Tietääkö todellisuus itsessään, että on? Mistäpä minä sen tietäisin? Minä olen ihminen ja minä tiedän todellisuutta. Mutta voiko todellisuus tietää itseään? Ihminen on osa todellisuutta. Todellisuus tietää itseään vain silloin, kun ihminen tietää. Mutta mistä me ihmiset voimme olla idioottivarmoja, että tiedämme todellisuutta oikein, kun määrittelemme sen miten määrittelemme, olkoon kyseessä tutkimukset mitkä hyvänsä? Jos emme ole varmoja, että määrittääkö muu todellisuus itseään siten kuin me ihmiset, niin miten voimme tietää tietävämme silloin itsekään todellisuuden oikein?
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Suosittelen teilllekin KOIVUHALKOTERAPIAANI!
Koin jälleen välähdyksen. Tai mitäpä sillä nyt loppujen lopuksi onkaan merkitystä, mutta joskus oli aika, jolloin kaksi ihmistä, mies ja nainen, yhtyivät toisiinsa ja niin hedelmöittyi nainen, joka tuli raskaaksi ja synnytti pojan. Tämä poika tajusi jonkin aikaa elettyään olevansa minä ja käsitti, että naista, joka hänet oli synnyttänyt, oli kutsuttava äidiksi ja miestä, joka hänet oli siittänyt, oli kutsuttava isäksi. Mutta miksi kaikista maailman lapsista juuri hän oli valikoitunut minuksi? Miksi minä olin tullut lihaksi juuri tämän pojan ruumiissa enkä kenenkään muun maailmassa? Siinäpä riittääkin tälle mietiskelijälle ällisteltävää...
" Tämä poika tajusi jonkin aikaa elettyään olevansa minä..."
Ja niin kaikki se kurjuus ja hetkittäiset onnen väristykset alkoivat. Harha oli syntynyt. Minuuden harha.
"...ja käsitti, että naista, joka hänet oli synnyttänyt, oli kutsuttava äidiksi ja miestä, joka hänet oli siittänyt, oli kutsuttava isäksi..."
Ja niin minuusharha alkoi saada ulkopuolelta tulluttua sisältöä, jota se tästä lähin luulee identiteetikseen.
"...Mutta miksi kaikista maailman lapsista juuri hän oli valikoitunut minuksi?"
Ja niin on lopulta käynyt, että harha, olematon, ihmettelee itseään, luullen olevansa olemassa ja vieläpä jotenkin ainutlaatuisena.
Usko tai älä: mitään "minää" ei oikeasti ole. Siinäpä sinulle pohtimista loppuelämäksesi.
Olen jo oivaltanut tuon, ettei "minää" ole muualla kuin jokaisen ihmisen omassa päässään, ketkä ajattelevat niin. Käsitteitä ei ole kuin omassa päässä, sama juttu mielipiteiden ja kaiken muun vastaavan osalta. Tuskin edes havaitsemme todellisuutta suoraan sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin ihminen itse on.
Aivan. Minuus on vain kasa muistoja. Se on siis menneisyyttä, ei koskaan tätä hetkeä. Siksi tuo mitä aavistelet on myös totta:
"Tuskin edes havaitsemme todellisuutta suoraan sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin ihminen itse on."
Suodatamme aistiemme kautta virtaavan informaation eli "todellisuuden" muistoista koostuvan minuuden, eli menneisyyden kautta. Minuus (valhe itsestä) sekoittuu kaikkeen ja estää meitä suoraan näkemästä "sitä mikä on".
Toki myös aistiemme resoluutio (erottelutarkkuus) on niin surkea, että jo pelkästään siitä syystä meille syntyy hyvin epätarkka ja vääristynyt kuva "siitä, mikä on". Kuva on kuitenkin RIITTÄVÄN tarkka, jotta voimme toimia evoluution muovaamalla tavalla näennäisen menestyksekkäästi (toistaiseksi) näissä olevaisen olosuhteissa.
"Mutta mistä me ihmiset voimme olla idioottivarmoja, että tiedämme todellisuutta oikein, kun määrittelemme sen miten määrittelemme, olkoon kyseessä tutkimukset mitkä hyvänsä?"
Jos havainnoimme että vasara on putoamassa kohti naulaa piteleviä sormia ja lopuksi havaitsemme kipua sormessa, niin voimme tehdä postulaatin että vasaralla sormeen lyöminen ei edistä minun hyvinvointiani/naulan upottamista lautaan/rakennusprojektia/universumia.
Olemme määritelleet todellisuuteen hyödyllisen säännönmukaisuuden, arkilogiikkamme on saanut uuden aksiooman.
Tässä aloittaja ilmeisesti ajattelee niin, että todellisuus/tietoisuus on jonkinlainen universaali määritelmä ja sen kokevat kaikki (ihmiset) suurinpiirtein samalla tavalla: Kaikki näkevät kuun, auringon, ihmisiä, eläimiä ym. ym, kaikkea mitä vain aisteihin tarttuu, ja niistä muodostuu aivoihin kuva, ja näinollen muodostuu tietoisuuden havannointi omasta olemmassaolostaan. Todellakin tämä olemassaolon havannointi on hyvin yksilöllistä, sillä en tiedä toisten olemassaolon havannoinneista.
Tämä on kuitenkin vain minun aistieni tuottamaa havannointia siitä missä olen/minkä ympäröimänä olen, ja minkälaista informaatiota aistini saavat. Tottakai muut voivat sanoa, että hekin näkevät samat asiat kuin minäkin ja tuntevat erilaisia tuntemuksia, kuten lukea tätä nettitekstiä, mutta nekin voivat mahdollisesti olla vain oman todellisuusmaailmani projektoimia vastauksia/toimia.
Minulla ei kuitenkaan siis ole minkäänlaista varmuutta siitä, että onko tämä aivoni saama informaatio "oikeata", vai jonkinlaisen "elämän juonen" käsikirjoitusta.. En voi päästä toisten pään sisälle ja tuntea onko ne (toiset ihmiset, eläimet, avaruus ym, ym) todellakin olemassa, vai onko kyseessä todellakin aivojeni projektoima mielikuva, tietokonesimulaatio tai vast. ja näin ollen onko ne pelkkää taustarekvisiittaa, joka kehystää olemassaoloani tässä nykyisessä "olomuodossani". Olenkin joskus huvittuneena ajatellut, että olen mahdollisesti päässyt erityisen hyvä resoluutioiseen "sim-seikkailuun" tämän tietoisuuskokemukseni/elämän myötä. Miksi koen tällaisen "seikkailun", sitä en tiedä.Ilmeisesti niin onkin parempi, ettei se häiritsisi tämän "vision" seuraamista. Onko olemassa toinen todellisuus ja paljon kehittyneempi, joka mahdollistaa tällaisen kokemuksen. Ikäänkuin elokuva työpäivän jälkeen, tosin paljon, paljon todenmukaisempi/auteettisempi, koska olen itse "tämän" sisällä. Kun "kuolen", niin silloin kaikki tämä(n) tietoisuuden aistiminen loppuu. Sitä ei silloin enää ole. Se on ikäänkuin loppuun "pelattu peli" tai loppuun katsottu "elokuva". Mielenkiintoista! Ja erityisen mielenkiintoista on seurata mitä tapahtuu kun tämä ns. elämä on ohi. Paluu takaisin siihen toiseen todellisuuteen, minkälainen se sitten lieneekään on. Valitettavasti olen sen tässä nykyisessä todellisuudessani unohtanut. Toivottavasti "paluu" ei ole kovin ankea...Tosin kokemuksieni mukaan tämä todellisuus ei ole ollenkaan paha, mutta voisi toki olla parempikin.
"Minulla ei kuitenkaan siis ole minkäänlaista varmuutta siitä, että onko tämä aivoni saama informaatio "oikeata", vai jonkinlaisen "elämän juonen" käsikirjoitusta.. "
Tämä voisi ehkä kiinnostaa jos pohdit tuontyyppisiä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Digital_physics
Ajattelu.
Miksi ajattelen ajatuksia sanoina ja vieläpä suomen kielellä? Koska olen lapsesta saakka ehdollistunut tekemään niin. Mutta miksi juuri suomeksi? Koska tässä sijainnissa olevat ihmiset ovat opettaneet minut omaksumaan suomen kielen, koska he itsekin käyttävät sitä. Mutta mikä saa minut ajattelemaan ajatuksia juuri sanoina? Koska olen ihminen ja ihmisillä on ominaisuus ajatella asioita omaksumallaan kielellä, jota puolestaan ilmaistaan sanoin.