pieni runo

Marraskuussa
(runo 1.11.04)


1.

Ajattelen että jos
palavat lumihiutaleet olisivat
silmuja, jokaisen silmun avautuessa
tuhoutuu se mitä ne aiemmin ovat olleet
En voi ihastella nuppua, katsoessani
toteutunutta kukkaa, ja onko kuihtunut ruusu
muka enemmän kuin elävä?
Missä kohden elämä alkaa tai loppuu
Eikö juuri siinä, tulen päätelmääni:
jäätyy itsekseen sulaessaan
silmän verkkokalvolle
Katse matkustaa
ihoa lipovan kielen päällä

Tuntemus,
värähtelevä uni?
Todeksi kiertyvä ennallistaminen, muutosten
tilassa vain pysyvä sana -

Olen matkalla, maisemat vaihtuvat, äänetön kaupunki
kuluu kuin lyijykynä
Askelten kirjoittaessa risteilevien teiden karttaan:
tästä hän kulki
Oven sulkeutuessa
takanani kaikki tyhjää

Marraskuussa kaupunki kirjoittaa itseään minuun:
irvistelevät ihmiset

Kulkevat ruumiini päällä
askel askeleelta,
tahtoisin rukoilla näiden puolesta
Sydämeni palava tuska,
sanaton
Olen matkalla,
kaupunki jota itsessäni kannan:
ihmiset

Ajatus ovesta jota kohti kuljen,
missä kohdassa kohtaan peilin, tässäkö vai
vasta huomenna
Ja jokainen kohtaaminen, nyt oleva
näkyy kasvoillani uurteena, joita syyllisyys
sitoo yhteen minuudeksi

Kaupunki ojenna kätesi kaupungille
Tahdon tulla
rakentuneesta minuudestani irti
minäksi, joka olen tai ainakin
olisin - kaupunkia vailla?
Ei, kaupungin keskellä toteudun,
mutta tämä toteutumisen irvikuva:
vaatimuksiin sidottu ihmisyys

Auta minua pääsemään irti sinusta
Ja sinä olet vaiti,
kaupunki ei puhu mitään

Joku jota en ole vielä huomannut
odottaa?
Vain Hän, luotujen Luoja, voi auttaa minut
löytämään maisemat
itsestäni käsin, ja itseni irrallaan maisemista
puhuakseni

puhtaampaa kieltä

Käsitteitä mitätöimättä täysi ihminen,
olemisen ilossa
lumihiutaleet kasvoillaan

Kohta käännän kylkeä tai herään
Unen ja valveen rajoilla
sanat tulevat
seinien läpi ihmisiksi, kävelevät kuvat
Avaan silmäni, käden tuttuus
Jotain kadottava löytäessään

kirjoituksen
Sanat menevät sanojen taakse, merkitysten ymmärtäminen
muuttuu käsitteiden terävöityessä
Lattialla eilisiltaiset paperit ja
aluspaita, muutama kynä ja ikuisuudenmittainen
ikävä toisen luo

Hiljaa alasputoava ensimmäinen hiutale

...lienee meillä kaikilla ajattelevilla yksilöillä hakusessa,kö ?!?
Tuo oman elonpiirin seesteisyyden ihannoiminen...
mutta lieneekö se meillä(länsimaisessa sisistysvaltiossa?) itsekkään ajatusmaailman kuvitelman tuotosta...?!?
Olemmeko itsekkäitä olioita...miksi...ja onko se loppujenlopuksi niin tuomittavaa...minkä mittapuun mukaan...?!?
Se suhteellisuus...!!!
;^D

Toivoisin voivani purjehtia kanssasi eteenpäin
ilman ruosteisten kettinkien kitinää
Toivoisin voivani
___ ___ ___

Kylmän kaupungin kaduilla 2/4

Kylmän kaupungin kaduilla
jokainen näyteikkuna kuin peili
heijastaa omat kasvoni

Mutta minä kävelin
kipuani kantaen, pettymysten
pimeä möykky

kuin koura painoi minua kokoon
sisälläni
Katselin näyteikkunan läpi

tavaroiden paljouteen:
tämä ja tämä asia
minun täytyy saada jotta olisin onnellinen