Epilepsia pilasi elämän..

Kuntoilua ja liikuntaa nimenomaan tarvitaan, jotta pääkin voi hyvin. Epilepsian kanssa on monia asioita joita pitää ottaa huomioon, mutta itse en ole joutunut luopumaan mistään, vaan elän ihan kuten kaverinikin (olen 31, epilepsia-elämää takana 9v). Olen käynyt reissaamassa maassa jos toisessa, mutta ehkä yksin en lähtisi.

Ajatus epilepsiasta voi alkuun olla pieni shokki, mutta hyvin harvalla epilepsia on pilannut elämän täysin ja estänyt normaalin elämisen. Nyt vaan tsemppiä ja päivä kerrallaan. Käy tällä palstalla aina kun ottaa päähän, ja tuntuu ettei muut ymmärrä. Täällä kohtalotovereita riittää.

Ajokortille voi heittää hyvästit ammattikorttia et koskaan saa henkilö autokorttiin vuos muistaakseni kohtauksetta.Armeijan tarpeellisuuden voi kyseenalaistaa muuten kuin itsetunnon takia.Ei epileptikko ole tuomittu sisälle vaikka ei ajokorttia saakkaan eikä armeijaan tarvitse mennä.Armeijaan ehkä pääsee jos haluaa.Itse pyysin lääkäriltä lausunnon ei kiitos armeijaan.Hyviä jatkoja vaan.

Olet kuitenkin vasta 21-vuotias.
Kunhan ehdit toipua shokista ja masentua asiasta ja pelätä tulevaisuutta, jossain kohtaa huomaat, että tulevaisuus näyttääkin taas ihan mukavalta. :)

Moikka. Olen nuori nainen ja sain ite ekan kohtauksen kun olin 21 ja sillon tehtiin vaan varmuustestit että ei ole epilepsiaa mutta eeg sit näytti että sitähän se on ja vuos seurailtiin ilman lääkkeitä ja vuoden päästä alko iso rumpa sairaalareissuja ja lääkkeet hoidoksi joiden kanssa oon taistellu kuitenki jo vuoden ilman tulosta. ite oon ainaki huomannu että eipä sillä ole väliä vaikka ei mitään kauheita äxön pläjäyksiä voi tehdä. oon vuoden sisällä reissannu ulkomailla avomiehen kanssa, ollu töissä ja eläny elämää kaikin puolin muuten samalla lailla paitsi että en saa autoa ajaa. iteki olin ennen metsäkoneenkuljettajana mutta eipä tarvii miettiä että sinne hetkeen tarttis mennä takas. Nyt teen lähihoitajan työtä ja rakastan sitä työtä. Jos aattelet että heität kirveen kaivoon ja luovutat niin näin tulee käymään, sun tulee vaan miettiä uus suunta elämään ja miten saada se sulle itelle sopivaksi :) Tsemppiä :)

Sain 17-vuotiaana epikohtauksen ja 6 kk myöhemmin suoritin jo autokoulun inssiajon ja sain B-kortin.

Armeijasta sain lykkäystä pari vuotta, koska kohtauksetonta aikaa oli kutsuntahetkellä vasta n. 6 kk. Menin korkeakouluun heti ammattikoulusta ja jouduin sen takia hakemaan vielä toiset pari vuotta lykkäystä, koska epilepsian takia en enää sitä saanut.

Lääkityksellä kohtauksettomat epileptikot ovat palveluskelpoisuudeltaan B-luokkaa eli velvollisia astumaan palvelukseen. Sodanajan lääkehuolto voidaan järjestää jo ihan siitä syystä, että sodassa tarvitsevat muutkin hoitoa.

Mulla oli Trileptalit filimipurkissa mukana metsäreissuilla.

Minut käskettiin johtajakoulutukseen ja kotiuduin reservin johtajana. Sain armeijassa myös B-ajoluvan, jota varten oli kaikille erillinen terveystarkastus. Kyseltiin myös työhaastatteluun sotilasinsinöörin virkaan, mutta en mennyt.

Ei ole elämää haitannut.

Nimim. "onnekas"

PS. Kohta olet viisaampi

Ei muuten ole automaattisesti kohtaukseton epi B luokassa ! yksikään puolustusvoimien lääkäri ei astu oman neurologin lausunnon yli jos hän puoltaa vapautusta.

JEPS.. eli melekeempä aivan samanlainen tarina ku mulla.. eli ite oon puoli vuotta sinua nuorempi ja sain eilen kouluun mennessäni kohtauksen kaupasa.. siittä sitte ouluun-yöksi kotia ja nyt sitten sairaalassa yö ja tutkimuksia tehdään.. ite halunnu 10vuotta metsäkoneenkuljettajaksi mutta se homma jäi tähän.. sanottiin että jos ei 10vuoteen tule kohtauksia niin sillon ehkä voi jatkaa koulun loppuun.. ja tuo rauhanturvaaja homma tuli vasta nyt kun luin tuon sinun tekstin niin mieleen että se vielä pahentaa tilannetta kun ei aikasemmin käyny mielessä että seki jää sitten nyt välistä... mutta uskosin että voit kyllä kuntoilla etc jos olet ennenki voinu.. ite ainaki jatkan hautaan asti sitä sama vaikka se päivä on jo huomena.. en ala rajottaan lyhyttä elämää sillä että tekisin siittä tylsän pitkän ja yksinäisen.. ainakin itse olen hakemassa nyt syksyksi varmaan metsähoito insinööriksi tms metsään liittyvää tai sitten autopuolelle koneistajaksi tai maalariksi.. johan nuita kouluja ja ammatteja on vaikka kuinka.. toimistotyötäki voi tehä kuka haluaa.. pahinta tässä on minun mielestä että lääkityksen kun saa niin loppu se juominen.. ei pysty hukuttaan murheita tilkkaan viinaa..

Kyllä tuntuu pahalta tämä epilepsia homma..en tiedä miten tästä selviää, vaikka en periksi annakkaa..
Ei mitään hajua, mitä ammattia rupeaisin tekemään ja millä alan liikkumaan koulussa tai töissä jos en saa vuoteen ajaa..kuula päähän tekisi terää..

itsehän kuljen pyörällä kouluun kunhan keli sallii.. on tullut myös monesti juostuakin koulusta kotio eikä matkaa ole kuin reilu 20km.. ja se on kyllä sen verran vapauttava tunne että en anna yhden epilepsian haitata.. tulipa haettua ammattikorkeaankin ;) insinööriksi jos pääsis

kyllä tämä on itellä sisua kasvattanu eikä jaksa turhista narista. sairaalareissujen jälkeen jo halunnu heti normaalielämää elää ja liikkumaan on ollu pakko päästä. kaikki läheisetki auttanut niin paljon kun vaan pystyneet. ite meen pyörällä kans töihin kun en todellakaan kotiin ole halunnu jäädä ja neurologikin sanonut että normaalin elämän täytyy jatkua :) joskus tietty vituttaa ihan älyttömästi mutta onneksi on ihana avomies joka jaksaa ymmärtää ja tietää että jos pyydän apua niin en turhasta sitä pyydä. jospa uskaltais vielä vertaistukeen joskus lähtiä, sitä ite jännitän.

10 vuotta sitten.... Sain ensimmäisen kohtaukseni, 19-vuotiaana. Siitä alkoi parin vuoden lääkäri-lääke-kohtaus-masennus-piehtarointi, ja itseni tappaminen oli mielessä päivittäin. En muista niistä ajoista juuri mitään. En tiedä, haluanko edes muistaa. Ja onko siinä mitään muistettavaa? Kaksi vuotta elin kaivossa ja tuijotin ylös kirkkauteen, mutta istuin silti pohjalla enkä päässyt ylös... En jaksaut edes yrittää. Silloin tuntui, että elämäni oli ohi ennenkö se oli edes alkanutkaan....

Kaiken kaikkiaan siinä meni useampi vuosi lääkerumbaa, ennenkö kohtaukset edes helpottivat, ja lopulta loppuivat.

10 vuotta myöhemmin... olen suorittanut sairastumiseni jälkeen metallian ammattitutkinnon (käsi-ja taideteollisuusalan perustutkinto) ja käynyt kaupassa töissä samaan aikaan, opiskelujen jälkeen olin jopa kaupan vuoropäällikkönä. Muutin paikkakunnalta uuteen kaupunkiin, ja sain oman alan töitä, menin naimisiin, sain kaksi lasta, ostin oman asunnon, palasin oman alan töihin, ja nyt olisi edessä muutto Englantiin mieheni töiden perässä.

Itkin yksin koko aamun, sinä päivänä kun sain 25-vuotiaana ammattitutkinnon paperit käteeni. Se oli ihan mieletön fiilis. Kun muutamaa vuotta aiemmin olin varma, että elämäni oli ohi.

En voi sanoa, kuinka kauan kestää päästä jaloilleen, ja koska tulette olemaan sinut tautinne kanssa... Itse en aina vieläkään ole, henkisesti. Mutta aivan mielettömän paljon voimia, ja USKOA TULEVAAN! Se ei ole mikään sinetti elämälle!! Haaveet elää, ja pysyy, ja varmasti tulee uusiakin!! TSemppiä ihan hirmu paljon. Tämä palsta oli minulle henkireikä siihen aikaan kun olin sairas ja masentunut.

:)

Voi tiedän tunteen! Itselleni tuli myös 21-vuotiaana kohtaus ja samalla sairaalareissulla epilepsia diagnoosi magneettikuvan perusteella.

Olin itse täysin hukassa, niinkuin sinäkin, ja monet muutkin jotka varsinkin nuorena aikuisena saa diagnoosin. Itsellä oli myös ammattikoulu menossa ja mietin et jatkaakko vai ei. Jatkoin ja valmistuin ajallaan ja nyt olen oman alan töissä :) Itselläni myös ne pari ekaa vuotta on muistissa melko hämärästi. Kai sitä on ollu masentunut ja elänyt kohtauspelossa ja lääketokkurassa(Keppra). Mutta periksi ei kannata antaa ja jäädä vain kotia makaamaan, koska se ei ainakaan hyväksi oo!

Ajokortti mulla oli jo, joten vuoden ajokieltoa tuli. "Ryyppääminen" jäi vähemmälle(ja samalla erottui tosi ystävät näistä "ryyppykavereista") ja nykyään kyllä juon 1-4kertaa kuukaudessa muutaman kaljan. Baarissa kulen niinkuin muutkin.

Eli voin sanoa vain että aika sen näyttää millainen epilepsia ja kohtaustilanne sulla on. Itsellä kun tuli 3vuos täytee ilman tajunnanmenetyskohtausta niin aloin jo huokaseen helpotuksesta, vaikka aura oireita aina kausittain tuleekin mut tärkeintä mulle on se, että taju ei lähde!
Tiedän että se on hirveää aikaa ja paniikkia puskee kun pelotti yksin olla esim. kaupassa et "mitä jos nyt saan kohtaukse!". Pitää vain ajatella et jos kohtaus tulee, niin sit se tulee. Ei pidä kohtauspelon vuoksi sulkeutua neljän seinän sisään missään nimessä! Siinä kärsii mielenterveys ja sosiaaliset suhteet.

Olin/olen edelleen itse tosi yksin tän sairauden kans, koska kukaan ei ymmärtänyt mua. Eihän sitä "outoa oloa"(aura) voi kukaan ymmärtää, joka sitä ei ole kokenut. Kuitenkin normaalia elämää tässä vietellään, tietyt asiat vain pitää muistaa ja huomioida(alkoholi, uni, ruoka, lääkkeet ym.).

Jos olet kiinnostunut autoista, niin mikset vaihtais linjaa ja menis sille puolen missä korjataan autoja, ja vaikka autokauppaan töihin...?

Usko itseesi ja annan ajan kulua. Ajattele positiivisesti ja suunnittele tulevaisuutta. Kyllä sinä, ja te muutkin jotka diagnoosin vasta ootte saanu, selviätte ja olette sinut sairauden kanssa.. Mutta siihen voi mennä vuosiakin aikaa, mut uskokaa itseenne :) Voimia!

Kun ikää kertyy niin epilepsia on pieni ongelma ja kaikki ongelmathan on periaatteessa pieniä. Itse sain 11-vuotiaana vakavan epilepsian ja elinikää noin kolme vuotta lääkärin mukaan. Lienee ollut shokki vanhemmilleni tai helpotus:D. Olin sentään viides lapsi. Maailmassa on hirveesti asioita mitä voi tehdä, vaikka on kuinka vammainen. Selvästi osaat kirjoittaakin! Itse olen nyt reilusti yli 40 vuotta ja tuntuu, että ei tämä henki lähde väkisilläkään. Elämä on mennyt välillä pilalle rakkausasioissa, mutta se on lähinnnä naisten ongelma, jos eivät halua minua komiaa ja viisasta urosta:).

T. vammanen ja silleen saa ihmeen paljon rahaa yhteiskunnalta.

kohtalo tovereita on. monia mm minä
olen 22 vuotias tyttö/nainen ja jos haluat niin minun puolestani voimme jutella paremin es. facebookissa. olen sairastanut 7 vuotta epiä eli minusta voi olla apua. Olen 100 % käytettävissäsi. Muistan kuin eilisen päivän jolloin sairastun, se oli elämäni hämmentävin päivä. aluksi en edes ymmärtänyt mitä on tapahtunuut. mutta siitä se alkoi ja nyt elämä luistaa olen matkustanut thaimassa ja turkissa ja mökeillä ja liikun ihan normaalisti ja nautin elämästä. Ota yhteyttä jos haluat jutella ja tutustua enemmä! saara vuorinen on oikea nimi. voimia kyllä se aurinko alkaa paistaa, tuo on rankka vaihe, mutta kyllä se paranee. Mutta aikaa ja voimia siihen voi mennä.

Itse olen 30-vuotias, sairastanut ohimolohkoepilepsiaa kymmenisen vuotta. Minua ei voi leikata, kohtaukset eivät lopu millään, olen masentunut ja väsynyt koko ajan. Epilepsia on vaikuttanut sosiaaliseen elämääni, suoritus- ja keskittymiskykyyni, muistiini ja elämänhaluuni. En ole koskaan hyväksynyt tätä sairautta. Huonosti menee ja yliopistosta pitäisi valmistua.

voiko mahdollista saada ajokortti aikasemmin kuin vuoden odottelun jälkeen? En voi saada töitä, mistään firmasta jos en omista ajokorttia ja se johtaa masenukseen ja syrjätymiseen.

Vituttaa syntyä tämmöisenä.

Paljon huonommin voisi asiat olla :) Itse olen reilu parikymppinen ja eläkkeellä erittäin vaikeahoitoisen epilepsian takia. Kävin amkk:n ja valmistuin, mutta siihen se sitte jäikin... Yhdeksän vuotta maailmaa tältä kantilta katsoen olen toisaalta todennut olevani "terveitä" kavereitani ja tuttujani rikkaampi kokemusten ja joidenkin ajattelutapojen suhteen. Onhan niitä huonojakin päiviä, mutta onneksi silloin kohtalotoverit vaikka täällä ymmärtävät. Kaikkea hyvää :)
...ja järkevästi itsensä/terveyden kannalta on tietenkin ajateltava asioitava, mutta esimerkiksi mahdollisia matkoja ja kokemuksia ei kannata välistä jättää tämän takia!

Kesä tulee ja haluaisi palata harrastusten pariin..vaan empä saa..Harrastin laskuvarjohyppyä ja monta hyppyä takana..ei saa hypätä enään koskaan...olen puolikuollut.

Itse oon sairastanut epilepsiaa 9v. asti. Nyt ikää 21v. Elämä on pilalla. Tunnen tuskasi.

Siinä voi olla pikkuinen ero, että jos on sairastanut puolet elämästä epilepsiaa ja ehtinyt totutella siihen ja eikä ole hakenut sellaisiin koulutuksiin, mitä ei voi käydä.

Aikuisiän epilepsia on pahin ku ammatti on käyty ja suunitelmat valmiina ja sitten joku vitun epilepsia pilaa nekin. saatana,

KYllähän se niin on , että vielä nykypäivänäkin epilepsia on ISO MÖRKÖ monille. En tarkoita epilepsiaan sairastuneelle, vaan ns. terveelle. Itselläni tätä"kummajaista" ei ole, mutta olen seurannut todella läheltä. Kohtelu melkein kaikissa virastoissa, kouluissa ja sairaaloissa täysin ala arvoista. Puhutaan, että voit elää täysin normaalia elämää, opiskella, harrastaa. Ei vaan näin ole. Millä esim. opiskelet, kun kaikki maksaa.

Hyvin tänne oli jo tullut erilaisia tarinoita ym, mutta ajattelin nyt itsekkin tuoda oman tarinan esille...
Sain siis pari vuotta takaperin ensimäisen epi-kohtauksen, joka tuli ihan puskista.. Itseasiassa en alkanut surra sitä silloin milläänlailla, koska en saanut diagnoosia tai muita kieltoja, eli kaikki fine. Lääkäri tokaisi silloin vain, että tämä saattaa olla vain nuoruusiän kerta kohtaus. Jos vuoden sisällä tulee kohtaus, noin sitten vasta saan diagnoosin, kerrankun mitkään tutkimukset eivät sitä paljastaneet. Elämä jatkuu ja hain opiskelemaan ensihoitajaksi (unelma-ammattiani).

Voi että viihdyin sillä alalla ja kaikki meni vuoden sisällä todella hyvin. Ei kohtauksia, ei murheita. MUTTA puolitoista vuotta 1. kohtauksesta tuli toinen... Ei minkäänlaisia ennakko tuntemuksia tai mitään.. Se oli paha laatuinen... Magneettikuvissa ei ollut poikkeamaa!(HUH, ei ole kasvaimesta ym johtuva) Itselleni ei tullut taaskaan paniikkia siitä, että voisim saada diagnoosin, koska 1. kohtauksesta oli niin pitkä aika ja silloinkaan ei löytynyt yhtään mitään. Eeg tutkimusten tulokset tuli ja sain selville, että minut tuomitaan ikuiseen epilepsiaan.. Tulen kantamaan sitä ikuisesti ja joudun luopumaan opiskeluistani, joudun aloittamaan lääkkeiden syönnin, joudun laukkauttamaan rakkaan harrastuksen, joudun luopumaan melkein kaikesta, vaikka kaikki väittää että saan elää normaalia elämää, mutta kun en saa... En tiedä syytä miksi saan kohtauksia, joka ahdistaa minua suuresti! En voi asialle yhtään mitään, joten miksi surea.. En todellakaan tiedä!

Jouduin useasti vaihtamaan lääkettä, kun ne todettiin ettei ne sovinneet minulle... Se otti minua tosi kovin päähän, koska ne muuttivat minua todella paljon! Olen aina ollut hoikka ja urheilullinem, mutta yksi lääkkeistä alkoi nostamaan painoani, vaikka kuinka yritin taistella vastaan.. Onneksi sain lopettaa sen lääkkeen syönnin, joten olen palannut taas painon kannalta takaisin normaaliksi.. Ne lääkkeet saivat aivoni sekaisin tai oikeastaan mielenterveyteni... Olen ollut suht positiivinen aina ja elänyt mukavasti perus arkea, mutta noi lääkkeet saivat minut jopa harkitsemaan itsemurhaa... Todella pienestä ne aivot menevät sekaisin. En todellakaan pystyisi tappamaan itseäni, miettien vielä kun opiskelin ensihoitajaksi ja psykologiset testit olivat ihan puhtaat ja tiedän muutenkim olevani tasapainossa!! Mutta silloin aloit vetämään jopa hieman ylimääräisiä lääkkeitä päähän..(En todellakaan osaa selittää syytä) Se oli ihan järkyttävää aikaa

En oikeastaa tiedä miten nykyään minulla menee.. En pysty juur yhtään nukkumaan, joten olen todella väsynyt.. Muuten menee ihan kivasti, kai... En ole sinut diagnoosin kanssa, mutta pakko sen kanssa on elää..

Tsemppiä jokaiselle ja en viitsi laittaa loppuun mitään kliseistä fraasia joten tää loppu o vähä outo..

Hei.

Se olen minä tässä eli ketjun aloittaja vähän viisaampana yli 10 vuotta myöhemmin.
En ole saannut uusia kohtauksia siten tämän mitä tänne kirjoitin ja ne pysyy trileptalilla kurissa.
Hakeuduin muihin hommiin ja olen mielestäni hyvä palkkaisessa työssä ja omistan jopa sähköauton nykyään.
Mitä tulee tuohon armeijaan niin olen rampannut siellä kohta 10 vuotta erillaisisa koulutuksissa ja jopa tällä viikollakin on kolme käyntiä eli ilmeisesti olen viellä ihan hyvä sotilas.

Kiitos kaikille niille jotka lohdutitte minua silloin synkimmällä hetkellä. Kyllä se elämä koettelee mutta lisää paskaa housuun.

kiitos.