yucca42

Vapaa kuvaus

Kotimaa: --- Koulutus: --- Ammatti: Muu Siviilisääty: --- Lapset: ---

Aloituksia

11

Kommenttia

2810

  1. Useimmat kielten nimet eivät mitenkään voi vastata valtioiden nimiä, koska maailmassa on noin 200 valtiota mutta ainakin 6 000 kieltä. Lisäksi sellainen tilanne, jossa kieli ja valtio edes suunnilleen vastaavat toisiaan – kieli on tietyn valtion valtakieli ja toisaalta muualla melko vähän puhuttu – on maailman mitassa harvinaisuus. Sellaisia tilanteita on syntynyt lähinnä Euroopassa, kun muodostettiin niin sanottuja kansallisvaltioita; tähän usein sisältyi se, että valtion alueella puhutuista kielimuodoista yksi otettiin viralliseksi kieleksi ja muita ehkä jopa vainottiin.

    Mutta totta on, että Suomen lähipiirissä on sellaisia valtioita ja että niiden osalta kielen nimi on usein sama kuin valtion nimi, lukuun ottamatta sitä sovinnaista ortografista seikkaa, että valtion nimi kirjoitetaan versaalialkuisena. Erikoisuutena mainittakoon, että venäjää vastaavuus ei koske aivan tarkkaan: maannimen ja kielennimen taivutus on sikäli erilainen, että kielennimellä on partitiivin ”venäjää” rinnalla muoto ”venättä”, mutta maannimen partitiivi on vain ”Venäjää”.

    Lauri Hakulisen ”Suomen kielen rakenne ja kehitys” esittää (4. painoksessa s. 102), että ”suomi” on alkujaan ollut kansallisuuden nimitys, siis tarkoittanut suomalaista ihmistä, ja että ”suomen kieli” tarkoittanut suomalaisen kieltä. Vasta myöhemmin olisi ”suomen kieli” ruvettu tulkitsemaan niin, että ”suomi” itsessään on kielen nimitys ja että sanaliitto siis tarkoittaa vain ’kieli, joka on suomi’. Myös sanoilla ”ruotsi” ja ”saksa” tiedetään olleen kansallisuutta tarkoittava nimitys (vrt. esim. sanaan ”kauppasaksa”). Samoin esimerkiksi paikannimien alut ”Viron-”, ”Eestin-” ja ”Lapin-” ovat ilmeisesti alun perin viitanneet virolaiseen tai lappalaiseen (saamelaiseen), eivät alueisiin saati valtioihin.

    Toisaalta kansallisuuden nimityksestä on päädytty maannimeen samalla tavalla: ”suomen maa”, ”ruotsin maa”, ”saksan maa” jne. ovat tarkoittaneet suomalaisten, ruotsalaisten, saksalaisten jne. asuttamaa aluetta, ja vasta myöhemmin ne on ruvettu käsittämään erisnimiksi, Suomen maa ~ Suomenmaa, joissa alkuosa on varsinainen maannimi ja pitempi rakenne vain selittävä osa. Vähän kuten sanotaan ”Helsingin kaupunki”, joka tarkoittaa vain ’kaupunki, jonka nimi on Helsinki’.

    Näin on päädytty siihen, että Suomi/suomi tarkoittaa sekä maata (ja valtiota) että kieltä, mutta yhä voidaan tarvittaessa tehdä ero muutenkin kuin kirjoitusasussa: voidaan sanoa ”suomen kieli” tai ”Suomenmaa” (tai ”Suomen valtio” tai ”Suomen tasavalta”).

    Tämän pohjalta suhtauduttiin myös monien vieraiden maiden ja kielten nimiin. Tällöin on saatettu yksinkertaisesti lainata maannimi ja tehdä siitä myös kielennimi; näin on tietysti käynyt tapauksessa Englanti/englanti. Kansallisuuden nimitys taas usein muodostettiin maannimestä lainen-johtimella,.
  2. Otsikkoon viittaaminen on aina huonoa tyyliä. Fiksu viesti on täysin ymmärrettävissä, vaikka sen otsikkoa ei nähtäisi lainkaan. Toki myös käänteinen pätee, mutta tässä tapauksessa itse otsikko oli hyvä.

    Oikea vastaus on, että sekä "lakimuutos" että "lain muutos" ovat huonoa kieltä; oikein on "lainmuutos". Asia selviää katsomalla suomen kielen sanakirjoja. Myös ilmauksen rakenteen ajatteleminen tekee sen aika selväksi; onhan kyseessä lain muuttaminen eikä mikä tahansa muutos, johon laki jotenkin liittyy, joten genetiivi (ns. objektiivinen eli objektia ilmaiseva genetiivi) on perusteltu.

    Tosin "lain muutos" erikseen kirjoitettuna on joskus mahdollinen, kun puhe on jostakin tietystä laista ja korostetaan muutosta. Kuvitteellinen esimerkki: "Laki oli alkujaan melko yksinkertainen, mutta lain muutokset ovat tehneet siitä tolkuttoman tilkkutäkin." (Siis virke on kuvitteellinen, asia ei; tuo pätee varsin hyvin esimerkiksi tekijänoikeuslakiin.)

    Asiaa ei muuksi muuta se, että valtionhallintokin laajasti käyttää lakimuutos-sanaa. Sen kielenkäyttö on muutenkin usein kaikkea muuta kuin esimerkillistä.
  3. Jos haluat englanniksi selittää, mitä ”hovioikeus” on alkujaan tarkoittanut, niin voisi sanoa esimerkiksi ”court of law at king’s court”.

    Tosin silloin kannattaa mainita, että nimensä mukainen hovioikeus oli vain Tukholmaan vuonna 1614 perustettu hovioikeus, ja sekin menetti asemansa jo seuraavana vuonna: silloin tuli mahdolliseksi hakea hovioikeuden tuomioon muutosta kuninkaalta. Sana ”hovioikeus”, tai siis tietysti alkujaan ”hovrätt”, kuitenkin säilytettiin, vaikka hovioikeuksista muodostuikin kolmiportaisen tuomioistuinlaitoksen keskimmäinen porras eikä ylintä, kuninkaan luona (hovissa) toimivaa tuomioistuinta.

    Oikean käännöksen ”Court of Appeal” varmaan tiedätkin. (Tarkoitan oikeaa siinä mielessä, että se esiintyy useissa virallisluonteisissa sanastoissa ym.)
  4. Ehkäpä hyvinkin on keksinyt parempaa tekemistä, mutta joku (nimimerkki ”Sanakirja”) keksi kommentoida asiaa ihan äsken ja siten nosti aiheen esille. Koska kommentti oli lähinnä harhaanjohtava, sallinet, että esitin asian todellisen laidan. Kommentti väitti, että kyseessä olisi kielioppivirhe, ja esitti Pienen tietosanakirjan kielen auktoriteettina.
  5. Vilkaisemalla suomen kielen sanakirjoja huomaisit, että ”käsnä” on vain sanan ”känsä” muunnelma, ja uudemmat sanakirjat kuvaavat sen kansanomaiseksi eli vanhaan kansankieleen kuuluvaksi. Sellaiset sanat saattavat joskus säilyä esimerkiksi eliölajien nimistössä – tai sitten ei.

    Ei ole mitään auktoriteettia, joka määräisi eliölajien suomenkieliset nimet, sikäli kuin suomen kielen lautakunta ja Kotus eivät pidä aiheellisena esittää kantaansa, ja nekin voivat vain esittää suosituksia, joille tosin nykyisin usein nauretaan. Mutta niiden kannanotoilla on sentään jonkinlainen virallisuus, toisin kuin esimerkiksi sienikirjoilla tai tietosanakirjoilla.

    Sitä paitsi hyllystäni löytyvien sienikirjojen äänestyksen känsätuhkelo voitti 5–1. Käsnätuhkelon saama ainoa ääni tuli uudehkolta, sinänsä melko hyvältä kirjalta – joka on ruotsista käännetty.
  6. En tiedä, mikä oli Fred Karlssonin motiivina, kun hän koosti kyseisen aineiston. Tiedätkö sinä?

    Suomen ääntäminen ei ole ulkomaalaisille ollenkaan helppoa (yrittäkääpä saada satunnainen ulkomaalainen lausumaan sujuvasti vaikkapa ”hölkyn kölkyn” tai ”laihuuttaankaan”). Kirjainten länsimaalaisuuskaan ei ole kaikille selvää, kun vastaan tulevat ä ja ö.

    Taivutusmuotojen paljous ei ole ollenkaan niin iso ongelma kuin niiden muodostamisen tapojen moninaisuus. Ei esimerkiksi sijamuotojen oppiminen muutoin olisi sen kummoisempaa kuin prepositioiden oppiminen.
  7. Tahallinen väärin kirjoittaminen on pahempi asia kuin tietämättömyydestä johtuva.

    Kirjoitusasu suomen kieli ~ suomenkieli on jokseenkin puhtaasti sovinnainen asia. Kumpaakin asua voi perustella, eikä painosääntökään anna yksiselitteistä vastausta: kieli-osan alkutavulla voi olla pääpaino tai sivupaino tai jotain siltä välitä.

    Siksi on asiatonta ruveta kirjoittelemaan mutu-tuntumalla normin vastaisesti. Sillä ei saavuteta mitään, toisin kuin rakentavammalla kapinoinnilla, kuten käyttämällä kiellettyjä sanoja.

    Kirjoitatko muuten myös Nokiankaupunki? Logiikkasi tuntuisi vaativan sitä.
  8. Olipas vähän vaikeasti kysytty. Kysymys on siitä, onko kuulua-verbin merkitys ’kuulua jollekulle t. johonkin’ ruotsin vaikutusta. Ja onhan se. Ks. esim.
    Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja, hakusana ”kuulua”.

    Kyseessä on merkityslaina, jonka vaikutus ei ulotu vain kirjakieleen, vaan tämä kuulua-sanan merkitys esiintyy myös murteissa ja yleispuhekielessä.
  9. Siinä on paljon enemmänkin kuin kaikki. Liitepartikkelien tulkitseminen taivutuksen aineksiksi on lievästi sanoen mielivaltaista. Ne vastaavat merkitykseltään erillisiä sanoja, vaikka ne esiintyvätkin sanan loppuun liimautuneina (ja vaikuttavat sivupainon sijaintiin eli ovat foneettisesti osa sanaa). Eihän esimerkiksi latinan -que-liitepartikkelia, joka jossain määrin vastaa suomen -kin-liitepartikkelia, ole missään latinan kieliopissa luettu taivutukseen kuuluvaksi.

    Todellisuudessa suomen substantiivilla on (enimmillään) 2 × 14 − 1 = 27 varsinaista taivutusmuotoa (14 sijaa, kustakin yksikkö ja monikko, paitsi yhdestä vain monikko). Jos niin sanotut possessiivisuffiksit (oikeammin: nominien persoonapäätteet) otetaan mukaan, päästään lukuun 6 × 27 − 1 = 141 (5 erilaista ”possessiivisuffiksia” ja lisäksi suffiksiton vaihtoehto, paitsi komitatiivista).

    Iso suomen kielioppi esittää luvuksi ”noin 140”, ks.http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=53

    Tarkempi laskelma vaatisi tarkemman tiedon siitä, mitä varsinaisesti halutaan laskea. Yllä olevassa ei ole otettu huomioon sitä, että muutamista sijapäätteistä on samalle sanallekin eri vaihtoehtoja, samoin 3. persoonan ”possessiivisuffiksista”, ja että toisaalta eri sijamuodot voivat olla samanmuotoisia (esimerkiksi yksikön instruktiivi, joka on erittäin marginaalinen muoto, on aina samanlainen kuin yksikön genetiivi).
  10. "Iljakas" epäilemättä tarkoittaa iljanteista. Vaikka sanaa ei löydykään tavallisista sanakirjoista, se on aika helposti hahmotettavissa. Murresanakirjoista saattaisi löytyä, mutta kyseessä voi olla uudehko luomuskin.

    Sana "iljanne" (ja sen harvinaisempi synonyymi "iljanko") näyttää selvästi olevan johdos sanasta "ilja". Tosin sellaista sanaa ei tunneta, ainakaan Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan. Mahdollista tietysti on, että sana on ollut olemassa mutta sittemmin hävinnyt. Joka tapauksessa kun ihmismieli on konstruoinut sanan "ilja", siitä on helppo johtaa "iljakas".

    Sana näyttää esiintyvän asiaproosassa ainakin keskustelupuheenvuoron virkkeessä "Suolattu tie ei koskaan kuivu vaan se on jäisen iljakas" sivulla
    http://www.kouvolansanomat.fi/keskustelu/Keskustelua+uutisaiheista/Henkilöauto+törmäsi+rekkaan+—++liikenne+valtatie+12:lla+poikki+Iitissä/142383/
  11. Siksei, että kielen normittajat ovat halunneet pitää kielen kirjoitusasun säännöllisenä, vaikka äänneasu on epäsäännöllinen. Minkään muun substantiivin taivutuksessa n ei vaihtele mm:n kanssa.

    Eihän tässä hirveästi järkeä ole. Sääntö on sentään yksiselitteinen. Toisin on esimerkiksi ruoka-sanan taivutuksessa. Vanhan ohjeen mukaan piti kirjoittaa ääntämyksenvastaisesti "ruoan", nykyisin taas "ruuan" on myös sallittu, mutta rivien välistä voi lukea, että vanha asu on kuitenkin parempi. Tylsää.
  12. Nykysuomen sanakirjan mukaan meni, koska se esittää (vähän epäsuorasti, mutta kumminkin) mahdollisiksi taivutuksiksi sekä ”kypäriin” että ”kypäröihin”. Jälkimmäistä voi kuitenkin pitää vanhentuneena tai ainakin vanhahtavana, koska paljon uudempi Suomen kielen perussanakirja ei sitä tunne, vaan sen mukaan ”kypärä” taipuu kuten ”koira”.
  13. Esimerkissä ei sana ”niitä” ole artikkeli, vaan determinatiivipronomini tai (ISK:n termistössä) demonstratiivipronomini . Voidaan sanoa ”nämä jäljet”, ”nuo jäljet” tai ”ne jäljet”. Sellaisista pronomineista ovat monien kielten artikkelit syntyneet, mutta artikkelin voidaan sanoa muodostuneen vasta, kun pronominien sellainen käyttö kaavamaistuu ja erikoistuu, esimerkiksi käyttöön tulee yksi tietty pronomini, se usein lyhentyy ja yksinkertaistuu (esimerkiksi latinan pronomini ille → ranskan artikkeli le) ja muuttuu painottomaksi, sitä käytetään aina kun kohde on määräinen (tosin tämän merkitys vaihtelee) jne.
  14. Terminomaista nimeä ei ole, mutta Iso suomen kielioppi puhuu demonstratiivipronominin artikkelinomaisesta käytöstä, ks.
    http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1418
  15. Ranskassa on kaksi erityyppistä a-äännettä (ja nasaali-a erikseen), ja niistä toinen on niin tarkkaan suomen a kuin nyt eri kielissä ylipäänsä on samoja äänteitä. Tosin tilanne on aika mutkikas, koska a-äänteiden ero on osittain hämärtynyt, ja tilanne tietysti vaihtelee myös murteittain. Mutta on väärin sanoa, että ranskassa ei ole a:ta.

    Sanojen ”bien” ja ”vin” vokaali on foneettisesti (IPAn mukaan) merkittynä [ɛ̃] eli se on avoin e nasaalisena (nenän kautta äännettynä). Avoin e [ɛ] on foneettisesti lähempänä suomen ä:tä kuin suomen e:tä, mutta ä:stä puhuminen on tässä siis epätarkkaa. Jos tavoittelee nasaalista ä:tä, tulos on parhaimmillaankin vain väännelmä.

    Äng-äännettä ei pitäisi sotkea tähän lainkaan, ja ”nykyranskassa ei kuulu tuota äng-mäisyyttä” on suorastaan koomisen harhaanjohtava. Useimmiten ranskan nasaalivokaalit ovat syntyneet niin, että vokaalin jälkeinen samaan tavuun kuulunut [m] tai [n] on kadonnut mutta ”siirtänyt” nasaalisuutensa vokaalille – hyvin kauan sitten.

    Äng-äänteellä on joskus yritetty alkeellisesti matkia nasaalivokaaleja. Tämä johtuu vain siitä, että suomessakin vokaalit voivat ääntyä jossain määrin nasaalisina nasaalisessa ympäristössä, kuten nasaalisen konsonantin edellä. Esimerkiksi sanan ”menen” e:t ääntyvät yleensä ainakin lievästi nasaalisina
  16. Õ- tai õ-kirjain voidaan kirjoittaa vanhaakin näppäimistöasettelua käytettäessä samalla periaatteella kuin tarkkeellisia kirjaimia muutenkin, ks. esim.
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/nappis.html
    Helppo asia, mutta hankala kuvata sanallisesti. Lyhyesti: AltGr-näppäin alas (jätä alas), näpäytä Å-näppäimen oikealla puolella olevaaa näppäintä, jossa on ¨~^, päästä nyt AltGr-näppäin ylös ja näpäytä sitten O-näppäintä joko sellaisenaan – jos haluat gemenakirjaimen õ – tai yhdessä shift-näppäimen kanssa – jos haluat versaalikirjaimen Õ.

    Viron kielessä õ tarkoittaa taka-e:tä, eli lausutaan kuten e mutta kieli vedettynä suun takaosaan niin, että äänne muodostuu taempana. Huulia ei pyöristetä kuten o:ssa ja ö:ssä.

    (Se muistuttaa venäjän ”taka-i:t䔡– joka on foneettisesti pikemminkin keski- kuin takavokaali – aika etäisesti. Virossa õ:ta käytetään venäjän siirtokirjoituksessa ы:n vastineena vain siksi, että parempaakaan vaihtoehtoa ei oikein ole: muut viron vokaalit ovat vielä kauempana ы:sta, paitsi e, joka on tietysti venäjän е:n vastine. Oletettavasti siirtokirjoitus kuitenkin vaikuttaa siihen, miten virolaiset lausuvat venäläisiä nimiä, ainakin jos eivät osaa venäjää; vaikuttaahan suomen siirtokirjoituksen y:kin niin, että venäläisissä nimissä lausutaan y-äänne, vaikka sellaista ei venäjässä ole ja vaikka se on huomattavan kaukana venäjän ы:sta.)
  17. Tuohon YouTube-äänitteeseen liittyy ”tekstitys”, jossa ääntäminen kuvataan toisenlaiseksi kuin äänitteen mukainen. Mikä siis on mielestäsi ”oikea ääntämys”?

    Islannin mukainen ääntämys on suunnilleen ”Paurðarpunka”, kun ääntämys kuvataan suomen kielen mukaan käyttäen eth-kirjainta merkitsemään samaa äännettä kuin englannin soinnillinen th (esimerkiksi sanassa ”the”). Islannissa b-kirjain ääntyy suunnilleen kuten suomen p (tai b-kirjain useimmiten suomessa arkiääntämyksessä, jossa puhutaan panaaneista), kun taas p-kirjain ääntyisi aspiroituneena (karkeasti merkittynä: ph). Ks. esim.
    http://en.wikipedia.org/wiki/Icelandic_language
  18. Englannin ”distinct” on suomeksi ”eri”, esimerkiksi ”Olkoot x ja y joukon S eri alkioita.”

    Formaalissa esityksessä sellaisia sanoja ei käytetä. vaan asiat ilmaistaankaavamerkinnöillä.
  19. Ohjeiden mukaan sitä taivutetaan kuten täysin vierasta nimeä, esimerkiksi "Eesti Päevalehtissä". Ohjeet muutettiin tällaisiksi vuonna 2004. Ks.
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/8.4.html#vironk-taiv

    Käytännössä on paljon tavallisempaa taivuttaa ikään kuin viimeinen osa oli suomen sana "lehti", esimerkiksi "Eesti Päevalehdessä".
  20. Ulkosijojen käyttö Venäjä-nimestä on yksittäinen poikkeus, jolle ei liene muuta selitystä kuin että niin nimeä on totuttu taivuttamaan.

    Vrt.
    http://www.kysy.fi/kysymys/miksi-suurin-osa-maiden-nimista-suomenkielisista-taivutetaan-adessiivissa
    joka sanoo vain, että ”Venäjä on niitä harvoja maita, joiden nimi taivutetaan ulkopaikallissijoissa”. Siinä ei edes korosteta, että muut sellaiset maannimet ovat joko samalla saarten nimiä tai monikollisia tai maa-loppuisia, ja niitäkin osittain taivutetaan myös sisäsijoissa.

    Iso suomen kielioppi tyytyy vain toteamaan nimen poikkeukselliseksi:
    http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1242

    Eräs selitysyritys voisi olla taivutuksen Venäjänmaa : Venäjänmaalla vaikutus. Mutta sekin on aika kaukaa haettu, eikä sille olisi rinnakkaisilmiöitä. Vrt. Saksanmaalla, mutta Saksassa, Tšekinmaalla t. Tšekinmaassa, mutta Tšekissä.

    Toinen yritelmä voisi lähteä siitä, että Venäjä-nimen jä-loppu on vailla tyydyttävää selitystä – sillehän ei ole vastinetta esimerkiksi virossa (Vene) eikä esimerkiksi johdoksessa ”venäläinen”. Jos kyse on alkujaan jä-loppuisesta johdoksesta, joka viitannut maan asukkaaseen, niin aluksi olisi ehkä sanottu ”venäjillä” ’venäläisten luona, venäläisten keskuudessa’, ja tämä olisi jossain vaiheessa vaihtunut yksikkömuotoon, ja sitten ”Venäjä” olisi hahmotettu maan nimeksi. Tässäkin on kuitenkin lähinnä vain spekulaatiota spekulaation päällä.
    21. 11 / 141
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt