En ymmärrä sitä itsensä viiltelyä

Kertoisiko joku joka viiltelee itseään, että mikä siinä on niin kuin ideana? Senhän täytyy käydä kamalan kipeää kun terävällä terällä viiltää haavoja ihoonsa. Mitä siitä saa?
Ilmoita


Itse sairastan kaksisuuntaista ja vaikean depression aikana, kun olin valvonut kuusi vuorokautta ja ahdistus sisälläni oli kuin musta kivi ja aivan sanoinkuvaamattoman suuri,en tiennyt mihin voisin purkaa sen. Tartuin pihviveitseen ja sahasin käteni yläosan jänteisiin asti auki. Tuntuu hölmöltä joka ei ymmättä, mutta kun tuntee olevansa tavallaan pois itsestänsä ja kipu vapauttaa aivoissa endorfiinejä eli hyvänolon aineita,niin viiltely ulkoistaa sisäisen kivun ja tuntuu sairaalla tavalla jopa hyvältä.
Ilmoita
No loppuen lopuksi ei se niin kamalan kipeää tee. Mutta teemme sitä sen takia että pyrimmme joko päästä eroon pahasta olosta tai jotkut tekevät sitä vain kokeillakseen. Se on ikäänkuin tyydytystä tuskaan joka meitä vaivaa ja saa muuta ajattelemisen aihetta. Mutta viiltelyyn jää todella helposti koukkuun ja jotkut voivat viillellä vaikka olisivat kuinka onnellisia, koska siihen jää koukkuun niin kuin tupakkaan ja siitä on vaikea päästä eroon.
Itse viiltelen aina silloin tällöin kun on oikein paha olo. Teen sen saksilla eikä se edes oikeastaan satu. Ja esimerkiksi minun tilanteessa ei puhuminen auta kun se ei vaan ole se mun juttu. Mutta nyt olen pitänyt viiltelystä viikon taukoa ja se on todella hankalaa.
Eikä toiset ihmiset sais ajatella pahaa niistä, ketkä viiltelevät, vaan heidän tulisi auttaa heitä jos vain voivat. Yleensä silloin kun viiltelee, niin kaikki asiat ei ole ihan kunnossa.
Ilmoita
Voisin kuvitella, että viiltely auttaa henkisen tuskan muodollistamisessa. Henkinen tuska on aina paljon kivuliaampi kuin fyysinen. Ja viiltely saattaa kivun käsittelyn ohella myös olla vihje toisille: minua sattuu. Hiljainen avunpyyntö. Palloa on helpompi pitää kädessä kuin kuvitella se siihen.
1 VASTAUS:
Joo, taas näitä liiottelijoita.
Jos sulta leikataan akillesjänteet poikki tai vaikka kieli irti niin on toki juu henkinen kipu voimakkaampaa. Huom. olin sarkastinen.
Ihmisellä ei turhaan ole tuntoaistia.
+Lisää kommentti
Pallohukassa sanoi fiksusti siitä, että viiltely on myös hiljainen pyyntö huomiosta. Itse aloitin viiltelyn joskus siksi, että sen avulla sain purettua pahaa oloa - aluksi se sattui, mutta vähitellen kivusta alkoi nauttia ja alle kuukaudessa sekin oli poissa. Sain yliopistopaikankin pelkästään viiltelyn avulla: ilman sitä minun olisi ollut mahdotonta keskittyä lukemaan pääsykokeisiin - apua kun en hakenut silloin hälyttävän vakavaan masennukseeni.

Aloin vähitellen nauttia pelkän veren näkemisestä, vaikka ennen (ja nykyään) pelkkä ajastuksin meinaa saada minut pyörtymään tai vähintää oksentamaan. Ja kutne sanottu, päihitettyäni masennuksen viiltelin onnellisenakin, koska olin tottunut siihen. Mutta aina myös toivon - vaikka samalla sitä pelkäsin - että kumppanini (jonka kanssa muutimme samaan asuntoonkin viiltelyni vielä jatkuessa, joten huomaaminen oli aina vain ajan kysymys) huomaisi, kuinka paha minun oli olla. Aivan kuin hän ei olisi tiennyt sitä muutenkin.
1 VASTAUS:
Niin, ja nykyään olen ollut jo yli puolivuotta kokonaan viiltelemättä, mutta lopettaminen oli todella vaikeaa. Silti ymmärrän edelleenkin viiltelyä ja jollain tasolla kaipaankin sitä, vaikak tiedän, kuinka sairasta se on.
+Lisää kommentti
Se vapauttaa endorfiinia eli mielihyvä hormoonia.
Tosin avantouinti ois vähempi haitallista,
samoin kuin avantoon niin viiltelyyn jää koukkuun,
avanto olis parempi sama hormoni molemmissa alkaa juosta.
Ilmoita
Sitä on aika vaikea selittää.. mutta kuten pallo sano nii se on jonkin sortin avun pyyntö kun joku huomaa jäljet.
Itsekkin alotin viiltelyn koska en keksinyt mitään muuta keinoa purkaa vitutu*sta ensin sen sattu ku joillakin saksilla viiltelin mutta sitte vaan ajan kuluessa kipuun tottui ja siitä tulee jotenkin hyvä mieli jolloin siirryin mattoveitseen/puukkoihin.
Mutta kuitenkin kuten sanoin sitä on vaikea selittää.. en kannusta siihen tai mitään muttak kokeile niin saat tietää =/
Ilmoita
Se on totta että se koukuttaa. Meidän koulun kaveripiirissä on tullut viiltely muotiin/esille. Kaikki viiltelee esim. saksilla mutta onneksi niitä viisaitakin on, jotka eivät viiltele tosin minä en kuulu niihin viisaisiin... Minua vitsitti yksi päivä aika paljon ja muutenkin halusin kokeilla viiltelyä joten nappasin kynsisakset ja aloin raaputtamaan tosin se eivät olleet tarpeeksi terävät joten hain jonkunlaisen mattoveitse ja aloin viiltämään... Se tuntui oudon hyvältä ja sitä oli vaikea lopettaa vaikka halusinkin. Halusin nähdä verta. Se ei edes sattunut. En kuitenkaan suosittele viiltelyn kokeilua mutta jos välttämättä haluat niin en estele...
Ilmoita
Siis luinko oikein(okei,vastauksia ei monta) mut siis ehkä pari ihmistä toi esille sen,että viiltelyllä HAETAAN HUOMIOTA?Mulla ainakin e huomio oli parata mitä siitä sai.Pari kertaa vetäny mattoveitsellä ranteet auki--->ambulanssilla päivystykseen.Ja muutenkin viillellyt,semmosia 10-13 tikkiä vaativia viiltoja,ja joo oli paha olla.Ja koin et viiltely herättää tähän maailmaan.

Mutta kyllä mulla oli se HUOMIO suurin motiivi.Nautin siitä,ja jos en saanut osakseni oli pakko viillellä lisää et tuns olevansa elossa.Ja kaikki te jotka "viiltelette" tai oikeastaan naarmutatte itseänne jollain saksilla yms. niin ei siinä oo kysymys muusta ku et tarvitsette huomiota.Jos ette itse sitä halua/pysty itsessänne tiedostamaan,niin too bad.Muutenin toi ajatus: "viiltelen että saisin tuskaa purettua" on nykytrendien mukaista,vanhan ajan angstaamista.

ja nyt,kun ootte vihasia mulle ja defenssit päällä,sanon vielä sen:Jos olet viillellyt/naarmuttanut ja sen jälkeen jollain tapaa kertonut edes YHDELLE ihmiselle asiasta,olet tehnyt sen sen takia että saisit HUOMIOTA.

Henk.koht olisin enemmän huolissani ihmisestä joka oikeasti viiltelee käden auki.Naarmuttajille ei ole oikeastaan muuta sanottavaa että jatkakaa toki harrastustanne jos se "auttaa purkamaan sisäistä kipua,ja kun siihen ollaan jo koukussakin".
1 VASTAUS:
Minä halusin yhden ainoa ihmisen, johon luotin, huomaavan. Muuten pelkäsin valtavasti, että joku muu saisi tietää. Saatan hyvin kertoa ihmisille tuosta masennuskaudestani, jolloin makasin sängyssä ja suunnittelin itsemurhaa (ja se ihminen, jonka halusin tietävän, makasi vierelläni ja piti tiukasti sylissään, joten hän kyllä tiesi), mutta viiltelystä en kerro ihmisille vieläkään, vaikka se on ohi. Ja minä lopetin viiltelyn vasta vuosi aloittamisen jälkeen, vaikka kumppanini sai tietenkin tietää asiasta heti ekan kerran jälkeen. Hän ei vain tehnyt sille mitään. Niimpä minä jatkoin, koska minun oli niin paha olla ja sain viiltelystä kivun loputtua nautintoa, en siksi, että saisin huomiota, koska se huomio sai vain tuntumaan entistä pahemmalle. Tiesin satuttavani rakastamaani ihmistä ja tunsin syyllisyyttä siitä mitä tein - mikä antoi voimaa lopettaa viiltelyn, mutta samalla lisäsi tarvetta viillellä.

Tiedät kai, että ihminen, joka oppii viiltämään pintaa, menee pikku hiljaa syvemmälle? Minulla olivat ensin reidet (koska ne oli helpppo pitää piilossa), sitten ranteet, kun enää välittänyt vaikka joku tietäisi, ja koko ajan haavat syvenivät. Muutama kuukausi aloittamisen jälkeen olisin ollut valmis tappamaan itseni viiltämällä ranteeni auki (jos olisin uskonut sillä kuolevani, mutta tiesin, että se olisi aika epätodennäköistä). Enää en siihen pystyisi (koska pyörtyisin varmaan, ennen kuin veitsi koskettaisi rannetta, sen verran olen tervehtynyt), mutta jos aloittaisin taas viiltelyn, niin todennäköisesti taas tottuisin.
+Lisää kommentti
Mulla aikoinaan viiltelystä tuli jotenki vaan hyvä olo. Ja se oli vähän niinkuin rituaalinomaista. Tein tietyt jutut ja viiltelin ja sitte parin tunnin kuluttua menin päivystykseen ompeluttaa haavat. Jälkeenpäin olo oli väsynyt ja rauhallinen. Nyt en oo viillelly enää vuosiin. Elämään tuli tärkeämpää tekemistä.
Ilmoita
Minäkin olen joskus ajatellut, että viiltelisin itseäni, mutta onneksi en koskaan tehnyt sitä. Motiivina oli, että
-Olen ansainnut sen. Mitäs olen niin huono ihminen.
-Olen epäonnistunut elämässäni. Minua ei ole tarkoitettu elämään.
-Elämä oli liian hajanaista ja sisäisesti elämällä ei ollut päämäärää vaikka ulkoisesti kaikki oli hyvin, olin hyvä koulussa jne. ja olin iloinen.

Mua auttoi varmaan 5000% se kun löysin Jeesuksen. =) Tai oikeastaan se löysi minut. =) Aivan mahtavaa! Suosittelen kaikille lämpimästi jos haluatte löytää tarkoituksen elämällenne. Itseinho on loppunut ja kaikki musta mönjä sisältä poistunut.

Kantsii sanoa ääneen, että jos Jeesus olet olemassa niin pelasta minutkin! Haluan muutosta. En jaksa enää tippaakaan!

Tosi suureen henkiseen taisteluun sitten kyllä jouduin. Nimittäin myös paholainen on olemassa ja laittaa kaikin voimin kampoihin, ettet vaan pelastu. Se nimittäin vihaa sinua ja haluaa sinut kadotukseen. Se yritti saada minut ajattelemaan, että kannattaa tappaa itsensä mahdollisimman pian. Mutta se olis ollut ansa! Ainut lääke siihen on huutaa enemmän Jeesuksen puoleen.

Itseasiassa suhde Jeesukseen on kuin salaisuuksien maailma: se avautuu vasta sitten kun syntyy uudesti ylhäältä. Siihen saakka se tuntuu utopialta ja jopa satupuheilta. Mutta synnyt uudesti ylhtäältä vasta sitten kun annat siihen luvan. Jeesus on herrasmies. Se ei edes pelasta väkisin!

Viiltelyn haluja ei ole ollut enää ollenkaan ja pikemminki rakastan kehoani! Niin suuri on muutos.
Ilmoita
Harvalla ihmisellä viiltely liittyy siihen, että vihaisia omaa kehoaan. Kysehän on nautinnosta, ei itsensä rankaisemisesta. Onkohan -erja- oikeasti edes halunnut kokeilla viiltelyä vai levittääkö vain ilosanomaa - tai vertaa viiltelyä sairaiden uskonkuntien tapaan rangaista itseään?

Onhan se hyvä, jos uskon löytää voimaksensa, mutta ei mikään jumala oikeasti auta, ihminen sen tekee uskomalla johonkin parempaa. Se voimavara voi olla myös muuta, kuten rakkaus, haave tai päämäärä. Tiedän tämä siksi, että olin kolme vuotta parisuhteessa uskovaisen masentuneen kanssa. Usko sai jaksamaan kunnes löytyi rakkautta, sitten masennus romahdutti niin, ettei mikään enää antanut voimaa. Toki hän edelleen rukoili aina, mutta menetti silti uskonsa siihen, että hänen unelmansa voisivat olla totta. Hänkin harkitsi nuorempana viiltelyä, mutta esteenä oli korkea itsesuojeluvaisto, ei uskominen jumalaan.
1 VASTAUS:
Okei tästä lauseestani: "Viiltelyn haluja ei ole ollut enää ollenkaan ja pikemminki rakastan kehoani" vois saada kyllä sellaisen kuvan, niin kuin olisin ennen vihannut kehoani. En minä sitä varsinaisesti vihannut, mutta en rakastanutkaan. Se oli vain se mikä se on kaikkinen huonoine ja hyvine puolineen. Mutta tarkoitin, että nykyään pikemminkin rakastan kehoani enkä vois kuvitellakaan viileteleväni sitä.

Minä en vertaa viiltelyä mihinkään sairaisiin uskontokuntiin. Sellainen uskontokunta, joka itseään viiltelee ei liity mitenkään todelliseen kristinuskoon. Perustelut: koska viiltelyä liittyen kristinuskoon ei voi perustella Raamatulla. Viiltelyn tarkoitus on lopulta tappaa ihminen ja kymmenessä käskyssä on käsky "Älä tapa" siksi viiltely ei liity mitenkään todelliseen Jeesuksen tuntemiseen.

Tämä mitä sanoit: "ei mikään jumala oikeasti auta" kertoo siitä, että olet eksynyt koska et tunne kirjoituksia etkä Jumalan voimaa. Minäkin olen ollut joskus sokea (hengellisesti). Siksi tiedän mitä puhun. Mulla on omakohtainen kokemus.

Minä en usko, että tämä uskova masentunut, jonka kanssa olit parisuhteessa oli oikeasti edes uudestisyntynyt kristitty. Kristityn täytyy syntyä uudesti ylhäältä, jotta hän pystyisi tekemään parannuksen. Ja hän ei pysty tekemään parannusta jos Jeesus ei asu hänen sydämessään. Ja Jeesus taas ei asu kenenkään sydämessä jos ei sitä sinne pyydä, koska tämä ei ole pakotususkonto. Pointtini on se, että en usko teidän olleen koko sen 3v. ilman seksiä. Jos ette olleet, eksäsi ei ole tehnyt parannusta. Ja siitä voi päätellä,että hän ei ole uudesti syntynyt vaikka uskookin ja rukoileekin.

Itse asiassa uskon - ja tiedän - että hän parantuisi kokonaan masennuksestaan jos antaisi elämänsä Jeesukselle ihan kokosydämisesti ja uudesti syntyisi ylhäältä. PItää myös muistaa, että paholainen on myös olemassa. Tietenki se riepottelee ja syytää masennuksia ja muita sairauksia ihmisten päälle varsinkin jos ihminen ei ole kokosydämisesti Jeesuksen oma. Paholainenhan vihaa ihmisiä ja haluaa, että ne on sairaita. Jumala taas voisi estää tämän silmänräpäyksessä, mutta voi myös käyttää hyvään paholaisen antamaa sairautta, jotta saisi ihmisen nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta.

Jos ihmisellä ei mene huonosti, nöyrtyisikö hän kaikessa tyytyväisyydessään huutamaan apua Jumalalta? En minä ainakaan nöyrtynyt. Vasta kun vaihtoehtona oli joko itsemurha tai elämä uskovana huusin apua - ja sain sen.
+Lisää kommentti
Minun lapseni viiltelee itseään...lukemattomat kerrat hänet on viety ensiapuun ja tehollekin liian syvien viiltojen jälkeen...
Kun häneltä kysyy miksi hän satuttaa itseään hän vastaa ettei se ole mitään...
Jos kyse olisi tuon tässä ketjussa mainitun kehon erittämän mielihyvähormoonin käynnistäminen, hullua mutta jollain tavalla jopa hyväksyisin sen...mutta hän viiltelee myös ranteitaan...ja hän varmasti tietää että jonain kertana hän viiltää ranteisiinsa liian syvälle...tätä on jatkunut vuosia...minun lapseni haluaa lopettaa elämänsä...sen elämän jonka hänelle annoin...voi luoja kuinka lastani rakastinkaan kun hän syntyi elämääni...
Ilmoita
Sinuna en antaisi lapsen vain jatkaa tuota viiltelyä. Se on lähes varma merkki henkisestä tuskasta. Lapsellasi voi olla mm. koulukiusaamisesta johtuva masennus. Jos hän ei voi puhua sinulle asiasta kysy jos hän voisi mennä psykiatrille tai kuraattorille. Jos hän käy koulua, anna hänelle mahdollisuus siirtyä kotiopetukseen tai olla joskus pari päivää pois koulusta, jos hän niin haluaa.
2 VASTAUSTA:
Siinäpä se onkin kun hän pääsääntöisesti viiltelee salaa. Ei voi joka hetki vartioida jo lähes aikuista ihmistä. Viiltelyä on jatkunut 7 vuotta.
Olen kysynyt neuvoa psykiatrilta ja eri lääkäreiltä. Vastauksina olen saanut epämääräisiä neuvoja ja kehotusta ohjata lapsi mielenterveystoimistoon. Ja kun olen lapseni saanut mielenterveystoimiston asiakkaaksi, muut "neuvojat" siirtävät ikäänkuin vastuun pois itseltään asissa.
surullinen . kirjoitti:
Siinäpä se onkin kun hän pääsääntöisesti viiltelee salaa. Ei voi joka hetki vartioida jo lähes aikuista ihmistä. Viiltelyä on jatkunut 7 vuotta.
Olen kysynyt neuvoa psykiatrilta ja eri lääkäreiltä. Vastauksina olen saanut epämääräisiä neuvoja ja kehotusta ohjata lapsi mielenterveystoimistoon. Ja kun olen lapseni saanut mielenterveystoimiston asiakkaaksi, muut "neuvojat" siirtävät ikäänkuin vastuun pois itseltään asissa.
Niinpä. Ihan hirveätä. Eikö oo kauheata kun tuntuu, ettei kukaan välitä oikeasti niin paljon, että ottais ihan sydämenasiakseen teidän auttamisen?

Saat kyllä kaikki sympatiat minulta. Olisi ihan hirveätä jos minunkin pienet lapseni viiltelisivät itseään joskus myöhemmin. Rukoilin teidän puolesta.
+Lisää kommentti
Viiltelin, koska toivoin että edes joku ihminen rakastaisi minua ja huomaisi minut. Kivun tuska oli helpompi kestää, kuin sen ettei minulla ollut ketään joka todella välittää. Olisin vain tarvinnut sylin, jossa olisin saanut olla niin kauan että tuska hellittää. Jonkun, joka olisi vienyt kaiken sen kivun pois ja kertonut minulle että kaikki on hyvin. Jäänyt luokseni kaikesta huolimatta.
No lopputuloksena arvet jäivät, muut toiveet eivät koskaan toteutuneet..
1 VASTAUS:
Samaistun suhun ihan hirveästi!voimia :)
+Lisää kommentti
Itse viiltelen, jotta tuntisin edes jotakin...
1 VASTAUS:
Eikö itseä pikemminkin haluaisi helliä niin tuntisi jotakin
+Lisää kommentti
Itse en "harrasta" viiltelyä kylläkään, mutta pari viikkoa sitten aloin pelleilemään fileointiveitsellä. Aina itseni satuttaminen on ollut itselle helpotusta henkiseen pahaan oloon. Siis ihan vaikka neulalla raapii ihoa, siis painaa sitä neulaa ihan kunnolla.. Se sattuu mutta iho ei niin pahasti vaurioidu kuin veitsellä (ei tuu nii syvää haavaa jne)

Mulla on dg dissosiaatiohäiriö ja se ilmenee mm niin, että saan "kohtauksia". Tunteet tipahtaa päälle ilman minkäänlaista asiayhteyttä. Vaikka kuinka mietin, en vain keksi miksi olen niin pohjattoman surullinen. No kohtaus alkaa randomilla itkemisellä. Se siis vaan alkaa ihan yks kaks, eikä se ole nyyhkimistä vaan kunnon itkemistä. Päässä kuuluu "ääniä" ja sitten yks kaks huomaankin että nauran ihan kuin mielipuoli, joku on todella hauskaa ja sekopäistä. Sitten alan taas itkeä ja sitten nauraa ja sitten teen niitä samanaikaisesti.

Rauhoittuminen ei onnistu ajatuksen voimalla, eikä kohtaus vaan mene ohi itsestään. Tarvitsee ulkoista apua siihen. Pari kertaa oon vetänyt puol askia rauhottavia, mutta koska niillä on 2 tunnin vaikutusaika, se on aika sietämätöntä. Kerran vedin kaikkia troppeja mitä käteen sain. Tarkoitus oli kuolla. Aamulla kuitenkin heräsin ja ajattelin "perhana, heräsinkin.." No psykan lääkäri oli huolissaan coctailistani ja en saa mitään "kunnon kamaa" nukkumiseen jne. Sitten keksin sen oikean ja nopean tavan saada tuon kohtauksen rauhoittumaan. Viiltely. Koitin sitä vain sen kerran ja tiedän jatkossa että se auttaa ja siihen varmasti turvaudun jatkossakin.

Alkuun se koko kuvio (minä ja veitsi ranteella) on äärimmäisen hauskaa. Nauran, ihme kyllä, aidon onnellisesti. Päässä huutaa ääni tai ajatus, että se olisi niiiin helppoa päättää tämä sekopäisyys ja saada rauha itsensä kanssa. Sitten alan viiltämään, ah niin ihanan rauhallisesti ja nauttien. Silmä tarkkana katselen kun veri alkaa vuotamaan ja mielihyvä tulvii kehoon. Sitten kun tätä on jatkunut noin 30 min huomaan, että olen rauhoittunut, olen päässyt siitä hysteriasta eroon.

Tässä on pari puolta miksi ihmiset viiltelee.. (Tai toki useita, mutta nämä nyt pätee itseeni)
1) Henkinen kipu unohtuu, kun on fyysistä kipua. Ihmiskeho on sellainen, että jos se tuntee että hengenlähtö on lähellä (kipu) niin sillon millään muulla ei ole väliä. Sitä sitten unohtaa edes sekunniksi ne ahdistavat ajatukset.
2) Ihmisen kroppa tuottaa endorfiineja kivun jälkeen. Siksi monet popsii tulista ruokaa => siitä saa omanlaisen taivaallisen kokemuksen. Siksi naiset synnyttää toisenkin kerran, koska euforia pukkaa sen kaiken tuskan jälkeen ja tuska unohtuu osittain..

Itse en kylläkään koe asiaa niin, että viillellään siksi että tuntisi edes jotain.. Aiemmin olin sitä mieltä, mutta nyt asiaa pitkään pohdittuani, olen tajunnut, että itse ainakin, tunnen toki paljon, mutta tunteet on kiellettyjä, siis niin ei sovi ajatella, joten niitä tunteita sitten ei muka ole ja sitten on turta olo.. Esimerkiksi: Äitini katkaisi yllättäen välit minuun jokin aika sitten. Jonkun aikaa olin varma ettei asia tunnu miltään, siis ei miltään, olin täysin turta asian suhteen. Myöhemmin tajusin, että olinkin tuntenut ja paljon, mutta "vääriä" tunteita. Olin helpottunut ja vapautunut. Meni pari viikkoa niin, että aina kun puhelimeni soi tai sain viestin, panikoin. Pelkäsin että se on äitini tai siskoni, soittaa/tekstaa ja kertoo kuinka kamala ihminen olen jne. Jollain logiikalla en niitäkään sitten laskenut tunteiksi.. Kun eihän niin sovi ajatella..

No nyt meni osin asian vierestä.. Mutta siinä on syy miksi minä nautin kivusta. Se tekee hyvää ja se rauhoittaa.
Ilmoita
Aikanaan luulin masennusta rankaksi mutta sitten lakkasin tuntemasta kokonaan. Aiemmin olin sentään tuntenut surua, henkistä kipua, inhoa, häpeää ja epätoivoakin mutta se ettet tunne yhtään mitään on jotain vielä rankempaa. Kotona huudettiin päin naamaa kuinka olin totaalinen pettymys ja koulussa meni niin huonosti kuin voi mutta sillä ei ollut mitään väliä. Millään ei ollut mitään väliä. En saanut unta joten saatoin istua koko yön pimeässä huoneessa odottaen sitä tuttua pelon tunnetta sillä olin aina pelännyt pimeää. Saatoin nauraa ja itkeä silti tuntematta mitään. Kuin olisin ollut elävä kuollut tai en olisi olemassakaan.

Sitten keksin alkaa viillellä. Odotin saavani siitä fyysistä kipua joka olisi sentään tuntemus mutta sain pikemminkin mielihyvää. Pienen häilyvän helpotuksen tunteen. Myöhemmin aloin tuntemaan hermostuneisuutta ja ehkä jopa pelkoa että joku saisi tietää. Tämän jälkeen itseinhoa kuinka olinkaan päästänyt itseni niin pohjalle. Silti jokainen negatiivinenkin tunne sai minut hymyilmään. Olin ainakin olemassa taas ja tunsin jotain. Sinä päivänä kun ensimmäisen kerran tunsin olevani edes hämärästi onnellinen lopetin viiltelyn.

Kiitollinen olen ettei kukaan saanut viiltelemisestäni silloin tietää. Näin jälkeenpäin en enää näe syytä sitä kieltää. Kyllä, olen viillellyt. Ei, en tee sitä enää. Saatan katsoa arpiani ja iloita suruulisuudesta, vihasta tai mitä ikinä sillä hetkellä tunnenkaan. Pahempaa on olla tuntematta.
1 VASTAUS:
Olen huomannut, masennuksen ollessa syvimmillään, etten myös kykene tuntemaan juuri mitään. Sitä tavallaan seuraa elämäänsä niin kuin ulkopuolelta, minkään koskettamatta. Ajantajukin katoaa, on katsottava ikkunasta mikä vuodenaika on menossa. Melko syvällä siis tässä ollaan nyt. Itse en viiltele, enkä itseasiassa ole koskaan aiemmin ymmärtänytkään, että minähän teen sitä kuitenkin omalla tavallani. Kehossani on kolme kohtaa, joskus ollut jokin haava, jotka avaan huomaamattani. Sitä samaahan se on kuin tuo itsensä viiltely mitä monet tekee puukolla käsiin tai reisiin. Kynsisaksilla tai jollakin sentapaisella avaan nuo vanhat haavat auki ja kait saan jotain tyydytystä koska niin teen. En ollut asiaa ennen ajatellut kuin vasta tätä ketjua lukiessani.
+Lisää kommentti
Joku sanoi "henkinen kipu unohtuu, kun on fyysistä kipua".

Onkohan se jokin tämmöinen kuvio, miksi ihminen, kuten minä, hyvin herkästi psykosomatisoi ?!

Kerran tutkimusten jälkeen sain diagnoosiksi somatisaatiohäiriö. Myös todettiin mun olevan masentunut ja olenkin sitä kroonisesti.
Eli, kun henkisistä syistään sairastaa kehossaan mitä tahansa, niin onko siinä sitten niinku tämä sama kuvio, kuin luonnostaan? Käsittääkseni ihan nuorena hain sairasteluilla huomiota. Sitten vanhempana sairastelulla niinku pääsi väistämään pelkäämäänsä vastuuta ja vaatimuksia.

- Tämä ei ole nyt viiltelyaihetta suoraan, mutta mun oli pakko kertoa, että kuviona tuli mieleeni: Miksi psyykkinen tuska sairastuttaa fyysisesti?
Ilmoita
Mua on ainakin satutettu niin paljon, että vien pahaa oloani viiltelemällä. Ystäviinkään ei voi enää luottaa. Kesäromanssinikin taakse jäi ja muistot painaa :( en nää sitä enää, tunne sen kosketusta enää, enkä sen huulia. Hyvästi rakas...
~ Miss you always ~
Ilmoita
Se vie henkisen pahan olon hetkeksi pois kun tuntee fyysistä kipua, sitten myöhemmin kaduttaa mitä tuli tehtyä. Mulla on 10 vuotta vanhoja viiltelyarpia ja ne ei ole kauniita vaikka onkin haalistuneet, onneksi niitä ei ole paljon.
Ilmoita
IHAN ENSIN TUOSTA MÄKÄMÄKÄ-HUOMIONHAKUISUUDESTA... Oireilin traumaattisen lapsuuden vuoksi jo kolmevuotiaana esimerkiksi tarhassa reivin hiuksiani. Satutin itseäni koska oli paha olla. Sitä jatkui muistaakseni ala-asteelle. En koskaan ajatellut että nyt kun revin hiuksiani ja se sattuu (helpottaa henkistä oloa) että se olisi huomiota. Mistä kolmivuotias voi tietää viiltelystä....

kuudennella luokalla olin jo sen verran iso että olin kuullut viiltelystä ja netistä jotakin lukenut. Viilsin. Ja se helpotti ahdistusta. Siihen jäin koukkuun. Menin seiskaluokalle ja paha oloni oli kauhealla tavalla valloillaan ja silloin muistan että joskus halusin jonkun näkevän viiltelyjäjkeni, myönnän että se oli silloin huomionhakua, mutta EN TEHNYT SITÄ HUOMION VUOKSI. Tein sitä pahan olon takia. Rumat jäljet käsissä vain oli helppo tapa näyttää jollekin että on paha olla, kun en osannut puhua. Mua alettiin kiusaamaan viiltelyn takia.

Myöhemmin ensimmäisellä psykiatrisella sairaalajaksolla minulla todettiin dissosiaatiohäiriö ja jos olen ymmärtänyt sairauteni oikein niin viiltelyni liittyy toisinaan siihen ''etten tunne eläväni, minua ei ole, tämä on unta, en ole todellinen'' jne. Kun viiltelen, tunnen eläväni. Ja myös, olen koukussa siihen. Ja se oikeasti helpottaa ahdistusta.

Enää en tee sitä huomion takia(jos joskus tein).. Ennemminkin häpeän käsiä ja jalkojani jotka ovat niin rumat ja tuhotut. En voi pitää kesällä t-paitoja enkä voi käydä esimerkiksi uimassa sillä en halua että kukaan näkee jälkiäni, en halua herättää huomiota. Jos joskus joudun menemään tikkauttamaan haavojani, olen kuolla häpeästä....

Valitettavasti olen keksinyt ehkä vielä typerämmän tavan viiltelyn ''korvikkeeksi''. Teen palovammoja itelleni (ne jäljet aikanaa haalistuu lähes kokonaan) ja joskus vieläkin revin hiuksiani.. Tungen nastoja ihooni. Satutan itseäni. Kenenkään ei tarvitse tietää....

Olen miettinyt viiltelyä monia vuosia ja tullut siihen tulokseen että toiset viiltelevät huomionhaun takia, toiset eivät ja saattavat kaikenlisäksi hävetä sitä. Oli niin tai näin niin ihminen joka viiltelee tai satuttaa itseään, niin eihän sillä kaikki ole hyvin.... Oli huomionhakua tai ei. Avunhuuto tai helpotus.

Jokaisen oma asia. Turhaan aiheutetaan lisää ikävyyksiä käyttämällä tuota ''huomionhaku'' sanaa...
Ilmoita
itse viiltelen satunnaisesti siksi että kun tulee paha olo tykkään vereni näkemisestä ja siitä että sitä tulee minusta ulos. Viiltelen saksilla, eikä se nyt oikeastaan satukaan paljoa. Tekisin sitä paljon enemmän, ellei arvet näkyisi kauan/loppuelämän iholla.
Ilmoita
Ite tein sitä ainaki aluks varmaan huomiosta, en oo ihan varma. Ensimmäisten viiltojen jälkeen kerroin kyl muutamalle kaverille, tosin en oo ihan varma oliko se huomiosta vai siitä et olin iteki aika järkyttyny siitä mitä olin menny tekemään ja halusin purkaa sen viiltelyn jälkeen tulleen pahan olon pois. Sen jälkeen oon kyllä viel viillelly paljonkin, kummatkin käsivarret melkein täynnä arpia (tosin ei kovin syviä haavoja ollu), eikä kukaan tiedä siitä (enkä aio kyllä kenellekään kertoakaan).
Ilmoita
Fyysinen kipu peittoaa psyykkisen kivun. Niin yksinkertaista se on.
Ilmoita
Tai siirtää ajatukset hetkeksi muualle ...
Ilmoita
Myönnän, ei se järkevää ole, itse kun joudun peitteleen näitä jälkiäni kaiken aikaa, mutta uskokaa tai älkää, se on joka tapauksessa jopa pelastanut henkeni. Itse siis olen käyttänyt sitä vain kivun tuottamiseen, niin psyykkinen "kipu" ei tunnu.
Ilmoita
Sain tänään tietää että lapseni on viillellyt itseään jo useamman kuukauden. MIKSI? Samat nuoruuden tuskat koulukiusaamiset vanhempien alkoholismi ja pahoinpitelyt yksinäisyys, rakkaudettomuus olivat minunkin nuoruudessani. Mistä tällainen Hullu muotiilmiö on tullut, että satutetaan itseänn vielä henkisen kivun lisäksi. Ihan järjetöntä!!Mietin omia isovanhempiani jotka näkivät nälkää, kärsivät sodan vaikuuksista kylmyydestä ja kodittomuudesta, ei heille tullut mieleenkään villellä itseään. Elämästä piti selvitä ja kantaa vastuu vielä muista. Lopettakaa viiltely. Ei elämä ole helppoa se täytyy vaan kestää ja odottaa että asiat muuttuvat. kaikkea ei saa heti, vaika on kuinka paha olla. Rakastan lastani mutta tiedän etten voi hänen tai kenenkään muun puolesta elää. Elämän kivut on jaksettava ja kärsittävä se on elämää. Elämä ei ole helppoa! mutta ei se viiletelylläkään parane!!! tulee vaan lisää ongelmia! nykyajan lääkkeet auutavat pahaanoloon kun ymmärtäisitte puhua jollekkin niin apua kyllä saa, tiedän kokemuksesta. ÄITI
Ilmoita
Itse oon 16v tyttö ja oon ollut jo aika pitkään masentunut ja aloin villtelemään viime syksynä.
Se tuntuu helpottavan sitä sisäisä tuskaa mitä kannan kokoajan jokapaikkaan minne vaan menen.
Ilmoita
Viiltelyn tarkotus on kiduttaa itseään. Mä viiltelen koska oon vihainen itselleni.
Ilmoita
Itsellä viiltely alkoi kun kaikki meni päin persettä, meinasin hypätä eräältä korkealta paikalta, roikuin siinä ja itkin mutta mietin mitä läheiseni ajattelisi ja että voisiko olla vain että jalkani murtuisivat ja jäisin henkiin, joten onneksi käsi lihakseni olivat tarpeeksi vahvat nostamaan itseni ylös. Sen jälkeen alkoi heti viiltely, viiltelin "eeppisesti" hymiöitä, surunaamoja, muunlaisia kuvioita ja ihan vain normi viiltoja ja kaadoin päälle desinfiointi ainetta se tuntui ihanalta ja vapauttavalta ja pari kertaa olin niin pahassa tilassa että meinasin pyörtyä ulkona tupakilla. en kertonut kenellekkään asiasta, mutta jotkut silti huomasivat. Pariin kertaan laitoin itse siteitä kaikista pahimpiin. Se loppui puolenvuoden jälkeen, kesti puoli vuotta ja nyt alkanut taas.En tiedä hainko/ haenko tällä huomiota, koska se silti tuntui samalla mukavalta että vituttavalta kun jotkut huomasivat ja huolestuivat. Mutta sen huomasin että siihen todellakin jää koukkuun!!! Ja tutkitusti todistettu että se vapauttaa kehoon morflingin tapaista hormonia, endorfiinia, joka lievittää kipua ja tuotaa mielihyvää, nautintoa, ja siihen jää koukkuun. Eli viiltely on kuin huumetta.
Ilmoita
Oon pitkään miettiny et oonks erillainen ku muut viiltelijät. Saan ikäänkuin vieroitusoireita ja sit tuntuu et mä oon tyhjä kuori. Mut jotenki toi erjan jeesus viesti helpotti äskön, en tiiä miten. Tuli vaa semmone vähä pirteempi fiilis. Enkä tiiä oonko nyt sitte mikää kokeilija viiltäjä enää. Ja jos viiltelee nii kyl voi viilellä ilma et tekee niit ylisyvii haavoi. En mäkää tee mitää liian syvii haavoi et tarvis ommella kiinni, mut yhtähyvi mä nautin siit ja oo jääny jo vuode myötä koukkuu.
Ilmoita
Rumat arvet siitä saa.
Ilmoita
up
Ilmoita
Sinä et luultavasti tule koskaan ymmärtämään sitä vaikka kuulisit tuhat kertaa sen että se tuottaa mielihyvää... Se on koukuttavaa kun kerran siihen lankeaa siitä ei koskaan pääse kokonaan pois.

Se tuottaa mielihyvää kun on paska olo mutta kun viiltelet aina kun on paha olo niin aina viiltelyn jälkeen sulle tulee paska olo siitä ja et tiedä muuta keinoa käsitellä sitä joten kierre alkaa...

Mun mielipide näistä 'huomion hakioista viiltelyllä' on se että kukaan ei kukaan ihminen jolla on asiat kunnossa (en tarkoita hyvä perhe (ulos näkyvät asiat)... Kunnossa vaan ei paha olo eikä koukussa) voisi viillellä itseään vain huomion hakemisen vuoksi.

Ja jos oikeasti sillä hakee huomiota niin ei ihmisellä ole asiat kunnossa... (Kokemusta itseni ja läheisten puolesta)
Ilmoita
Ei se aina edes satu. Välillä sama tunne kuin raapisit. Esimerkiksi hennosti tekemällä käsivarren ns. ulkospäin olevaan osaan ei satu ollenkaan. Riippuu toki ihmisestä. Viiltely tuo mielenkiintoisen olon. Sitä on hyvin vaikea selittää.
Ilmoita
Joku täällä mainitsi, että viilteleminen on huomion hakua.

No ei se kyllä minulle ollut.
Peittelin jatkuvasti viiltelyn jälkiä ja hävetti jos joku sattui huomaamaan.

Kyllä se kipu tuli jälkikäteen kun olivat haavat mollottaneet jonkin aikaa avonaisina tai kun niitä puhdisti.
Itse viiltelyprosessi ei niin tehnyt kipeää, koska siihen tottui.

Viiltelin ihan vain siksi, että olin kykenemätön teininä käsittelemään sellaista henkistä' kipua, jolle ei ole edes selitystä. Välillä tuntui kuin aivot olisivat olleet "verillä" ja päähän sattui se masennus.

Ehkä viiltelin myös siksi, että rohkaistuisin joku päivä vetämään valtimot auki.
Ilmoita
Viha on sisällä eikä sitä saa pois... myös kaikki muutkin tunteet. Suru, stressi, ahdistuneisuus ja viha on mulle suuria tekijöitä. Tunteet on pakko purkaa jonnekin...
Ilmoita
Jos oikeasti olisit ahdistunut, et tarvitsisi siihen viiltelyä.
Jos oikeasti haluaisit kuolla, tappaisit itsesi ja onnistuisit siinä.
Jos oikeasti vihaisit itseäsi, miettisit syyn sille ja korjaisit asian.
Jos oikeasti sinulla olisi paha olo, puhuisit ongelmistasi jollekin aikuiselle.
Jos joskus järkiinnyt ja kasvat aikuiseksi, tajuat miten lapsellista viilteleminen on.
Viiltely on pelkkää huomion kerjäämistä ja draamahakuisuutta.
Ilmoita
mulla se tapahtuu sellasessa jännässä mielentilassa ja se on niin vapauttavaa ku näkee verta ja tajuaa että mä oon elossa
Ilmoita

Vastaa alkuperäiseen viestiin

En ymmärrä sitä itsensä viiltelyä

Kertoisiko joku joka viiltelee itseään, että mikä siinä on niin kuin ideana? Senhän täytyy käydä kamalan kipeää kun terävällä terällä viiltää haavoja ihoonsa. Mitä siitä saa?

5000 merkkiä jäljellä

Rekisteröidy, jos haluat käyttää nimimerkkiä.

Peruuta