Hämmentävää lukea vanhaa suomea

Asia on helpohko järjestää. Etsi netistä vapaa fraktuurafontti, lataa ja asenna se koneeseesi ja muuta (esimerkiksi Firefoxin Stylish-lisäosalla, Chromessa on jokin vielä kätevämpi jonka nimeä en nyt muista) kyseinen sivusto käyttämään fraktuurafonttia. Tosin ei mene ihan putkeen, koska sivustossa ei ole käytetty w:tä ja ns. pitkää s:ää.

yucca42 kirjoitti:

Asia on helpohko järjestää. Etsi netistä vapaa fraktuurafontti, lataa ja asenna se koneeseesi ja muuta (esimerkiksi Firefoxin Stylish-lisäosalla, Chromessa on jokin vielä kätevämpi jonka nimeä en nyt muista) kyseinen sivusto käyttämään fraktuurafonttia. Tosin ei mene ihan putkeen, koska sivustossa ei ole käytetty w:tä ja ns. pitkää s:ää.

Luin jo lapsena sujuvasti mummon vanhaa Raamattua.

yucca42 kirjoitti:

Asia on helpohko järjestää. Etsi netistä vapaa fraktuurafontti, lataa ja asenna se koneeseesi ja muuta (esimerkiksi Firefoxin Stylish-lisäosalla, Chromessa on jokin vielä kätevämpi jonka nimeä en nyt muista) kyseinen sivusto käyttämään fraktuurafonttia. Tosin ei mene ihan putkeen, koska sivustossa ei ole käytetty w:tä ja ns. pitkää s:ää.

esimerkkejä ja tietoa jos ketä kiinnostaa.

http://www.kotus.fi/index.phtml?s=2117

Tuollakin kirjoitti:

esimerkkejä ja tietoa jos ketä kiinnostaa.

http://www.kotus.fi/index.phtml?s=2117

Kiinnostava on kyllä sellainen yksityiskohta, että vanhan kirjasuomen korpuksessa on virheellisesti koodattu tavallinen s ja pitkä s ”ſ” molemmat s:llä eli hukattu informaatiota. On esimerkiksi ”sijs”, vaikka kuvasta näkyy, että alkuperäislähteessä on ”ſijs” eli kaksi erilaista s-kirjainta.

Vaikka pitkän s:n käyttö oli suunnilleen säännönmukaista niin, että sitä käytettiin yleensä tavun alussa, poikkeuksia esiintyi (mm. siksi, että tavurakennetta ei aina hahmotettu samalla tavoin) – ja korpuksen kokoamisessa tehty virhe tekee mahdottomaksi tutkia pitkän s:n käyttöä vanhassa kirjasuomessa korpuksen perusteella.

Nykyaikaisessa fraktuuran käytössä ns. tyylisyistä tehdään tyypillisesti se tyylivirhe, että ei käytetä pitkää s:ää, usein ei myöskään w:tä. Jälkimmäistä voi tosin puolustella sillä käsityksellä, että fraktuuran w on itse asiassa vain v:n nykyisestä poikkeava ulkoasu. Käsitys on kuitenkin väärä: fraktuurassa voidaan tehdä ero v:n ja w:n välillä, ja w oli v-äänteen normaali merkki. Tätä osoittaa osaltaan sekin, että kun fraktuurasta siirryttiin antiikvaan, käytettiin monessa yhteydessä vielä jonkin aikaa w:tä antiikvassakin.

Kun vanhassa tekstissä esiintyy yksi vokaalimerkki siellä, missä odottaisi kahta samaa merkkiä peräkkäin, syynä on useimmiten vain se, että aiemmin ei vokaalien pituutta merkitty johdonmukaisesti. Esikuvana oli ehkä lähinnä saksa, jossa joskus merkitään pitkä vokaali kahdella kirjaimella, useimmiten yhdellä.

Siihen aikaan z ei ollut sen kummemmin ulkomaankirjain kuin muutkaan kirjaimet, jotka ovat kaikki tuontitavaraa. Silloin tz-yhdistelmä tarkoitti pitkää soinnitonta dentaalispiranttia, joka sittemmin hävisi kielestä (vai vieläkö se elänee jossain vanhusten puheessa Euran suunnalla?). Se ruvettiin lukemaan ”ts” lähinnä kirjoitusasun takia, ja sitten myös kirjoitukseen tuli ”ts”.