Kaikki te alkoholistien läheiset!

kirjoituksesi oli hyvin avartava , kuten muidenkin, kiitos myös heille.
itse en kärsi alkoholista, mutta se on seuranani ihmissuhteiden kautta, mutta voisin olla ongelmatapaus myös itse, mutta onneksi joku tekee seuraavista aamuista niin kamalia, että olen varovainen asian suhteen, onni vai onnettomuus se sitten onkin..
Mutta tuo kirjoituksesi sai minutkin ajattelemaan ja pohtimaan,tunneihmisiä.. niinpä myönnän että näin asia on..en vain ole tajunnut sitä, mutta toivon että voisin auttaa läheistäni ja jotenkin päästä tasapainoon alkoholin kanssa...
miksdi aina joku kumminkin on ihmisten ja asioiden välissä, minullakin tällä kertaa alkoholi näyttelee isoa osaa.. mutta uusin ajatuksin taas eteenpäin.

kiitos vinkistä! ja kkitos jo nyt kaikille vastanneille!

Hei!!
Minäkin olen ollut umpikujassa jo pitkän aikaa...
Aloin seurustelemaan nykyisen avomieheni kanssa kolmisen vuotta sitten. Alkuun ajattelin hänen juovan vain kun hänen erostaan ex-tyttöystäväänsä oli kulunut vasta puolisen vuotta..kuuntelin hänen itkuaan ja valitustaan ex suhteestaan parikin vuotta vaikka hän sanoi rakastavansa exäänsä, tai minua, tai exäänsä, milloin ketäkin? Hän oli myös väkivaltainen ja yhden kerran naapurit soittivat poliisin paikalle kun hän ei päästänyt minua autosta ulos vaan hakkasi...
Ja kuinkas ollakkaan, muutama kuukausi tästä eteenpäin, tulin raskaaksi. Hän lupasi "muuttua" ja tehdä kaikkensa perheen eteen...joopa joo...tämä selittely jatkuu edelleenkin, lapsemme puoli vuotias ja äijä dokaa joka vkonloppu ja nyt lomalla ollessaan tietty päivittäin. Ja minä olen se kaiken aiheuttaja ja paska jne...edellisestä liitosta minulla teini-ikäinen lapsi, joka on "aivan kamala" kun hän minulle puhuu teinistä, mutta teinilleni hän on niin mielin kielin...
Voi kuinka minulla olisi tarinaa vaikka pariinkin kirjaan, mutta pääsinpäs nyt edes hiukan avautumaan.
Ymmärrän täysin tuskasi!!
Minä meinaan kyllä lapsen kanssa lähteä täältä "herran talosta", mutta en ihan vielä. Täytyy järjestellä ensin hiukan asioita...
Jaksamisia!!!!

mau68 kirjoitti:

Hei!!
Minäkin olen ollut umpikujassa jo pitkän aikaa...
Aloin seurustelemaan nykyisen avomieheni kanssa kolmisen vuotta sitten. Alkuun ajattelin hänen juovan vain kun hänen erostaan ex-tyttöystäväänsä oli kulunut vasta puolisen vuotta..kuuntelin hänen itkuaan ja valitustaan ex suhteestaan parikin vuotta vaikka hän sanoi rakastavansa exäänsä, tai minua, tai exäänsä, milloin ketäkin? Hän oli myös väkivaltainen ja yhden kerran naapurit soittivat poliisin paikalle kun hän ei päästänyt minua autosta ulos vaan hakkasi...
Ja kuinkas ollakkaan, muutama kuukausi tästä eteenpäin, tulin raskaaksi. Hän lupasi "muuttua" ja tehdä kaikkensa perheen eteen...joopa joo...tämä selittely jatkuu edelleenkin, lapsemme puoli vuotias ja äijä dokaa joka vkonloppu ja nyt lomalla ollessaan tietty päivittäin. Ja minä olen se kaiken aiheuttaja ja paska jne...edellisestä liitosta minulla teini-ikäinen lapsi, joka on "aivan kamala" kun hän minulle puhuu teinistä, mutta teinilleni hän on niin mielin kielin...
Voi kuinka minulla olisi tarinaa vaikka pariinkin kirjaan, mutta pääsinpäs nyt edes hiukan avautumaan.
Ymmärrän täysin tuskasi!!
Minä meinaan kyllä lapsen kanssa lähteä täältä "herran talosta", mutta en ihan vielä. Täytyy järjestellä ensin hiukan asioita...
Jaksamisia!!!!

Lue lisää

Olen asunut avopuolisoni kanssa nyt 5kuukautta,yhdessä olemme olleet 10 kuukautta.Nyt on menossa raitis jakso,kestänyt n.3kk,välillä on todella vaikeaa hänelle tulee juomahaluja ja silloin hän muuttuu erilaiseksi ja ilkeäksi minua kohtaan.Juomisten aikana on ollut pettämistä ym.Minusta itsestä on tullut hermoilija,epäilijä,syyttäjä ja itken helposti eli ihan hermo olo,en halua eroa on meillä todella ihanaakin yhdessä ja hän on huomaavainen ym.mutta sitten on näitä vaikeita hetkiä. Kuvittelen että hän pettää minua jatkuvasti ym.koska on tullut muutamia viestejä naisilta, en tiedä olenko sairastunut läheisriippuvuuteen vai olenko sekoamassa?? Luonteeni on muuttunut aika paljon ja huonommaksi. Minäkin kuulen olevani aina syypää ja kamala akka

garamel kirjoitti:

Olen asunut avopuolisoni kanssa nyt 5kuukautta,yhdessä olemme olleet 10 kuukautta.Nyt on menossa raitis jakso,kestänyt n.3kk,välillä on todella vaikeaa hänelle tulee juomahaluja ja silloin hän muuttuu erilaiseksi ja ilkeäksi minua kohtaan.Juomisten aikana on ollut pettämistä ym.Minusta itsestä on tullut hermoilija,epäilijä,syyttäjä ja itken helposti eli ihan hermo olo,en halua eroa on meillä todella ihanaakin yhdessä ja hän on huomaavainen ym.mutta sitten on näitä vaikeita hetkiä. Kuvittelen että hän pettää minua jatkuvasti ym.koska on tullut muutamia viestejä naisilta, en tiedä olenko sairastunut läheisriippuvuuteen vai olenko sekoamassa?? Luonteeni on muuttunut aika paljon ja huonommaksi. Minäkin kuulen olevani aina syypää ja kamala akka

Lue lisää

kaikki tarinat kuulostavat pelottavan tutuilta.
seurustelin 1.5 vuotta alkoholistin kanssa, ja olemme molemmat suhteessa hyvinkin nuoria, minä 25, hän 27.
eksäni juominen on päivittäistä, hän on saanut vuoden sisään 5-6 viinakramppia, jotka ovat siis epilepsiakohtauksen näköisiä kohtauksia.
kauhuissani olen soittanut ambulanssin useita kertoja.
juominen ei lopu, ei kun anelen, ei kun itken, ei kun huudan.
oma käytöksenikin muuttui turhautumiseni takia.
erosta on nyt alle puoli vuotta. rakastan ja ikävöin jokapäivä.
en pääse irti. olen hulluna huolesta päivittäin, heräilen yöllä soittamaan, että onko hän kunnossa.
olen täysin hukassa myös omassa elämässäni.
en tiedä mitä tehdä, en mistä saisin apua.
en jaksa enää.

ei voi mitään, mitä voi kirjoitti:

kaikki tarinat kuulostavat pelottavan tutuilta.
seurustelin 1.5 vuotta alkoholistin kanssa, ja olemme molemmat suhteessa hyvinkin nuoria, minä 25, hän 27.
eksäni juominen on päivittäistä, hän on saanut vuoden sisään 5-6 viinakramppia, jotka ovat siis epilepsiakohtauksen näköisiä kohtauksia.
kauhuissani olen soittanut ambulanssin useita kertoja.
juominen ei lopu, ei kun anelen, ei kun itken, ei kun huudan.
oma käytöksenikin muuttui turhautumiseni takia.
erosta on nyt alle puoli vuotta. rakastan ja ikävöin jokapäivä.
en pääse irti. olen hulluna huolesta päivittäin, heräilen yöllä soittamaan, että onko hän kunnossa.
olen täysin hukassa myös omassa elämässäni.
en tiedä mitä tehdä, en mistä saisin apua.
en jaksa enää.

Lue lisää

minä olen saanut nyt itselleni apua ja sinäkin voit mennä alkoholistien läheisten ryhmään,sieltä saa apua ja tukea itselleen vaikeaan tilanteeseen.

ei voi mitään, mitä voi kirjoitti:

kaikki tarinat kuulostavat pelottavan tutuilta.
seurustelin 1.5 vuotta alkoholistin kanssa, ja olemme molemmat suhteessa hyvinkin nuoria, minä 25, hän 27.
eksäni juominen on päivittäistä, hän on saanut vuoden sisään 5-6 viinakramppia, jotka ovat siis epilepsiakohtauksen näköisiä kohtauksia.
kauhuissani olen soittanut ambulanssin useita kertoja.
juominen ei lopu, ei kun anelen, ei kun itken, ei kun huudan.
oma käytöksenikin muuttui turhautumiseni takia.
erosta on nyt alle puoli vuotta. rakastan ja ikävöin jokapäivä.
en pääse irti. olen hulluna huolesta päivittäin, heräilen yöllä soittamaan, että onko hän kunnossa.
olen täysin hukassa myös omassa elämässäni.
en tiedä mitä tehdä, en mistä saisin apua.
en jaksa enää.

Lue lisää

Suhde miesystävääni alkoi nopeasti. Hämmästelin alkoholinkäyttöä, mutta en osannut siihen puuttuakaan. Hän salasi sen ja vähätteli sitä. Reilu kuukausi yhdessä ja sain selville, että hän oli rattijuoppo, kaksinkertainenn sellainen. Vähitellen narkkarikaverit ja pilleristit ja toiset alkoholistit olivat hänen luonaan viikkoja kerrallaan. Tässä vaiheessa sairastuin vakavaan masennukseen ja elämän iloni katosi. Hain apua ja sain sitä. Pystyin jatkamaan elämääni miehen taustalla. Oma lapseni aiemmasta suhteesta kärsi masennuksestani. Vähitellen itsetuntoni kasvoi. Emme tavanneet kolmeen kuukauteen ja annoin periksi. 3kk:n jälkeen mies muutti kesäksi luokseni ja oli selvinpäin. Hän oli kuin normaali isäpuoli. Ihana sellainen. Syksyllä entinen meno jatkui. Sain elämästäni kiinni taas ja häntä ärsytti että menestyin työssäni ja opiskeluissa. Olin syypää kaikkeen ja huono ihminen jne jne jne.

Mittani alkaa olla täynnä. Mukaan ovat tulleet ainakin jossakin määrin kannabis ja lisääntyvässä määrin lääkkeet. Olen kaksi vuotta katsellut, kuunnellut, auttanut, itkenyt, puhunut, huutanut ja selitellyt. Mikä pahinta olen valehdellut hänen puolestaan, salatakseni hänen sairautensa vakavuutta. Häpeän hänen alkoholismiaan. HÄPEÄN sitä. tunnistan itsestäni kaikki läheisriippuvaisen tunnusmerkit. Luettuani kirjan "Läheinen" itkin vuolaasti tajutessani, että luin omaa tarinaani. En jaksa enää. Irtipäästäminen on vaikeaa. En jaksa olla enää huono ihminen, en ole syyllinen hänen juomiseensa. Mietin päivittäin miksi olen miehen kanssa. Tänään sain kuulla, että kalja tulee ennen minua ja poikaa. Jätin hänet taas kerran... ja otin takaisin. Vihaan itseäni ja sitä heikkoutta, etten voi antaa mennä. Soitin miehen vanhemmille tänään ja selitin asiaa. Äiti ei ymmärrä eikä jaksa käydä asiaa enää läpi. Hän on myös läheisriippuvainen. Voimavarat on loppu.

läheinen kirjoitti:

Suhde miesystävääni alkoi nopeasti. Hämmästelin alkoholinkäyttöä, mutta en osannut siihen puuttuakaan. Hän salasi sen ja vähätteli sitä. Reilu kuukausi yhdessä ja sain selville, että hän oli rattijuoppo, kaksinkertainenn sellainen. Vähitellen narkkarikaverit ja pilleristit ja toiset alkoholistit olivat hänen luonaan viikkoja kerrallaan. Tässä vaiheessa sairastuin vakavaan masennukseen ja elämän iloni katosi. Hain apua ja sain sitä. Pystyin jatkamaan elämääni miehen taustalla. Oma lapseni aiemmasta suhteesta kärsi masennuksestani. Vähitellen itsetuntoni kasvoi. Emme tavanneet kolmeen kuukauteen ja annoin periksi. 3kk:n jälkeen mies muutti kesäksi luokseni ja oli selvinpäin. Hän oli kuin normaali isäpuoli. Ihana sellainen. Syksyllä entinen meno jatkui. Sain elämästäni kiinni taas ja häntä ärsytti että menestyin työssäni ja opiskeluissa. Olin syypää kaikkeen ja huono ihminen jne jne jne.

Mittani alkaa olla täynnä. Mukaan ovat tulleet ainakin jossakin määrin kannabis ja lisääntyvässä määrin lääkkeet. Olen kaksi vuotta katsellut, kuunnellut, auttanut, itkenyt, puhunut, huutanut ja selitellyt. Mikä pahinta olen valehdellut hänen puolestaan, salatakseni hänen sairautensa vakavuutta. Häpeän hänen alkoholismiaan. HÄPEÄN sitä. tunnistan itsestäni kaikki läheisriippuvaisen tunnusmerkit. Luettuani kirjan "Läheinen" itkin vuolaasti tajutessani, että luin omaa tarinaani. En jaksa enää. Irtipäästäminen on vaikeaa. En jaksa olla enää huono ihminen, en ole syyllinen hänen juomiseensa. Mietin päivittäin miksi olen miehen kanssa. Tänään sain kuulla, että kalja tulee ennen minua ja poikaa. Jätin hänet taas kerran... ja otin takaisin. Vihaan itseäni ja sitä heikkoutta, etten voi antaa mennä. Soitin miehen vanhemmille tänään ja selitin asiaa. Äiti ei ymmärrä eikä jaksa käydä asiaa enää läpi. Hän on myös läheisriippuvainen. Voimavarat on loppu.

Lue lisää

Rakastuin tulisesti tummaan mieheen. Hänen äitinsä oli juuri kuollut. Hän oli lämmin ja hellä ja halusi koko ajan olla kanssani. Tein silloin kahta työtä ja hän oli työtön. Kolmansien treffien jälkeen hän jäi luokseni asumaan. Ei enää halunnut luotani pois. Koko ensimmäisen vuoden aikana hän oli vain minun. En tavannut hänen ystäviään ollenkaan. Tuolloin se tuntui ihanalta olin ollut sinkku pitkään ja kaipasin kipeästi rakkautta. Hän rupesi puhumaan perheestä ja lapsista ja päätimme hankkia ensimmäisen lapsemme.
Kun raskaustesti näytti positiivista mies lähti juomaan. Olihan hän juonut aiemminkin mutta silloin minäkin olin juhlimassa ja hän pelkäsi menettävänsä minut jollekkin muulle joten tuli aina mukanani kotiin, tai sitten en enää muista miten asiat meni koska ikäviä asioita ei tahdo muistaa... Nyt oli asiat toisin. Hän vähät välitti minusta. Olin raivona, itkin ja anelin. Rikoin hänen tavaroitaan uhkasin poltaa talon ellei hän tulisi kotiin, mehän olimme yhdessä päättäneet että halusimme lapsen ja perheen.
Tätä jatkui. Kaveri häippäsi ei pitänyt lupauksiaan ja oli milloin mikäkin putkareissu, vartioitten pahoinpitely, varastetulla autolla ajelu tai muuten vaan ei tultu kotiin. Hän väittää aina ettei muita naisia ole mutten voi tietää. Pelko, viha, katkeruus, jätetyksi tulemisen pelko ovat kauhea yhdistelmä.
Ollan käyty perheneuvolat, a-kliniikat ja olen soittanut milloin mihinkin numeroon saadakseni apua. Olen kuvitellut rakastavani hänet terveeksi. Nyt tajuan 6 vuotta myöhemmin ettei se onnistu. Tälläkin hetkellä hän on jossain ties missä. Juomassa, juhlimassa. Meidän kaksi prinsessaa (aivan, en oppinut ensimmäisenkään jälkeen) itkevät isän perään, mitä minun tulisi heille sanoa, en tiedä? Mutta päätökseni olen tehnyt: tämä laiva uppoaa, meidän on jäätävä kyydistä. Hän on nyt päättänyt että aikoo jatkaa samaan malliin, ja syy on siinä että minä olen vittumainen akka joka on sekaisin päästään ja vaan haluaa tapella koko ajan. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni al-anon kokouksessa ja koin aivan uskomatonta tyyneyttä. Oli kyllä vaikea astua niistä ovista sisään ja itkin koko 2 tuntia kun kokousta kesti.
Mutta hiljaa hyvää tulee niinkuin sanotaan, pitää järjestellä asunto asiat ja elatukset ja tapaamiset. Tässä menee varmaan vielä koko syksy mutta kyllä tämä 24-7 kestävä pahaolo ja päänsärky ja ajoittaiset "en saa henkeä"-kohtaukset menevät ohi. En voi ymmärtää miten joku voi valita viinan perheensä yli ja koitan hyväksya tosiasian, minä en voi asialle mitään. Ei ole minun päätös, en voi rakastaa alkoholismiä pois, voin vaan pelastaa itseni ja lapseni.
Paljon voimia kaikille teille! Rakasta itseäsi enemmän.

kahden äiti -79 kirjoitti:

Rakastuin tulisesti tummaan mieheen. Hänen äitinsä oli juuri kuollut. Hän oli lämmin ja hellä ja halusi koko ajan olla kanssani. Tein silloin kahta työtä ja hän oli työtön. Kolmansien treffien jälkeen hän jäi luokseni asumaan. Ei enää halunnut luotani pois. Koko ensimmäisen vuoden aikana hän oli vain minun. En tavannut hänen ystäviään ollenkaan. Tuolloin se tuntui ihanalta olin ollut sinkku pitkään ja kaipasin kipeästi rakkautta. Hän rupesi puhumaan perheestä ja lapsista ja päätimme hankkia ensimmäisen lapsemme.
Kun raskaustesti näytti positiivista mies lähti juomaan. Olihan hän juonut aiemminkin mutta silloin minäkin olin juhlimassa ja hän pelkäsi menettävänsä minut jollekkin muulle joten tuli aina mukanani kotiin, tai sitten en enää muista miten asiat meni koska ikäviä asioita ei tahdo muistaa... Nyt oli asiat toisin. Hän vähät välitti minusta. Olin raivona, itkin ja anelin. Rikoin hänen tavaroitaan uhkasin poltaa talon ellei hän tulisi kotiin, mehän olimme yhdessä päättäneet että halusimme lapsen ja perheen.
Tätä jatkui. Kaveri häippäsi ei pitänyt lupauksiaan ja oli milloin mikäkin putkareissu, vartioitten pahoinpitely, varastetulla autolla ajelu tai muuten vaan ei tultu kotiin. Hän väittää aina ettei muita naisia ole mutten voi tietää. Pelko, viha, katkeruus, jätetyksi tulemisen pelko ovat kauhea yhdistelmä.
Ollan käyty perheneuvolat, a-kliniikat ja olen soittanut milloin mihinkin numeroon saadakseni apua. Olen kuvitellut rakastavani hänet terveeksi. Nyt tajuan 6 vuotta myöhemmin ettei se onnistu. Tälläkin hetkellä hän on jossain ties missä. Juomassa, juhlimassa. Meidän kaksi prinsessaa (aivan, en oppinut ensimmäisenkään jälkeen) itkevät isän perään, mitä minun tulisi heille sanoa, en tiedä? Mutta päätökseni olen tehnyt: tämä laiva uppoaa, meidän on jäätävä kyydistä. Hän on nyt päättänyt että aikoo jatkaa samaan malliin, ja syy on siinä että minä olen vittumainen akka joka on sekaisin päästään ja vaan haluaa tapella koko ajan. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni al-anon kokouksessa ja koin aivan uskomatonta tyyneyttä. Oli kyllä vaikea astua niistä ovista sisään ja itkin koko 2 tuntia kun kokousta kesti.
Mutta hiljaa hyvää tulee niinkuin sanotaan, pitää järjestellä asunto asiat ja elatukset ja tapaamiset. Tässä menee varmaan vielä koko syksy mutta kyllä tämä 24-7 kestävä pahaolo ja päänsärky ja ajoittaiset "en saa henkeä"-kohtaukset menevät ohi. En voi ymmärtää miten joku voi valita viinan perheensä yli ja koitan hyväksya tosiasian, minä en voi asialle mitään. Ei ole minun päätös, en voi rakastaa alkoholismiä pois, voin vaan pelastaa itseni ja lapseni.
Paljon voimia kaikille teille! Rakasta itseäsi enemmän.

Lue lisää

On varmaan väärin sanoa että ihana lukea näitä kirjoituksia, mutta todellakin on ihanaa että joku ymmärtää. Minäkin kävin kerran al-anon kokouksessa, mutta en kokenut sitä omakseni. Vaikka iltaisin monesti mietin uskoa ja tätä tarkoitusta, niin silti se ei ole asia jolla minä vahvistuisin. Ehkä se oli myös sitä että asun pienellä paikkakunnalla ja kokouksessa oli vain neljä naista joilla kaikilla oli tilanne jo vuosia sitten ohi. Kaipaisin keskustelua sellaisen kanssa joka elää tilannetta juuri nyt tai on ihan vasta elänyt. Mieheni on minua 13 vuotta vanhempi. Luulin silloin 18 vuotiaana että hän on kypsempi ja jo omat tyhmyytensä tehnyt. Nuori ja sinisilmäinen kun olin en pitänyt juomista joka silloin jo oli reipasta ongelmana. Nyt kyn katson taakseni mennyttä 20 vuotta olen ollut tosi tyhmä kun olen itseni tähän tilaan päästänyt. Meillä on kaksi poikaa (8 ja 11) ja aina olen vannonut että minun lapseni ei joudu elämään siinä missä olen itse elänyt(oma isäni on myös alkoholisti) ja tässä silti olen. taloudellisesti tilanne on vuosien juomisen vuoksi sellainen että en voi lasten kanssa lähteäkään, se tekee nyt jo tiukan tilanteen tosi huonoksi. Viime syksynä kävin psykiatrilla kun en muista enään mitään, en ymmärrä mitä luen ja kirjoittaessakin tulee koko ajan virheitä. Pelkäsin aivokasvainta, mutta diaknoosi olikin keskivaikea masennus. Minulle suositeltiin perheneuvolaa yhdessä mieheni kanssa, mutta eipä tuo ukko sinne kuulema "akkojen haukuttavaksi lähde, ongelma kun ei ole hänen vaan minun tiukkapiposuudessa ja halussa haalia aina kaikki hommia itselleni ja siten väsytää itseni, jotta meidän PERHE-ELÄMÄ kärsii siitä" Mies juo salaa ja minä aina kuvittelen ja kaivan väkisin riita aikaiseksi että ei tarvitsisi tulla hänen kanssaan sänkyyn. Välillä hän katoaa hiljaa yläertaan kun huutelen poikia iltapalalle ja siiten hän saa syyn juoda kun olen jäänyt poikien kanssa vain alas touhuamaan, enkä huomioinut häntä (todellisuudessa pojat söi iltapalan ja pesi hampaat). Välillä taaskun saan pojat vinttiin ja menne sänkyyn hän jää katsomaan telvisiota alas ja sitten juo kun nukuin kun hän tulee. Aina asia on väärin minun tekemänä. Hän juo kun kaupassa meni liian kauan (Kuulena olin huoraamassa). Hän juo jos pyysän hänen mukaan kauppaan jotta en voisi käydä muualla. Hän juo jos puhun puhelimessa väärään aikaan tai kun kysyn että voinko vastata kun puheliin soi, niin vittuile ja minulla on kuulema aina tuo ON OFF vaihe päällä. Minä en kuulema kestä arvostelua ja on aina "per....stä" kun hän tuo ajatuksiaan julki. Näitä tarinoita olisi minullakin muutamaan kirjaa. Nyt minusta alkaa tuntumaan siltä että jotain täytyy alkaa tekemään. Lapset ei kuitenkaan haluaisi muuttaa, vaikka ymmärtävät kyllä että ei näinkään voi elää. Toivon kans teille muille paljon voimia taistelussanne!

koti niminen vankila kirjoitti:

On varmaan väärin sanoa että ihana lukea näitä kirjoituksia, mutta todellakin on ihanaa että joku ymmärtää. Minäkin kävin kerran al-anon kokouksessa, mutta en kokenut sitä omakseni. Vaikka iltaisin monesti mietin uskoa ja tätä tarkoitusta, niin silti se ei ole asia jolla minä vahvistuisin. Ehkä se oli myös sitä että asun pienellä paikkakunnalla ja kokouksessa oli vain neljä naista joilla kaikilla oli tilanne jo vuosia sitten ohi. Kaipaisin keskustelua sellaisen kanssa joka elää tilannetta juuri nyt tai on ihan vasta elänyt. Mieheni on minua 13 vuotta vanhempi. Luulin silloin 18 vuotiaana että hän on kypsempi ja jo omat tyhmyytensä tehnyt. Nuori ja sinisilmäinen kun olin en pitänyt juomista joka silloin jo oli reipasta ongelmana. Nyt kyn katson taakseni mennyttä 20 vuotta olen ollut tosi tyhmä kun olen itseni tähän tilaan päästänyt. Meillä on kaksi poikaa (8 ja 11) ja aina olen vannonut että minun lapseni ei joudu elämään siinä missä olen itse elänyt(oma isäni on myös alkoholisti) ja tässä silti olen. taloudellisesti tilanne on vuosien juomisen vuoksi sellainen että en voi lasten kanssa lähteäkään, se tekee nyt jo tiukan tilanteen tosi huonoksi. Viime syksynä kävin psykiatrilla kun en muista enään mitään, en ymmärrä mitä luen ja kirjoittaessakin tulee koko ajan virheitä. Pelkäsin aivokasvainta, mutta diaknoosi olikin keskivaikea masennus. Minulle suositeltiin perheneuvolaa yhdessä mieheni kanssa, mutta eipä tuo ukko sinne kuulema "akkojen haukuttavaksi lähde, ongelma kun ei ole hänen vaan minun tiukkapiposuudessa ja halussa haalia aina kaikki hommia itselleni ja siten väsytää itseni, jotta meidän PERHE-ELÄMÄ kärsii siitä" Mies juo salaa ja minä aina kuvittelen ja kaivan väkisin riita aikaiseksi että ei tarvitsisi tulla hänen kanssaan sänkyyn. Välillä hän katoaa hiljaa yläertaan kun huutelen poikia iltapalalle ja siiten hän saa syyn juoda kun olen jäänyt poikien kanssa vain alas touhuamaan, enkä huomioinut häntä (todellisuudessa pojat söi iltapalan ja pesi hampaat). Välillä taaskun saan pojat vinttiin ja menne sänkyyn hän jää katsomaan telvisiota alas ja sitten juo kun nukuin kun hän tulee. Aina asia on väärin minun tekemänä. Hän juo kun kaupassa meni liian kauan (Kuulena olin huoraamassa). Hän juo jos pyysän hänen mukaan kauppaan jotta en voisi käydä muualla. Hän juo jos puhun puhelimessa väärään aikaan tai kun kysyn että voinko vastata kun puheliin soi, niin vittuile ja minulla on kuulema aina tuo ON OFF vaihe päällä. Minä en kuulema kestä arvostelua ja on aina "per....stä" kun hän tuo ajatuksiaan julki. Näitä tarinoita olisi minullakin muutamaan kirjaa. Nyt minusta alkaa tuntumaan siltä että jotain täytyy alkaa tekemään. Lapset ei kuitenkaan haluaisi muuttaa, vaikka ymmärtävät kyllä että ei näinkään voi elää. Toivon kans teille muille paljon voimia taistelussanne!

Lue lisää

Hei,

Entinen puolisoni on alkoholisti. Olemme hiljakkoin eronneet, mutta irtaantuminen on hidasta ja hyvin vaikeaa. Haluaisin auttaa ja tukea häntä, mutta hän ei halua korjata alkoholismia vaan palata yhteen ja korjata avioliittoa... Eroprosessimme alkoi juuri alkoholin ja siihen liittyvien ilmiöiden vuoksi, väsyin kun asiat eivät menneet parempaan suuntaan. Hoitoon hakeutuminen olisi ollut yksi positiivinen signaali, mutta ei. Eivätkä pelkät lupaukset vähentämisestä minua lämmitä. Hain eron pelastaakseni itseni ja lapseni. Silti koen syyllisyyttä hänen hylkäämisestään ja hän syyllistää minua hänen elämänsä pilaamisesta, koska halusin eron. En tiedä olisiko minulla ollut voimavaroja loppuelämää tämän saman asian kanssa taistella. Isäni oli alkoholisti, joten olen lapsuudessa kokenut riippuvuuden varjopuolet. Minusta tuntuu että olen saanut riittävän ison annoksen sitä laatua. Järjen mukaan minulla pitäisi olla oikeus omaan, tasapainoiseen elämään. Tunteen tasolla se onkin vaikeampi juttu, irtautua syyllisyydestä ja vastuunkantajan roolista. Se, että kantaa vastuun vain itsestään ja lapsista, pitäisi kaiketi riittää. Olen luvannut häntä tukea ja auttaa jos jaksan - jos asiat menevät oikeaan suuntaan. Mutta jos mitään yritystä lopettaa ei tapahdu, ja mies kokee olevansa "olosuhteiden uhri", niin miten autat? Reppuselkääni en halua häntä ottaa. Enkä omaa ja lasten hyvinvointia uhrata hänen vuokseen. Meillä on paljon hyviä muistoja ja siksi eroaminenkin on vaikeaa. Olemme tavallaan samassa venessä kuitenkin - eronkin jälkeen. Hänen hyvinvointinsa heijastuu lastemme hyvinvointiin. Siksi haluaisin häntä tukea. Helpoksi hän ei asiaa kuitenkaan tee. Eikä oikeastaan tule vastaan muuta kuin rakkauden tunnustuksillaan. Se ei aikuiselle ihmiselle riitä, kun arki on hoidettava. Juominen tekee sen arjen monin verroin raskaammaksi kantaa. Parisuhteen ylä- ja alamäet ovat ymmärrettäviä. Kuitenkin alkoholin varjoon jääminen on mielestäni isompi juttu kuin "alamäki". Siinä uhraa itsensä ja lasten elämän. Se on liian kova hinta.

kahden äiti -79 kirjoitti:

Rakastuin tulisesti tummaan mieheen. Hänen äitinsä oli juuri kuollut. Hän oli lämmin ja hellä ja halusi koko ajan olla kanssani. Tein silloin kahta työtä ja hän oli työtön. Kolmansien treffien jälkeen hän jäi luokseni asumaan. Ei enää halunnut luotani pois. Koko ensimmäisen vuoden aikana hän oli vain minun. En tavannut hänen ystäviään ollenkaan. Tuolloin se tuntui ihanalta olin ollut sinkku pitkään ja kaipasin kipeästi rakkautta. Hän rupesi puhumaan perheestä ja lapsista ja päätimme hankkia ensimmäisen lapsemme.
Kun raskaustesti näytti positiivista mies lähti juomaan. Olihan hän juonut aiemminkin mutta silloin minäkin olin juhlimassa ja hän pelkäsi menettävänsä minut jollekkin muulle joten tuli aina mukanani kotiin, tai sitten en enää muista miten asiat meni koska ikäviä asioita ei tahdo muistaa... Nyt oli asiat toisin. Hän vähät välitti minusta. Olin raivona, itkin ja anelin. Rikoin hänen tavaroitaan uhkasin poltaa talon ellei hän tulisi kotiin, mehän olimme yhdessä päättäneet että halusimme lapsen ja perheen.
Tätä jatkui. Kaveri häippäsi ei pitänyt lupauksiaan ja oli milloin mikäkin putkareissu, vartioitten pahoinpitely, varastetulla autolla ajelu tai muuten vaan ei tultu kotiin. Hän väittää aina ettei muita naisia ole mutten voi tietää. Pelko, viha, katkeruus, jätetyksi tulemisen pelko ovat kauhea yhdistelmä.
Ollan käyty perheneuvolat, a-kliniikat ja olen soittanut milloin mihinkin numeroon saadakseni apua. Olen kuvitellut rakastavani hänet terveeksi. Nyt tajuan 6 vuotta myöhemmin ettei se onnistu. Tälläkin hetkellä hän on jossain ties missä. Juomassa, juhlimassa. Meidän kaksi prinsessaa (aivan, en oppinut ensimmäisenkään jälkeen) itkevät isän perään, mitä minun tulisi heille sanoa, en tiedä? Mutta päätökseni olen tehnyt: tämä laiva uppoaa, meidän on jäätävä kyydistä. Hän on nyt päättänyt että aikoo jatkaa samaan malliin, ja syy on siinä että minä olen vittumainen akka joka on sekaisin päästään ja vaan haluaa tapella koko ajan. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni al-anon kokouksessa ja koin aivan uskomatonta tyyneyttä. Oli kyllä vaikea astua niistä ovista sisään ja itkin koko 2 tuntia kun kokousta kesti.
Mutta hiljaa hyvää tulee niinkuin sanotaan, pitää järjestellä asunto asiat ja elatukset ja tapaamiset. Tässä menee varmaan vielä koko syksy mutta kyllä tämä 24-7 kestävä pahaolo ja päänsärky ja ajoittaiset "en saa henkeä"-kohtaukset menevät ohi. En voi ymmärtää miten joku voi valita viinan perheensä yli ja koitan hyväksya tosiasian, minä en voi asialle mitään. Ei ole minun päätös, en voi rakastaa alkoholismiä pois, voin vaan pelastaa itseni ja lapseni.
Paljon voimia kaikille teille! Rakasta itseäsi enemmän.

Lue lisää

Tapasin mieheni 1970 luvulla juovan juopon. Oli aika kamalaa aikaa. Hän raitistui 1980 luvun lopulla. Raittiutta kesti 5 vuotta. Sitten retkahti. Tapasi duunissa pari sievää pimua, jotka töiden jälkeen pyyteli ulos olusille. Koska kyseessä oli viehättävät ja vetovoimaiset naiset, ei hän pystynyt kovin montaa kertaa kieltäytymään. Joten menoksi. Aluksi hän hallitsi juomistaan jonkin aikaa, sitten mopo karkasi käsistä. Naistenkin mielenkiinto lopahti tähän rapajuoppoon. Työn antaja katseli 7 vuotta, sitten tuli kenkää. Ja täysi päiväinen juoppo. Valehtelua, pettämistä, velkaantumista. Pahinta oli, että yrittäessäni yllä pitää huushollia, velkaannuin itsekkin ulosotto osastolle asti. Uusi raittius alkoi tämän vuosituhannen alussa. Nyt hänellä on sähköposti, puhelin ja tekstiviesti muija ystävä 400 km päästä. Tapaamiset on 0 . Mutta muija haluaisi tavata. Ylistää, kehuu ja lipoo joka tavalla meidän ukkoa. Samalla mainiten ettei pari olutta tai viinilasia tee kenestäkään alkoholistia, iltaisin nautittuna, koska se auttaa rentoutumaan. Ukko on kahden vaiheilla juodakko vai ei? Minä yritän epätoivoisesti estää ja tappeluks menee. Oon käynyt Al-Anonit ei auta minua. Koen olevani Honkki Dotte tuulimyllyjä vastaan. Tiedän että pitäis irrottaa, vaan kun ei pysty. Mä en tiedä kans mitä pitäis tehdä? Kun oikeesti en koskaan pääse siitä eroon, se tulee aina takaisin.Yritetty on. Olen kai täysi lammas. Oon yrittänyt että tää platoninen suhde loppuis, mutta se on kuin huumetta sille. Tiedän että olen jonkinlaisessa riippuvuus suhteessa, mut en pysty repäisemään. Koen jo ikänikin ( 50:n ja kuoleman väliltä) esteeksi. En yksinkertaisesti tiedä mitä helvettiä tekisin, kun ei vain voi antaakkaan asioiden olla näin.

Aina huolissaan kirjoitti:

Hei,

Entinen puolisoni on alkoholisti. Olemme hiljakkoin eronneet, mutta irtaantuminen on hidasta ja hyvin vaikeaa. Haluaisin auttaa ja tukea häntä, mutta hän ei halua korjata alkoholismia vaan palata yhteen ja korjata avioliittoa... Eroprosessimme alkoi juuri alkoholin ja siihen liittyvien ilmiöiden vuoksi, väsyin kun asiat eivät menneet parempaan suuntaan. Hoitoon hakeutuminen olisi ollut yksi positiivinen signaali, mutta ei. Eivätkä pelkät lupaukset vähentämisestä minua lämmitä. Hain eron pelastaakseni itseni ja lapseni. Silti koen syyllisyyttä hänen hylkäämisestään ja hän syyllistää minua hänen elämänsä pilaamisesta, koska halusin eron. En tiedä olisiko minulla ollut voimavaroja loppuelämää tämän saman asian kanssa taistella. Isäni oli alkoholisti, joten olen lapsuudessa kokenut riippuvuuden varjopuolet. Minusta tuntuu että olen saanut riittävän ison annoksen sitä laatua. Järjen mukaan minulla pitäisi olla oikeus omaan, tasapainoiseen elämään. Tunteen tasolla se onkin vaikeampi juttu, irtautua syyllisyydestä ja vastuunkantajan roolista. Se, että kantaa vastuun vain itsestään ja lapsista, pitäisi kaiketi riittää. Olen luvannut häntä tukea ja auttaa jos jaksan - jos asiat menevät oikeaan suuntaan. Mutta jos mitään yritystä lopettaa ei tapahdu, ja mies kokee olevansa "olosuhteiden uhri", niin miten autat? Reppuselkääni en halua häntä ottaa. Enkä omaa ja lasten hyvinvointia uhrata hänen vuokseen. Meillä on paljon hyviä muistoja ja siksi eroaminenkin on vaikeaa. Olemme tavallaan samassa venessä kuitenkin - eronkin jälkeen. Hänen hyvinvointinsa heijastuu lastemme hyvinvointiin. Siksi haluaisin häntä tukea. Helpoksi hän ei asiaa kuitenkaan tee. Eikä oikeastaan tule vastaan muuta kuin rakkauden tunnustuksillaan. Se ei aikuiselle ihmiselle riitä, kun arki on hoidettava. Juominen tekee sen arjen monin verroin raskaammaksi kantaa. Parisuhteen ylä- ja alamäet ovat ymmärrettäviä. Kuitenkin alkoholin varjoon jääminen on mielestäni isompi juttu kuin "alamäki". Siinä uhraa itsensä ja lasten elämän. Se on liian kova hinta.

Lue lisää

Itse aloin tunnistaa miehessäni jo puolen vuoden seurustelun jälkeen alkoholistin piirteitä. Hän omasi kuitenkin lahjakkaat puhetaidot, ja sai aina keploteltua syyn juomiseen: "Muttakun on viikonloppu, kaverin synttärit, menisit itsekin jos olisi kaverin juhlat, soita sinä sitten ja peru puolestani, tämä oli tässä jos ei kerran kelpaa, siinäkös maksat laskut olemattomilla tuloillasi." Yritin lyhyen seurusteluaikamme aikana jättää hänet useaan otteeseen, mutta hän osasi aina puhua pääni ympäri, että otin hänet takaisin. Aluksi tukeuduin ystäviini, ja yritin todella pysyä sanojeni takana ja tarkoittaa sitä että jätän hänet. Lopen häpesin jo niin pahasti, kun en yrityksistäni huolimatta päässyt hänestä eroon, etten kehdannut enää tukeutua ystäviini, vaan aloin peitellä ongelmiamme. Jonkin aikaa meni hyvin, vuorottelimme jopa joku kerta juhlimista. Minä saatoin lähteä perjantaina ulos ja hän jäi tyttäreni kanssa kotiin, lauantaina sitten vaihdettiin. lopen sekään ei enää onnistunut, sillä hän alkoi juoda kun oli lapseni kanssa kotona. Asia ahdisti ja pelotti, se oli minun tyttöni, jonka läsnäollessa hän joi! Yritin selittää, että en halua, että kotona juodaan kun tyttäreni on läsnä, vaikka se nukkuisikin: "No mitä se nyt haittaa jos muutaman ottaa" Pian muutama vaihtui kuuteen ja niin edelleen. Kännissä hän käyttäytyi milloin mitenkin, aina jos hän joi raakaa viinaa, tiesin tuloksen: Tappeluita joko kanssani tai muiden ihmisten kanssa, tai sekä että. Viimeinen naula arkkuun oli, kun olimme viettämässä juhannusta kaveriporukalla tyttäreni ollessa hyvällä ystävälläni hoidossa. Mies sammui jo yhdentoista aikaan ja kertoi sekavana tapelleensa työkaverinsa kanssa, muttei muistanut miksi. Lisäksi hän oli saanut porttikiellon paikalliseen baariin, johon meidän piti tyttöjen kanssa mennä myöhemmin samana iltana. Hän tietenkin oletti että en mene sinne siksi kun hän on saanut sinne kiellon, sanoin että menen silti, koska aioin juhlia juhannustani hänen toilailuistaan huolimatta. Mies yritti saada asiasta riidan aikaiseksi, mutta sain jotenkin keploteltua asian ohi. Lähdimme lopulta käymään kuskin kotona, koska hän halusi vaihtaa vaatteensa. Odottelimme pihalla auton vieressä seisten kuskia, kun mies oli taas vuorostaan sammunut autoon ja kaikkia tuntui tilanne jännittävän muutenkin. Lopulta kuski tuli ja matkaa oli tarkoitus jatkaa baariin, kaikki istuimme autoon ja vedimme ovet kiinni, jolloin miehelläni jostain syystä "napsahti" ja hän alkoi nyrkillä huitoa auton lasia rikki. Pakenimme sisälle ja soitin samalla poliisit. Olin hysteerinen, peloissani, kauhuissani, tärisin, en kyennyt vuoroin hengittämään ja vuoroin itkemään... Lopulta olin täysin shokissa. En muista paljoa muuta koko tapahtumasta, kuin seuraavana sen, kun miestä viedään maijan perään. Hän oli onnistunut rikkomaan autostani kaksi lasia ja kolmannessa näkyi verinen nyrkin jälki... Tässä vain pieni raapaisu kaikesta, mutta ehdoton piste kaikelle. Tiedän, että koko eroprosessi on vasta alussa ja tästä tulee vielä vaikeaa, koska mies on todellakin tunneihminen, kuten aiemmin luin ylhäältä. Toivon, että mies oikeasti hankkii apua, itsensä vuoksi. Kaikkia muutoksia hän oli valmis tekemään vain jos pysymme yhdessä: Ei riitä. En jaksa kuunnella enää kateettomia lupauksia, loputtomia rakkauden tunnustuksia... omat tunteeni häntä kohtaan ovat kuihtuneet jo kuukausia sitten.

on todella surullista katsottavaa nähdä miten tietyt henkilöt käyttävät alkoholia. itse tunnen yden läheisen, mutta ei siitä sen enempää. karua on myös katsoa todellisuuta siitä, miten sama mies tässä lähistöllä kyselee jokaiselta vastaantulijalta alkoholia, ei näin.

mikkokkk kirjoitti:

on todella surullista katsottavaa nähdä miten tietyt henkilöt käyttävät alkoholia. itse tunnen yden läheisen, mutta ei siitä sen enempää. karua on myös katsoa todellisuuta siitä, miten sama mies tässä lähistöllä kyselee jokaiselta vastaantulijalta alkoholia, ei näin.

Lue lisää

Minun tapauksessa veljeni ja isäni ovat alkoholisteja. Olen itse nuori nainen. Yhdessä vaiheessa huomasin että alkoholi alkoi tuottaa minullekin ongelmia, kunnes päätin dramaattisesti vähentää ja enpä ole päätöstä katunut. Tajuan edelleenkin että minun on hankala pitää rajoja juomisessa, mutta tärkeintä on yrittää, vaikkei aina onnistuisikaan.
Isäni joi paljon lapsuudessani, eritoten silloin kun hän oli työtön. Muistan pelänneeni lapsena hänen käytöstään ja inhosin viinaa jo lapsuudessa koska tiesin miten se isääni vaikuttaa. Joskus hänellä oli änkyräkännit, joskus hän oli ihan leppoisa, joskus agressiivinen, joskus hän sai järjettömiä mustasukkaisuuskohtauksia äidistäni, joskus hän lähti kännissä ajelemaan uhaten itsemurhalla, joskus piti tilata poliisi viemään hänet juoppoputkaan tai naapuri tilasi. En tiedä toista ihmistä kelle viina sopii niin huonosti kuin hänelle, koska jälkikäteen ajateltuna hänen persoonansa on muutenkin huomionhakuinen, dramaattinen ja hän on usein masentunut ja masennus ja alkoholi ei ole paras yhdistelmä. Olen sanonut hänelle jälkikäteen kuinka paljon hänen alkoholinkäytönsä vaikutti minuun, mutta hän naureskelee asialle ja siltikin avaa kaljan joka kerta vaikka kävisin vain kerran puolessa vuodessa. "Pitäähän sitä nyt saunakaljat olla". Jätän monesti käymättä hänen luonaan sen takia, koska usein saunakaljan avaaminen saattaa johtaa sen 24 packin tuhoamiseen ja jotenkin ajattelen että hän häpäisee itsensä poikaystäväni edessä. Hän ei ikinä ottanut todesta äitini pyyntöjä lopettaa viinankäyttö, vaikka syytä olisi ollut. Välimme ovat parantuneet kotoa muutettuani ja jotenkin tuntuu vapauttavalta, ettei minun tarvitse seurata tilannetta läheltä. ensimmäisenä vuonna kotoa muuttaessani tunsin syvää rauhaa siitä ettei minun tarvitse enää pakosta seurata sitä tilannetta, elämäni muuttui hetkessä tasaiseksi. Inhosin eniten lapsena ja nuorena sitä tunnetta kun isäni lähti ilmoittamatta baarikierroksilleen yhä uudelleen ja uudelleen, eikä ikinä tiennyt missä kunnossa hän sieltä vaeltaa takaisin. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli isältäni kuin jotain teini-ikäisen kapinaa ja tarvetta mennä vaikka äitini pyysi monesti ettei hän lähtisi mihinkään, mutta hän kyllä meni. Mutta pyynnöillä ei ollut merkitystä kun viinanhimo oli kova. Muistan että äitini ja isäni liitto oli hyvin myrskyisä ja usein avioero kolkutti ovella. Mutta äitini oli anteeksiantavaista sorttia. Olen nykyään avoliitossa ja rakastan miestäni, jo pelkästään sitä ettei hän aiheuta käytöksellään ikinä niin suurta huolta kuin isäni eikä mieheni luonne ikinä muutu hänen juodessaan alkoholia. Olen päättänyt että toista alkoholistia en alkaisi katsomaankaan elämässäni.
Veljeni on pelannut kännipäissään itselleen suuret velat, puhutaan kymmenistä tuhansista. Häneen alkoholi vaikuttaa melko samalla tavalla kuin isääni. Hän vaikuttaa itsetuhoiselta kännissä ja hänenkin luonteensa muuttuu kännipäissään tasapainottomaksi. Hän on monesti loukannut minua kännissä, mutta toisaalta hän tiedostaa ongelmansa paremmin kuin isäni jolle edelleen kalja on harmiton tapa viettää lauantai-iltaa. (Ja maanantai, ja tiistai...) Mutta monesti hän uskottelee juovansa vain harvoin, vaikka tosiasiassa soittaessani hänelle, hän on monesti kännissä ihan viikollakin.
Toisaalta minulla on syvä huoli ja välillä jopa tuntuu että sanani menisivät perille, mutta alkoholistia ei sanoilla paranneta, koska viinanhimo on niin suuri että se ajaa kaikkien läheisten toiveidenkin ohi. Isäni pyytää minua monesti käymään useammin, mutta käyn harvoin siksi, etten jaksa hänen alkoholinkäyttöään. Koen sen aiheuttaneen minulle liikaa surua ja mielipahaa, en jaksa enää katsoa sitä touhua. Itsekästä? Ehkä, mutta toisaalta eikö itsesuojeluvaisto ole tervettä. En edes osaa laskea niitä kertoja kun hän on loukannut tai järkyttänyt minua pahasti humalaisella käytöksellään. äitini yritti muuttaa isääni mutta olen tajunnut ettei ketään voi muuttaa. Isäni tulee käyttämään alkoholia väärin kuolemaansa asti. välillä olen huolissani koska äitini on kuollut ja kukaan ei ole huolehtimassa hänestä, mutta eikö aikuinen ihminen ole vastuussa itsestään?
Isäni käytös on aiheuttanut minulle suurta häpeää nuorempana ja monta kertaa loukkaantumista ja pettymistä koska hän ei ole lupauksista huolimatta lopettanutkaan. Kärsin nykyään kroonisesta ahdistuksesta ja masennuksesta. Uskoisin että sillä on melko paljon yhteys siihen että olin jo lapsena hyvin ahdistunut koska en päässyt pakoon siitä tilanteesta. Pelkään itsekin alkavani juomaan koska geenit vaikuttaisivat ainakin vievän siihen suuntaan, mutta aion taistella tuota alkoholimörköä vastaan.

hanna---_-___ kirjoitti:

Minun tapauksessa veljeni ja isäni ovat alkoholisteja. Olen itse nuori nainen. Yhdessä vaiheessa huomasin että alkoholi alkoi tuottaa minullekin ongelmia, kunnes päätin dramaattisesti vähentää ja enpä ole päätöstä katunut. Tajuan edelleenkin että minun on hankala pitää rajoja juomisessa, mutta tärkeintä on yrittää, vaikkei aina onnistuisikaan.
Isäni joi paljon lapsuudessani, eritoten silloin kun hän oli työtön. Muistan pelänneeni lapsena hänen käytöstään ja inhosin viinaa jo lapsuudessa koska tiesin miten se isääni vaikuttaa. Joskus hänellä oli änkyräkännit, joskus hän oli ihan leppoisa, joskus agressiivinen, joskus hän sai järjettömiä mustasukkaisuuskohtauksia äidistäni, joskus hän lähti kännissä ajelemaan uhaten itsemurhalla, joskus piti tilata poliisi viemään hänet juoppoputkaan tai naapuri tilasi. En tiedä toista ihmistä kelle viina sopii niin huonosti kuin hänelle, koska jälkikäteen ajateltuna hänen persoonansa on muutenkin huomionhakuinen, dramaattinen ja hän on usein masentunut ja masennus ja alkoholi ei ole paras yhdistelmä. Olen sanonut hänelle jälkikäteen kuinka paljon hänen alkoholinkäytönsä vaikutti minuun, mutta hän naureskelee asialle ja siltikin avaa kaljan joka kerta vaikka kävisin vain kerran puolessa vuodessa. "Pitäähän sitä nyt saunakaljat olla". Jätän monesti käymättä hänen luonaan sen takia, koska usein saunakaljan avaaminen saattaa johtaa sen 24 packin tuhoamiseen ja jotenkin ajattelen että hän häpäisee itsensä poikaystäväni edessä. Hän ei ikinä ottanut todesta äitini pyyntöjä lopettaa viinankäyttö, vaikka syytä olisi ollut. Välimme ovat parantuneet kotoa muutettuani ja jotenkin tuntuu vapauttavalta, ettei minun tarvitse seurata tilannetta läheltä. ensimmäisenä vuonna kotoa muuttaessani tunsin syvää rauhaa siitä ettei minun tarvitse enää pakosta seurata sitä tilannetta, elämäni muuttui hetkessä tasaiseksi. Inhosin eniten lapsena ja nuorena sitä tunnetta kun isäni lähti ilmoittamatta baarikierroksilleen yhä uudelleen ja uudelleen, eikä ikinä tiennyt missä kunnossa hän sieltä vaeltaa takaisin. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli isältäni kuin jotain teini-ikäisen kapinaa ja tarvetta mennä vaikka äitini pyysi monesti ettei hän lähtisi mihinkään, mutta hän kyllä meni. Mutta pyynnöillä ei ollut merkitystä kun viinanhimo oli kova. Muistan että äitini ja isäni liitto oli hyvin myrskyisä ja usein avioero kolkutti ovella. Mutta äitini oli anteeksiantavaista sorttia. Olen nykyään avoliitossa ja rakastan miestäni, jo pelkästään sitä ettei hän aiheuta käytöksellään ikinä niin suurta huolta kuin isäni eikä mieheni luonne ikinä muutu hänen juodessaan alkoholia. Olen päättänyt että toista alkoholistia en alkaisi katsomaankaan elämässäni.
Veljeni on pelannut kännipäissään itselleen suuret velat, puhutaan kymmenistä tuhansista. Häneen alkoholi vaikuttaa melko samalla tavalla kuin isääni. Hän vaikuttaa itsetuhoiselta kännissä ja hänenkin luonteensa muuttuu kännipäissään tasapainottomaksi. Hän on monesti loukannut minua kännissä, mutta toisaalta hän tiedostaa ongelmansa paremmin kuin isäni jolle edelleen kalja on harmiton tapa viettää lauantai-iltaa. (Ja maanantai, ja tiistai...) Mutta monesti hän uskottelee juovansa vain harvoin, vaikka tosiasiassa soittaessani hänelle, hän on monesti kännissä ihan viikollakin.
Toisaalta minulla on syvä huoli ja välillä jopa tuntuu että sanani menisivät perille, mutta alkoholistia ei sanoilla paranneta, koska viinanhimo on niin suuri että se ajaa kaikkien läheisten toiveidenkin ohi. Isäni pyytää minua monesti käymään useammin, mutta käyn harvoin siksi, etten jaksa hänen alkoholinkäyttöään. Koen sen aiheuttaneen minulle liikaa surua ja mielipahaa, en jaksa enää katsoa sitä touhua. Itsekästä? Ehkä, mutta toisaalta eikö itsesuojeluvaisto ole tervettä. En edes osaa laskea niitä kertoja kun hän on loukannut tai järkyttänyt minua pahasti humalaisella käytöksellään. äitini yritti muuttaa isääni mutta olen tajunnut ettei ketään voi muuttaa. Isäni tulee käyttämään alkoholia väärin kuolemaansa asti. välillä olen huolissani koska äitini on kuollut ja kukaan ei ole huolehtimassa hänestä, mutta eikö aikuinen ihminen ole vastuussa itsestään?
Isäni käytös on aiheuttanut minulle suurta häpeää nuorempana ja monta kertaa loukkaantumista ja pettymistä koska hän ei ole lupauksista huolimatta lopettanutkaan. Kärsin nykyään kroonisesta ahdistuksesta ja masennuksesta. Uskoisin että sillä on melko paljon yhteys siihen että olin jo lapsena hyvin ahdistunut koska en päässyt pakoon siitä tilanteesta. Pelkään itsekin alkavani juomaan koska geenit vaikuttaisivat ainakin vievän siihen suuntaan, mutta aion taistella tuota alkoholimörköä vastaan.

Lue lisää

hanna, ikävää luettavaa tuo sinun postauksesi. olen sitä mieltä, että ihmisiä voi muuttaa ja ihmiset voivat myös muuttua, mutta joskus on vain liian myöhä. hieman sivuten aihetta alkoholista.... kaverini isä oli todella luotaantyöntävä ja julma lapsia kohtaan. kaverin vanhemmat sitten erosivat ja hieman sen jälkeen isä muuttui paljon ihmisenä ja koitti olla yhteydessä lapsiinsa. tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä lapset (nykyisin aikuisia) eivät halunneetkaan enää pitää minkäänlaisia yhteyksiä isäänsä. joskus on siis liian myöhä muuttua tai muuttaa asioita...

ei juo putkia vahingossa ja tajuamatta alkoholin vaikutuksia.
Avoliitossa on juopon avomiehesi hyvä olla, kun ei tarvitse huolehtia ruoasta eikä kai mistään muustakaan.

Jos asuntonne on miehen, sun on helppo ottaa kamasi ja juopporetkiltä tulija joutuu ihmettelemään, mitenkä tässä näin pääsi käymään. Ja sitten se vannoo, että ei ikinä enää.

Jos asunto on sinun, kerro ukolle, milloin vaihdat lukot, että se ehtii hankkimaan uuden kämpän. Ja sitten se vannoo, että ei ikinä enää.

Jos asuntonne on yhteinen, sitten en tiedä miten pitäisi toimia, ehkä jatkatte ja mies vannoo, että ei enää ikinä.

subry, joo tuossa on jo jonkinlaiset enteet pahalle alkoholismille..

alkoholistien läheisille tarkotettuja al-anon vertaistukiryhmiä kokoontuu ympäri suomea!! netistä löydät tietoa kokoontumisajoista ja paikoista sivulta www.al-anon.fi

Ajatusten selkeyttäminen tärkeintä, ei niiden sotkeminen.

Pertti Kaura kirjoitti:

Ajatusten selkeyttäminen tärkeintä, ei niiden sotkeminen.

alkoholismi on ihan syvältä. Niin tuttuja tarinoita, itse olen hyvällä alulla repimässä itseäni irti vajaa vuoden kestävästä suhteesta alkoholistiin. Kiltti ihminen, ei väkivaltainen missään vaiheessa, juomamäärät illassa 15-18 kaljaa ja seuraavana päivänä töihin. Joskus. On myös niitä putkia ku ei mennä töihin viikkoon, kahteen. Sit ollaan kotona ja juodaan 24-30 kaljaa tai jotain sinne päin aamusta alkaen yötä päivää. Parit rattijuoppoudet takana ja nyt autossa alkolukko, onneksi. Aluksi kuskasin kaljakauppaan ja muuta, jokin aika sitten tein lakon. sitten hurautetaan taksilla ja ostetaan laatikko kaljaa, kun taksilla ei kannata vähempää hakea. Uskoin ja toivoin pitkään että voin auttaa, mutta ei onnistu. Katkot on käyty, pätkä mainiemessä. Ja taas kaljaa naamariin. Jotenkin mulla on helpottunut olo kun osaan jo sanoa ei huolimatta syyllistämisestä. Alan irtautua, vaikka silti surettaa,,, Alkoholismi on vittumainen riippuvuus

sankaiina kirjoitti:

alkoholismi on ihan syvältä. Niin tuttuja tarinoita, itse olen hyvällä alulla repimässä itseäni irti vajaa vuoden kestävästä suhteesta alkoholistiin. Kiltti ihminen, ei väkivaltainen missään vaiheessa, juomamäärät illassa 15-18 kaljaa ja seuraavana päivänä töihin. Joskus. On myös niitä putkia ku ei mennä töihin viikkoon, kahteen. Sit ollaan kotona ja juodaan 24-30 kaljaa tai jotain sinne päin aamusta alkaen yötä päivää. Parit rattijuoppoudet takana ja nyt autossa alkolukko, onneksi. Aluksi kuskasin kaljakauppaan ja muuta, jokin aika sitten tein lakon. sitten hurautetaan taksilla ja ostetaan laatikko kaljaa, kun taksilla ei kannata vähempää hakea. Uskoin ja toivoin pitkään että voin auttaa, mutta ei onnistu. Katkot on käyty, pätkä mainiemessä. Ja taas kaljaa naamariin. Jotenkin mulla on helpottunut olo kun osaan jo sanoa ei huolimatta syyllistämisestä. Alan irtautua, vaikka silti surettaa,,, Alkoholismi on vittumainen riippuvuus

Lue lisää

Jos on tammikuusta heinäkuuhun juomatta noin 40 päivää, niin eikö jotain oo pahasti pielessä?

sankaiina kirjoitti:

alkoholismi on ihan syvältä. Niin tuttuja tarinoita, itse olen hyvällä alulla repimässä itseäni irti vajaa vuoden kestävästä suhteesta alkoholistiin. Kiltti ihminen, ei väkivaltainen missään vaiheessa, juomamäärät illassa 15-18 kaljaa ja seuraavana päivänä töihin. Joskus. On myös niitä putkia ku ei mennä töihin viikkoon, kahteen. Sit ollaan kotona ja juodaan 24-30 kaljaa tai jotain sinne päin aamusta alkaen yötä päivää. Parit rattijuoppoudet takana ja nyt autossa alkolukko, onneksi. Aluksi kuskasin kaljakauppaan ja muuta, jokin aika sitten tein lakon. sitten hurautetaan taksilla ja ostetaan laatikko kaljaa, kun taksilla ei kannata vähempää hakea. Uskoin ja toivoin pitkään että voin auttaa, mutta ei onnistu. Katkot on käyty, pätkä mainiemessä. Ja taas kaljaa naamariin. Jotenkin mulla on helpottunut olo kun osaan jo sanoa ei huolimatta syyllistämisestä. Alan irtautua, vaikka silti surettaa,,, Alkoholismi on vittumainen riippuvuus

Lue lisää

Alkoholistia ei saa hyysätä millaan tavoin vaan hänet on jätettävä ns oman onnensa varaan. Pois kaikenlainen holhous, ihmisen on kohdattava totuus ja toivoa että oma järki löytyy.Alkoholisti ei raitistu kenenkään toivomuksesta eikä käskystä vaan siihen täytyy tulla oma halu.

Pahinta mitä läheinen voi tehdä on alkaa holhota toista. Ei ihminen muutu jos ei tule omaa halua tervehtyä ja muuttua ja muuttaa elämäänsä. Aina löytyy syitä juoda, ainakin alkoholiriippuvainen löytää.

Telkussa oli ruotsalainen dokumentti viinan viemät hiljattain. Siinä eräs yrittäjämies, joka oli raitistunut kiitteli ex-vaimoaan joka jätti hänet oman onnensa nojaan. Se oli paras teko joka herätti miehen muuttamaan elämänsä.