Hesarissa kolumni ajattelun ja uskomisen suhteesta.

Kerettityttö: >>> Näitä pyhyysankkureita kutsutaan jumaliksi.

Aina kun uskovalta kysyy todisteita tai perusteluja jumalansa olemassaolosta, saa samat vastaukset, kuten tältäkin palstalta voi jatkuvasti lukea.

Aina saa vastaukseksi uskovan tunteen siitä että jumala on olemassa, toisin sanoen jumala antaa uskovalle kivan fiiliksen. Ja tämän täsmälleen saman vastauksen saa aina kaikilta uskovilta, olivat nämä sitten muslimeja, kristittyjä, hinduja tai keitä tahansa teistejä. Kaikki ovat tasan yhtä varmoja oman tunteensa todellisuudesta sekä ylivertaisesta paremmuudesta muihin nähden.

Mutta kun kysyy niitä perusteluja, että miksi kristityn kiva fiilis olisi jotenkin todempi kuin hindun tai muslimin vastaava fiilis, tai millä perusteella miljardin hindun ja miljardin hindun fiilikset olisivat kaikki täysin vääriä, niin mitään perusteluja ei löydy. Jotain naurettavia itse keksittyjä muka-ihmeitä tarjotaan, vaikka hindulaisuuden parissa erilaisia ihmeitä tunnetaan tuhatmäärin enemmän kuin kristinuskossa.

Mutta eiväthän nyt miljardit ihmiset voi täysin sokeasti uskoa johonkin mikä ei ole ollenkaan totta, perustelee uskova minulle. Ja todistaa samalla miten miljardi hindua ja yli miljardi muslimia eivät voi olla väärässä, vaan Allah ja Brahma ovat ihan totta. Vai voisivatko miljardit ihmiset sittenkin uskoa aivan sokeasti johonkin mikä ei ole totta.

Ja miksi muslimeille ei koskaan synny kristittyjä vauvoja, eikä kristityille koskaan hinduvauvoja? Miksi ihmiset aina "löytävät" sen uskonnon, minkä kulttuuripiirissä he ovat kasvaneet. Ja taas uskova inttää että kyllä monet ihmiset kääntyvät kristityiksi. Kyllä joo, mutta tällä hetkellä nopeiten kasvava ja leviävä uskonto on islam. Ja aika monet kääntyvät buddhalaisiksikin.

Aina kun uskovien todisteluja ja perusteluja vähän tarkemmin tutkiskelee, niin huomaa ettei löydy yhtään mitään tarkastelun kestävää.

Erilaisia haltioitumisen tunteita (jopa pohjattoman tuntuisia syviä tunnelatauksia) voi tuntea periaatteessa kuka tahansa. Tietysti tunteiden voimakkuus on yksilöllistä, mutta näiden ei tarvitse olla sidoksissa maailmankatsomukseen. Pyhyydessä on erityispiirteensä ja ihminen voi itse määritellä näitä tunteita. Mihinkään pörhistelyyn ei kenelläkään ole oikeutta. Maisemat, unet, musiikki jopa toinen ihminen syvästi rakastuneena aiheuttaa joskus huikeita kokemuksia kenellä tahansa.

Uskonnollisissa kokemuksissa mukaan tulee valtava persoona. Joku käsittelee tämän melko käytännöllisesti ja joku melkein tukehtuu tunteisiinsa. Yksi tekijä, mikä tekee kokemuksesta pyhän, on persoonan kokeminen todellisena ja itsen ulkopuolisena. Kokemus ei usein tunnu pelkästään hyvältä, vaan joutuu käymään läpi pelkoja, syyllisyyttä kunnes se muuttuu vaputtavaksi todella voimakkaan rakkauden kohteena olemisena ja haluna tuntea rakkautta todellisena koettua Jumalaa ja kanssaihmisiä kohtaan. Tällöin ei mielestäni koe sumeutta vaan päinvastoin kohtaa myös omat "demoninsa" ja elämä suuntautuu todellisuuden etsimiseen kaiken ollessa paljasta ja siten käsiteltävissä. Todella syvät tunteet ovat kaikille mahdollisia; myös kokea pyhyyttä, miten sen kukakin tulkitsee. Tässä siis omia näkemyksiäni tunteista, jotka eivät ole kenenkään etuoikeuksia. Uskonto ja maailmankatsomukset ovat enemmän tietoisia valintoja, joita tunteet värittävät.

"Maisemat, unet, musiikki jopa toinen ihminen syvästi rakastuneena aiheuttaa joskus huikeita kokemuksia kenellä tahansa."

Koin tämän erityisen vahvasti sotaveteraani-isoisäni hautajaisissa. Kun hänen vielä elossa olevat kaukopartiotoverinsa ryhmittyivät arkun ääreen, seisoivat siinä iän kumartamina ruusut kädessä Finlandian soidessa, en muista kokeneeni mitään vastaavaa aikaisemmin. Saman koin kun isoisää kannettiin Narvan marssin soidessa ulos kirkosta. Olin itsekin isäni kanssa kantamassa.

Sen sijaan kaikki hengellis-tyhjänpäiväinen blaablaablaa vain pitkästytti, joskus hetkittäin myös suututti. Toisaalta taas virret olivat upeita varsinkin siksi, koska rukoilevaiset ovat mahtavia laulamaan, ja urkuri osasi hommansa. Esimerkiksi virressä "Oi Jeesus kiitos nimellesi sun" on uskomattoman upea sävel.

Uskonnon ja musiikin yhteyttä on kehitetty tuhansia vuosia joten ei ole ihme jos se puhtaan psykologiselta pohjalta vaikuttaa uskonnottomaankin ihmiseen. Luulen että osaltani on kyse sekulaarista pyhyyden kokemisesta.

Elämäni helluntailaisuuden, rukoilevaisuuden ja lestadiolaisuuden vaikutuspiirissä on kyllä ollut mielenkiintoista.

"Uskominen on usein ajattelun jättämistä puolitiehen"

Mielenkiintoista, minun mielestäni ateismi on ajattelun jättämistä puolitiehen.

Olisi myös hyvä ymmärtää, kaikki "tieto" mitä ihmisellä on, on uskon varaista. Mikään "todiste" tai "fakta" ei ole mitään, ennen kuin ihminen uskoo asian olevan todiste tai fakta. Esim. evoluutio ei ole mitään muuta kuin äitimaa jumaluskonnon päivitetty versio, ellei satu uskomaan siihen tieteellisenä totuutena.

Osa ongelmaa voi olla siinä, että kristinusko on muutaman sukupolven ajan ominut kaikki positiiviset ja universaalit asiat omaksi omaisuudekseen.

Jos pyhyyden kokeminen korvataan sanalla haltioituminen, niin käsite olisi ymmärtääkseni sisällöltään sama, mutta ei enää olisi kirkon omaisuutta eikä sidoksissa johonkin epämääräiseen henkimaailmaan.