Miltä yksinäisyys tuntuu sinusta?

Tuntuu et mut on hylätty tähän maailmaan ja kukaan ei halua puhua tai olla tekemisissä minun kanssa. Mun vanhemmat hylkäsi mut kun oli alle 10 vuotias ja sen jälkeen ei olla tavattu vaikka äiti asuu samassa kaupunkissa.Rakkautta en siis ole koskaan saanut vanhemmilta.Tunnen itseni paperiksi joka on heitetty roskiin tai jopa rikolliseksi kun kukaan ei halua olla mun seurassa.

Yksin en ole yksinäinen.

Ryhmässä olen yksinäinen.

Muutama vuosi sitten oli joku ikäkriisi liittyen jatkuvaan yksinäisyyteen. Näin unia kuolemasta, kaikki tuntui lopulliselta, taakse jääneeltä, elämä hukkaan valuneelta, merkityksettömältä. Nyt en enää uneksi kuolemasta, mutta yksinäisyys tuntuu välillä rintakehässä ja vatsassa tyhjänä tunteena, kuten tällä hetkellä. Kun käyn elokuvissa, mietin miltähän tuntuisi katsoa tämä jonkun kanssa. Elokuvasali on yleensä täynnä nuoria pareja, joiden epäsopivuutta toisilleen ihmettelen, "mitenhän tuokin on tuon saanut". Monia muitakin kokemuksia mietin että meneekö tämä nyt hukkaan kun en saa jaettua tätä. Tuntuu kuin minun ja vastakkaisen sukupuolen välillä olisi joku näkymätön muuri joka puuttuu muiden ihmisten väliltä. Jos saan joltain hymyn tai huomiota, tuntuu se kuin panssarilasin takaa hymyilyltä. Turha yrittää läpäisyä, koska hymykin on todennäköisesti vääristävän lasin aiheuttama näköharha ja rikotun lasin aiheuttama melu suututtaisi sen toisella puolella olevan.

Minulle yksinäisyys, kuten monet muutkin tunteet, tuntuvat tosi voimakkaasti kehossa. Yksinäisyys tuntuu kuristavalta tunteelta, kuin pala kurkussa, kun on ihmisten ilmoilla vaikka kaverien kanssa, ja hetkellisesti tajuaa, että kaikilla muilla on rakas paitsi minulla. Stressin alla, työ/ harrastus/ opiskelujuttuja tehdessä ja kiireen ollessa päällä, yksinäisyys tuntuu joskus sellaisena tunteena, että mitä väliä millään on kun olen yksin kuitenkin. Yleinen tunne on lannistava silloin, ja hetkellisesti tulee sellaisia "välähdyksiä" siitä, miten olen yksinäinen lopunelämääni. Tämänlainen yksinäisyys tuntuu paitsi kuristavalta, myös koko rintakehää puristavalta. Ehkä keho pääsee reagoimaan syvemmin yksin ollessa.

kuristava tunne kuvaa yksiäisyyttä todella hyvin. se on kuin vankila ilman kaltereita. vaikka ihmisiä olisi ympärillä, se muistuttaa itsestään viimeistään kun joutuu menemään yksin tyhjään kotiin. epäluonnollinen ympäristö johon pakottautuu, kun ei voi ketään pakottamaan olemaan kanssaan.

Tuntuu usein yksinäiseltä. Yksinäisyys tuntuu siltä ettei minulla ole kenellekään mitään väliä ja pahimmillaan tuntuu, etten ole edes ihminen, minua ei kelpuuteta ihmiseksi. On kaiken ulkopuolelle suljettu kuin jokin hirviö, vaikken ole tehnyt enkä halunnut kenellekään pahaa. Yksinäisyys tuntuu pohjimmiltaan joltain tuomiolta. Synnyin yksinäisyyteen ja olen aina ollut yksinäinen, esim. lapsena ei kotiolojen takia voinut olla kavereita.

Onneksi minulla on kissani, en tiedä miten jaksaisin ilman niitä.

Yksinäisyys tuntuu hyvältä.

Siteeraan ranskalaista eksistentialistifilosofia Jean-Paul Sartrea, joka on sanonut:
helvetti? Se on toiset ihmiset.

Ta oma motto: missä toinen ihminen, siellä ongelma.

yksinäisyys... perceestä
yksin olo tuntuu hyvältä, kun se on oma valinta. On mukavaa joskus rentoutua vain oman itsensä kanssa ja nauttia yksin olemisesta.

Yksinäisyys sen sijaan on sitä, että joutuu olemaan yksin, vaikka kaipaa toisten ihmisten seuraa.

Eipä tunnu yksinäiseltä, tosin en ole kyllä muutenkaan kovin sosiaalinen että tää yksin olo (sinkkuus) sopii mulle tällä hetkellä.

Yksinäisyys tuntuu ihan normaalilta, koska mitään muuta ei ole koskaan ollut. Ajoittain on tietenkin hieman kiukkuinen ja katkeroitunut olo, kun jää kaikista sellaisista asioista paitsi, jotka ovat lähes kaikille muille ihan itsestäänselvyyksiä. Lisäksi myös se, että tuntee itsensä näkymättömäksi on aika tuttua. Joskus lomien alkamisen jälkeen tulee vähän samanlainen olo kuin jos on mokannut jonkin asian pahasti, eikä pysty keskittymään oikein mihinkään järkevään.

1: Tuntuuko ikinä yksinäiseltä? yepp. duhhh..

2: Miltä se tuntuu sanoin kuvaillen? pahalta. joskus itkettääkin. aiheuttaa myös kärttyisyyttä ja huonotuulisuutta, sen on myös työkaverit huomanneet. jossain vaiheessa sain lempinimen Mr. Positive eli herra positiivinen. mutta en mä aina ole känkkäränkkä, mä olen jossain määrin oppinut vähän hillitsemään sitä.
vähän kerrallaan menossa parempaan päin mutta prosessi on hidas ja pitkä. masennuskausia esiintyy, silloin pyörii mielessä huonot ajatukset.

tällä viikolla taas menossa mökötyskausi. olen ollu viikon yksin mutta perjantaina kävin baarissa parin tyypin kanssa. oli periaattessa hauskaa mutta mä rupesin mököttämään sielläkin, ja muut näki sen ja yritti piristää. jaa toimiko? jossain määrin, sain siinä tyypeiltä halausta :) ensin miespuolinen työkaveri jututti siinä puolittaisella halausotteella, sen jälkeen naispuolinen kaveri soi kunnon halaukset, tuntui hyvältä :) mä taisin hihkuakin siinä onnesta kun halattiin.

nyt taas pari päivää yksin. viikko lomaa jäljellä, ei juuri suunnitelmia. varmaan joutuu mökillä käydä mutta kaveriseuran suhteen ei suunnitelmia.

3: Missä tilanteissa? jotakuinkin aina, yksin lähinnä mutta usein myös porukassa. -silloin harvoin kun joskus pääsen johonkin porukkaan.

Tuntuuko ikinä yksinäiseltä? Miltä se tuntuu sanoin kuvaillen? Missä tilanteissa?

Lähinnä tuntuu silloin kun ei ole mitään tekemistä. Hemmetti kun ihan jokaisena päivänä ei jaksa siivota tai lenkkeillä!

Niin tottunut olen olemaan aina arkisissa tilanteissa yksin, etten enää oikein muista millaista se on tehdä jotain seurassa. Hassua ajatella että kaupassa toinen maksaisi ja toinen pakkaisi ostokset. Tai voisi lähteä pelaamaan palloo sen iänikuisen lenkkeilyn ja salitreenin sijaan.

Sellainen asia missä yksinäisyyden huomaa, mutta jota ei aina mainita, on että harvemmin tulee huudettua kunnolla, naurettua ääneen, itkettyä. Tuntuu ettei saa puhdistettua itseään kokonaan kun ei saa äännellä kaikilla niillä tavoilla joilla pystyy. Sitä tuntee elävänsä kun saa karjua "maali! syötä! tulkaa tänne!" tai mitä sitten ikinä huutaakaan.

Nyt en oo tuntenu itteeni pitkään aikaan (=muutama kuukausi :) yksinäiseksi, vaikkakin ihmisten määrä on pysynyt ihan samanat. Joskus on kuitenkin aikoja, ku siltä tuntuu, ja se on ikäänkuin ois ihan turtana sisältä, ku keho ois jäässä, sydäntä pakottaa. Tuntuu ettei kukaan niistä ihmisistä oikeesti välitä, ettei oo ketään, ettei oo mitään kenellekään. Että on vaan tyhjyyttä. Epätoivoa ja tuskaa, halua pois. Tosin ehkä tuohon yksinäisyyden tunteeseen saattaa liittyä muitakin fiiliksiä, koitin tosin eritella muista syistä johtuvia pois.. Ja niin, lähinnä yksinäisyys iskee muutenki huonompina jaksoina, sillon ku muutenkaan asiat ei oo niin hyvin ku "normaalisti". Sitä kyllä koittaa pitää sillonkin ne ihmiset mielessä, mutta jotanki sitä ei muista sillon, että ne oikeesti välittäs. Sitten on tietysti vielä erikseen puolisonkaipuu, mutta ei nyt viime aikoina, sinkkuus on nyt suht jees. Ehkä se sillon alkaa sillä, että ois tarve tulla kosketetuks, että joku ois lähellä.

Höh, 42v ja olen aina ollut yksin. Ei tunnu yhtään miltään. Jos uhkaa tuntua niin teen parit ruuvarit ja kippaan kitaan (se on terveellistä, siino C-vitamiinia). Ei selvinpäin tai hereillä kannata olla, alkaa vaan vituttaa.

Tuntuu aika usein yksinäiselle, seurassakin ja varsinkin seurassa. Nykyään vähemmän mitä ennen. No se tuntuu sille, että on yksin ajatuksineen. Eniten ehkä ajatusten tasolla mä koen yksinäisyyttä. Ei ole montaa ihmistä joiden seurassa ajatukset olis kohtauskurssilla.

Ehkä mulle merkitsee sitten ajatusten kohtaaminen niin paljon?

Kun muutama vuosi sitten yksinäisyys ei ollut oma valintani se kalvasi mieltä pahemman kerran ja vähän väliä huomasin ajattelevani "miksi minä?" tyyppisiä ajatuksia. Nyt kaiken muutoleikkiajattelun jälkeen ystävien lisäksi naisia on alkanut elämässä liikkumaan huomaan kaipaavani niitä hetkiä, jolloin voin vaan olla yksin.

pahimmat hetket on kun näät rakastuneita pareja ja lapsi perheitä.samoin joku herkkä musiikki kappale saa itkun partaalle miksi minä olen pariton.

ravintoloissa ,joihin saan itseni joskus pakotettua tunnen itseni täysin ulkopuolisiksi yksikseni.jos edes yhden naisen kanssa pääsen muutamaksi minuutuksi juttusille raflassa niin tuntuu että ilta on pelastettuna.
jos tämä ei toteudu koko iltana niin monesti olen itkeä porauttanut kotiin päästyäni.

Tunnen yksinäisyyttä yksin ollessani. Joskus paljon, joskus ei ollenkaan, viime aikoina enemmän kuin vähemmän. Yleensä tätä tapahtuu kotona, ihmisten ilmoilla ja seurassa oma tilanne unohtuu.

Ensinnäkin on aamut. Ei ole ketään kenen kanssa juoda kahvia ja jakaa lehti. En usein edes jaksa lukea sitä, vaan avaan koneen ja kommentoin turhanpäiväisyyksiä naamakirjassa ja tyhmillä keskustelupalstoilla kuten tämä. Mieluummin sitä keskustelisi livenä jonkun kanssa. Tai vaan olisi.

Päivä menee yleensä hyvin, korkeintaan tunnen hetkellistä yksinäisyyttä ja ahdistusta jos oon yksin työpaikan kahvihuoneessa tms, ja ois kova tarve jutella just sillä hetkellä jonkun kanssa. Mut tämä nyt ei liity sinkkuuteen mitenkään.

Seuraava lamauttava hetki on, kun tulee tyhjään asuntoon jossa ei ole ketään odottamassa tai jota odottaa. Ei ole ketään heti saatavilla, no ihan miten vaan tai minne vaan, vaikka sitten ex tempore seuraksi lenkille. Siihenkin pitää nähdä vaivaa tai mennä yksin.

Sit on vielä myöhäisillat/yöt, jolloin ahdistus ja tyhjyydentunne on pahinta. Ei ole mitään tekemistä, aika on väärä kaikkeen, sitä on vaan yksin omien ajatusten kanssa.

Luulen että sietäisin yksinoloa paremmin jos tilanne olisi ns. kaikki tai mitään, eikä niin että välillä on seuraa ja välillä ei. Tai jos kaikki olisi niin varmaa tai varmuudella toivotonta että yksinolosta voisi vaan nauttia.

Vanha palsta jo mutta vastaanpa silti. Yksinäisyys tuntuu siltä, kuin rinta olisi revitty rikki. Kukaan ei sitä näe paitsi minä. Olen vereslihalla ja auki revitty, sydän, kylkiluut, kaikki. Kaikki repsottaa ulos asti ja minä kävelen tällä rinnalla teidän keskellänne ettekä te näe sitä.
En voi tunnustella yksinäisyyttäni. Se on rajaton ja kaikkialle yltävä. Koko maailman se täyttää. Ettekä te näe sitä.
Enkä minä tiedä mitä tehdä.

Vain hullu haluaa istua illat pitkät issekseen.

Yksinäisyys... elin 30v parisuhteessa . Ystäväpiiri oli paljolti puolison sukulaisia. Ihania ihmisiä elämäni matkalla, monet kauniit muistot yhdessä vietetyistä hetkistä. Sit hän päättikin ottaa toisen muijan minä romukoppaan. Aina olin naivisti kuvitellut löytäneeni sen einikäisen kumppanin, jonka kanssa yhdessä vanheta. Yksi lapsi meille tuli, ja oli toivottu. Tytöllä on sattumanvarainen kaunis nimi, littyy Janika-myrskyyn. Ero tuli ns. puskista. Minulle totaalinen romahdus. Vajosin niin synkkin vesiin, että vedin pilleri-coktailin toivoen ettei enää herää. Olimme avoliitossa, eron jälkeen en saanut mitään tai siis muutaman mööpelin. Ei ollut vähä alta viiskymppisenä helppo alottaa kaikki tyhjästä. Oli tuttuja työttömyys-toiminnasta ja menin sinne. En tiedä, mistä ne voimat saon, mut yhtenä päivänä menin yhteen paikkaan kysyyn työkokeilupaikkaa sain sen. Ja sen jälkee palkkatuella töihin sinne, ja nykyisin oon vakkari joskin tunnit osa-aikaisen. Joo, oon ehkä tolleen saanu jotai aikaiseksi . Mut koko tän ajan olen ollut ihan yksin. Se tuttavapiiri yx toisensa jälkee käänsi selkänsä (jonkun käytös erityisesti satutti, kun autoin häntä kun hänellä oli vaikét)Juhlapyhiä ei enää ole muuta kui kalenterissa. Mihinkää ei saa apua keltää, paitsi jos tilaat jonki huoltomiehen ja maksat. Työssäni olen hyvinkin sosiaaline.Mut yksityiselämässä en vaa pysty, arvet on nii syvät. Tunne ettei kelpaa kellekkää, ja kun ei mikää missi oo. Yksinäisyys on tosi karua, kyllä se syö ihmistä tosi paljon...