Milloin lakkaamme luomasta uskomuksia?

Kehitys on elämän fakta. Sitä tapahtuu kaikkialla, jatkuvasti. Ihminen kehittyy fyysisesti ja mielellisesti siinä samassa (onhan ajattelu fyysisten aivojen muodostama fyysinen ilmiö).

Ateismi on myös kehityksen tuote, siinä missä teismikin. Ihminen loi jumalat ja lopulta ihminen tuhoaa ne. On ihan ymmärrettävää, ettei ihmiset ikuisuuksia jaksa uskoa näkymättömiin olentoihin ja valtakuntiin, joita ei koskaan näy eikä kuulu. Uskominen ihmistä suurempiin voimiin on luonteeltaan kuitenkin niin voimakas suggeroija, kollektiivinen sellainen, että se tulee pysymään DNA:han koodattuna vielä hyvän aikaa. Mutta silti kehitys vie ihmiseloa kohti totaalista ateismia.

Uskontomaailma ja tiedemaailma ovat kehitysvaiheita, jotka elävät tällä hetkellä osin ristiriitaista ja vastakkainasettelullista yhteiseloa. Uskovaiset pyrkivät puolustamaan uskomuksellista totuutta vastustamalla sen "vihollista", tietoa, ja tiede luo juuri sitä tietoa, joka luo toisenlaisen todellisuuskäsityksen, antaen myös uudenlaista kuvaa uskonnoista, niiden luonteesta ja niiden kehityksestä. Ristiriitoja ja vastakkainasettelua syntyy sen vuoksi, että tieteellisellä tiedolla on taipumus kumota muinaisuskomuksia, kuten jo tiedämmekin, mutta koska se omakin Jumala on siinä tulilinjalla. Vaikka "Jumala" kuuluukin ns. debunkkaamattomiin uskomuksiin, sen todistaminen oikeaksi on myös yhtä mahdotonta. Siksi sitä sanotaan 'uskomukseksi'.

Uskonvapaus on myös vapautta olla uskomatta. Se on sivistyksellinen arvo. Vaikka uskovaisilla on suuria ongelmia ymmärtää ateismia, elämä on paljon paljon muutakin kuin raamatun ympärillä pyörimistä. Ihmisellä on näet ominaisuudet ja kyvyt luoda asioita, jotka saa elämän maistumaan hyvältä ja turvalliselta. Elämä saa merkityksen, eikä ole enää mitään aukkoja, joita paikata jumaluskomuksilla.

Vanhan maailman uskomusten tilalle tulee myös tieteisuskomuksia. Vaikka jumalopit ateismin myötä vähitellen häviävät, ihminen etsii edelleen 'pelastusta' ja 'ikuista elämää'. Dualismiuskomus muuttuu scifiuskonnoksi. Nyt sielua etsitään kvanttiavaruudesta, ja jopa jostain "tuntemattomasta ulottuvuudesta". Tietoisuuden ei millään haluta uskoa muodostuvan fyysisissä aivoissa. Sehän tarkoittaisi sitä, että tietoisuus täysin fyysinen ilmiö. Kuinka tylsää olisi, jos ihmiskunta saisi todisteet, ettei mitään hengellistä ole, vaan todellisuus on materiassa.

Hyvä asia uskontokunnille on siis se, että me emme vielä tiedä. Ja kun emme tiedä, ne aukot voidaan turvallisesti täyttää uskomuksilla ja lohduttaa itseään. Ehkäpä asia on niin suuri, ettei tiede uskalla edes julkistaa totuutta, mikäli se tarkoittaa kaikkien uskomusten murenemista. Tieto on valtaa, sillä haluaisivathan uskovaisetkin tietää Jumalan ja ikuisen elämän olevan totta, eikä pelkkä uskomus.