Luin äskettäin Osmo Tammisalon kirjan Tavataan ensi viikolla: Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu ja Marko Hamilon toimittaman teoksen Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa: Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki. Ne toimivat mielestäni hyvänä johdatuksena psykoanalyysin ja analyyttisesti suuntautuneen terapian kritiikkiin, joka on Suomessa erittäin huonosti tunnettua. Täällä luullaan edelleen melko yleisesti, että psykoanalyysi kuuluu tieteelliseen psykologiaan. Sen lisäksi kirjat tarjoavat monille lukijoille, kenties useimmille, hätkähdyttäviä ja aiempia uskomuksia korjaavia tietoja psykologian historiasta ja nykytilasta.
Näiden selkokielisten kirjojen jälkeen voi syventää tietämystä Janne Kivivuoren yksityiskohtaisemmalla suomalaisen psykokulttuurin kritiikillä. Kivivuoren "psykotrilogiaan" kuuluvat teokset Psykokulttuuri: Sosiologinen näkökulma arjen psykologisoitumisen prosessiin, Psykopolitiikka: Paljastava psykologia suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun perinteenä, ja Psykokirkko: Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta.
Näiden selkokielisten kirjojen jälkeen voi syventää tietämystä Janne Kivivuoren yksityiskohtaisemmalla suomalaisen psykokulttuurin kritiikillä. Kivivuoren "psykotrilogiaan" kuuluvat teokset Psykokulttuuri: Sosiologinen näkökulma arjen psykologisoitumisen prosessiin, Psykopolitiikka: Paljastava psykologia suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun perinteenä, ja Psykokirkko: Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Edellä mainituista kirjoista tulee ilmi mm. seuraavaa:
-Psykoanalyysin keskeisille teorioille ei edelleenkään ole tieteellistä näyttöä sanan "tiede" vakavassa merkityksessä, mutta Freudin ajattelua palvotaan edelleen psykologian klassikkona, minkä luullaan virheellisesti tarkoittavan sitä, että kyseessä olisi pätevä tieteellinen teoria.
-Freud ei keksinyt alitajunnan ideaa, joka oli jo kauan ennen häntä ollut osa länsimaista pseudopsykologiaa, vaan antoi vain oman mielikuvituksellisen tulkintansa jo olemassa olevalle ajatukselle. Hän ei keksinyt edes lapsuuden merkitystä yksilön myöhemmälle elämälle, vaikka psykoanalyytikot väittävät sen olevan aivan tyhjentävästi juuri hänen keksintöään. Freud ei ylipäätään tehnyt alkuperäisiä tieteellisiä löytöjä, jotka olisivat jääneet elämään nykypäivän tieteellisessä psykologiassa. Se mikä hänessä on alkuperäistä ei ole säilynyt osana relevanttia tieteellistä psykologiaa.
-Kriittinen tutkimus on todennut Freudin taitavaksi kielenkäyttäjäksi, joka osaa manipuloida lukijansa epäkriittisen haltioitumisen ja ihailun valtaan. Se selittänee suurelta osin esimerkiksi sen, miksi niin empiirisesti tolkutonta kirjaa kuin Unien tulkinta pidetään edelleen (tietyissä piireissä) jopa koko länsimaisen tieteellisen kirjallisuuden ylittämättömänä klassikkona. Tosiasiassa Freudin metodi perustui omien ennalta päätettyjen tulkintojen tuputtamiseen potilaille, minkä lisäksi hänellä oli tapana myös keksiä tapauskertomuksia omasta päästään ja esittää niitä ikään kuin ne olisivat olleet todellisia. Freud ei onnistunut parantamaan yhtäkään kuuluisista neurootikoistaan, mutta selitti tapauskertomuksissaan analyysit jymymenestyksiksi, jotka muka todistavat hänen teoriansa päteviksi.
-Jotkut tutkijat ovat myös todenneet, että Freud oli kahdentoista vuoden ajan kokaiininarkomaani ja kehitteli psykoanalyysiään ko. psykostimulantin aiheuttaman seksuaalisen kiihtymyksen vallassa. Toisaalta Freud oli ilman kokaiiniakin poikkeuksellisen sekava ajattelija, jolla oli tapana innostua täysin epäkriittisesti ja fanaattisesti esimerkiksi astrologiasta, ”numerologiasta” ja muista puolimystisistä pseudotieteistä, jotka olivat suosittuja 1800-luvun loppupuolella.
-Hyvin merkittävä osa niin kotimaisesta kuin ulkomaisestakin terapiakulttuurista perustuu edelleen todistamattomiin olettamuksiin, esimerkiksi liittyen juuri psykoanalyysiin ja sen olettamaan ”dynaamiseen alitajuntaan”. On kuitenkin havaittavissa merkittävää kulttuurista vaihtelua sen suhteen, miten syvälle kulttuuriin esimerkiksi freudilaiset käsitykset ovat juurtuneet; Suomen ohella Ranska ja Argentiina ovat vahvan psykokulttuurin maita, mille on kussakin tapauksessa osoitettavissa tiettyjä historiallisia ja kulttuurisia syitä. Ranskassa jopa suurin osa psykiatreista on edelleen psykoanalyytikkoja, ja sikäläinen mielenterveydenhoito onkin erittäin takapajuista.
-Välihuomautuksena mainittakoon, että äskettäin tehty dokumenttielokuva Le Mur/The Wall paljastaa, että vanhentuneet psykoanalyyttiset käsitykset ”jääkaappiäideistä”, ”emotionaalisesta insestistä”, jne., ovat johtaneet Ranskassa siihen, että autismin hoito on siellä edelleen surkean takapajuista ja johtaa usein vanhempien syyllistämiseen ja potilaiden heitteillejättöön. Eräät dokumentissa haastatellut analyytikot sanovat, että nykyään tehokkaimmiksi todetut autismihoidot ovat taantumuksellista amerikkalaista höpötystä ja että psykoanalyysi on ainoa oikea hoitomuoto. Kysyttäessä mitä autismin psykoanalyyttinen hoito sitten käytännössä tarkoittaa eräs analyytikko huokaisee tuskastuneena ja sanoo lopulta, että hän vain istuu hiljaa verbaalisesti sulkeutuneen potilaan kanssa ja odottaa, että "jotain tapahtuisi".
-Myös muita kuin psykoanalyyttisiä pseudotieteellisiä menetelmiä on edelleen käytössä. Moni työnhakija joutuu vieläkin tekemään nk. Rorschachin musteläiskätestin. Vähäiseen tai olemattomaan tieteelliseen näyttöön perustuvia ”psykometrisiä” testejä käytetään aivan yleisesti osana suomalaista rekrytointimenettelyä. Jopa tähtimerkkeihin perustuvia ”persoonallisuustestejä” on tarjolla, eli voi sanoa, että psykologinen testaus on joskus aivan kirjaimellisesti "horoskooppien tasoa".
-Psykoanalyytikot väittävät usein saaneensa todisteita teoriansa tueksi neurologian ja muiden "tieteellisten tieteiden" puolelta. Väite ei pidä paikkaansa, sillä analyytikot pelkästään tulkitsevat luonnontieteiden löytöjä sopimaan omiin teorioihinsa. Neurologinen tutkimus aivojen tajunnanulkopuolisista prosesseista ei todista freudilaisten visioimaa "dynaamista alitajuntaa". Tieteellinen käsitys tietoisuuden ulkopuolisista aivoprosesseista koskee sellaisia asioita kuin kielen prosessointi ja motoriset toiminnot, eikä niistä ole minkään empiirisesti perustellun tulkinnan mukaan johdettavissa todisteita psykoanalyytikkojen kuvitteleman "tiedostamattoman" olemassaolosta.
-Epätieteellisen terapiakulttuurin juuret eivät ole niinkään tieteellisessä psykologiassa, vaan uskonnollisperäisessä kulttuuriperinteessä. Suomen ensimmäisen psykoanalyyttisen järjestön, Therapeia-säätiön, hallituksessa istui alun perin mm. teologeja. Kristillisyyden ja puolihengellisen/mystifioivan ajattelun yliedustus suomalaisessa psykokulttuurissa on edelleen silmiinpistävää. Psykologian ja uskonnon rinnakkaiselo selittynee osittain sillä, että molemmissa on kyse empiiristä todistelua pakenevasta spekulaatiosta näkymättömillä ”hengenelämän” tapahtumilla; edellinen kuvaus sopii itse asiassa yhtä hyvin psykoanalyysiin kuin keskiajan kristillisten sielutieteilijöiden ajatteluun (ks. myös Richard Websterin teos Why Freud Was Wrong: Sin, Science and Psychoanalysis).
-Epätieteellinen psykologia on luonteeltaan piilonormatiivista, eli se esiintyy mielellään tieteenä, vaikka esittää usein pelkkiä psykologiaksi naamioituja arvoväittämiä, esim. "terveistä" sukupuolirooleista, "seksuaalisesta eheydestä", poliittisten mielipiteiden "kypsyydestä" tai "epäkypsyydestä", jne. Tässäkin yhteydessä on todettava, että silmiinpistävän monet terapiakulttuurin popularisoijat ovat taustaltaan kristittyjä, vaikka sellaiset vaikuttimet eivät juuri koskaan tule esiin televisiohaastatteluissa.
-Epätieteellisiin uskomuksiin perustuva psykologia voi olla psyykkisesti vahingoittavaa, se voi tuhota ihmissuhteita ja saattaa olla jopa uhka demokraattiselle oikeusvaltiolle. On kokeellisesti osoitettu, että terapeutti voi suggeroida potilaalle vääriä muistikuvia esimerkiksi lapsena tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jota ei ole koskaan tapahtunut. Tämän "torjuttuja muistoja palauttavan” terapian ansiosta on tuhoutunut ihmissuhteita, perheitä ja, äärimmäisten moraalisten joukkopaniikkien yhteydessä, jopa kokonaisia kyläyhteisöjä. (Webster kirjoittaa tapauksesta, jossa traumaterapeutit saivat erään yhdysvaltalaisen kylän sheriffin uskomaan, että hän oli käyttänyt lapsia seksuaalisesti hyväksi vuosien ajan, mutta traumaattisesti unohtanut kaiken tapahtuneesta. Kun sheriffi joutui lopulta vankilaan, hän vapautui terapeuttien suggestiovaikutuksesta ja alkoi tajuta, miten häntä on manipuloitu ”muistamaan” ja ”tunnustamaan” tekoja, joista osa ei ollut edes fyysisesti mahdollisia.)
-Tieteellinen muistitutkimus on osoittanut, että traumaattiset kokemukset eivät juuri koskaan unohdu, tai ainakaan ne eivät hautaudu "alitajuntaan", vaan yksilö muistaa kipeät asiat, vaikka yrittäisikin painella niitä syrjään arjessa selviytyäkseen. On myös kokeellisesti osoitettu, että potilaaseen voidaan istuttaa valemuistoja tapahtumista, joita ei ole koskaan tapahtunut, niin että potilaat jopa kuvailevat "muistojaan" yksityiskohtaisesti ja vakuuttavasti ja niin kuin ne olisivat todella tapahtuneet. Monet potilaat toipuvat tällaisesta terapeuttisesta suggestiosta terapiasuhteen päätyttyä, ja jotkut ovat haastaneet entisiä terapeuttejaan oikeuteen henkisen, sosiaalisen ja taloudellisen vahingon tuottamisesta.
-Terapiatyötä tekevien psykologien ja tieteellistä tutkimusta tekevien akateemisten psykologien välit ovat olleet perinteisesti tulehtuneet, koska terapeutit haluavat pitää kiinni juuri niistä teoreettisista uskomuksista, joita tutkijapsykologit kritisoivat epätieteellisyydestä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että terapeuttien koulutus ei edelleenkään ole yliopistollista, vaan hyvin hajanaista ja perustuu pitkälle vain yksityiseen kurssien suorittamiseen. Näin epätieteellinen terapiakulttuuri on saanut muodostua rauhassa omaksi kriittiselle ajattelulle vastustuskykyiseksi alakulttuurikseen, jota kuitenkin samalla rahoitetaan Kelan varoilla.
Kiinnitin kirjoja lukiessani erityistä huomiota terapiakulttuurin ja uskonnon/uskonnollisperäisen ajattelun suhteeseen, joka on näköjään aivan oleellinen koko ilmiön hahmottamisen kannalta. Psykopuhe on usein tieteenä esiintyvää uskonnollisperäistä arvopuhetta tai muuta piilomoralismia. On myös esitetty teoria, jonka mukaan terapia olisi eräänlainen moderni rippi, jossa yksilö saa sovitettua kokemuksensa valmiiseen tulkintakehykseen, niin kuin uskonnollisessa ripittäytymisessä tapahtuu. Tämä kannattaa muistaa seuraavan kerran, kun kuulee väitettävän, että psykoanalyysi auttaa yksilöä ”ymmärtämään” kokemustaan. Se, mitä todella tapahtuu, ei ole välttämättä ymmärryksen lisääntyminen, vaan kokemuksen asettuminen valmiiseen tulkinnalliseen kehykseen, joka noudattaa tietenkin tarkoin psykoanalyysille ominaisia ennakko-oletuksia. Kaikki tulkintakehykset eivät ole eivätkä voi olla tasa-arvoisia empiirisen tieteen edessä.
Tähän kaikkeen haluaisin sanoa vain, että psykologeisssa on muitakin kuin analyytikkoja ja että analyyttinen ajattelu alkaa olla väistyvä koulukunta. Psykologiassakin suurin osa luottaa ihan siihen kunnon tutkimukseen, jota tehdään tieteellisillä metodeilla.