Lapsi kiukutellessaan potkaisi ja potkaisin takaisin. Häntä sattui ja kovaa. Nyt pelkään että teen joskus vielä jotain pahempaa.
Lähdin ulos ja ajattelin jo juosta terveyskeskukseen hakemaan apua mutten jaksanut kävellä sinne asti.
Mies katsoi vierestä ja huusi minulle, tilanne oli aivan kaoottinen. Mutta tiedän ettei mies osaa minua auttaa. Emme saa puhuttua pienemmistäkään asioista. Hän ei osannut sanoa mitään, mutta minua vaivaa. On pakko saada apua, pieni lapseni tarvitsisi paremman, turvallisen äidin.
Mistä voin hakea apua? Joudunko luopumaan lapsestani?
LÖIN LASTANI!!!!!!
Hullu äiti
39
9327
Vastaukset
- Olen isä
Teit väärin, ja tiedät sen. Et varmasti ole paha, ja taisit pelästyä itse eniten. Ja vältyt seuraavalta kerralta, kun pyrit muistamaan lyönnin aiheuttaman olotilan.
Ei lapset helppoja ole, ja aikanaan heitä/meitä on lyöty enemmänkin. Mutta ei meistäkään pelkkää pahuutta ole tullut! Jaksamista, toivottelee isi vm. 79.- Hullu äiti
Tämä on kuitenkin asia, josta on vaikea puhua. Kenelle ihmeelle kehtaan tästä kertoa? Kamala morkkis. Vastuuntuntoisena aikuisena ajattelen että minun olisi pakko pyytää jostain apua perheemme takia.
Olen muuten myös vm. 79. Vissiin kakara itsekin kun en pärjää uhmaikäisen lapseni kanssa....
Mutta kiitti kun vastasit, toivottavasti olet oikeassa. Saatan ehkä saada vielä nukutuksikin tänä yönä ja selviän aamulla töihin. - Edelleen isä...
Hullu äiti kirjoitti:
Tämä on kuitenkin asia, josta on vaikea puhua. Kenelle ihmeelle kehtaan tästä kertoa? Kamala morkkis. Vastuuntuntoisena aikuisena ajattelen että minun olisi pakko pyytää jostain apua perheemme takia.
Olen muuten myös vm. 79. Vissiin kakara itsekin kun en pärjää uhmaikäisen lapseni kanssa....
Mutta kiitti kun vastasit, toivottavasti olet oikeassa. Saatan ehkä saada vielä nukutuksikin tänä yönä ja selviän aamulla töihin.Et todellakaan ole yksin niissä, jotka lyö, mutta olet yksi harvoista jotka siitä "puhuu" omakohtaisesti, ja se tarkoittanee, ettet ole ihan tyhjäpää! Ei se ole oikein, mutta ei lapsikaan paperista ole... (Oma 1,5 v. tuli tänään sohvalta alas seisten lailla kolikon joka pomppii pajatsossa!) Pari kyyneltä, puhallus ja taas mentiin! Uhmaikä on (TOIVOTTAVASTI) katoavaista! ;)
- Hullu äiti
Edelleen isä... kirjoitti:
Et todellakaan ole yksin niissä, jotka lyö, mutta olet yksi harvoista jotka siitä "puhuu" omakohtaisesti, ja se tarkoittanee, ettet ole ihan tyhjäpää! Ei se ole oikein, mutta ei lapsikaan paperista ole... (Oma 1,5 v. tuli tänään sohvalta alas seisten lailla kolikon joka pomppii pajatsossa!) Pari kyyneltä, puhallus ja taas mentiin! Uhmaikä on (TOIVOTTAVASTI) katoavaista! ;)
Mutta BYÄÄÄÄÄH sinä et itse sentään heittänyt pikkuistasi alas sieltä sohvalta...
Minun on turha väittää että olisin vahingossa potkaissut:(
Joopa joo, että itse itselleen pitää aiheuttaa tämmöinen syyllisyyden tunne..
- äkkiä
Jo yhteydenotto tänne on yksi väylä eteenpäin.Lyöminen tai tässä tapauksessa potkiminen on paha asia eikä saisi toistua.Ilmeisesti olet väsynyt tai jokin suhteessa mieheesi vaivaa sinua ettekä saa puhuttua siitä.Olisi ehdottoman tärkeää,että saisit avattua kerän,johon vaikeudet ovat kietoutuneet.Minkä ikäinen lapsesi on?Käy läpi itsesi kanssa miksi teit niin lapsellesi ja miten voit vastaisuudessa sen estää,kirjaa ihan paperille ja säästä se lukeaksesi se myöhemmin taas uudelleen.Olen itse käyttäytynyt vastaavasti esikoiseni kanssa ja ollut kärsimätön ja tönäissyt kovaa.Huomasin,että olin TOSI väsynyt ja tarvitsin apua.Itselleni auttoi puhuminen mieheni kanssa sekä ystävän tuki.Jos et voi puhua miehesi kanssa,älä jää kuitenkaan yksin näin vaikean asían kanssa,ota vaikka yhteys perheneuvolaan tms.Muuttuminen vaatii voimia,vain itse voit siihen vaikuttaa.Ja kerro lapsellesi huomenna että olet pahoillasi ja pidä itsestäsi huolta!
- Hullu äiti
mutta mitä se auttaa? Lyöty mikä lyöty, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Lapsi on sen verta iso jo että muistaa sen kyllä koko lopun ikänsä.
En tiedä mikä on oikea kanava pyytää apua. Olen kyllä väsynyt töiden, opiskelun, huonon taloudellisen tilanteemme ja lastenhoidon keskellä. Vanhempani ovat eronneet ja luulen että esikoiseni on jonkinlainen sijaiskärsijä omissa selvittämättömissä tuskissani. Olen nykyään usein hyvin ärtynyt ja lyhytpinnainen ja siksi pelkään että mopo vielä karkaa käsistä.
Rakastan kyllä lapsiani enkä ole paha ihminen.Minulla on terveet elämäntavat, eli en juo tms. mikä vaikuttaisi. Olen siis ns. "luomuhullu", enkä näemmä osaa käsitellä selittämätöntä pinnan alla kytevää raivoani/vihaani muutoin kuin lyömällä tai huutamalla.
Ystäviä minulla on muutamia, mutta en ole oikein viime aikoina ehtinyt pitää keneenkään yhteyttä. Ehkä olisi aika ... - äkkiä
Hullu äiti kirjoitti:
mutta mitä se auttaa? Lyöty mikä lyöty, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Lapsi on sen verta iso jo että muistaa sen kyllä koko lopun ikänsä.
En tiedä mikä on oikea kanava pyytää apua. Olen kyllä väsynyt töiden, opiskelun, huonon taloudellisen tilanteemme ja lastenhoidon keskellä. Vanhempani ovat eronneet ja luulen että esikoiseni on jonkinlainen sijaiskärsijä omissa selvittämättömissä tuskissani. Olen nykyään usein hyvin ärtynyt ja lyhytpinnainen ja siksi pelkään että mopo vielä karkaa käsistä.
Rakastan kyllä lapsiani enkä ole paha ihminen.Minulla on terveet elämäntavat, eli en juo tms. mikä vaikuttaisi. Olen siis ns. "luomuhullu", enkä näemmä osaa käsitellä selittämätöntä pinnan alla kytevää raivoani/vihaani muutoin kuin lyömällä tai huutamalla.
Ystäviä minulla on muutamia, mutta en ole oikein viime aikoina ehtinyt pitää keneenkään yhteyttä. Ehkä olisi aika ...Sinun täytyy saada tilanne nollattua eli teet itsellesi selväksi ettei se eilinen toistu.Ota ihmeessä puheeksi tämä asia jonkun kanssa,ymmärtäisivätkö vanhempasi erosta huolimatta sinua.Se miten suhtaudumme vaikeuksiin tulee monasti omasta lapsuudenkodista,tällaiset reagointitavat voivat olla tuttuja vanhemmillemme.En väitä että sinua olisi lyöty,mutta jotain piirteitä perimme.
Väkivaltaisuus itsessä ja vielä naisessa on vaikea asia ja hävettävä.Silti sitä tapahtuu ja olet tosiaan ilmeisesti halukas muuttumaan ja tekemään töitä sen eteen.Ilman sinun päätöstäsi parempaan lapsillasi onkin kohta hullu äiti. - ehkäpä
Hullu äiti kirjoitti:
mutta mitä se auttaa? Lyöty mikä lyöty, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Lapsi on sen verta iso jo että muistaa sen kyllä koko lopun ikänsä.
En tiedä mikä on oikea kanava pyytää apua. Olen kyllä väsynyt töiden, opiskelun, huonon taloudellisen tilanteemme ja lastenhoidon keskellä. Vanhempani ovat eronneet ja luulen että esikoiseni on jonkinlainen sijaiskärsijä omissa selvittämättömissä tuskissani. Olen nykyään usein hyvin ärtynyt ja lyhytpinnainen ja siksi pelkään että mopo vielä karkaa käsistä.
Rakastan kyllä lapsiani enkä ole paha ihminen.Minulla on terveet elämäntavat, eli en juo tms. mikä vaikuttaisi. Olen siis ns. "luomuhullu", enkä näemmä osaa käsitellä selittämätöntä pinnan alla kytevää raivoani/vihaani muutoin kuin lyömällä tai huutamalla.
Ystäviä minulla on muutamia, mutta en ole oikein viime aikoina ehtinyt pitää keneenkään yhteyttä. Ehkä olisi aika ...Puhuminen ja ongelmien selvittely tietysti paras, mutta jos sinulla on pinnan alla kytevää huonoaoloa ja vihaa...koetapa lisäksi jotain rankkaa fyysistä harrastusta, missä pääset purkamaan turvallisesti. Juokse, kuntonyrkkeile, jumppaa, mitä tahansa. Hoitavat myös henkistä terveyttä, kun pääset välillä irti kaikesta. Hyvää jatkoa sinulle!
- Mummi
äkkiä kirjoitti:
Sinun täytyy saada tilanne nollattua eli teet itsellesi selväksi ettei se eilinen toistu.Ota ihmeessä puheeksi tämä asia jonkun kanssa,ymmärtäisivätkö vanhempasi erosta huolimatta sinua.Se miten suhtaudumme vaikeuksiin tulee monasti omasta lapsuudenkodista,tällaiset reagointitavat voivat olla tuttuja vanhemmillemme.En väitä että sinua olisi lyöty,mutta jotain piirteitä perimme.
Väkivaltaisuus itsessä ja vielä naisessa on vaikea asia ja hävettävä.Silti sitä tapahtuu ja olet tosiaan ilmeisesti halukas muuttumaan ja tekemään töitä sen eteen.Ilman sinun päätöstäsi parempaan lapsillasi onkin kohta hullu äiti.Älä hätäänny nyt. Nollaa tilanne, mutta huomaa, että ei sinussa ole mitään vikaa. Sinulta vain paloi pinna.
Jokaisella joskus niin käy. Älä syyllistä turhaan itseäsi, vaan ajattele, että ihmisen on opittava kaikesta minkä hän kokee.
Nyt tuli tällainen oppitunti.
Et sinä ole väkivaltainen, älä kuuntele sellaisia väitteitä. Kyllä aikuisellakin on oikeus hermostua, hermoistuihan isäkin siinä tilanteessa.
Sinä et suinkaan ole "hullu äiti".
Kirjoitin sinulle jo äsken. Olin saanut sen käsityksen, että olit pukemassa lasta pihatamineisiin. Ehkä niin ei ollut. Asia ei silti muutu. - Hullu äiti
ehkäpä kirjoitti:
Puhuminen ja ongelmien selvittely tietysti paras, mutta jos sinulla on pinnan alla kytevää huonoaoloa ja vihaa...koetapa lisäksi jotain rankkaa fyysistä harrastusta, missä pääset purkamaan turvallisesti. Juokse, kuntonyrkkeile, jumppaa, mitä tahansa. Hoitavat myös henkistä terveyttä, kun pääset välillä irti kaikesta. Hyvää jatkoa sinulle!
Olen ollut aina kova liikkumaan, mutta nyt ei kertakaikkiaan ole ollut aikaa harrastaa. Olet takuulla oikeassa...
- jk
Hullu äiti kirjoitti:
mutta mitä se auttaa? Lyöty mikä lyöty, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Lapsi on sen verta iso jo että muistaa sen kyllä koko lopun ikänsä.
En tiedä mikä on oikea kanava pyytää apua. Olen kyllä väsynyt töiden, opiskelun, huonon taloudellisen tilanteemme ja lastenhoidon keskellä. Vanhempani ovat eronneet ja luulen että esikoiseni on jonkinlainen sijaiskärsijä omissa selvittämättömissä tuskissani. Olen nykyään usein hyvin ärtynyt ja lyhytpinnainen ja siksi pelkään että mopo vielä karkaa käsistä.
Rakastan kyllä lapsiani enkä ole paha ihminen.Minulla on terveet elämäntavat, eli en juo tms. mikä vaikuttaisi. Olen siis ns. "luomuhullu", enkä näemmä osaa käsitellä selittämätöntä pinnan alla kytevää raivoani/vihaani muutoin kuin lyömällä tai huutamalla.
Ystäviä minulla on muutamia, mutta en ole oikein viime aikoina ehtinyt pitää keneenkään yhteyttä. Ehkä olisi aika ...niinkö
- Mummi
Saattaa olla, että lapsi koki asian oikeudenmukaisena ja otti sen asenteen, että toisetkin saa potkia, jos hänkin.
Ehkäpä hänelle jäi mieleen, että potkimisesta ei hyvä seuraa. Ei hän sinulle kaunaa kanna. Lapsen rakkaus on ylitsevuotavaista.
Lapselle saattaa olla hyväksi huomata, että muutkin menettävät malttinsa. Oman kiukun nieleminen jatkuvasti ei ole sekään hyväksi. Kerran stressi kuitenkin purkautuu, ja tulos voi olla juuri tuo, äkillinen mielenmaltin pettäminen.
Seuraavassa potkimistilanteessa voit verrata hänen jalkaasi omaan jalkaasi ja kysyä äidillisesti, kumpi jalka on isompi.
Kun pariakin lasta pukee pihalle kuravaatteisiin ja taistelee kintaita ja rukkasia käteen, on siinä pinna tiukalla kellä hyvänsä. Sopisi isänkin joskus koettaa kuinka se sujuu.- eräseräseräs
Yes ulospukeminen on kuluttavinta , mitä tiedän :jos lapsi kiukuttelee ja sitten metsästät jotain lapasta tai kenkää ja taas turaat ja turaat , huh huh
- hullu myös
Toivottavasti olet pyytänyt anteeksi lapseltasi ja keskustellut muutenkin asiasta.
Olen itse samanlainen hullu äiti, joka kimmastuessaan on käynyt käsiksi omaan lapseensa.
Kuten sinäkin, minäkin olin järkyttynyt omasta käytöksestäni ja itsestäni.
Päätöksiä, lupauksia itselle: ei koskaan enää !
Ja kuitenkin....
Lapsen ollessa murkkuiässä tilanne ryöstäytyi käsistä.
Olin itse tuolloin aika lopussa, parisuhde oli jumissa.
Yritin ratkoa tilannetta monella tapaa, esim. vaihdoin työpaikkaa. Aloittelin harrastuksia. Parisuhde kuitenkin junnasi paikoillaan tai paheni.
Ehkä se oli syy omaan pahaan olooni, ja lapsi riehui murrosikäänsä.
Minä selvisin tuosta vähän liian myöhään, mutta kuitenkin. Hain apua oman kuntani perheneuvolasta. Sain ajan terapiaan. Keskusteluapua tarjosi psykologi.
Siellä puitiin sen hetkistä parisuhdetta - joka sitten päätyi eroon miehen vaatimuksesta - ja minun suhdettani lapsiini sekä omaa lapsuuttani.
Suosittelen sullekin.
Ajat saattavat mennä aika pitkällekin, mutta yritä saada ns. akuuttiaikaa, kerro tapahtuneesta niin pääset jonojen ohi.
Äidin hyvinvointi on myös lapsen hyvinvointi ! - ymmärtäväinen
Oli lapsesi minkäikäinen tahansa, niin pyydä anteeksi ja sano olleesi väärässä!!! Kerro että olet väsynyt ja olit suuttunut, eikä hän olisi saanut potkaista sinua etkä sinä häntä, teitte siis molemmat väärin. Näytä että sylisi on nyt turvallinen!
Kerro että rakastat lastasi, ja yrittäkää sopia jotain pelisääntöjä, ja jos niitä ei noudateta niin olette jo valmiiksi sopineet rangaistuksen, näin jokainen tietää rajansa. Pienelle lapselle on tietysti vaikeampaa sopia asioista, mutta kyllä hänkin sitten oppii.
Hyvätkin äidit tekee virheitä, mutta viisas oppii niistä! Tsemppiä ja jaksamista sinulle! =) - Marjaana
Viestistäsi on kulunut muutama päivä, oletko jo saanut tunteesi hallintaan?
Pahahan se on sivusta kommentoida, mutta minusta on hyvä asia, että oikeasti pysähdyit miettimään potkaisuasi. Tuskin se lastasi suistaa ojasta allikkoon, kunhan puhutte asian selväksi. Saattaa jopa olla, että tuo yksittäinen tapaus avaa mahdollisuuksia muuttaa koko perheen elämää!
Osaatko jo sanoa, miksi tilanne eteni potkaisuusi asti? Ehkä auttaisi, jos jaksat miettiä seuraavia asioita:
Kasautuuko lapsi liiaksi vain sinun vastuullesi? Ottaako mies vastuuta, annatko hänelle tilaa ottaa sitä, onko ketään muita auttamassa? Miten suhtautuisit vaikkapa tukiperheeseen, jos tunnet olevasi liian uupunut?
Mikä on oma tilasi? Oletko fyysisesti ja psyykkisesti kunnossa? Saatko tarpeeksi unta, lepoa, virikkeitä? Pystyisitkö järjestämään itsellesi vaikka kävelylenkkikaverin kerran tai kaksi viikossa? Ja pitkät yöunet edes kerran viikossa?
Voitko ilmaista parisuhteessasi vihaa ja muita negatiivisia tunteita? Pelkäätkö, että suhteellenne käy kuten vanhempiesi suhteelle kävi? Olisiko parisuhdeneuvonnasta apua?
Voimia teille!- hullu äiti
hmm...
Luulen että tukahdutettu viha on jollain tavalla peräöisin lapsuudestani. Äitini on todella dominoiva, piti esim. 2 viikon mykkäkouluja jos en tehnyt/tee hänen mielensä mukaan.
Äitini turvautui erovaiheessa minuun ja nukuin hänen vieressään 3vuotta n.9-12 vuotiaana ja kuuntelin kuinka hän yöt pitkät haukkui minulle isääni ja isän uutta naista. Kukaan ei kysynyt minulta mitä tunnen. Opin varovaiseksi ja koin että vihan tunne äitiä kohtaan oli väärin.
Tällä hetkellä minulla on virikkeitä hieman liikaakin koska opiskelen ja teen työtä siinä ohessa. Kävelylenkkeihin ja RENTOUTUMISEEN (esim. uinti, soittaminen, nukkuminen) ei ole yhtään ylimääräistä aikaa. Stressin takia ottaa välillä rinnastakin, tiedän että pitäisi hellittää hieman...
Parisuhteemme vetelee viimeisiään, mieheni ei ole kovin halukas juttelemaan asioistamme.Yrittänyt ole viimeiset viisi vuotta....sama kuin toteemipaalulle haastelisi! Hän kyllä tekee kotihommia ja hoitaa paljon lapsia, mutta varsinainen lasten kasvatus, raha-asiat, tulevaisuuden suunnitelmat jne. koen kantavani yksin. Mieheni mielestä sellaisista asioista on turha jutella. Hän ei ole mikään juoppo, mutta sellainen äitin kultapoika jonka ei "tarvitse" pohtia tulevaisuutta saati tehdä sen eteen jotain.
Haluan lapsilleni paremman tulevaisuuden ja elämän kuin itselläni on ja sen toteuttaminen välillä ahdistaa.
Onneksi minulla on muutama ihana ystävä joita voin silloin tällöin tavata.
Neuvolaan soitin tästä potkaisutilanteesta ja sieltä sain jutteluapua ja ymmärrystä osakseni. Jos tämä toistuu, he tietävät siellä että saatan soittaa uudestaan ja silloin löytyy sitten apua parempaakin.
Ihan mukavasti päivät on mennyt, lasten kanssa mukavaa arkea vietetty. Välillä riidellään ja ärsyttää kun niin helposti korotan ääntäni, mutta siihen se on onneksi jäänyt.
Haluaisin opettaa tyttärelleni että vihan ja suutumuksenkin saa purkaa ulos sanoina, mutta tuntuu etten ole kovin uskottava sen potkuepisodin jälkeen. - Mummi
hullu äiti kirjoitti:
hmm...
Luulen että tukahdutettu viha on jollain tavalla peräöisin lapsuudestani. Äitini on todella dominoiva, piti esim. 2 viikon mykkäkouluja jos en tehnyt/tee hänen mielensä mukaan.
Äitini turvautui erovaiheessa minuun ja nukuin hänen vieressään 3vuotta n.9-12 vuotiaana ja kuuntelin kuinka hän yöt pitkät haukkui minulle isääni ja isän uutta naista. Kukaan ei kysynyt minulta mitä tunnen. Opin varovaiseksi ja koin että vihan tunne äitiä kohtaan oli väärin.
Tällä hetkellä minulla on virikkeitä hieman liikaakin koska opiskelen ja teen työtä siinä ohessa. Kävelylenkkeihin ja RENTOUTUMISEEN (esim. uinti, soittaminen, nukkuminen) ei ole yhtään ylimääräistä aikaa. Stressin takia ottaa välillä rinnastakin, tiedän että pitäisi hellittää hieman...
Parisuhteemme vetelee viimeisiään, mieheni ei ole kovin halukas juttelemaan asioistamme.Yrittänyt ole viimeiset viisi vuotta....sama kuin toteemipaalulle haastelisi! Hän kyllä tekee kotihommia ja hoitaa paljon lapsia, mutta varsinainen lasten kasvatus, raha-asiat, tulevaisuuden suunnitelmat jne. koen kantavani yksin. Mieheni mielestä sellaisista asioista on turha jutella. Hän ei ole mikään juoppo, mutta sellainen äitin kultapoika jonka ei "tarvitse" pohtia tulevaisuutta saati tehdä sen eteen jotain.
Haluan lapsilleni paremman tulevaisuuden ja elämän kuin itselläni on ja sen toteuttaminen välillä ahdistaa.
Onneksi minulla on muutama ihana ystävä joita voin silloin tällöin tavata.
Neuvolaan soitin tästä potkaisutilanteesta ja sieltä sain jutteluapua ja ymmärrystä osakseni. Jos tämä toistuu, he tietävät siellä että saatan soittaa uudestaan ja silloin löytyy sitten apua parempaakin.
Ihan mukavasti päivät on mennyt, lasten kanssa mukavaa arkea vietetty. Välillä riidellään ja ärsyttää kun niin helposti korotan ääntäni, mutta siihen se on onneksi jäänyt.
Haluaisin opettaa tyttärelleni että vihan ja suutumuksenkin saa purkaa ulos sanoina, mutta tuntuu etten ole kovin uskottava sen potkuepisodin jälkeen.Toivottavasti et jatka perinnettä, että purat avioliittosi ongelmia lapselle. Se ei ole kenellekään hyväksi.
Muistan että olin itse aikanani huolissani äkkipikaistuksissa sanotuista sanoista, onneksi en koskaan joutunut potkaisuasteelle. Kun tilanne oli selvitetty puhuin lapsille vanhempien kasvatusvastuusta ja siitä, että koti on kaikkien koti, jossa kaikkien pitää saada elää rauhassa ja toiset huomioon ottaen. Korostin aina sitä, että koti on kaikkien vastuulla, ei vain äidin. Korostin sitä myös miehelleni, joka ehkä oli myös oman äitinsä hemmoittelema.
Eräs ystäväni sanoi, että lapselle on hyväksi saada purkaa kiukkunsa estoitta kotona, missäpä hän sen muuallakaan tekisi. Sanoin, että itsehillintä ja kiukun järkevä kanavoiminen opitaan kotona, missäpä muuallakaan. - Hullu äiti
Mummi kirjoitti:
Toivottavasti et jatka perinnettä, että purat avioliittosi ongelmia lapselle. Se ei ole kenellekään hyväksi.
Muistan että olin itse aikanani huolissani äkkipikaistuksissa sanotuista sanoista, onneksi en koskaan joutunut potkaisuasteelle. Kun tilanne oli selvitetty puhuin lapsille vanhempien kasvatusvastuusta ja siitä, että koti on kaikkien koti, jossa kaikkien pitää saada elää rauhassa ja toiset huomioon ottaen. Korostin aina sitä, että koti on kaikkien vastuulla, ei vain äidin. Korostin sitä myös miehelleni, joka ehkä oli myös oman äitinsä hemmoittelema.
Eräs ystäväni sanoi, että lapselle on hyväksi saada purkaa kiukkunsa estoitta kotona, missäpä hän sen muuallakaan tekisi. Sanoin, että itsehillintä ja kiukun järkevä kanavoiminen opitaan kotona, missäpä muuallakaan.mutta kun en näemmä hallitse asiaa itsekään, kuinka sen opetan lapselleni...?Olen todella rauhallinen luonne, varmaankin toisten seurassa aika varautunut. Sitten räyhään kotona. Sen pitäisi olla juuri toisinpäin!!!
- hullu minäkin
Hullu äiti kirjoitti:
mutta kun en näemmä hallitse asiaa itsekään, kuinka sen opetan lapselleni...?Olen todella rauhallinen luonne, varmaankin toisten seurassa aika varautunut. Sitten räyhään kotona. Sen pitäisi olla juuri toisinpäin!!!
Minä tomin paljolti samalla tavalla. Ikään kuin olisi kaksi erillistä minää. Tai pitää puhua menneessä aikamuodossa.
Tunsin oloni kotoisemmaksi sen "minän" kanssa, joka oli ja toimi kodin ulkopuolella, ja etenkin se "työminä" tuntui sellaiselta joka olen minä.
Kun olin yksin kotona, rauhassa, oli minulla myös hyvä olla.
Miksi sitten räyhäsin kotona? Miksi hermo meni heti kun joku tuli kotiin ja vähänkin vaati jotakin? Ei edes mitään isoa ja ylitsemääsemätöntä, vaan ihan tavallista?
Yksi syy siihen oli ja on varmaan se, ettei omaa aikaa ole tarpeeksi. Eikä ole omaa reviiriä. Ei mahdollisuutta olla hetkeäkään rauhassa omassa omassa kodissaan. Aina piti tai pitää olla toisten käytettävissä, valmiina auttamaan, olemaan paikalla ja läsnä 100-%.
Missä on sinun miehesi? MIllaisen vastuun hän ottaa lapsista, perheestä kodista?? Onko ääneenlausumattomia vaatimuksia tai toiveita??
MInun karjumiseni ja paha oloni ja myös suhteeni lapseen ja lapsiini muutti, kun erosimme. Ero itsessään oli kyllä mulle kova järkytys, mutta.. minusta tuli ihan kiva ihminen sen jälkeen. Ihan eri tapaus kuin siinä parisuhteessa ollessa !
Ja nimenomaan äidin rooli muuttui!
Nyt on taas sellaisia "rasitteita" perhe-elämässä, joista yksi on oman ajan puute ja riittämättömyyden tunne. JA kun muutenkin perusolemukseltani olen lyhytpinnainen ja äkkipikainen, niin ... tulee karjuttua...
yKSI syy ja selitys on myös yksinäisyys = Ystävien puute. Niitä ei tunnu löytyvän, vaikka miten etsin ja haen. - hullu äiti
hullu minäkin kirjoitti:
Minä tomin paljolti samalla tavalla. Ikään kuin olisi kaksi erillistä minää. Tai pitää puhua menneessä aikamuodossa.
Tunsin oloni kotoisemmaksi sen "minän" kanssa, joka oli ja toimi kodin ulkopuolella, ja etenkin se "työminä" tuntui sellaiselta joka olen minä.
Kun olin yksin kotona, rauhassa, oli minulla myös hyvä olla.
Miksi sitten räyhäsin kotona? Miksi hermo meni heti kun joku tuli kotiin ja vähänkin vaati jotakin? Ei edes mitään isoa ja ylitsemääsemätöntä, vaan ihan tavallista?
Yksi syy siihen oli ja on varmaan se, ettei omaa aikaa ole tarpeeksi. Eikä ole omaa reviiriä. Ei mahdollisuutta olla hetkeäkään rauhassa omassa omassa kodissaan. Aina piti tai pitää olla toisten käytettävissä, valmiina auttamaan, olemaan paikalla ja läsnä 100-%.
Missä on sinun miehesi? MIllaisen vastuun hän ottaa lapsista, perheestä kodista?? Onko ääneenlausumattomia vaatimuksia tai toiveita??
MInun karjumiseni ja paha oloni ja myös suhteeni lapseen ja lapsiini muutti, kun erosimme. Ero itsessään oli kyllä mulle kova järkytys, mutta.. minusta tuli ihan kiva ihminen sen jälkeen. Ihan eri tapaus kuin siinä parisuhteessa ollessa !
Ja nimenomaan äidin rooli muuttui!
Nyt on taas sellaisia "rasitteita" perhe-elämässä, joista yksi on oman ajan puute ja riittämättömyyden tunne. JA kun muutenkin perusolemukseltani olen lyhytpinnainen ja äkkipikainen, niin ... tulee karjuttua...
yKSI syy ja selitys on myös yksinäisyys = Ystävien puute. Niitä ei tunnu löytyvän, vaikka miten etsin ja haen.En rakasta miestäni. Olen huomannut sen jo kauan sitten.Syitä tappeluun löytyy jatkuvasti. Olemme molemmat kurkkuamme myöten täynnä toisiamme. Enkä ole kotona saanut tervettä mallia kuinka miehen kanssa pitäisi elää. Omaa asennettani olen yrittänyt muuttaa vaikka millä konstilla, mutta tulos on aina yhtä vaisu.
Olen vain niin kiltti ja pelkuri että sivuutan koko aiheen. Tähänkö se itseni kieltäminen sitten johtaa...?
Olisi kiva elää totuuden mukaan, mutta mieheni ei korvaansa lotkauta lähtöehdotuksilleni. Hän ei vain kertakaikkiaan ota minun pahaa oloani ja tyytymättömyyttäni tosissaan. Ei juttele, ei kosketa, ei kysy, ei vastaa. Välillä huutaa ja kärttyää.
Kerroin hänelle että oli ihanaa olla lasten kanssa kolmisin kun hän oli viikon poissa viime kesänä. Ei tunkenut nokkaansa joka asiaan. Olin silloin kuin toinen ihminen, oma itseni. Lauloin, soitin pianoa, askartelin, leivoin, ulkoilin, pelasin ja nauroin lasten kanssa.Ja kotona oli siistiä. Kutsuin vieraita kylään.Välillä tuli riitaa mutta en uponnut siihen niinkuin nyt kävi.
Olen päättänyt että elän elämääni niin, että jos mieheni jossain vaiheessa haluaisi lähteä (toiveajattelua) niin en jäisi hänestä millään muotoa roikkumaan. Mutta ei näin voi olla onnellinen. Ajattelen joka päivä että voisi olla toisinkin... mutta en uskalla lähteä. Mies roikkuisi lapsissa ja tappelisi heistä. En halua sellaista.
- muutti luonteeni
Välillä mietin, että missä on se positiivinen ja mukava, elämänmyönteinen nainen - joka ennen olin. Ennen lapseni syntymistä. Valvotut yöt, jatkuva tappelu lapsen kanssa ja syyllisyys äitinä jne. ovat todella muuttaneet persoonaani.
Kirjoittelinkin tuolla ylemmässä linkissä ajatuksistani eilen. Olen aina ajatellut, että kaksi lasta ehdottomasti. Nyt kun olen tämän 4-vuotiaan tyttöni kanssa "taistellut" päivittäin - ovat ajatukseni muuttumassa. Ehkä tämä yksi riittääkin. No, toisaalta mietin, että mitä tämä lapsi jää paitsi ilman sisarusta. Onhan meillä toki hyviäkin hetki - ihanaahan lapsen saanti kuitenkin kaikkinensa on ollut. Tämä toinen puoli vaan on tässä viime aikoinen todella näyttänyt kasvonsa. En tiedä onko iästä kiinni (kohta 40 v.), mutta pinnaa ei tuon lapsen kanssa juurikaan ole - rähähdän hetkessä ja karjun tosiaan kurkku suorana. Raivelista tekisi mieli käydä kiinni.- Mummi
Näköjään Mummilla on taas kamalasti mielipiteitä, mutta kerronpa erään neuvon, jonka sain, kun kiukkuava lapseni oli 3-vuotias. Valitin, että lapsi huutaa ja raivoaa, ja minun pitää huutaa kurkku suorana että saan asiani perille.
Minua paljon vanhempi sukulainen kysyi:"Miksi? Ethän sinä ole 3-vuotias".
Se oli hyvä neuvo. Kun taas raivoni alkoi nousta ja ääneni koveni, muistin, että olen 30 vee enkä 3 vee.
Se auttoi monta kertaa. - hullu minäkin
Ei se iästä ole kiinni, se lapselle karjuminen. Minulla se on päinvastoin: pinnaa ja kärsivällisyyttä on nyt 4-kymppisenä paljon enemmän kuin 2-kymppisenä, jolloin esikoisen kanssa aloitin taistelut.
Silloin karjuin kurkku suorana. Nykyään en. - aikanaan huutanut
hullu minäkin kirjoitti:
Ei se iästä ole kiinni, se lapselle karjuminen. Minulla se on päinvastoin: pinnaa ja kärsivällisyyttä on nyt 4-kymppisenä paljon enemmän kuin 2-kymppisenä, jolloin esikoisen kanssa aloitin taistelut.
Silloin karjuin kurkku suorana. Nykyään en.Ikä tuo mukanaan senkin tiedon, että huutamalla ei loppujen lopuksi saa perille mitään järkevää asiaa.
Huomaahan sen koulussakin. Alituisesti karjuva opettaja ei saa lapsia oppimaan, ainoastaan tekemään läksynsä miten kuten, mutta itse aine jää koko elämän ajaksi ikäväksi ja torjuttavaksi.
Nuori ihminen on itsekin vielä vähän epävarma kaikesta. Sen on neuvola huomannut ja antaa nyt neuvoja kaiken maailman asioissa, tuteista, nukuttamisesta, syömisistä, vaippojen käytöstä, puheterapiasta, sano vain mistä ei. Ihan hyvässä tarkoituksessa tietenkin.
Nelikymppinen jo monen lapsen äiti suhtautuu neuvoihin jalat maassa ja maatiaisjärkensä mukaan, niin kuin kuuluukin, mutta esikoistaan hoitava nuori yrittää noudattaa kaikkia neuvoja joita saa.
Kun eivät lapset kuitenkaan ole kuin neuvolan kirjassa sanotaan, niin nuori äiti huutaa kiukuissaan, mitäpä muutakaan voi. Lapsi ei olekaan niin helppo hoidettava kuin neuvolan mukaan pitäisi.
Ja lapsi huutaa takaisin. Oravanpyörä voi sitten jatkua 15 vuotta.
Itse onnistuin katkaisemaan alituisen riitelyn, vaikka ei ollut helppoa. Päätin vain, että yksi huutaa kerrallaan. Huomasin, että oikeastaan lapsen kasvattaminen on osa omaa kasvamista. - Tuleva huutaja?
Olen perheestä, jossa on huudettu paljon. Milloin ovat huutaeet ja tapelleet vanhemmat keskenään ja milloin vanhemmat lapselle. Nyt kun toivoo lasta itselleen, olen paljon miettinyt sitä minkälainen lapsuu on ollut. Eikä se oikein hyvältä tunnu, kun muistaa äidin, joka huusi aina, joka tilanteessa. koskaan ei ollut hyvä, aina oli jokin vinossa. Aina oli huono, tai niin sitä lapsena ajatteli, miksi muuten äiti niin huusi? Tiedän, että vanhemmillani oli paljon raha- ja parisuhdeongelmia ja ajoittain oikein toivoin heidän eroavan. Ja tiedän senkin, että äitini purki pahaa oloaan meihin lapsiin. Mutta nyt kun itse on perustamassa perhettä mietin onko minustakin tulossa tällainen huutaja. En ainakaan lapselleni toivo sellaista.
- Lyöty lapsi
Tässä lueskelin viestejä tästä aiheesta ja huomasin, ettei oikeastaa kenenkään mieleen tullut se, että miten lyöminen tai potkiminen tai muu väkivalta lapseen vaikuttaa. Toki ymmärrän, että kaikilla vanhemmilla joskus palaa pinna ja tällaisia tilanteita tulee, että lapselle suuttuu. Mutta jälkeenpäin olisi tärkeää myös lapsen kanssa puhua ja selittää mitä tapahtui ja pyytää anteeksi suuttumistaan. näin lapsikin tajuaa, ettei kaikenlainen käytös ole sallittua ja, ettei vanhempikin saa ja voi suuttua lapselle. Väkivalta lasta kohtaan on kuitenkin väärin ja rangaistava teko eikä sitä pidä väheksyä. Muitakin keinoja varmasti löytyy.
- .....
Se on ihan totta, että anteeksi pitää pyytää. Itselleni käynyt samantyyppinen tilanne, lapsi mätki ja minä läppäsin. En ollenkaan kovaan, mutta silti. Paha mieli tuli kummallekkin ja otin lapsen syliin ja pyysin anteeksi. Kerroin, että suutuin siitä ja siitä syystä, mutta silti en olisi saanut lappäistä. Tein väärin ja pyysin anteeksi. Vaikutti siltä, ettei tilanne jäänyt painamaan lapseni mieltä. Enemmän ehkä minun....
- gnjdhg
Kun taito loppuu niin huuto alkaa.
Oli kyseessä sitten lapset, koirat tai hevoset. - 7+3
Täällä on ollut ihan hyviä neuvoja.
Mulla on sulle yksi neuvo. ÄLÄ kerro tapahtuneesta MISSÄÄN terveyskeskuksessa, neuvolassa, koulussa tms. ÄLÄ ota yhteyttä mihinkään sosiaaliviraston tms. alaiseen "auttajaan": Saat kimppuusi lastensuojelun. Niin se vain menee, koska heillä on virkavelvollisuus toimia niin. Periaatteessa varmaan jokaisella meistä viestisi lukijalla olisi velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus sinusta.
Onneksi kuitenkin näillä vastaajilla täällä on järkeä päässä. Luulenpa, että tilanne on hankalin sinulle itsellesi, koska olet säikähtänyt. Minulle on käynyt samoin myös, paitsi että teot olivat tosi pieniä. Silti ne ahdistivat. Meillä ei huudeta tai en ole ollut lapsen suhteen "ihan lopussa" tai mitään sellaista, vaan ne olivat yksittäisiä hairahduksia, joita en hyväksy, mutta voin kertoa, että jos puhut tällaisesta esim. neuvolassa tms., silloin hyvin todennäköisesti lähtee iso pyörä pyörimään ja menetät kontrollin siihen, miten teidän perheen tapahtumia ja sinun jaksamistasi tulkitaan. Voit joutua vuosikausiksi lastensuojelun kyttäämäksi.
Sinun ei todellakaan pidä luopua lapsestasi jonkin pienen virheen takia, sehän olisi ihan kauheaa. Virheet pitää käsitellä, ja lapsellekin voi opettaa, että äiti voi tehdä joskus väärin ja se ei ole maailmanloppu sekään.
Minusta hyvä paikka kysyä apua on esim. tämä paikka tai jos vaikkapa löydätte perheenä jonkin luotettavan parisuhdeterapeutin, jonka kanssa voi luottamuksellisesit käsitellä myös näitä asioita.
Mutta siis. Kaikki viralliset tahot kehottavat ottamaan yhteyttä terveyskeskukseen ja ties minne "kun olet lyönyt lastasi", ja en voi kieltää sinua tekemästä niin, mutta harkitse tosi tarkkaan, sillä se apu, mitä sieltä saa, ei ole apua vaan kontrollia ja siinä lähtee se byrokratian iso ratas pyörimään.
Se, mitä sinä olet tehnyt, ei ole mitään ihan megakamalaa, vaikka se onkin rikos, jota tavallinen äiti varmasti pitää noin kymmenentuhatta kertaa pahempana juttuna kuin punaisia päin kävelyä. Paljon pahempi juttu on, jos masennut tästä niin, että alat pitää itseäsi täysin kelvottomana äitinä. Ja jos joudut lastensuojelun tutkittavaksi ja seurattavaksi, se voi romahduttaa pahasti, vaikka "he tarkoittavat lapsesi parasta".
Minulle tuli tuosta, ettei miehesi osaa auttaa, tunne, että tarvitsisitte ennen muuta parisuhdeterapiaa (huom.! yksityiseltä, vaikka se maksaakin), esim. jotta mies oppisi tukemaan sinua niin kuin puolison kuuluisi. - Viesti on kirjoitett
u 8 vuotta sitten...
- ..
Joo samaa katselin tuo on aivan hullua kahdeksan vuotta vanhaa juttua..
- R :)
..
- Lapsia turpaan
Kyllä minäkin löisin lastani jos hän löisi minua! :D (Tosin samalla voimalla)
Tosi elämässä käy noin. Ei kukaan seiso paikallaan kun toinen hakkaa vaan puolustaa itseään ja lyö takaisin. Lapsi oppii siitä. - Hakekaa apua ajoiss
Se pinnan palaminen tuskin johtui edes tuosta lapsen kiukuttelusta. Mietipä onko mahdollista että kotona ahdistaa muut asiat. Toivoisin sinun nyt kipin kapin tilaavan ajan perheasiainneuvottelukeskukseen, jossa saat purkaa ne muut asiat, jotka saavat sinut niin ärtyisäksi.
Minulle tulee kyllä mieleen, että jos et nyt mene saatat seuraavalla kerralla tehdäkin pahaa jälkeä.
Sen uskallan sanoa, että varmasti siellä osaavat auttaa kaikkein parhaiten ja ovat salassapito velvollisa, joten mene hyvä ihminen huolinesi sinne. Älä kohdista niitä lapseesi, joka jo luultavasti pelkää sinua hirveästi.
Olen itse nähnyt, kuinka äiti eron jälkeen vaikka oli jo uusi suhde muutanut luokse, repi lastansa kädestä, potki koiraansa, eli kaikki ei ollut kunnossa lainkaan, eikä uusi rakkaus tuonut tasapainoa ainakaan tälle rouvalle.
Hermot menivät pienistäkin asioista, lapsien olisi pitänyt olla kuin marionettinukkeja, kumartaa ja olla hiljaa. Ei se ole mitään lapsen elämää, pelätä jatkuvasti ja tulla jatkuvasti alistetuksi.
Tässä tapuksessa tuo uusi mies on suorastaan hirviö, sanotaanko niitä nyt narsisteiksi, määrää jopa kohdat missä lapset saavat kodissaan kävellä.- wwwqqq
EDELLEEN KAIKILLE: VIESTI ON KAHDEKSAN VUOTTA VANHA!!!
- pullanpersetuoksu
kukapa eii hermostu raakyviin kakaroihi n joskus, jos annoit oikein olan takaa moloa, se on jo paha juttu..
muuten, onko niin paha nähdä lapsenkin miten sattuu?
saako lapsi lyödä? ei. - vfsbgfb
Juu pahinta tuossa on,e ttä todennäköistä on, että jos itseä on lyöty lapsena niin itsekkin sitten lyö...hirveässä turhautumisessa ja väsymyksessä taantuu jonnekkiin omien vanhempiensa tasolle.
Lyödä ei saa...täytyy mennä vaikkaulos lyömään puita...siis jos on joku keytä katsoo lasta..itsellä ei ja väsymyksen kurimuksessa ihminen voi langeta.
Minulla ei ole vastauksia kuin ehkä, että yrittää hetki kerrallaan elää ja joku päivä lapsi lähtee maailmalle ja jos pystyy olemaan kunnollinen pärjää paremmin. - mimidjeiow
http://www.youtube.com/channel/UC2mDxttdDxs2Wk55aAVowHQ/videos?flow=grid&view=0 tästä voi olla ehkä apua
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Uskalla lähestyä minua
Mitä siinä menetät? Vai tyydytkö kirjoittelemaan täällä? Minä olen jo tehnyt aloitteen. Paitsi jos sinua ei kiinnosta. S606294- 1003252
Oulaskankaan päätöksistä
https://www.facebook.com/share/v/1BSCFTMTyX/ Nyt tuli kova päätös, arvostan tätä Kuoppamäen suoraselkäisyyttä.252566- 212198
Mitä toivot Suomi24:ltä? Osallistu sivuston kehitykseen!
Moikka keskustelijat! Terveisiä Suomi24:n kehitystiimiltä. Vuosi lähenee loppuaan, mutta ennen kuin rauhoitumme joulun3551788- 271696
- 251480
Suomessa oikeistohallitus vallassa: nälkäiset lapset hakevat jo Punaiselta ristiltä ruoka-apua
Sosiaaliturvaleikkaukset ovat lisänneet asiointia ruoka-avussa. Kyllä tämän maan tilanne on surkea, kun lapset näkevät n2261413- 491392
- 321368