yucca42

Vapaa kuvaus

Kotimaa: --- Koulutus: --- Ammatti: Muu Siviilisääty: --- Lapset: ---

Aloituksia

11

Kommenttia

2810

  1. Lauri Hakulisen ”Suomen kielen rakenne ja kehitys” sisältää muistaakseni yhden teorian tuostakin, taisi olla sellainen, että n-aines on alkujaan ollut duaalin (kaksikon, kaksiluvun) tunnus, joka on sitten siirtynyt yksikköön. Vähän erikoinen selitys, mutta parempaakaan ei ehkä ole tarjolla.

    (Hakulisen kirja on aika vanha, mutta uudempaa vastaavaa kokonaisesitystä ei ole. ”Iso suomen kielioppi” on toki yhdenlainen varsin laaja kokonaisesitys, mutta se rajoittuu aika puhtaasti nykykieleen, jättäen kielihistorian ulkopuolelle.)
  2. "Nykyslangin sanakirjan" mukaan se johtuisi ruotsin sanasta "dillig". Sellainen sana saattaa toki olla olemassa jossain ruotsin muodossa, mutta ruotsissa on ihan substantiivi "dille", joka tarkoittaa hulluutta tms., ks.
    http://g3.spraakdata.gu.se/saob/ hakusana "dille".
  3. Tässä on kaksi eri kysymystä: 1) Miksi joistakin sanoista käytetään yhdyssanan alkuosana eri muotoa kuin muuten? 2) Miksi joidenkin ilmansuuntien (kaakko, lounas, luode) ei käytetä yhdyssanojen alkuosana, vaan niiden tilalla käytetään näiden nimien adjektiivijohdoksia (yhdyssanamuodossa)?

    Ensimmäisen kysymyksen vastaus on, että yhdyssanamuodot johtuvat useista eri syistä, kuten sanojen liitoskohdissa tapahtuvista äänneilmiöistä, mutta myös muunlaisesta vaihtelusta. Erityisesti -nen-loppuisten sanojen -s-loppuiset yhdyssanamuodot (kuten pohjoinen : pohjois-) johtunevat siitä, että näissä sanoissa on sekaantunut kaksi eri alkuperää olevaa päätettä. Yhdyssanamuoto on niissä itse asiassa sanan taivutusvartalo loppuvokaalinsa menettäneenä, vrt. pohjoinen : pohjoise|n : pohjoise|ssa : pohjois|ta, joten kysymys onkin oikeastaan siitä, mistä on tullut poikkeuksellinen -nen-loppuinen yksikön nominatiivi. Tästä ei taida olla edes hyviä arvauksia.

    Toiseen kysymykseen ei ehkä voi sanoa muuta kuin että ilmansuuntien nimet ovat kehittyneet toisistaan aika riippumatta ja ovat suhteellisen myöhään muodostuneet täsmällisiksi kompassisuuntien nimiksi. Erillisen kehityksen takia ne myös käyttäytyvät eri tavoin yhdyssanoissa. Joo, ei ole kaksinen selitys.
  4. Kirjainlaji ja kirjasinlaji ovat sama asia. Kumpikin on huono nimitys, mutta eri tavalla huono; siksi jotkut puhuvat kirjainlajeista, toiset kirjasinlajeista.

    Typografit välttävät usein sanaa "kirjasinlaji" siksi, että "kirjasin" on varsinaisesti metallista valetun kappaleen, kirjakkeen, pinnassa oleva kohokuvio, joka tuottaa jäljen paperiin. Tosin kirjasimet tässä merkityksessä kuuluvat historiaan, ja vanhan ja uuden merkityksen sekoittuminen on hyvin teoreettinen mahdollisuus.

    "Kirjainlaji" taas on huono siksi, että kyse ei ole vain kirjaimista, vaan merkeistä yleensä, siis myös numeroista, välimerkeistä ja erikoismerkeistä. Lisäksi "laji" on sikäli outo, että laji tarkoittaa yleensä väljempää käsitettä, joukkoa jossain suhteessa samanlaisia yksilöitä. "Kirjainlaji" kuitenkin tarkoittaa yhtä konkreettista joukkoa glyyfejä tai tietokoneohjelmaa niiden piirtämiseen.

    Jotta asia olisi sekavampi, luonnollinen vaihtoehto "fontti" ei sekään ole ongelmaton. Fontti voi tarkoittaa typografin suunnittelemaa, tyyliltään yhtenäistä joukkoa glyyfejä, mutta myös niiden toteutusta ohjelmalla eli fonttia tuotteena, jota voidaan myydä tai jakaa. Lisäksi fontiksi saatetaan kutsua myös sellaista, joka on itse asiassa fonttiperhe, joka sisältää esimerkiksi tavallisen, kursiivin ja lihavan fontin. Tämä moninaisuus ei kuitenkaan ole niin vakava ongelma kuin voisi luulla. Lisäksi sen kanssa on helpompi elää, jos käytetään lyhyttä ja nasevaa perussanaa kuten "fontti". Silloin on helppo tarvittaessa käyttää esimerkiksi yhdyssanaa "fonttiperhe" (sen sijaan, että yritettäisiin erilaisilla ongelmallisilla tavoilla vältellä pitkää sanaa "kirjasinlajiperhe").
  5. Suurin käytännön ero nykykielessä on se sanakirjastakin ilmenevä seikka, että ”unelma” viittaa usein vain sopivuuteen, täydellisyyteen suhteessa joihinkin kriteereihin. Mainoskielessä se on pelkkä kehumissana. ”Unelmakakku” ei tarkoita muuta kuin kakun kehumista hyväksi, vaikka se yrittää luoda mielikuvan, että tällaisesta kakusta olet aina unelmoinut (haaveillut).

    Unelma-sana on kahtiajakoinen. Toisaalta sitä käytetään aika arkisissa yhteyksissä ja enemmänkin sopivuuteen tai enintään täydellisyyteen viittaavana kuin epärealistisista haaveista. Toisaalta esimerkiksi ”nuoruuden unelmat” ja ”unelma ikuisesta rauhasta” viittaavat kuvitelmiin, jotka ovat kaukana todellisuudesta ja usein epämääräisiä. Tällöin tullaan lähelle haave-sanan merkitystä, mutta voisi ehkä sanoa, että unelmassa on jotain unenomaista (muussakin mielessä kuin että se johtuu uni-sanasta), kuviteltua todellisuutta, jossa ihminen saattaa hetkittäin elää mielessään, kun taas haave voi olla käsitteellisempi, toive jostakin, epätodennäköinen tai ainakin hyvin epävarma, mutta ei mitenkään välttämättä realistinen.

    Nykysuomen sanakirja kuvaa haave-sanaa näin (lyhenteiden merkitykset avattu tässä sitaatissa): ”toiveikas, usein selvään muotoon kiteytymätön ajatus jostakin tulevasta asiasta tai tapahtumasta, kaunis tulevaisuuden kuvitelma, unelma, pilvilinna, utukuva, utopia”. Merkitys siis saattaa lähestyä unelmaa tai jopa olla sama kuin unelma-sanalla, mutta haaveelle on enemmän ominaista se, että se haaveen toteutuminen ainakin ajoittain saatetaan kokea mahdolliseksi – vaikkakin ehkä epätodennäköiseksi tai hyvin kauan aikaa vieväksi.

    Seuraava esimerkki tulee mieleen: Monenkin haaveena on varmaan tulla menestyväksi ammattijääkiekkoilijaksi, ja heistä muutamien haaveet toteutuvat. Tähän ei unelma-sana oikein sopisi.

    Kielitoimiston sanakirja on valitettavasti lähinnä voimakkaasti supistettu ja hiukan nykyaikaistettu muunnos Nykysuomen sanakirjasta. Sanamäärä on pudotettu noin puoleen, ja sanojen selitykset ovat olennaisesti suppeampia. Toisaalta mukana on tietysti uusia sanoja ja vanhojen sanojen uusia merkityksiä. Mutta tämäntapaisten sanojen merkityksen hahmottamisessa Nykysuomen sanakirja on ratkaisevasti hyödyllisempi.
  6. Ryhdytäänpä Kysyn kumminkin paistamaan leipää. Onko sinustakin painavampi leipä kevyempi?

    (Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sinä kirjoitit. Aivan kuten sillä, mitä sinä kirjoitit, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä minä kirjoitin.)
  7. Tämä kysymys nostetaan esiin säännöllisen epäsäännöllisesti, ja oikea vastaus on aina sama. Kaksi kertaa enemmän on sama kuin kaksi kertaa niin paljon kuin. Jokainen suomenpuhuja ymmärtää tämän, mutta jotkut nyt vain kiukuttelevat ja pahoittelevat mielensä, kun kieli ei noudata heidän käsitystään "matematiikasta".

    KVG kaksi kertaa enemmän.
  8. Suomen "sama" ja englannin "same" eivät suinkaan ole sama sana eivätkä puhuttuina edes kovin samanlaisia. Yhteinen alkuperä niillä kyllä on. "Nykysuomen etymologisen sanakirjan" mukaan "sama" on "lainaa germaaniselta taholta, mahdollisesti jopa kantagermaanista". Tarkempaa tietoa alkuperästä ei ole, keskenään kilpailevia tarkempia selityksiä kyllä.

    "Sama" on pronomini, ja siksi sen tehtäviä voidaan hoitaa monella tavalla, kuten muilla pronomineilla (esimerkiksi "sama hotelli, jossa asuin viimeksi" = "se hotelli, jossa asuin viimeksi) tai toistamalla substantiivi. Sanan lainautumisesta on niin kauan, että sitä edeltävä tilanne on lähinnä arvailujen varassa – onhan kyse kielimuodoista, joista ei ole säilynyt mitään kirjoitettuja tekstejä ja joista saadaan (epävarmaa) tietoa lähinnä vertailevan kielentutkimuksen menetelmillä. Ja tässä vertailuille ei juuri ole aineistoa.

    Jotain voitaisiin ehkä epäsuorasti päätellä siitä, millaisilla sanoilla etäisemmissä sukukielissä ilmaistaan samuutta. Jos havaittaisiin, että kaikissa muissa uralilaisissa kielissä paitsi itämerensuomalaisissa on samaa alkuperää oleva sana, joka merkitykseltään vastaa sanaa ”sama”, niin voitaisiin aika varmasti päätellä, että kyse on alkuperäisesti uralilaisesta sanasta, jonka itämerensuomessa on syrjäyttänyt germaaninen laina. Mutta sellaista siistiä tulosta tuskin on odotettavissa.
  9. Huckleberry Finn on kuvitteellinen hahmo, ja nimi on peräisin Mark Twainin mielikuvituksesta. Voimme toki ajatella sukunimen ”Finn” heijastavan tämän nimen esiintymistä Amerikassa, ja mahdollisesti Twainin Finn-hahmoihin on vaikuttanut hänen tuntemansa todellinen Finn-niminen henkilö.

    Amerikassa Finn-nimi on todennäköisesti tosiaankin irlantilaista alkuperää, mutta muutkin alkuperät ovat mahdollisia – myös se, että Finn on jossain ollut sukunimenä, joka on alkujaan viitannut suomalaiseen alkuperään.
  10. ”omakustanne
    omakustanteinen teos”

    ”omakustanteinen
    tekijän itsensä kustantama”

    http://www.kielitoimistonsanakirja.fi

    Näiden sanojen määritelmät eivät ota kantaa siihen, onko tekijä harrastaja vai ei. Mutta kyseessä on siis todellakin teoksen painattaminen tai muu julkaiseminen niin, että tekijä maksaa viulut (ja mahdollisesti saa rahansa takaisin ja tuottoakin, jos pystyy myymään teostaan).

    Toimittajan kynä on siis vähän lipsahtanut. Valtion maksuperustelaki ei puhu omakustannehinnasta, vaan omakustannusarvosta:
    ”Julkisoikeudellisesta suoritteesta valtiolle perittävän maksun suuruuden tulee vastata suoritteen tuottamisesta valtiolle aiheutuvien kokonaiskustannusten määrää (omakustannusarvo).”
    http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920150#L2P6
    Käytännössä puhutaan (Kielitoimiston sanakirjankin mukaan) omakustannushinnasta, joka on tietysti omakustannusarvoa vastaava hinta.
  11. Käsitykset turkin ja suomen sukulaisuudesta perustuvat paljolti typologisiin yhteyksiin kuten vokaalisointuun. Sellaiset asiat eivät kuitenkin kerro kielten yhteisestä alkuperästä, kuten ilmenee jo siitä, että vokaalisointu puuttuu virosta, joka on suomen lähimpiä sukukieliä.

    Hamam (tämä on turkinkielinen asu, "hammam" on arabiaa) on lähinnä höyrykylpy. Ihan mukava kokemus. Mutta sen tai sen alkumuotojen kutsuminen "saunaksi" on yhtä mielivaltaista kuin olisi vaikkapa kutsua halvaa turkkilaiseksi mämmiksi.

    Sen sijaan venäläinen banja muistuttaa aika lailla suomalaista saunaa
  12. Käänteinen sanajärjestys ei edellytä mitään erityistä, mutta normaalina (asiaproosan normaalipainotteisena ilmauksena) sitä voidaan yleensä pitää vain silloin, kun subjekti ilmaisee jotain asiayhteydessä uutta, kuten lauseessa "Oviaukosta ilmestyi mies". Tällaisten lauseiden rakenteeseen kuuluu, että ensin mainitaan olennaiset olosuhteet ja sitten uusi asia, joten niissä on yleensä ennen predikaattia ainakin yksi adverbiaali.

    Kyse ei siis varsinaisesti ole syntaktisesta rajoituksesta, vaan semanttisesta. Siksi runokielessä voidaan sanoa "Tuli kirkkoon mies ja lapsi" ja "Punertaa marjat pihlajain". Proosassa rajoituksena on lähinnä se, että verbillä aloittaminen on töksäyttävää: lukija viedään keskellä toimintaa kertomatta mitään kontekstia ensin. Kun normaalipainotteinen sanajärjestys on SVO (subjekti, verbi, objekti), niin verbialkuisuus luo poikkeuksellisen vaikutelman.

    Sellaisilla liitteillä kuten -han, -kin ja -pa lievennetään töksäyttävää vaikutelmaa ja selvennetään, että verbillä aloittaminen on tarkoituksellista ja painottaa verbiä.

    Subjektin pois jättäminen ei merkitse poikkeusta, koska kun subjektia ei ole pantu ilmi, ei sanajärjestys voi olla sen enempää käänteinen kuin suorakaan. Verbialkuisuutta se toki voi merkitä.

    Väitelauseissa on verbialkuisuus normaalia vastattaessa kysymykseen, jolloin vastaus useinkin koostuu pelkästä verbistä ("Kävitkö jo äänestämässä?" "Kävin."), mutta verbiä voi hyvin seurata adverbiaalikin ("Kävin toki" tai "Kävin heti aamulla").

    Myös inttävissä lauseissa verbialkuisuus on tavallista: "On se totta!" Verbin painottaminen puheessa vastaa tavallaan liitteen käyttöä; tosin varsin usein inttämistä vielä tehostetaan liitteellä: "Onpa se totta!" Tai oikeastaan vasta tällainen on inttävää, lauseen esittämistä vastoin toisen väitettä, kun taas "On se totta!" on itsessään vain vakuuttelevaa – sillä voidaan yrittää torjua pelkkiä epäuskon ilmauksia eikä nimenomaisia vastaväitteitä.

    Seuraa tästä se, että muissa tapauksissa väitelauseen verbialkuisuus vaikuttaa yleensä omituiselta. Edellä oleva virke hämmentää. Sen tulkinta ohjautunee sellaiseksi, että se näyttää olevan ”On se totta!” -tyyppinen eli vakuutteleva: ”seuraa” on painokas, ja virkkeellä yritetään torjua epäilys siitä, että ei seuraisikaan.
  13. Ainakin annat oman panoksesi palstan tason pitämiseen melko alhaalla. Väärä sitaatti huolehtii siitä. Mainitsemallasi sivulla ei ole tekstiä, jonka olet pannut lainausmerkkeihin.
  14. Hirvittävän uudesta termistä ei ole kyse, koskapa "vertausluku" on käytössä jo "Tietosanakirjan" vuonna 1917 julkaistussa 9. osassa:
    http://runeberg.org/tieto/9/0081.html

    Itse asiassa "vertausluku" oli käytössä jo ensimmäisessä laissa kansanedustajien vaalista, nimittäin Suomen Suuriruhtinaanmaan Vaalilaissa:
    http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1906/1906026A

    Sama termi lienee ollut käytössä laissa, vaikka vaalilaki on useaan kertaan uusittu. Ainakin se on nykyisessä vaalilaissa:

    "Vaaliliittoon kuulumattomaan puolueeseen ja kuhunkin yhteislistaan kuuluvien ehdokkaiden keskinäinen järjestys puolueessa tai yhteislistassa määräytyy heidän saamiensa henkilökohtaisten äänimäärien mukaan. Tässä järjestyksessä ehdokkaille annetaan vertausluvut siten, että kunkin puolueen tai yhteislistan ensimmäinen ehdokas saa vertausluvukseen puolueen tai yhteislistan hyväksi annettujen äänten koko lukumäärän, toinen puolet siitä, kolmas kolmanneksen, neljäs neljänneksen ja niin edelleen."
    http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1998/19980714#L7P89
  15. Autografisivuilla on todella noin, mutta George Washingtonia käsittelevässä artikkelissa on etunimenä vain "George": http://runeberg.org/tieto/10/0375.html

    Epäjohdonmukaisuutta lisää, että Washington DC:tä (s.v. Washington 2) käsittelevässä artikkelissa mainitaan "Yrjö (George) Washington".

    Washingtonin etunimen suomalaistaminen ei ole niin outoa kuin nykyisin saatetaan ajatella. Tunnettujen monarkkien ja osittain paavien nimien suomalaistaminen on vanha perinne, eikä periaatteen ulottaminen Yhdysvaltain 1. presidenttiin ehkä tuolloin tuntunut kovin oudolta. Tasavallathan olivat aika harvinainen ilmiö, ja Yhdysvaltain presidentti saatettiin rinnastaa monarkkeihin, etenkin kun asema jo silloin oli lähellä länsimaisten monarkkien asemaa. ( Nykyisinhän tietysti Yhdysvaltain presidentillä on enemmän valtaa kuin maailman kaikilla monarkeilla yhteensä.)
  16. "Volodja" kyllä lausutaan lähinnä "Valodja" – ensimmäinen vokaali ”heikkenee” a:n tapaiseksi mutta ei suinkaan häviä, eikä d missään tapauksessa äänny soinnittomana. Sen sijaan karjalan kielessä tai suomen kaakkoismurteissa nimi saattaa esiintyä muodossa ”Volotja”, ja sellaisesta olisi voinut periaatteessa irrota ”Lotja” jne. Lötjönen-nimen kehittyminen tätä kautta on kuitenkin varsin epätodennäköistä.

    Ivan-nimessä ei äänny mitään j-äännettä, vaan siinä on kyllä alussa ihan i-vokaali.

    Kirjassa ”Sukunimet” on pitkähkö selostus Juva-tyyppisistä sukunimistä (s.v. Juvonen). Sen mukaan yksi selitys on, että ne johtuvat Johannes-nimiperheen ortodoksisesta muodosta Ioann, joka on toki samaa perhettä kuin nykyvenäjän Ivan. Siinäkään ei ole j-äännettä, mutta suomalaisen korviin venäjän vokaaliyhdistelmä io kuulostaa usein jo:lta, onhan Iosif Stalinistakin suomessa väännetty Josif.

    Kirja kuitenkin toteaa, että pitäjännimi Juva, ruotsikiksi Jockas, on luontevaa yhdistää Ruotsista kulkeutuneisiin Johannes-nimen muotoihin kuten Jogan, Jogha ja Jovan. Vokaali u saattaisi olla peräisin jostain ruotsin kielen muodosta tai sitten suomessa o:sta kehittynyt, onhan juhannus-sanakin kehittynyt Johannes-nimestä.
  17. Opettajasi oli väärässä, tai sanokaamme kauniimmin, että hän opetti itse keksimäänsä sääntöä.

    Yhdysvaltain osavaltioille ei ole virallisia suomenkielisiä nimiä samassa mielessä kuin itsenäisille valtioille on, mutta nimistö on enimmäkseen hyvin vakiintunutta, ks. http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielet/usa-osavaltiot.html

    Asun "Kalifornia" rinnalla esiintyy jossain määrin asu "California", mutta tämä ei riipu siitä, puhutaanko niemimaasta vai osavaltiosta. K:llinen asu esiintyy molemmista puhuttaessa jo noin sata vuotta sitten ilmestyneessä "Tietosanakirjassa":
    http://runeberg.org/tieto/4/0073.html
  18. Se kirjoitetaan kahdeksi sanaksi ”yhdeksäs yhdettätoistako”, vaikka kysymysliite liittyykin ilmaukseen kokonaisuutena (ellei jälkiosaa erityisesti painoteta) eikä vain vain jälkimmäiseen sanaan. Vrt. ”Urho Kekkonenko?”

    Koska ilmaus ”9.11.” luetaan ”yhdeksäs yhdettätoista” (tai ”yhdeksäs marraskuuta”), ei päätettä enää ole syytä lisätä kirjoitusasuun.

    Kirjoittaisin siis ”9.11.:ko”. Säännöt eivät käsittele tällaista tapausta. Sääntö pisteen jättämisestä pois kaksoispisteen edeltä koskee tapausta, jossa pisteelliseen lyhenteeseen liitetään pääte, esimerkiksi ”esim.”, mutta ”esim:ssä” (joka toki on muistiinpanokieltä, ei hyvää asiatyyliä). Järjestysluvuille taas on määritelty kaksi eri kirjoitustapaa, kuten ”9.” ja ”9:s” (: ”9:nnen” jne.).

    Sana ”yhdeksäskö” voitaisiin kirjoittaa numeroa käytettäessä vain ”9:skö”. Mutta kun ”9.11.” on erityinen sovinnainen ilmaus, sitä voidaan käsitellä kuten vaikkapa erikoismerkkiä, ikään kuin yhtenä kokonaisuutena.
  19. Olet oppinut tai keksinyt väärän yhdyssanasäännön, ja nyt ihmettelet, kun todellisuus ei vastaakaan sitä.

    Yleispätevin yhdyssanasääntö on, että sanaliitossa kummankin osan alkutavulla on pääpaino, kun taas yhdyssanassa jälkiosan alkutavulla on vain sivupaino.

    Tähänkin sääntöön on koko joukko poikkeuksia. Syynä on lähinnä se, että kielen sääntöihin on otettu joitakin muodollisia periaatteita, joilla kirjoitusasua on pyritty yhtenäistämään. Mutta useimpiin tapauksiin painotussääntö on riittävä. Tosin sen soveltaminen edellyttää, että osaa puhua suomea oikein...
  20. Nauru toki pidentää ikää, mutta todellisuudessa varsin suuri osa suomalaisista sukunimistä perustuu vieraskieliseen etunimeen, ja joukossa on myös venäläisiä nimiä. Esimerkiksi ”Kaurila” ja ”Kauranen” perustuvat nimeen ”Gabriel”, joskin ”Kauranen” on muodostunut myös toiselta pohjalta, levikiltään länsisuomalaisena nimenä, joka on mahdollisesti kaura-sanan johdos.

    Lötjösen osalta vain selitys edellyttää liian monia epäuskottavia yksityiskohtia.
    21. 9 / 141
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt