yucca42

yucca42 profiilikuva
Joulu 2024
Vapaa kuvaus

Kotimaa: --- Koulutus: --- Ammatti: Muu Siviilisääty: --- Lapset: ---

Liittynyt 21v sitten
11 aloitusta · 2810 kommenttia
Uusimmat aloituksetSuosituimmat aloituksetUusimmat kommentit
Alkuperäisen viestin otsikko on ”Miksi kielet yksinkertaistuvat?” Sisältö puhuu ensin muoto-opillisesta yksinkertaistumisesta, sitten vaihtaa maalailemaan yleisesti yksinkertaisuudesta. Tämä on melko tavallista asioiden sotkemista.

Mäiskit olkiukkoa, kun haukut kliseetä, jonka mukaan kaikki kielet ovat yhtä ”monimutkaisia”. Sellaista kliseetä ei ole tässä keskustelussa esittänyt kukaan.

Esperanto ei ole muoto-opillisesti kovinkaan yksinkertainen muussa mielessä kuin siinä, että siinä ei esiinny allomorfista vaihtelua. Tämä tietysti johtuu siitä, että se on suunniteltu sellaiseksi. Esperanto on tietysti paljon rajoittuneempi kuin suurehkot luonnolliset kielet, koska sillä on niin lyhyt historia eikä sillä ole mainittavaa määrää ensikielisiä (”äidinkielisiä”) puhujia. Mutta tässä ei tietenkään ongelmana ole yksinkertaisuus (eikä monimutkaisuus).

Aivan mielivaltainen on väite ”Korvaavat liittomuodot yms. ovat kuitenkin yksinkertaisempia rakenteita”. Kun kielen synteettinen rakenne korvautuu analyyttisella, ilmaisuvoima päinvastoin usein lisääntyy, koska analyyttisiä rakenteita tulee käyttöön useita.
"Jäännöslopukkeeseen" loppuvat sanat ovat joko konsonanttiloppuisia (vaikka ne yleiskielessä kirjoitetaan ilman loppukonsonanttia) tai – joissakin murteissa ja eräissä äänteellisissä asemissa – sellaisia, joista sanassa aiemmin ollut konsonantti on hävinnyt jälkeä jättämättä. Ei ole mitään jäännöstä eikä mitään lopuketta.

Kolme perustapausta:

”Osta se”: Yleiskielessä lausutaan ”ostas se”, joissakin murteissa ”osta se”.

”Osta auto”. Yleiskielessä lausutaan kuten kirjoitetaan, joissakin murteissa ääntyy glottaalilklusiili, foneettisesti merkittynä [Ostɑʔ ʔɑutos]. Glottaaliklusiili on konsonantti.

”Osta”. Tässä ei liene mitään epäselvää: sana lausutaan kuten kirjoitetaan, ilman lopukkeita ja lipukkeita. Sanassa voi olla erityinen sävelkulku, mutta se johtuu merkityksestä, ei ”jäännöslopukkeesta”.
Mikähän se ”jäännöslopuke” sitten oikein olisi? Tavallisin tulkinta on, että vokaalialkuisen sanan edellä rajageminaation on kahdentunut (pidentynyt) glottaaliklusiili. Erikoista asiassa verrattuna rajageminaatioon on se, että esiintyy geminoituneena sellainen konsonantti, jota muuten ei yleensä esiintyisi lainkaan.

Tosin itämurteissa on kuvattu esiintyvän ”lujaa aluketta” sellaisten sanojen alussa, jotka yleiskielessä ovat konsonanttialkuisia. Mutta yleisesti kyse tuskin on sellaisen geminoitumisesta. Pikemminkin sanojen rajalla esiintyy joissakin tilanteissa glottaaliklusiili, ja se ääntyy pitkänä analogian vaikutuksesta.
”Jäännöslopuke” on epäasiallinen nimitys ja on aiheuttanut laajasti väärinkäsityksiä. Nykyisin sitä yleensä vältetään kielitieteessä; esimerkiksi Iso suomen kielioppi puhuu rajageminaatiosta:
http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=34

Rajageminaation esiintyminen vaihtelee sanatyypin ja murteen mukaan, osittain myös sen mukaan, millaisella äänteellä geminaatioon osallistuvan sanaparin jälkimmäinen sana kuuluu. Kaikkiaan voidaan erottaa parikymmentä sanatyyppiä, ja niissä esiintyminen vaihtelee erittäin yleisestä lähes hävinneeseen. Ks.
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/suomi/cab.html

Käytännössä esimerkiksi ”lähde kouluun” ääntyy yleiskielessä ”lähdek kouluun” – vaikka tällainenkin geminaatio puuttuu joistakin murteista – , mutta h:n kahdentuminen on harvinaista (”ole hiljaa” ääntyy yleensä kirjoituksenmukaisesti); syynä on varmaankin paljolti se, että sananalkuisena /h/-foneemi toteutuu suomessa varsin heikkona äänteenä.

Rajageminaatiota ei esiinny yleiskielessä silloin, kun jälkimmäinen sana alkaa vokaalilla. Ks.
http://www.helsinki.fi/puhetieteet/projektit/Finnish_Phonetics/jaannoslopuke.htm

Sen sijaan laajasti savolaismurteissa ja pohjoispohjalaismurteissa esiintyy ilmiö, joka on tulkittu muun muassa kahdentuneeksi glottaaliklusiiliksi. Kyseisten murteiden puhujien kielessä se saattaa esiintyä silloinkin, kun he tavoittelevat yleiskielistä puhetta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että ilmiötä ei tunneta eikä sitä ole opetuksessa kuvattu, ainakaan oikein, joten sitä ei tunnisteta eikä siksi pidetä murteellisuutena.

Normatiiviset kieliopit eivät juuri ole ottaneet kantaa glottaalityyppiseen rajageminaatiota. Se on saatettu kuvata joidenkin puhujien kielessä esiintyväksi, mutta sitä ei ole kielletty eikä vaadittu. On mahdollista, että se on aiemmin ollut tavallisempi yleiskieliseksi tulkittavassa puheessa.
Hyvä kysymys. Yksinkertainen selitys olisi alkusointu. Suomessahan on paljon alkusointuisia sanapareja ja yhdyssanoja, joiden alkuosalla ei ole varsinaista merkitystehtävää, kuten ”supisuomalainen”, ”typötyhjä”, ”apposen auki” jne. Selitys on ehkä turhankin helppo.

”Varta” voisi liittyä sanaan ”varten” (jonka alkuperä on epäselvä) tai sanaan ”varsi”, vrt. ”varsin”, ”varsinainen”. Jälkimmäisessä tapauksessa se voisi olla partitiivin ”vartta” epäsäännöllinen lyhentymä.
Saman kysymyksen lähettäminen kahdesti EI auta asiaa. Pikemmin päinvastoin.

Jaa asiakirja osiin Osan vaihto -toiminnolla ja määrittele kullekin osalle oma ylätunnisteensa ja sinne haluttu muotoilu. Yksityiskohtien pitäisi selvitä Wordin ohjeista.
Ketä kiinnostaa? Miksi luet moisia ”uutissivustoja”? Kyseessä on lähinnä puppu, jota on suollettu, ehkä automaattikääntäjällä tai -generaattorilla, täytteeksi sivustolle, jonka varsinainen tarkoitus on mainonta.
”Sitaatit ovat vääriä”, sanoo kuuluisa Korpelan sitaattilaki, jonka kokemus on osoittanut vakuuttavasti oikeaksi. Sitaatti voi olla kokonaan keksitty, mutta useammin sen sisältö poikkeaa alkuperäisestä ainakin sanamuodoltaan, yleensä myös sisällöltään. Jos ne sattuvatkin olemaan oikein, niin sitaatti on repäisty irti yhteydestään ja esitetään niin, että se merkitsee todellisuudessa jotain aivan muuta kuin alun perin.

Oikea muoto on ”niin muuttuu mailma, Eskoni”, eli sanamuodossa on muuttunut parikin asiaa. Olennaisempaa on, että alkuperäisessä yhteydessä ei todellisuudessa ole kyse sen kummemmasta kuin Eskon itsensä kasvamisesta sikiöstä nuoreksi aikuiseksi:

”Tuntuupa minulle kuin sinun muodossas tuossa nyt itsiäni katselisin yksi ja kakskymmentä vuotta ajassa taaksepäin, ja silloin olit sinä vasta nyrkin kokoinen, ja viisi kuukautta puuttui vielä ennenkuin hengen sait. Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin muuttuu mailma, Eskoni.”

http://www.gutenberg.org/ebooks/11152

Ihmiset vain ovat herkkiä esittämään latteutensa – kuten sen, että maailmassa tapahtuu muutoksia – näennäisen syvälliseen sävyyn, mielellään ”lainaten” jotakuta arvostettua kirjoittajaa.

Tästä ei kannata hirveästi vedellä herneitä nenään. Kieleen syntyy väistämättä fraaseja, joita toistellaan, usein kirjavissa merkityksissä. Niitä kannattaa oppia sietämään, siinä missä ihmisten ulkomuotoa, outoja eleitä ja tapoja ja muuta elämään kuuluvaa.
Gödelillä ei ole paljoakaan tekemistä tuon pyörittelyn kanssa. Niin sanottu valehtelijan paradoksi tunnetaan jo antiikin ajalta. Gödel kehitti aivan toisenlaisen paradoksin (”tämä lause ei ole todistettavissa”).

Kysymyksessä esitetty muotoilu on epäonnistunut, koska ”valhe” ei tarkoita samaa kuin ”epätosi”. Mutta oikein muotoiltunakaan valehtelijan paradoksi ei ole kovin kummoinen paradoksi. Se on vain lause, jolla ei ole totuusarvoa eli siitä ei ole mielekästä kysyä, onko se tosi vai epätosi.

Totuusarvottomat lauseet ovat tuiki tavallisia. Niitä ovat muun muassa kysymykset, lupaukset, mielipiteet, tunneilmaisut ja sellaiset väitelauseet, joilla ei ole riittävän yksiselitteistä merkityssisältöä (kuten ”Ulkona on kylmä” tai ”Suomalaiset ovat juroja”). Valehtelijan paradoksi näyttää paradoksilta lähinnä siksi, että se on totuusarvoton lause, jolla on täsmällisen väitelauseen muoto.

Suunnilleen yhtä mielenkiintoinen on ”Tämä lause on tosi”. Sen voidaan tietysti sanoa olevan varmasti tosi, mutta tällä ei ole merkityssisältöä, koska lause ei väitä mitään todellisuudesta. Siis suunnilleen yhtä kiinnostavaa kuin ”” (tyhjä lause).
Sanonnan ”Memento mori” kerrotaan olevan sellainen, jota orja kuiskaili triumfaattorin korvaan. Tämä uskomus on perätön: sanonta on peräisin vasta keskiajalta. Sen sijaan antiikista tunnetaan Tertuallianuksen kertomana seuraava: ”Hominem se esse etiam triumphans in illo sublimissimo curru admonetur. Suggeritur enim ei a tergo: Respice post te! Hominem te memento!” (Apologetum, 33,4) – Koska teos kokonaisuudessaan oli, nimensä mukaisesti, kristinuskon ja kristittyjen puolustuspuhe, sen kuvauksissa voi epäillä olevan tarkoitushakuisuutta.

Kehotus ”Katso ympärillesi! Muista olevasi ihminen!” voidaan tietysti nähdä ajatukseltaan samaksi kuin ”Muista kuolevasi”, tai sitten ei. Joka tapauksessa kielellinen ilmaisu on varsin erilainen.

Ilmauksessa ”Memento mori” saattaa kielellisestikin olla vähän munkkilatinan makua. Klassillisessa latinassa kyseinen verbi kyllä usein saa infinitiivissä olevan määritteen, mutta yleensä akkusatiivissa olevan määritteen kera.

”Memento morieris” ei sekään kuulosta hyvältä – se olisi vähän kuin suomessa sanottaisiin ”Muista kuolet”. Pikemminkin voisi sanoa ”Memento ut morieris”.
Ei, se suomennetaan suomentajan harkinnan mukaan tekstin sisältö ja yhteys sekä kohderyhmä huomioon ottaen. Esimerkiksi suomennettaessa asiatekstiä, jonka tarkka sisältö on säilytettävä, voi olla aihetta käyttää ilmausta ”setä tai eno”. Kaunokirjallisuutta kääntäjä voi tehdä oman arvauksensa tekstin kokonaisuuden perusteella. (Jos kyseessä on kirjasarja, jonka seuraavassa osassa ilmenee, että kyseessä onkin setä, vaikka oli arvattu enoa, tai toisin päin, niin sitten voi lähinnä vain harmitella.)
Ihan kiinnostava provosointiyritys.

Voisitko kertoa, mitä kieliä kirjoitetaan käyttäen pelkästään tarkkeettomia latinalaisia kirjaimia A–Z? Vihjeeksi mainitsen, että niitä on pieni murto-osa maailman kielistä. Englantikaan ei kuulu joukkoon (ajatellaanpa nyt vaikkapa nimeä Brontë).
Niinpä, siellä on käytetty title-määritettä. Se on käytettävyydeltään surkea (hidas ilmestymään, nopea katoamaan, pientä fonttia, jota sivuntekijä ei voi suurentaa ja käyttäjä ei osaa suurentaa, jne.).

Ei kannata ruveta käyttämään. Ennemmin kannattaa googlata sanoilla "css tooltips" (ja valita niin yksinkertainen vaihtoehto, että itse ymmärtää, miten se toimii).

No tässä yksi melko simppeli CSS-koodi:

[data-tip] {
position: relative;
}
[data-tip]:hover:after {
position: absolute;
top: 1em;
left: 0;
width: 12em;
content: attr(data-tip);
background: white;
color: #030;
padding: 0.1em 0.2em;
border: solid 0.1em #060;
}

Tätä käytettäessä kirjoitetaan haluttu teksti data-tip-määritteeseen, esimerkiksi Hello world.

Lisäksi kannattaa miettiä, mistä käyttäjä voi arvata, että jotkin merkit tai merkkijonot ovat sellaisia, että viemällä osoittimen päälle saa jotain lisätietoa. Tähän ei ole hyvää ratkaisua, siedettävä saattaa olla margin-bottom-ominaisuudella tehty pisteviiva alla.
Tulkitset väärin sanakirjan merkintöjä. Ensinnäkään siinä ei ole lainkaan hakusanaa "niinsanotusti" (joka on adverbi), vaan "niinsanottu" (joka on adjektiivi). Ja sen kohdalla on merkintä "a. (partis.) par. ⌒; ks. niin A.I.1.b". Tässä "par." tarkoittaa paremmin ja "⌒" (pieni kaari, jota tässä merkitsen yläpuolisella puoliympyrällä paremman puutteessa" tarkoittaa erikseen kirjoittamista. Ja hakusanan "niin" kohdassa, johon tuossa viitataan, onkin kirjoitettu suositellulla tavalla "niin sanottu".

Normit eivät ole muuttuneet.

On vähän tulkinnanvaraista, onko "niin sanotusti" erikseen kirjoitettunakaan hyvää suomea. Se kyllä mainitaan listassa "Yhdyssana vai sanaliitto?" "http://www.kotus.fi/index.phtml?i=465&s=2608", mutta rakenteeltaanhan se on vähän outo. Partisiipeista ei yleensä muodosteta -sti-johdoksia, poikkeuksena merkitykseltään erikoistunut "tietysti".
Ne tulkitaan substantiivien "arvaama", "istuma" jne. muodoiksi. Tosin esimerkiksi Nykysuomen sanakirjassa ei ole sanaa "arvaama" (sen sijaan "istuma", "näkemä" ym. on), mutta mikään sanakirjahan ei voi olla täydellinen.

Vaikka infinitiivitulkinta olisi muoto-opillisesti mahdollinen ja jopa luonnollinen, sitä on vältetty syntaktisista syistä. Puheena oleviin muotoihin ei voi liittyä verbin määritteitä kuten objekti, joten ei olisi kovin perusteltua tulkita niitä verbinmuodoiksi. Esimerkiksi III infinitiivin (MA-infinitiivin) muodoiksi tulkitut sanat voivat saada verbin määritteitä, kuten "pahaa aavistamatta" ("pahaa" on objekti), "kertomassa hitaasti huonoa vitsiä" (verbinmuodon määritteenä sekä adverbiaali että objekti).
Yllättäen osoitteesta http://www.openoffice.fi
Parhaiten asia todellakin hoituu, kun asiakirjassa on väliotsikoita, jotka on tehty otsikkotyyleillä. Silloin ne näkyvät valittavissa olevina kohteina, kun tehdään hyperlinkkiä. Jos väliotsikot on tehty muulla tavalla, ne kannattaa muuttaa tyylejä käyttäviksi. Samalla varmistetaan, että tietyntasoiset otsikot näkyvät keskenään samalla tavalla. Jos väliotsikoita ei ole, niitä kannattaa lisätä – sillä jos johonkin kohtaan on järkevää hypätä linkillä, se on yleensä väliotsikon arvoinen.

Hyperlinkin tekeminen onnistuu kyllä muutenkin. Valitaan (esimerkiksi maalaamalla) kohta, johon hyperlinkin halutaan viittaavan, ja klikataan Lisää-välilehden Linkit-ryhmän kohtaa ”Kirjanmerkki”. Word kysyy kirjanmerkille sisäisen nimen. Tämä nimi sitten näkyy Kirjanmerkit-otsikon alla, kun on lisäämässä hyperlinkkiä.
”Markkina” on normaalia kieltä markkinoinnin ja myynnin alalla. Tätä vastaan on ihan turha vikistä. Se nyt vain on niin paljon kätevämpi kuin ”markkina-alue”, että sitä käytetään. Virkakielessä ja muussa sellaisessa pitää toki käyttää pitempää sanaa ainakin toistaiseksi.

Voimaannuttaminen taas on osa höttöpuhetta eikä suinkaan höttöisin osa sitä, joten erityisesti juuri sitä vastaan ei kannata hyökätä.
Jo klassillisessa latinassa sana on yksiässäinen, ”transcriptio” (toki merkitykseltään toinen), joskin kaksiässäinen muunnelmakin tunnetaan, harvinaisena. Joten toisen ässän vaatiminen on aika myöhäsyntyistä besserwisseröintiä.

Mitä termeihin tulee, niin siirtokirjoitus voi olla transkriptiota tai translitteraatiota. Jokaisen, joka haluaa asiasta kommentoida, luulisi tuntevan eron, mutta taitaapa nyt olla kadoksissa.
Suomessa on käytetty kreikan ja latinan opetuksessa konjunktiivi-nimitystä, nykykielten opetuksessa puhutaan usein subjunktiivista. Kahtalaisuuden alkuperä on epäselvä.

Sivusto http://www.etymonline.com (yleensä luotettava lähde) kertoo, että ”subjunctive” on 1620-luvulta, ja lisää: ”The Latin modus subjunctivus probably is a grammarians' loan-translation of Greek hypotaktike enklisis "subordinated," so called because the Greek subjunctive mood is used almost exclusively in subordinate clauses.” Voisi kuitenkin luulla, että jo antiikin aikana muodolla olisi ollut nimi latinassa ja että se tunnettaisiin. Ehkä tulkitsen viittauksen väärin – ehkä ilmaus oli latinan kieliopissa käytössä, ja sana tuli nykykieliin muunkinlaiseen käyttöön 1620-luvulla. Sivuston mukaan sanan ”conjunctive” kieliopillinen käyttö on 1660-luvulta.

Kyse lienee vain kahdesta erilaisesta kielentutkijoiden antamasta nimityksestä, joita on käytetty eri tahoilla (alueilla, kielialueilla, koulukunnissa...). Subjunktiivi-nimitystä voi pitää edellä kuvatun mukaisesti loogisempana, mutta kielioppitermithän ovat yleensä joko läpinäkymättömiä (merkitystä ei voi arvata) tai harhaanjohtavia (nimestä päätelty merkitys on vain pieni osa todellisesta, joskus jopa siitä täysin poikkeava).
16 / 141
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt