoituksista kopiot, joten sekin asia tulee aikanaan ajankohtaiseksi eikä ole tämän hetken asia.

Kitos sinulle "elaman.kulkuri"kirjoituksestasi, jostain syystä tuntu että sain siitä voimaa.

Jaksakaamme kirjoitella voimiemme mukaan ja tukea toinen toistamme.
Hyvää huomenta kaikille

Tervetuloa palstalle repaleiset ystävät. Viimeaikoina olen joitakin kertoja kuullut, että "ensimmäinen vuosi on vaikein" rakkaan mentyksessä. Uskon kuitenkin ajankulun olevan jokaisen kohdalla hyvinkin yksilöllistä. Poikani kuoli n. 3,5 vuotta sitten. Välillä tuntuu, että siitä olisi vain kuukausi. Minulla ensimmäinen vuosi meni suuressa järkytyksessä ja paljoa muista tapahtumista en edes muista. Kaikki oli silloin mennyttä, myös minä itse. Kun nyt aikaa taaksepäin katson niin toinen vuosi oli suurta ikävää. Mitä tämä kolmas vuosi on ollut? On vaikeaa analysoida aikajaksoja. Olen kuitenkin alkanut huomata, että vaikka elämäni pysähtyi kolme ja puolivuotta sitten, ei elämä ole pysähtynyt kertaakaan ympärilläni. Monet asiat muuttuivat. Osan huomasin ja osaa en. En vain osannut olla osana sitä. Olin surustani ja ikävästäni "jähmettynyt". Tämä minusta onkin tärkeää, että surun ja ikävän paineissa (tulessa) pitäisi koettaa olla mukana ympärillä olevassa elämässä. Se ei poista ikävää rakkaastamme, se ei loitonna mitenkään surusta mutta sitä kautta voi saada voimaa mennä omassa elämässä eteenpäin sitä matkaa mikä on syntymässä annettu mentäväksi. Tämä matka on kaikilla erimittainen.

Uskon rajallisuuteen. Tällä puolen rajaa aika määrittää kaikkea. Oletan ettei toisella puolen sitä ole. Siellä on ajattomuus jota on vaikea käsittää. mutta ei minun tarvitse kaikkea käsittääkkään. Olen nähnyt ja kokenut monet kerrat elämäni aikana, että elämän- ja kuoleman raja on hyvin ohut. Ajallisesti mitattuna vain yksi silmänräpäys voi eroittaa meidät ajasta ajattomuuteen. Suren ja ikävöin. Näen lohduttavia unia pojastani. Olen koettanut lopettaa jossittelun ja kyselyn miksi uskoen, että aika vastaukselle ei nyt ole sopiva vaan saan vastauksen kun aikani on päättynyt ja silloin samalla tapaan ja kohtaan edesmenneet rakkainpani. Jokaisella toki on omat mielipiteensä ja jopa tietämyksensä näistä asioista mutta näin minä edellämainitun koen ja elän, eikä sitä kukaan voi minussa muuksi muuttaa.

Ympärillä olevaan elämääni on surun ja ikävän vuosina tullut kaksi pientä tyttäreni poikaa. Toinen reilun kaksi vuotta ja toinen n. 5kk. Aivan ihania lapsia ja he ovat antaneet minulle tässä ajassa mahdollisuuden rakastaa. Olen huomannut kuinka rakkaus on lääkettä mikä lievittää vaikka "sairaus" ei koskaan tässä ajassa parane. Pienet pojat eivät koskaan voi täyttää aukkoa joka omasta pojastani jäi mutta he ottavat oman paikkansa sydämessäni. Ympärilläni on paljon muitakin rakkaita joilta saan elämääni voimaa kun vain osaan sitä ottaa vastaan. Aina en osaa sillä olen suru ja ikävä on vammauttanut minua. Sydän on uskomattoman suuri ja kuinka moni tietääkään miten paljon siellä voikaan olla paikkoja ihan uusille tuttaville, uusille ystäville, uusille rakkaille jne. Tekin olette minun sydämessäni uusia ystäviä ja vaikka teitä tulisi päivittäin kuinka monta, on paikka kaikille niin kuin tällä palstallakin.

Nyt pitää koettaa etsiä voimaa surun ja ikävän kantamiseksi. Ei sen pois heittämiseksi sillä se kuuluu nyt elämäämme. Nyt pitää koettaa pitää erityisen hyvä huoli itsestä. Tätä kautta on sitten mahdollisuus pitää hyvää huolta toisista. Silloin voi kohdata sitä rakkautta joka lievittää kipuja.

Yksi ystäväni on sanonut jo vuosia erotessamme: Isän kätteen! Olenkin ottanut nämä kaksi sanaa tänne palstalle ja kirjoittanut ne monet kerrat teille. Teen sen nytkin, että surussa ja ikävässä jaksaisitte uskoa myöskin siihen, että joku tätä elämää vie eteenpäin vaikka meiltä voimat loppuvat. Jossakin on voimaa mitä mekin voimme saada. Pitää uskoa johonkin. Jokainen uskokoon mihin hyvänsä ja minkä katsoo parhaaksi. Isän kätteen!
Voimia ja jaksamista sinulle *maiju62*. Elämä on joskun niin epäinhimillisen raskasta. Kuitenkin, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, jostain aina löytyy se voima jolla mennään eteenpäin. Aluksi vain hetki kerrallaan, mutta eteenpäin.

Ja ystävien ja läheisten tuki ja apu on tarpeen. Siitä huolimatta surun ja läheisen menettämisen tuskan kantaminen on raskasta. Tämä kokemus muuttaa elämän ja se muuttaa ihmisen. Jokainen jatkaa muuttuneena ja se elämän punainen lanka löytyy vaikka niin monet kysymykset jäävät vaille vastausta. Siitä huolimatta jokainen päivä on tärkeä.

Voimia kaikille tällä kivisellä polulla kulkea eteenpäin. Pärjäillään.
Otan osaa suruusi "maiju62". Voimia jokaiseen päivääsi.

Kiitos syntymäpäiväonnitteluista! Sain äidiltä lahjakortin aromaterapiahoitoon. Hän oli itse ollut siinä ja tykännyt kovasti. Olin kaksi päivää koiran kanssa mökillä. Ei saanut paljon tehtyä, kun ropsutteli sadekuuroja.

Huomenna on kahden työkaverin eläkkeellelähtöjuhlat.

Jaksamista kaikille.
"Jokainen päivä on tärkeä"

Niin.. joinakin päivänä voimat ovat niin lopussa, että pakon sanelemana tekee ne tehtävät, jotka elämä/perhe/työ on minulle antanut. Eniten tässä surussani minua on mietityttänyt surun suuruuden ja syvyyden lisääntyminen koko ajan, viikko viikon jälkeen räpiköin suruni suurilla aalloilla. Sitä sisimmässään toivoisi, että tuska helpottaisi tai ainakin vähenisi, edes vähän, pikkuisen.. .. mutta tuska kasvaa vaan hiljalleen, kuin hiipien pimeässä yössä, repien minut pienen pieniksi palasiksi.

Toki on päiviä, jolloin omat voimavarat riittävät ns. "normaaliin" elämään. Mutta jotenkin vain se pakonomaisuus on nykyään minua eteenpäin työntävä voima. Itse haluaisin pysähtyä, olla vaan hetken surussani, surra rauhassa ja muistella kaikkea, mitä elämäni on minulle antanut. Mutta muu maailma jatkaa menoaan eteenpäin, enkä voi jäädä paikoilleni. On vain liikuttava vuoroveden mukana. Mikään ei ole enää koskaan kuten ennen.

Toivon niin kovasti pääseväni siihen rantaan, hellittää ja antaa helpotuksen tunteen kietoa minut hellään syleilyyn, unohtaen tuskan ja ahdistuksen, antaen auringon säteiden lempeän lämmön tuudittaa minut ymmärryksen valoon.

Toivon kaikille voimia surunsa polulle kulkemiseen.
Hei ! miten minusta tuntuu, että sinulle on tuulest tempaistu tarina..?
Haet vain ystäviä... no, jos olen väärässä, olen.
Tuntemuksille ei voi mitään. Sanon vain sinulle, olen kokenut
pahinta, mitä voi äidille tapahtua. Löysin lapseni kuolleena, mutta siitä
on vuosia. Joten, tuntuu vain, että sinä et kirjoita totta.
Tässäpä sitä sinulle.pohtimista.
Hyvää huomenta

Kun on jo niin paljon "pohtimista" niin kannattaa tarkaan harkita, että mitä ottaa phdittavaksi vaikka sitä tarjottaisiin. Minkä pohtiminen vie eteen päin ja mistä löytää voimaa elämälleen? Elämä on täynnä valintoja ja heikoillakin voimilla pitää koettaa aina tehdä parhaansa. Niinhän se meneekin, ettei ihminen tee ns. vääriä valintoja kun on aika tehdä valintoja. Jokainen siinä hetkessä tekee parhaansa. on sitten taas eri asia kun ollaan eletty siitä hetkestä eteenpäin niin voidaan todeta, että oliko valinnalla myönteiset vaiko kielteiset seuraukset. Näin se vaan ajassa menee vaikka jälikäteen niin kovasti kritisoimme itseämme ja toisia huonoista valinnoista. Aina ei ole edes aikaa valita mutta joudumme kuitenkin jotenkin toimimaan ja sekin on juuri siinä tilanteessa se paras valinta.

On totta, että tällä palstalla olevat ihmiset tuntuvat ystäviltä. Tällä palstalla olevat ihmiset ovat surun ja ikävän musertamaa repaleista ihmistä jotka etsivät vertaistukea selvitäkseen omassa elämässä eteenpäin. Emme ole samanlaisia ja kohtalomme on erilainen mutta silti ystäviä. Suru ja ikävä yhdistää meitä ja yleisesti näyttää olevan yhteinen pyrkimys antaa tukea ja lohdutusta toiselle niillä vähäisilläkin voimilla mitä milloin on. Se on ystävyyttä.

Tervetuloa äiti sinullekin palstalle ja uhdeksi ystäväksi meille kaikille. Etsitään voimaa yhdessä mennä eteenpäin surun murtamassa elämässämme toinen toistamme tukien. Isän kätteen!
Hyvää yötä

Olen huomannut, että palsta useinmiten hiljenee kun kirjoitan jotain. Voi olla antoisampaa minunkin vertaistuelleni, että siirryn lukemaan vaan kirjoituksianne.Hyvää yötä kaikille.
Kiitos ajatuksistanne kaikille,jokainen on mitä on ...kaikkien ajatukset on tärkeitä,eihän loukata ajattelemattomuuttamme toista surunmurtamaa kanssakulkijaa. Niin kuin Turvamies sanoikin,ollaan repaleisia ja viiminen asia,mitä tässä ketjussa tarvitaan,on toisen kirjoituksen arvostelu. Mie ainakin mielelläni luen teidän kaikkien kirjoituksia ja olen kiitollinen,että löydän teidät täältä. Mie olen itte niin huono kirjotteleen niitä minun ajatuksia,monesti ajattelenkin,että ko ossais niin luontevasti kirjottaa ko teki.

Mulla oli perjantaina vimppa työpäivä,kesä on ilmojen suhteen ollut tosi hyvä ja syksykin ihan ok (ulkotöissä). On vähän semmonen outo olo,kun maanantaina ei olekaan aamusta töihin menoa. Aika varhain nousen aamusin,oli töitä tai ei...mutta kaikkeen tottuu.

Ja Turvamies,ei se tämä ketjun hiljentyminen johdu siitä,että sie kirjotat,päin vastoin...sinun pittää ehdottomasti kirjotella...on niin mukava kuulla sinun kuulumisia,sulla on Pikku Aurinkoja,joita miekin ehkä toivottavasti joskus saan.
Voimia, kauniita ja voimia tuovia unia kaikille ja niitävalkoisia höyheniä
On ollut välillä pari kuivempaakin päivää. Toivottavasti niitä vielä saadaan lisää, vettä on täällä tullut jo aivan riittävästi.

Kai jokainen voi pohtia mitä pohtii, mutta asioiden kirjoittamiselle tällaiselle palstalle pitäisi olla jonkinlainen kynnys. Itselleni ei ole missään vaiheessa tullut mieleen pohtia onko jonkun kirjoitukset totta vai. Sellaiseen ei vain edes voimat ole riittäneet. Itseasiassa toivon hartaasti että minun kirjoittamani jutut eivät olisi totta. Mutta kun ne ovat ja se asia tulee vastaan joka hetki. Siksi voin omasta puolestani sanoa että koen tuolla aiemmin kirjoitetut pohdiskelut hyvin loukkaavina.

Minusta ei ole mitenkään tavoitteellista hakea ystävyyttä tällaiselta palstalta enkä miilään voi uskoa että joku tekisi niin. Ystävä ja chattipalstoja on muualla ihan riittävästi. Pitää olla todella pahasti mieleltään sairas että keksisi juttuja rakkaan ihmisen kuolemasta. En usko että tällä palstalla on sellaisia.

Onko mitään järkeä vertailla kuka on kokenut pahinta tai kenen suru on suurin. Itse olin rakkaani kuolinvuoteen vierellä hänen lähtönsä hetkellä. Sen voin sanoa että en toivoisi sitä hetkeä kenellekkään. Sillä löytääkö rakkaansa kuolleena vai menehtyykö hän sairaalassa johonkin sairauteen ei ole merkitystä. Elämässä on silloin tullut joka tapauksessa eteen tilanne joka aiheuttaa valtavasti surua ja tuskaa ja tärkeintä on silloin vain jaksaa ja päästä eteenpäin edes hetki kerrallaan. On keskityttävä pohtimaan sitä mistä saa voimaa jaksaa seuraavaan päivään.

Tervetuloa nimim. "äiti." pohtimaan palstalle miten selvitä elämässä eteenpäin. Sitä ei ehkä kuitenkaan kannata tehdä humalassa aamuyöllä vaan silloin kun ajatus juoksee kirkkaana. Sorry vaan tämän kertaisen kirjoituksen sävy. Minua jotenkin vaan loukkasi tuo että joku tulee tänne epäilemään onko jonkun tuntemukset totta vai ei. Tuollaisia pohdintojahan voi kirjoitella kenen tahansa kirjoituksista tällä palstalla jos kirjoittajan kontrolli pettää.

Ehkä minunkin pitää harkita siirtymistä elämässä eteenpäin. Kaikesta huolimatta voimia kaikille ja pärjäillään.
Hyvät kannsamatkaajat, ettehän vain lopeta kirjoittamista! Tämä tie on muutenkin synkkä ja raskas. Nämä kirjoitukset ovat jo lähes vuoden tuoneet minulle lämpöä ja tunteen siitä , etten ole kulkemassa yksin.Käyn edelleen tällä palstalla lähes päivittäin, mutta tekstiksi en tunteitani osaa tuottaa. Ehkä juuri siksi teidän muiden kirjoituksista saan paljon. Ne ovat kohtaamisia polulla.Usein tunnen yllättyneeni siitä, miten samanlaisia erilaisissa tilanteissa ja olohuhteissa syntyy niin samanlaisia tunteita ja kokemuksia.

Kesä meni vaihtelevasti ja nyt pelottaa syksyn pimeneminen ja vuosipäivien läheneminen. Joskus mietityttääse, että miksi minä tänne jäin. Miksi ei mennyt toisinpäin? On vaikeaa ajatella elämää eteenpäin.

Voimia tähänkin päåivään!
Lapsen kuolemasta on tehty väitöskirja.

"Koskela ehdottaa, että heistä käytettäisiin uudissanaa varpo. Se on muodostettu sanoista vanhempi ja orpo".

Olen siis varpo lapsen menettänyt .

https://www.uef.fi/uef/vaitostiedotteet1;jsessionid=E7436BA94C7AF91F67E5C744525B5C19?p_p_id=101_INSTANCE_iQ9J&p_p_lifecycle=0&p_p_state=normal&p_p_mode=view&p_p_col_id=column-2&p_p_col_pos=5&p_p_col_count=7&_101_INSTANCE_iQ9J_struts_action=%2Fasset_publisher%2Fview_content&_101_INSTANCE_iQ9J_urlTitle=20110924-harri-koskelan-vaitos-1&_101_INSTANCE_iQ9J_type=content&redirect=%2Fuef

Kaikki tuntuu niin tutulta suru ja rakkaus tuntuu kaikilta aivan samalta.
Hei kaikille

Yhdessä laulussa sanotaan -...auta aina, etten toisten taakkaa suuremmaksi tee...
Elämän kulkuri kirjoitti totta, että loukkaavaa jos suruamme ja ikäväämme epäillään joksikin muuksi. Se satuttaa varmasti. On sekin mahdolista, että surussamme satutamme ja puemme niin monesti ajatuksemme vääriin sanoihin. Suru ja ikävä vie ihmisen kaus siitä normaalista missä meidänkin pitäsii olla.

Pikku pojat ovat olleet äitinsä kanssa meillä eilisestä lähtien. Vein juuri Pikku aurinkoni päiväunille. Äitinsä olisi hänet vienyt sinne mutta pojalle tuli itku, että ukki vie. Sanoin tyttärennei, ettei tällaisella asialla tarvitse lasta itkettää ja minä vien pojan nukkumaan. Oli kyllä ihana silitellä poika uneen. On vaan niin kovasti flunssainen ja äänikin on mennyt. Ihanaa on rinnan päällä pyöritellä myös 5kk toista poikaa. hän on myös hyvin hyvätuulinen poika.

Paljon olen elämääni saanut oman poikani kuoleman jälkeen mutta se kumma aukko on minussa päivittäin ja se meinaa myös masentaa. Jokin korvaamaton puuttuu. Saan kuitenkin paljon voimaa, iloa ja virkeyttä noista pikku pojista. En ole edes malttanut lähteä laittamaan vanhaa moottoripyörääni kun olen saanut viettää aikaa lasten kanssa. On myös huomioitavaa, että luonani on myös oma tyttäreni. Iloitsen hänestäkin sillä onhan hän ollut aina iskän kulta ja on sitä vieläkin.

Toivon kovasti, että Sadowsoul.b jaksaa olla mukana kirjoittamasa yhtenä ystävänä ystävien joukossa niin kuin te muutkin. Tänään on ainakin meillä täällä Etelä-Savossa kaunis päivä. yöllä kävi ensimmäistä kertaa koko syksynä pakkasella. Isän kätteen.
Minäkin toivon kovasti, ettei kukaan harkitsemattomien ja satuttavien sanojen vuoksi lopeta kirjoittamista. Teistä kaikista surupolulla kohtaamistani ihmisistä on tullut ystäviä, joitten tunteita ja mielialoja elän joko kyynelin tai hymyillen, tilanteesta riippuen. Monilla teistä on vielä kovin, kovin raskasta ja silloin tulee lukijallekin raskas olo, kun omat kolmen vuoden takaiset tuntemukset palautuvat tuskaisina mieleen.

Surutyö on aaltoliikettä. Vaikka olenkin jo selvästi valon puolella, taannun minäkin aika-ajoin hetkeksi tai päiväksi takaisin sinne mustimman murheen vaiheeseen. Suru kulkee varmasti mukana elämän loppuun asti. Se on siellä jossakin taustalla, antaen tilaa uusille mahdollisuuksille, uudelle onnellekin, mutta siellä se on ja pysyy. Ja saa minun puolestani ollakin.

Aloitin puolessa välissä viikkoa puusavotan metsässä ja ehkä siksi tuntuu, että mieheni on taas erityisen vahvasti läsnä ja lähellä.

Aurinkoista sunnuntaipäivää kaikille. Toivottavasti jaksatte nauttia syksyn hehkuvista väreistä.
Hyvä äiti.

Pyydän anteeksi, mikäli kirjoittamani runomuotoinen loppu loukkasi teidän mieltänne. Minun suruni on totta. Joka ikinen päivä toivon, että ei olisi. Joka päivä yritän selittää itselleni, miksi minun pitää jaksaa vielä elää hetken, kunnes kaikki lapseni ovat täysi-ikäisiä ja pärjäävät omillaan maailmalla. Jokainen perheemme jäsen ikävöi vanhinta poikaani todella paljon. Hän kulkee päivissämme ja mielessämme jokaisena päivänä, puhumme hänestä, sillä emme halua unohtaa häntä. Eikä meidän pidäkään.

Minun rakas poikani todettiin aivokuolleksi 17.2.2011 hänen sairastuttuaan maanantaina 14.2.2011 armeijassa oloaikanansa meningokokkibakteerin aiheuttamaan verenmyrkytykseen ja aivokalvontulehdukseen. Hän eli vielä viimeisen päivän koneissa kiinni, sillä annoimme luvan elinsiirtoluovutukseen. Ikävöin häntä todella paljon. En pysty sanoin kuvaamaan, kuinka paljon, mutta uskon ,että jollain tavalla tiedätte.

Me, jotka olemme menettäneet itsellemme tärkeän henkilön elämämme aikana, jokainen meistä suree omalla tavallaan ja kirjoittaa ajatuksia, joita surutyömme meille mieleemme tuottaa. Ei ole tarkoitus loukata ketään tai vähätellä kenenkään tuntemia tunteita. Jokaisella se on omanalaisensa. Toiset kirjoittavat runoja, kirjoituksia palstalle tai kävelevät luonnossa, jutellen itsekseen, ystävilleen tai ammattiauttajille. Jokainen tavallaan.

Toivon, ettei meidän kenenkään tarvitsisi olla "täällä" kirjoittamassa mietelmiä. Minua tämä kirjoittaminen/toisten mietteiden lukeminen auttaa tässä suruni keskellä. Toivon, että siitä on apua teillekin.

Voimia kaikille syksyiseen päivään.
En tiedä.. välillä sitä on aivan hukassa näiden tunteiden kanssa. Surutyön syvyys on minulle uutta, koska poikani on ensimmäinen todella läheinen ihminen elämässäni, jonka aikuisiälläni olen menettänyt. Ollessani pieni tyttö, mummoni, kummitätini ja pappani kuolivat. Silloin se suru oli toisenlaista. Nyt se on päällä koko ajan. Toki tilannekin on erilainen, verrattuna edellisiin menetyksiin. On kuin rinnassa olisi musta aukko, jota ei näe, mutta sen tuntee joka hetki. Lapsen menetys.

Minulla oli kahden kuukauden jakso, etten nähnyt unia pojastani lainkaan, siis aikuisiän unia. Viikonloppuna näin unen hänestä. Hän harjoitteli mieltä syventäviä mietteitä ja siihen liittyviä taitoja. Unessa hän selitti minulle, kuinka hän näitä harjoituksia tekee ja näytti minulle mitä on tähän mennessä harjoitellut. Unesta jäi mukava olo, herääminen ei ollut niin tuskallista kuten yleensä aamuisin.

Aina nämä unet, joita pojastani näen, saavat uusia ajatuksia aikaan mietteissäni. Unet hänestä tuovat minulle lohtua tähän suruni keskelle. Jaksan arkirutiinit paremmin. Toivon usein nukkumaan mennessäni, että näkisin hänestä unta, kun hereillä ollessani en häntä enää näe.

Nyt on elämässäni menossa hieman helpommat päivät, ainakin tällä hetkellä siltä tuntuupi. Toki huomenna voi olla jo ihan erilainen olo. Ne huonot päivät yleensä ovat ryppäissä, siis pari-neljä päivää, jolloin voimat ovat aivan lopussa, eikä murheelle näy loppua ensinkään.

Sitten ovat nämä hieman helpommat päivät, jolloin pystyn suruakin ajattelemaan erilailla, ulkoisin silmin, etäältä miettien. Kai se on mielen oma keino toimia. Muisti ei ole kuten ennen. Pääni on kuin siivilä, pikku asiat, jotka ennen aina muistin, en enää niitä muista. Joudun kyselemään läheisiltä, että oliko asia näin.

Nuorimmalle pojalle kävimme eilen keräämässä kasvia metsästä, siellä oli hiljaista, vain pikku lintujen ääni kuului silloin tällöin kun tarvoimme keskellä metsää. Saimme kerättyä hänelle reilut 20 kasvia ja työ jatkuu hänellä tänään.

Jaksamista syksyn päiviin.
Hei

Minäkin näin viimeyönä aunta pojastani. Minulle ne unet ovat aina tuottaneet hyvää mieltä seuraavaan päivään. On jotenkin kummallinen tunne, että poika on lähellä. Kävin tänään pitkästä aikaa pojan ja äitini haudalla. Laitoin erivärisiä Galloja ja minusta se toi väriä ja iloa hautakummulle. Laitoin myös kynttilän kivilyhtyyn ja toisen kynttilän toiseen lyhtyyn teidän jokaiselle rakkaalle. Kun on mahdollisuus laittaa kaksi kynttilää niin olen aina toisen omistanut teidän rakkaille sillä ei teilläkään kaikilla ole aina mahdollisuutta ja voimia käydä haudalla. Tärkeintä, että se palaa joskus ja nyt se palaa täällä.

Minä törmään useasti "outoihin" ihmisiin tai pitäsikö sanoa "normaaleihin". Ostin haudalle vievät kukat torinlaidassa olevalta kukkakauppiaalta. Kävelin autolle kun takaa kuului ääni, että -moi. Torilla ei oikein näkynyt ihmisiä, enkä pitänyt tätä takaa tulevaa ääntä mitenkään tuttuja ja menin vaan autoon lyöden oven kiinni. Ehdin startakin kun takaikkunaan koputti joku aivan tuntematon mies. Avasin ikkunan ja kysyin mitä asiaa. Hän tervehti minua ja minä häntä. Minulle täysin tuntematon mies sanoi tervehtineensä minua kun olin näyttänyt ystävälliselle henkilölle. Mies oli hieman päihtynyt mutta ei mitenkään humalassa. sanoi, ettei hänelle ylennsä kukaan vastaa kun hän tervehtii, eikä täällä torilla ole ketään muita. Lyhyellä aikaa hän kertoi olevansa eläkkeellä 30-vuoden työrupeaman jälkeen öljynporauslautalta. Oli ostanut vasta talon lähialueelta. Vaimo ja tytär olivat kuolleet n. neljävuotta sitten. Oli nyt sahannut moottorisahalla peukaloonsa ja sain kuulla tähän liittyvät sairaalakäynnit. Mies sanoi, että oli mukava jutella jonkun kanssa. Kysyi välillä, että olenko uskovainen. Sanoin, että en ole mikään evankelista mutta uskon sellaiseen mitä en ole nähnyt, elikkä kyllä minä siten uskovainen olen. Lisäsin, että en ole milloinkaan käynyt katsomassa Australiaakaan ja kokenut sitä mutta uskon sen olevan olemassa.

Lähdin sitten ajamaan kotiin. Mietin, että kuinka yksinäinen tuo mies olikaan. Nyt hän sai kertoa aivan vento vieraalle kädestään ja hiukan elämästään mikä sisälsi myös paljon surua.

On niin arvokasta jos on ystäviä. Ystäviä jotka ymmärtävät. Kaikki ystävät välttämättä ymmärrä ja uaseasti se johtuu siitäkin ettei omaa smanlaista kokemusta.

Voimia päiväänne.
Hei kaikile,ja kiitos, ko oletta täälä (niin,jossa kukaan meistä ei pitäisi olla).

Kiitos kynttilöistä,kyllä mieki olen sytyttänyt teille kynttilöitä,en vain ole muistanut niistä mainita,mutta aina se lämmittää sydäntä,kun kuulkee täältä teidän sytyttämistä kynttilöistä.

Puhelin soi ja tulee vieraita...ajatus katkesi,mutta muistan teitä kaikkia.

Voikaa ystävät hyvin ja pärjäämä.
Eilen oli todellinen vastoinkäymisten päivä. Aamulla huomasin, että 5 vuotta sitten ostamani tietsikka sippasi totaalisesti, ei suostunut käynnistymään lainkaan. Ajelin kaupunkiin, ostin uuden ja sen käyttöönotossa vierähtikin asetusten kanssa tapellessa tunti poikineen.

Muutos oli suuri, ostin ensimmäisen kannettavan ja käyttöjärjestelmäkin vaihtui. Eniten tuottaa hankaluutta opetella kannettavan hiireen sekä näppäriin, joka poikkeaa pöytäkoneitten vastaavista.

Myöhään illalla läksin käyttämään illalla koiraa iltalirillä pimeässä ja vesisateessa. Olisko ollut kissa tai supikoira, en pimeässä ehtinyt nähdä, kun yhtäkkiä koira tempaisi minut täysillä katuun. Satutin olkapääni, mutta onneksi luut ja silmälasit säilyivät ehjänä. Seurasi tuskainen yö. Vasen käsi on toistaiseksi käyttökelvoton - kirjoitan tätä yhdellä kädellä ja yhdellä sormella.

Eniten harmittaa se, että olin kolmena päivänä käynyt metsässä oksastamassa rankia ja ehtinyt niistä koota ekan peräkärrillisen rankia kotiintuotavaksi. Nyt nekin jäävät sinne, kun ei yksikätisestä naisihmisestä ole puupossakkaan. 0lin ajatellut saavani kahden, kolmen vuoden lämmityspuut mukavasti hyötylliikuntana.Tänä syksynä minusta ei ole puumetsään - harmittaa.

Erikoisjärjestelyjä tarvitaan siinäkin, miten saan köynnöksiä varten räystään alle kiinnitetyt tukinarut pois, isot piharuukut tyhjennettyä ja talvisäilöön. Pieniä asioita suurten rinnalla, mutta harmittavia.

Jos mieheni eläisi, ei olisi mitään ongelmaa.
Syksy.... kyllä se oikeastaan herättää paljon tuntemuksia ja ajatuksia. On luovuttava taas kesästä ja tilalle tulee kylmää ja pimeää. Mutta sitten taas joskus lämpö ja valo palaavat. Ehkä ne joskus palaavat myös elämäänkin... tai ainakin pieni osa.

Elämä on kuin ajopuu, elämän virran mukana mennään, lähes ohjauskyvyttömänä. Pärskeet lentää mutta siitä mitä edessä on, ei ole tietoa. On vain yritettävä pysyä mukana ja pinnalla ja katsottava mitä sieltä eteen tulee. Välillä virta on tyven ja välillä siellä on koskipaikkoja niin että tuntuu siltä että uppoaa välittömästi. Ja onhan sitä joskus pinnan alla käytykin, mutta vielä on eteenpäin selvitty. Virrat eivät ole kuitenkaan yhtä koskea, niitä rauhallisempia suvantopaikkoja löytyy aina ja joskus taas olisi hienoa päästä sellaiseen.

Ikäviä yllätyksiä kaikki kolhut jotka hankaloittaa arkea, mutta "Valoa kohti", kyllä se käsi siitä taas vertyy kun ei ile onneksi luita rikki. Ja läppäriin saa myös tavallisen hiiren... hännällä tai ilman.

Voimia kaikille arkeenne ja kiitos kynttilöista. Pärjäillään.