On selvää että on helppo tarkastella yhteisön vuorovaikutusta ulkoiseen luontoon/maailmaa, jos vain ajattelemme yhteisön olevan jonkinlainen subjekti. Tietysti tämä subjekti muodostuu pienemmistä subjekteista, joilla sitten on keskenään vuorovaikutussuhteita ja siis nämä vuorovaikutussuhteet kertovat meille tämän yhteisösubjektin rakenteesta jotain, siis sen luonteen eli miten tämä subjekti suhtautuu ulkoiseen todellisuuteen tai toisiin yhteisöihin.
Yhteisössä on aina jonkinlaiset valtasuhteet, siis komento- ja käskysuhteet, jokin subjekti komentaa muita subjekteja, jotka sitten tottelevat tätä käskijää. Tavallaan tämä käskijä edustaa sitten jotain korkeampaa subjektia, kuten yhteisösubjektia ja ikään kuin toimii tämän tahtona ja sieluna. Käskettävät taas ovat sitten kuin ruumiinosia, jotka reagoivat annettuihin impulsseihin tiettyjen kaavojen mukaisesti. Käskijän komento on siis yhteisösubjektin reaktio johonkin impulssiin, joka syntyy 1a) yhteisösubjektin ulkoisesta maailmasta, 1b) toisesta yhteisösubjektista, 2a) yhteisön sisältä joidenkin subjektien kollektiivisen tarpeiden ilmaisun kautta tai 2b) tai yhteisön sisäisestä rakenteellisesta ristiriidasta.
Yhteisösubjektin vuorovaikutus ulkoiseen maailmaan tapahtuu yhteisön tietoisuuden kautta, yhteisö tiedostaa subjektina objekteja ja antaa niille tietyn ontologisen olemuksen ja reagoi niihin tietynlaisina olioina. Maanjärjestys aiheuttaa yhteisössä tietysti puolustusreaktion, käskijät pyrkivät suojelemaan käskettävien henkeä ja pelastamaan vaaraan joutuneet.
Yhteisösubjektin vuorovaikutus toisten yhteisösubjektien kanssa on periaatteessa samanlaista kuten me ymmärrämme muidenkin tahtojen/tietoisuuksien välisen vuorovaikutuksen olevan. Tästä on esimerkkinä vaikka sota. Kaksi eri yhteisöä taistelee elintilasta ja eduista, kumpikin haluaa subjektina omaa hyväänsä toisen hyvän kustannuksella.
Yhteisössä saattaa syntyä poikkeavia tarpeita, kuten nälänhädät todistavat. Silloinhan syntyy poikkeus normaaliin, ruoka nimittäin loppuu. Tällöin sisäinen impulssi pakottaa käskijät reagoimaan tähän impulssiin jollain tavalla.
Yhteisössä vallitsevat valtasuhteet voivat ajautua ristiriitoihin kun joku yhteisön sisältä asettuu käskijöitä vastaan. Tietysti joku voisi sanoa, että nämä ristiriidat seuraavat edellä mainittujen impulssien (1a, 1b ja 2a) vastareaktion laadullisesta heikkoudesta, siis kyvyttömyydestä täyttää käskettävien ”luonnolliset” tarpeet.
Käskijän on siis kyettävä näkemään erilaisiin perspektiiveihin, jotta voisi hahmottaa miten käskijästä tulee hyvä käskijä. On siis yhteisön hyvä, joka ”antaa” herralle oikeuden käskeä. Herra katsoo siis ensisijaisesti myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessansa yhteisön näkökulmasta maailmaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kun herra on vuorovaikutuksessa alaistensa kanssa, niin hänen toimintansa tapahtuu kahdella tasolla. Ja tämä vuorovaikutus sosiaalisella tasolla ei saa koskaan sekoittaa herran kykyä toimia tällä korkeammalla tasolla. Klassinen ristiriitahan on se, että alainen kuvittelee olevansa jotenkin käskijän kanssa samalla tasolla, kun tämä on alentunut tämän kanssa tasavertaiseen vuorovaikutukseen ja odottaa sitten myös käskysuhteiden vallitessa yhtäläistä kohtelua; mikä ei tietenkään ole mahdollista yhteisön hyvää ajattaessa. Tämä ristiriita kuitenkin on yleistynyt vasta 1900-luvulla äärimäisyyksiinsä. Nimittäin herroja ollaan nykyään vain työaikana ja silloinkin totellaan jotain takamaailmaista herraa, kun taas vapaa-aikana kaikki ovat tasavertaisia. Historiallisesti katsottuna herrat eivät aikojen alussa voineet tietenkään koskaan alentua samalle tasolle alaistensa kanssa, koska siihen ei yksinkertaisesti ollut mitään tarvetta ja se olisi nimenomaan ollut vaarallista. Herra, joka on kykenemätön toimimaan yhteisön parhaaksi, ei tietenkään ole mikään herra, vaan narri. Siksipä onkin syntynyt luokkia ja säätyjä, koska sosiaalista kanssa käymistä me kuitenkin tarvitsemme. Joten samanarvoisethan voivat hyvin käydä sosiaalista vuorovaikutusta keskenään, kuitenkin niin, että herrojen arvovalta ei kärsi karvasta tappiota. Arvovaltaan liittyy siis tietty etäisyys käskijän ja käskettävän välillä, nimittäin herra katsoo korkeammalta kuin orja, joka taas katselee ylöspäin.
Yhteisön paras on tietysti se, että sillä on yksi ja yhtenäinen tahto. Tässä on siis distanssin paatoksen idea. Jos herra rupeaa väittelemään orjan kanssa mikä on yhteisön paras, niin silloin ei todellakaan saavuteta parasta, vaikka orja olisi itse kaikista viisain Sokrates. Nimittäin silloin kun näitä keskusteluita käydään, itse kohtalon tiimalasi tyhjenee, nimittäin impulsseihin ei vastata tarpeeksi nopeasti ja itse käskijän arvovalta sumenee; mihin tarvitaan käskijää, joka ei täytyä käskijän tehtäväänsä? Mikä se käskijä on, joka kuuntelee käskettävää? Mikä on siis se käsky, eikö silloin ole pikemminkin kyse kyseisen käskyvallan katoamisesta eikä yhteisön parhaan paremmasta versiosta? Käskyvalta on siis jotain, joka on ehdotonta, valta-asemassa olevat vain voivat vaihtua. Käskyt toteutuvat tavalla tai toisella, yhteisö reagoi aina jollain tavalla subjektina kohtaamiinsa impulsseihin, yhteisön parhaaksi tai sitten tuhoksi!
Kaikki siis varmasti ovat huomanneet että käskijöitä tarvitaan, jos aiotaan puhua yhteisösubjektista. Käskyjen laatu, siis kuinka meidän tulisi reagoida yhteisönä impulsseihin laadullisesti, on kysymys, joka tulee esille eettisissä ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Kuitenkin voidaan havaita, että tällainen laadullinen muuttaminen vaikuttaa vain niiden käskijöiden laatuun, tyyppiin. Millaisia henkiä nousee yhteisösubjektin johtoon. Tietysti voimme hyvinkin huvittuneesti ajatella kuinka itseriittoista näiden käskijöiden rationalisointi tai tahdon ilmaisu oikeasti on. Jokainenhan loppuen lopuksi pyrkii vain omaan parhaaseensa, ei suinkaan yhteisösubjektin parhaaseen, mutta koska palikat jostain kumman syystä kuitenkin loksahtavat paikallensa, siis johtajan oman edun tavoittelu hyödyttääkin yhteisöä, niin emme kai pane sitä pahaksemme?
Subjekti siis pyrkii yksilötasolla omaan parhaaseensa, mutta päätyykin hyödyttämään yhteisöä? Yhteisöähän jo hyödyttää se, että siitä tehdään erityisen yhtenäinen. Silloinhan sen paras on yksinkertaisesti ymmärrettävissä ja myös helposti saavutettavissa; sekä teoreettiseksi tiedoksi purkitettavissa.
Kolmannen perspektiivin kirous. Tarkkaavaiset lukijat ovat ehkä huomanneet, että johdattelevat henki on tässä ikään kuin maalannut jotain kolmatta korkeinta perspektiiviä tästä käsiteltävästä aiheesta. Kolmas perspektiivi ei ole ensimmäinen perspektiivi, joka on subjektin perspektiivi. Eikä toinenkaan perspektiivi, joka on subjektin kuvitelma ensimmäisestä perspektiivistä toisen subjektin perspektiivistä. Kolmas perspektiivi on Jumalan perspektiivi, jossa nämä kaksi edellä mainittua perspektiiviä yritetään sovittaa yhteen jonkin oikeuden tai vaikka hyveellisyyden puitteissa. Tällainen asioiden paljastaminen tuo esille keinoja, joilla voidaan vaikuttaa ihan yksilötasolla asioihin. Kolmas perspektiivi on siis periaatteessa ensimmäisen perspektiivin esittämää valhetta, jolla pyritään houkuttelemaan toinen perspektiivi uskomaan että hänelle on hyvää jokin sellainen kolmas vaihtoehto, että se hänen ensimmäinen perspektiivi onkin jotenkin viallinen ja sitä pitää korjata katsomalla maailmaa tästä kolmannesta perspektiivistä. Itse asiassa kolmas perspektiivi on melkein samanlainen perspektiivi kuin herran perspektiivi, mutta se eroaa siitä siinä, että se ei ole todellinen perspektiivi. Herrahan katsoo maailmaa yhteisön parhaan kautta ja sillä perusteella kykenee rationalisoimaan käskynsä. Kolmannen perspektiivin kirous sisältyy siihen, että näitä perspektiivejähän voidaan aina vain luoda uusia ja uusia. Kun taas herran perspektiivi pyrkii säilyttämään kaiken sen mikä on jo olemassa, koska käskyvalta edellyttää toimintaa olemassa olevan puitteissa, eikä suinkaan minkään uuden luomista. Kaikki uusi tieto heikentää herran arvovaltaa, koska silloin osoitetaan, että herra ei tiedäkään yhtä hyvää yhteisön parasta kun joku toinen ”tietäjä”. Tietäjien luonne ei kuitenkaan ole käskijälle sopiva luonne, koska nämä tietäjät etsivät aina uutta kolmatta perspektiiviä ja he ovat täysin kykenemättömiä toimimaan ja käskemään kuin kohtalo sitä kipeästi vaatisi, niin kuin käskijän kuuluukin ainoastaan ja vain ainoastaan käskeä. Käskijän tehtävä ei ole ajatella, vaan käskeä. Se kuinka herran käsitykset käskemisestä muodostuvat on tietysti eri asia. Kenties nimenomaan näiden käsityksien ei pitäisikään muuttua? Ehkäpä distanssin paatos tarkoittaa juuri sitä, että vastustetaan muutosta, koska kaikki muutos on rappiota. Arvovalta rappeutuu aina kun syntyy uutta tietoa, siksi uutta tietoa ei tarvita ollenkaan! Liian nopea tiedon kasvu voi siis olla vaarallista yhteisön parhaalle. Tai kenties kaikki ”tosiasiatieto” on vihamielistä yhteisön hyvää ajatellen? Järkkymättömät valtasuhteet ja selkeä ote todellisuuteen vaiko järkkyvät valtasuhteet ja sekava käsitys todellisuudesta? Tietysti alamaisen mielestä ensin mainittu näyttäytyy tietäjien ja saarnaajien aikaansaannokselta, mutta koska todellisuudessa herrojen perspektiivistä tietäjien ja saarnaajien aikaansaannos on juuri tuota sekamelskaa. Se mikä on herroille selkeyttä, on tietäjille virhettä, kun taas se mikä on tietäjille selkeyttä, on herroille sekamelskaa. Tarkkaavainen lukija voikin huomata, kumpaan luokkaan itse kuuluu, nimittäin mikä olikaan sinun ennakkoarviosi siitä kumpi edellä mainituista vaihtoehdoista edustaa herrojen vai tietäjien maailmankatsomusta?
Yhteisössä on aina jonkinlaiset valtasuhteet, siis komento- ja käskysuhteet, jokin subjekti komentaa muita subjekteja, jotka sitten tottelevat tätä käskijää. Tavallaan tämä käskijä edustaa sitten jotain korkeampaa subjektia, kuten yhteisösubjektia ja ikään kuin toimii tämän tahtona ja sieluna. Käskettävät taas ovat sitten kuin ruumiinosia, jotka reagoivat annettuihin impulsseihin tiettyjen kaavojen mukaisesti. Käskijän komento on siis yhteisösubjektin reaktio johonkin impulssiin, joka syntyy 1a) yhteisösubjektin ulkoisesta maailmasta, 1b) toisesta yhteisösubjektista, 2a) yhteisön sisältä joidenkin subjektien kollektiivisen tarpeiden ilmaisun kautta tai 2b) tai yhteisön sisäisestä rakenteellisesta ristiriidasta.
Yhteisösubjektin vuorovaikutus ulkoiseen maailmaan tapahtuu yhteisön tietoisuuden kautta, yhteisö tiedostaa subjektina objekteja ja antaa niille tietyn ontologisen olemuksen ja reagoi niihin tietynlaisina olioina. Maanjärjestys aiheuttaa yhteisössä tietysti puolustusreaktion, käskijät pyrkivät suojelemaan käskettävien henkeä ja pelastamaan vaaraan joutuneet.
Yhteisösubjektin vuorovaikutus toisten yhteisösubjektien kanssa on periaatteessa samanlaista kuten me ymmärrämme muidenkin tahtojen/tietoisuuksien välisen vuorovaikutuksen olevan. Tästä on esimerkkinä vaikka sota. Kaksi eri yhteisöä taistelee elintilasta ja eduista, kumpikin haluaa subjektina omaa hyväänsä toisen hyvän kustannuksella.
Yhteisössä saattaa syntyä poikkeavia tarpeita, kuten nälänhädät todistavat. Silloinhan syntyy poikkeus normaaliin, ruoka nimittäin loppuu. Tällöin sisäinen impulssi pakottaa käskijät reagoimaan tähän impulssiin jollain tavalla.
Yhteisössä vallitsevat valtasuhteet voivat ajautua ristiriitoihin kun joku yhteisön sisältä asettuu käskijöitä vastaan. Tietysti joku voisi sanoa, että nämä ristiriidat seuraavat edellä mainittujen impulssien (1a, 1b ja 2a) vastareaktion laadullisesta heikkoudesta, siis kyvyttömyydestä täyttää käskettävien ”luonnolliset” tarpeet.
Käskijän on siis kyettävä näkemään erilaisiin perspektiiveihin, jotta voisi hahmottaa miten käskijästä tulee hyvä käskijä. On siis yhteisön hyvä, joka ”antaa” herralle oikeuden käskeä. Herra katsoo siis ensisijaisesti myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessansa yhteisön näkökulmasta maailmaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kun herra on vuorovaikutuksessa alaistensa kanssa, niin hänen toimintansa tapahtuu kahdella tasolla. Ja tämä vuorovaikutus sosiaalisella tasolla ei saa koskaan sekoittaa herran kykyä toimia tällä korkeammalla tasolla. Klassinen ristiriitahan on se, että alainen kuvittelee olevansa jotenkin käskijän kanssa samalla tasolla, kun tämä on alentunut tämän kanssa tasavertaiseen vuorovaikutukseen ja odottaa sitten myös käskysuhteiden vallitessa yhtäläistä kohtelua; mikä ei tietenkään ole mahdollista yhteisön hyvää ajattaessa. Tämä ristiriita kuitenkin on yleistynyt vasta 1900-luvulla äärimäisyyksiinsä. Nimittäin herroja ollaan nykyään vain työaikana ja silloinkin totellaan jotain takamaailmaista herraa, kun taas vapaa-aikana kaikki ovat tasavertaisia. Historiallisesti katsottuna herrat eivät aikojen alussa voineet tietenkään koskaan alentua samalle tasolle alaistensa kanssa, koska siihen ei yksinkertaisesti ollut mitään tarvetta ja se olisi nimenomaan ollut vaarallista. Herra, joka on kykenemätön toimimaan yhteisön parhaaksi, ei tietenkään ole mikään herra, vaan narri. Siksipä onkin syntynyt luokkia ja säätyjä, koska sosiaalista kanssa käymistä me kuitenkin tarvitsemme. Joten samanarvoisethan voivat hyvin käydä sosiaalista vuorovaikutusta keskenään, kuitenkin niin, että herrojen arvovalta ei kärsi karvasta tappiota. Arvovaltaan liittyy siis tietty etäisyys käskijän ja käskettävän välillä, nimittäin herra katsoo korkeammalta kuin orja, joka taas katselee ylöspäin.
Yhteisön paras on tietysti se, että sillä on yksi ja yhtenäinen tahto. Tässä on siis distanssin paatoksen idea. Jos herra rupeaa väittelemään orjan kanssa mikä on yhteisön paras, niin silloin ei todellakaan saavuteta parasta, vaikka orja olisi itse kaikista viisain Sokrates. Nimittäin silloin kun näitä keskusteluita käydään, itse kohtalon tiimalasi tyhjenee, nimittäin impulsseihin ei vastata tarpeeksi nopeasti ja itse käskijän arvovalta sumenee; mihin tarvitaan käskijää, joka ei täytyä käskijän tehtäväänsä? Mikä se käskijä on, joka kuuntelee käskettävää? Mikä on siis se käsky, eikö silloin ole pikemminkin kyse kyseisen käskyvallan katoamisesta eikä yhteisön parhaan paremmasta versiosta? Käskyvalta on siis jotain, joka on ehdotonta, valta-asemassa olevat vain voivat vaihtua. Käskyt toteutuvat tavalla tai toisella, yhteisö reagoi aina jollain tavalla subjektina kohtaamiinsa impulsseihin, yhteisön parhaaksi tai sitten tuhoksi!
Kaikki siis varmasti ovat huomanneet että käskijöitä tarvitaan, jos aiotaan puhua yhteisösubjektista. Käskyjen laatu, siis kuinka meidän tulisi reagoida yhteisönä impulsseihin laadullisesti, on kysymys, joka tulee esille eettisissä ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Kuitenkin voidaan havaita, että tällainen laadullinen muuttaminen vaikuttaa vain niiden käskijöiden laatuun, tyyppiin. Millaisia henkiä nousee yhteisösubjektin johtoon. Tietysti voimme hyvinkin huvittuneesti ajatella kuinka itseriittoista näiden käskijöiden rationalisointi tai tahdon ilmaisu oikeasti on. Jokainenhan loppuen lopuksi pyrkii vain omaan parhaaseensa, ei suinkaan yhteisösubjektin parhaaseen, mutta koska palikat jostain kumman syystä kuitenkin loksahtavat paikallensa, siis johtajan oman edun tavoittelu hyödyttääkin yhteisöä, niin emme kai pane sitä pahaksemme?
Subjekti siis pyrkii yksilötasolla omaan parhaaseensa, mutta päätyykin hyödyttämään yhteisöä? Yhteisöähän jo hyödyttää se, että siitä tehdään erityisen yhtenäinen. Silloinhan sen paras on yksinkertaisesti ymmärrettävissä ja myös helposti saavutettavissa; sekä teoreettiseksi tiedoksi purkitettavissa.
Kolmannen perspektiivin kirous. Tarkkaavaiset lukijat ovat ehkä huomanneet, että johdattelevat henki on tässä ikään kuin maalannut jotain kolmatta korkeinta perspektiiviä tästä käsiteltävästä aiheesta. Kolmas perspektiivi ei ole ensimmäinen perspektiivi, joka on subjektin perspektiivi. Eikä toinenkaan perspektiivi, joka on subjektin kuvitelma ensimmäisestä perspektiivistä toisen subjektin perspektiivistä. Kolmas perspektiivi on Jumalan perspektiivi, jossa nämä kaksi edellä mainittua perspektiiviä yritetään sovittaa yhteen jonkin oikeuden tai vaikka hyveellisyyden puitteissa. Tällainen asioiden paljastaminen tuo esille keinoja, joilla voidaan vaikuttaa ihan yksilötasolla asioihin. Kolmas perspektiivi on siis periaatteessa ensimmäisen perspektiivin esittämää valhetta, jolla pyritään houkuttelemaan toinen perspektiivi uskomaan että hänelle on hyvää jokin sellainen kolmas vaihtoehto, että se hänen ensimmäinen perspektiivi onkin jotenkin viallinen ja sitä pitää korjata katsomalla maailmaa tästä kolmannesta perspektiivistä. Itse asiassa kolmas perspektiivi on melkein samanlainen perspektiivi kuin herran perspektiivi, mutta se eroaa siitä siinä, että se ei ole todellinen perspektiivi. Herrahan katsoo maailmaa yhteisön parhaan kautta ja sillä perusteella kykenee rationalisoimaan käskynsä. Kolmannen perspektiivin kirous sisältyy siihen, että näitä perspektiivejähän voidaan aina vain luoda uusia ja uusia. Kun taas herran perspektiivi pyrkii säilyttämään kaiken sen mikä on jo olemassa, koska käskyvalta edellyttää toimintaa olemassa olevan puitteissa, eikä suinkaan minkään uuden luomista. Kaikki uusi tieto heikentää herran arvovaltaa, koska silloin osoitetaan, että herra ei tiedäkään yhtä hyvää yhteisön parasta kun joku toinen ”tietäjä”. Tietäjien luonne ei kuitenkaan ole käskijälle sopiva luonne, koska nämä tietäjät etsivät aina uutta kolmatta perspektiiviä ja he ovat täysin kykenemättömiä toimimaan ja käskemään kuin kohtalo sitä kipeästi vaatisi, niin kuin käskijän kuuluukin ainoastaan ja vain ainoastaan käskeä. Käskijän tehtävä ei ole ajatella, vaan käskeä. Se kuinka herran käsitykset käskemisestä muodostuvat on tietysti eri asia. Kenties nimenomaan näiden käsityksien ei pitäisikään muuttua? Ehkäpä distanssin paatos tarkoittaa juuri sitä, että vastustetaan muutosta, koska kaikki muutos on rappiota. Arvovalta rappeutuu aina kun syntyy uutta tietoa, siksi uutta tietoa ei tarvita ollenkaan! Liian nopea tiedon kasvu voi siis olla vaarallista yhteisön parhaalle. Tai kenties kaikki ”tosiasiatieto” on vihamielistä yhteisön hyvää ajatellen? Järkkymättömät valtasuhteet ja selkeä ote todellisuuteen vaiko järkkyvät valtasuhteet ja sekava käsitys todellisuudesta? Tietysti alamaisen mielestä ensin mainittu näyttäytyy tietäjien ja saarnaajien aikaansaannokselta, mutta koska todellisuudessa herrojen perspektiivistä tietäjien ja saarnaajien aikaansaannos on juuri tuota sekamelskaa. Se mikä on herroille selkeyttä, on tietäjille virhettä, kun taas se mikä on tietäjille selkeyttä, on herroille sekamelskaa. Tarkkaavainen lukija voikin huomata, kumpaan luokkaan itse kuuluu, nimittäin mikä olikaan sinun ennakkoarviosi siitä kumpi edellä mainituista vaihtoehdoista edustaa herrojen vai tietäjien maailmankatsomusta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
On väärä olettamus, että ainoastaan subjekti voi vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa. Kivi voi osua sinuun ja saattaapa aiheuttaa vaikka kipua, ilman että sillä olisi sinusta minkäänlaista mielipidettä.
Mites olisi tällaisen käsitten pohdiskelu?