Katiska, rappio sekä muut kyseenalaiset aiheet

Chapter 2
Uudehkossa urheiluautossani en herättänyt huomiota saavuttuani saaristolaiskartanon pihaan. Autosta noustuani huomasin jonkin olevan pielessä. Ilmassa leijui tuoksu tai lemu- vaikea päättää kumpi se oli. ”Kenties isäntä on päättänyt tarjoilla jotain eksoottista ruokaa”, järkeilin ja jatkoin kävellen kohti pääovia ja tummiin pukeutunutta ovimiestä. Lähempänä huomasin että ovimiehen puku olikin mustaa lateksia ja useamman koon liian pieni hänen varsin muhkealle keholleen. Hänen kasvojaan peitti jonkinlainen naamio ja suukapula joiden yhdistelmä toi mieleen jättimäistä keilapalloa imeskelevän virtahevon. En olettanut miesparan kykenevän artikuloimaan kovin selkeästi. Ojensin kutsun ja ovimies päästi minut sisään yrittäen ilmeisesti sanoa ”Tervetuloa”, mutta tuloksena oli puolitoista desilitraa kuolaa pitkin vasenta rinnustani ja olkapäätä.
”No nämähän ovat muotijuhlat”, totesin itsekseni ja jokseenkin hämmentyneenä siirryin sisälle itse juhliin, jotka osoittautuivatkin varsin eksoottisiksi.

Narikassa minut vastaanotti kaksi samaan tyyliin pukeutunutta herrasmiestä. Tyydyin pitämään takin itselläni. Huomasin että koko henkilökunta oli pukeutunut samalla lailla, mutta naamiot toivat mieleen eri eläimiä. Oli sammakko, muurahainen, korppikotka ja ahven (tai saattoi se olla kuhakin). Yhdellä tarjoilijalla oli vuohinaamio, ilmeisesti toissavuoden muotia tapaillen.
Eksoottista ruokaa oli tosiaan tarjolla, mutta se oksennettiin usein vähän ajan päästä ulos, yleensä vielä jonkun toisen juhlavieraan päälle. "Ruoka taitaa olla pilaantunut", ajattelin, kunnes minulle valkeni että kyseessähän olivat roomalaisvivahteiset kutsut moderneilla elementeillä höystettynä.
Vieraat olivat niin ikään pukeutuneet mitä eksoottisimmilla tavoilla, suorittaen mitä eksoottisimpia asioita. Minua jälkeeni saapunut huomattavan lihava nainen oli tuskin astunut ovesta sisään, kun hän alkoi jo hyväilemään estottomasti eteisessä ollutta, lahjapaperiin käärittyä aasia, joka oli ilmeisesti varattu juuri häntä varten.
Aasi katsoi minuun, kuin sanoakseen: "Voi ei. Taas tuo kamala nainen.."
Huomasin järkytyksekseni ettei kellään muulla ollut tummaa pukua, suoria housuja ja kiiltäviä nahkakenkiä, kuin minulla. Kiiltävää nahkaa oli kyllä yllinkyllin, mutta ei kenkien muodossa.
Tunsin äkisti olevani ulkopuolinen, joukkoon kuulumaton. Sain joitain outoja katseita osakseni. Eräskin nuori naikkonen mulkaisi minua toinen kulmakarva koholla, nenä ja ylähuuli liioitellusti mutrulla, tuhahtaen kuuluvasti. Shokki juhlien sisällöstä ja häpeä omasta kuulumattomuudestani niihin saivat minut melkein unohtamaan miksi ylipäätänsä olin tullut tänne.
Ripulikatiskan mysteeri odotti edelleen ratkaisijaansa ja sain tästä rohkeutta jatkaa syvemmälle eli "deeper". Päättelin kohteeni löytyvän joltain keskeiseltä paikalta, joten seurasin pääkäytävää kohti kartanon itäsiipeä, ohi kellariin vievän rappukäytävän, mistä kantautui kammottavaa mylvintää. Luovin ohi ihmisten, eläinten ja esineiden sekä asioiden, jotka olivat näiden erilaisia yhdistelmiä.
Tässä vaiheessa on ehkä parasta että en kuvaile juhlien tapahtumia sen tarkemmin, mutta tarkennettakoon sen verran että ylitsevuotava hedonismi, sadomasokismi ja yleinen moraalinen rappio eli "moral decadence" olivat vahvasti läsnä.
"Jos minulla olisi kamera, saisin aikaan mehevän skandaalin jos toisenkin.", mietin kaihoisasti. Ymmärsin nyt, miksi kutsussa oli kielletty kameroiden tai muidenkaan tallentimien tuominen "takavarikoinnin tai pahemman uhalla". Mitä se pahempi tarkoitti, en tohtinut edes arvailla.
Pääsaliin saavuttuani havaitsin katiskan välittömästi. Vaikka se oli saliin nähden hyvin mitättömän kokoinen, silti se dominoi koko tilaa, kuin vahtien. Se roikkui katosta tukevan ketjun päässä ja toden totta se oli täytetty ripulilla. Aloin voimaan pahoin. En siksi että siellä oli ripulia, vaan siksi että koko kyhäelmä oli täysin järjenvastainen. Siinä se roikkui välittämättä maailmankaikkeuden järjestyssäännöistä tuon taivaallista. Varmistuakseni onko kyseessä jonkinlainen optinen harha, katsoin katiskaa tarkemmin. Sitä ei oltu vuorattu läpinäkyvällä muovilla tai lasilevyillä ja kaikki viittasi siihen että silmieni edessä oli pelkästään katiska ja sen lähes nestemäinen sisältö. Itseasiassa ripulia tihkui pisaroittain, vetisesti lotisten alla olevaan ihmisrykelmään tämän antamatta sen häiritä heitä. Päinvastoin.
Lähestyin erästä nokkavan oloista sutturaa. Hän suorastaan ihannoi katiskaa, pää takakenossa, silmät loistaen ja katiskaa tuijottaen. Tiedustelin häneltä ylävasemmalla roikkuvasta katiskasta ja sen sisällöstä. Mainitsin että erityisesti minua kiinnostaa, kuinka lähes nestemäinen ripuli saadaan pysymään katiskassa Isaac Newtonin kuuluisia lakeja uhmaten.

Katseeni osui tiskin laidalla seivovaan pulloon. ”Fjorodka- The Best Vodka In Arctic- 80% vol”, etiketissä luki. Mieleeni tulvi muistoja nuoruuteni Pariisin-vuosista. Lähinnä huonoja muistoja mutta silti miellyttäviä verrattuna minua ympäröivään kaaokseen. Siirsin pullon sulavalla liikkeellä taskuuni asiaa sen kummemmin peittelemättä. Juhlien tapahtumien rinnalla mitätön taskuvarkaus oli lähinnä huono vitsi. Tuskin kukaan olisi tullut kaipaamaan yhtä viinapulloa. Ellei sitten eräs lähes pallomaisen pyöreä pikkumies joka käytti pulloja ja muita juoma-astioita tavoilla, joiden en tiennyt olevan edes mahdollisia. Päätin ajaa kotiin suorinta reittiä ja juoda pullon niin vikkelään kuin mahdollista.
Chapter 3
Lähtiessäni salista takaisin kohti ulko-ovea huomasin herättäväni huomiota joidenkin vieraiden keskuudessa. Joukko japanilaisiksi koulutytöiksi pukeutuneita vanhoja miehiä katsoi minuun päin, supisivat jotain keskenään ja purskahtivat sitten kimeään kikatukseen. Useimpien katseissa oli kuitenkin epäluuloa ja suorastaan vihamielisyyttä. Itse katiskakin näytti tuijottavan minua.
Nokkava suttura, jonka kanssa yritin aikaisemmin käydä keskustelua puhui nurkassa lojuvan lihakasan kanssa osoittaen suuntaani. Oliko tuo olio juhlien isäntä? Mahdollisesti. Hän muistutti erästä tieteiselokuvassa näkemääni vihreää, limaista ja toukkamaista eliötä. Hän näytti myös juuri sellaiselta, joka tekisi mitä tahansa mille tahansa, oli kyse sitten eläimistä, kasveista tai kivikunnan edustajista. Hän katsoi minuun lipoen huuliaan. Minua puistatti. Olinko kysynyt liikaa kysymyksiä katiskasta? Todennäköisesti. Näytti siltä että olin penkonut jotain muinaista ja kammottavaa salaisuutta. Tie ulo-ovelle oli vielä auki eikä kukaan näyttänyt fyysisesti estävän kulkuani. Jos lähtisin nyt, voisin vielä poistua täältä. Lähdin rauhallisesti kävellen salista.
Matkalla ulos ohitin jälleen kellariin vievän rappukäytävän. Mylvintä kuulosti entistä kovemmalta ja epäinhimillisemmältä. Selkäpiitäni karmi kun mietin, kidutettiinko siellä epäonnisia toimittajia, jotka kysyivät liikaa kysymyksiä eivätkä tajunneet lähteä ajoissa. Kiihdytin askeleitani.
Ovimies pärski joitain sanoja lähtiessäni. Ulkoilma tuntui uskomattoman raikkaalta. Autossa otin käsiaseeni hanskalokerosta, siltä varalta että joku yrittäisi estää lähtöni. Olin hankkinut aseen jo vuosia sitten, sillä toimittajan urallani olin hankkinut muutamia vihamiehiä. Ajoin ulos portista varoen käyttämästä liikaa kaasua.
Olisi ollut toiveajattelua kuvitella että yksi viinapullo voisi pyyhkiä mielestäni illan tapahtumat. Tulisin ennemmin tai myöhemmin lopullisesti hulluksi ellen saisi mielenrauhaa.

”Menisinkö takaisin pistoolin kanssa ampumaan niin monta karkeloitsijaa kuin mahdollista, kunnes vartijat vuorostaan ampuisivat minut?” Aseen kahdeksan ammusta eivät olisi riittäneet edes murto-osan listimiseen, joten hylkäsin idean.
”Ehkä palaisin takaisin ja antautuisin estottomiin lihan iloihin ripulisen katiskan alapuolella ja lakkaisin miettimästä sen mahdottomuutta.” Ajatus tuntui houkuttelevalta. Olin jo kääntymäisilläni takaisin, kunnes tulin huoltoaseman kohdalle. Tiesin välittömästi mitä minun oli tehtävä.
Oli jo myöhäinen yö ja asemalla oli vain yksi asiakas tankkaamassa. ”Herkästi syttyvää!”, luki säiliöauton varoitusmerkissä. ”Loistavaa”, ajattelin. Pistoolilla uhaten hätistin kuljettajan pois autolta. Aseman ovelta pihistin luudan, jota tarvitsisin myöhemmin. Otin 30000 litraa kerosiinia komentooni ja käänsin valtavan auton tulosuuntaani.
Matkalla takaisin valmistelin molotovin koktailin Fjorodka-pullosta ja epämääräisistä rasvaisista räteistä, jotka löysin säiliöauton ohjaamosta.
Saavuin tuotapikaa takaisin kartanolle. Sisältä kantautuvat äänet kertoivat juhlien yltyneen ja lähestyvän kohti kliimaksia. Nyt oli toimittava. Liikkeellä oli taatusti aseistautuneita vartioita ja he voisivat estää kaiken, ellen olisi nopea. Asetin luudan kaasupolkimelle, laitoin vaihteen sisään ja suuntasin säiliöauton kohti kartanon ammottavia, kutsuvia pääovia. Hyppäsin ulos autosta tehden oikeaoppisen ukemin ja ammuin kaikki kahdeksan luotia säiliön perään. Desert Eagle- pistoolin järeät ammukset läpäisivät säiliön leikiten ja lentobensiiniä alkoi valumaan kahdeksana norona auton perässä. Sytytin savukkeen. Vanha puinen kartano oli voimaton kymmenien tonnien teräshirviön edessä. Säiliöauto rysähti tyydyttävän rusahduksen säestämänä pääovista sisään ja syvälle kartanoon. Ovien rippeistä ilmeistyi hoiperrellen kukkaruukuksi pukeutunut mies. Hän oli ilmeisesti tyytyväinen juhlien yllättävään käänteeseen sillä hän rupesi taputtamaan ja hyppimään riemusta kuistin raunioissa. Ehkä hän luuli tämän olevan juhlien seuraava ohjelmanumero.
”Jos pidit tuosta, rakastat tätä”, tokaisin, sytytin molotovin koktailin ja viskasin sen kaikin voimin kohti ovista törröttävää säiliötä.
En voisi olla osumatta.
Epilogi
Nykyään asustan eräässä eteläisessä maassa kauniissa saaristossa. Ennen pakoani ulkomaille lypsin kristillisdemokraateilta viimeisetkin rahat ja julkaisin siitä huolimatta heitä koskevan arkaluontoisen lehtijutun. Maata vavisutti kaksi valtavaa kohua samaan aikaan ja niiden varjoila pystyin helposti ajamaan toisella urheiluautollani pois maasta kohti etelää. Katiska ei enää vaivaa mieltäni ja viettelen aikaista eläkettä smaragdinvihreissä vesissä ja valkoisilla rannoilla.
Ainoa asia joka jäi kaduttamaan oli eteisessä näkemäni aasi, joka valitettavasti menehtyi tulimyrskyssä kaiken muun juhlaväen kanssa. Mutta uskoisin aasin olevan samaa mieltä kanssani siitä että kuoleminen palavassa kerosiinissa on lempeämpi kohtalo, kun sen kamalan naisen ihrainen syleily.
The end.