Voiko ihminen olla liian "urautunut"...

..jotta psykoterapiasta olisi mitään merkittävää hyötyä? Minä olen ollut masentunut viimeiset 20 vuotta (olen kolmekymppinen), ja käynyt terapiassa reilun vuoden. Terapeutti on kehuttu ja pidetty tapaus, eikä hänessä minusta ole varsinaista vikaa. Mutta kun koen jatkuvasti, etten hyödy terapiasta.

Itse terapiaan meneminen tuntuu ikävältä mutta tarpeelliselta askareelta. Istunnon aikana ei ärsytä, puhun ja vuorovaikutan aktiivisesti, terapeutti kuuntelee ja havannoi hyvin. Jälkikäteen on keventynyt olo parin tunnin ajan, kunnes vajoan pikkuhiljaa takaisin masennukseen.
Itse terapiassa puhutaan vähän aikaa aiheesta x, sitten hypätään aiheeseen y. Mitään erityistä logiikkaa tässä ei tunnu olevan. Jos päästään vauhtiin jossain aiheessa, terapeutti toteaa että palaamme aiheeseen myöhemmin, ja sitten puhutaan jostain muusta.

Tuntuu myös, että hän tarjoaa samoja juttuja ratkaisuksi jokaiseen ongelmaani/pohdintaani: esim. kysyy, mitä tunteita jokin asia herättää, johon vastaan että sitä ja tätä. Terapeutti jatkaa: "ja ehkä myös pelkoa?" Tuo "pelko" on se, mitä hän hokee vastauksena aivan jatkuvasti! En tiedä, ehkä olen joskus lapsena ollutkin peloissani tietystä tilanteesta, mutta koska en siitä mitään nyt aikuisena muista enkä mielestäni huomaa pelkoa tunteena, tuntuu todella turhauttavalta kuulla tuo sana! Samoin terapeutti haluaa tehdä kanssani dissosiaatio-työkirjaa, vaikka en ole dissosiaation takia terapiassa. Minulla on kyllä joitakin oireita siihen liittyen, mutta ne ovat hyvin toissijaisia vrt. ne ongelmat, joihin kaipaisin apua/helpotusta. Silti terapeutti keskittyy hyvin paljon dissosiaatioon ja antaa neuvoja siihen liittyen.

Mitä ajatuksia tämä herätti lukijoissa?