Te jotka olette kykenemättömiä parisuhteeseen?

No mä olen jo päälle nelikymppinen nainen, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Huono itsetunto ja kelpaamattomuuden tunne on varmaan tähän suurimpina syinä. Koulussa kiusattiin enkä saanut kavereita, sitten parikymppisenä kärsin ylipainosta eikä miehet kiinnostuneet minusta, ja mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä vaikeammalta tuntuu esim. deittailu ja miehiin tutustuminen.

Mulla on kyllä muutamia ystäviä, ja ylipainostakin olen päässyt eroon, harrastan ja matkustelen ym., eli siinä mielessä olisin varmaan ihan potentiaalinen ehdokas tuolla deittimarkkinoilla, mutta joskus kun olen esim. nettideittejä kokeillut, niin ei siitä vain tule mitään. En saa sanaa suustani jonkun tuntemattoman miehen seurassa, tilanne on jotenkin niin luonnoton, ja sitten vielä tuntuu että monet miehet ei edes jaksa ensin tutustua, pitäisi heti hypätä sänkyyn ja jos siellä sujuu, niin sitten voi jatkaa tutustumista. Ja itse kun olen varmaan demiseksuaali, eli pitäisi olla se henkinen yhteys ennen kuin voin edes ajatella seksiä. Baareissa käyn harvoin, mutta joskus kun olen käynyt ja joku mies mua siellä on lähestynyt, niin hyvin nopeasti he sanovat että "olet kylmä nainen" tms., kun en osaa ruveta flirttailemaan ja lirkuttelemaan. Tai tiedä sitten mistä syystä annan itsestäni kylmän kuvan, vaikka omasta mielestäni en sitä todelllakaan ole.

Tavallaan olen tottunut tähän yksin elooni, ja elämäni on sinäänsä ihan mukavaa, mutta kyllä se yksinäisyys silti vähän kaihertaa, olisi mukava jos olis joku samanhenkinen kumppani. Ja samalla vähän hävettääkin tämä ikisinkkuuteni, ettei koskaan ole minkäänlaista poikaystävää ollut, vaikka ikää jo on näin paljon. En tiedä kuka tämän ikäistä kokematonta naista enää edes huolisi, olen joku ihan kummallinen friikki!

yksinäisyys ja yksinäisyyden tunne lisääntyy, mitä enemmän ikävuosia.

Yksinäisenä itsekin nykyisin (ollut jo pitkään), ajattelen ihan KÄYTÄNNÖN asioista, että olisi joku sen verran läheinen, kenelle edes soittaa, jos jotain "akuutti" asioita, tms.
Yksinäisellä on kaupan kassa lähes ainoa, ja jos jotain terveys asiaa, se on ainoastaan ENSIAPU mihin mennä.
Ikää kun tulee, "vaatimukset" vaikkapa kumppanin suhteen on "madallettava". Ihan siis jo keskustelu seurakin on melko välttämätöntä, että vois sanoa edes sen "hyvää huomenta", jne. Baareista jos ei hae, ei oikein missään muuallakaan oikein tapaa . . .??

35v poikamies enkä missään suhteessa oo ollut enkä seurustellut, edes sanallisesti. En oo aatellukkaan muita parisuhteita kuin avioliittoa. Joko se tai ei sitten mitn. Ei muita vaihtoehtoja. Eihän se nii häävii yksin mutta paree kai ihmisen on yksin olla, ku minun kans. .......heheheheheh (kuivaa kolkkoa monototista naurua suupielet alaspäi).
En voi aatellakkaan mitn isäksi tuloa tai kiljuvia, seuraavia, kyseleviä ja kylessä ryönääviä lapsia, ku en muutenkaan huonolaatuista meteliä kestä ja joka pv (ku työssä oon) niin korvat täytyy olla tukossa paberitolloilla ( tapa jota jatkunut suurimman osan vuotta ja suurin osa valveillaolosta, varmaan vuodesta 2009 asti, välillä aktiivimmin) vaikka ei mitään meluvauriouhkaa ookaan. Män kerran paperisen töhkän kerrynnän tähden toinen korva huuhelthavaksi. Viinaa sinne ruuti se mimmi ja velmu viilis tuli...
vaan ei seevetti, pakko soo männä nukkummaan ( vaikkei tahtos, jos kohta nukuttaakin ristuksesti), eteijjoo niin inhottava ylösnousemus aamulla. Ei meinaa millään nappata koskaan juur ennen kahta uinahtaa ko muute seuraava inha päivä saapuu liia nopsaa vaivakseni

Olen varsin erakko parikymppinen nainen. En ole koskaan seurustellut, eikä ihmissuhteitakaan liiemmin ole nykyään.
Olen aina ollut vähän omituinen persoona, enkä ole koskaan oikein löytänyt toisia "samalla sivulla olevia." Minulla on vaikeuksia luottaa toisiin kokemusteni takia joten yleensä odotan pahinta toisilta ihmisiltä ja sulkeudun kuoreeni vaikka ulospäin kaikki näyttäisikin normaalilta.

On ollut joitain jotka ovat olleet minusta kiinnostuneita, mutta en osaa vastata semmoiseen mitenkään vaan olen käyttäytynyt kylmän torjuvasti kunnes nämä ovat siirtyneet eteenpäin, vaikka kiinnostus olisi ollutkin molemminpuolista. Ajattelen ettei kukaan voisi minusta oikeasti välittää, vaan kyse on virheestä, jonka he ennemmin tai myöhemmin tajuavat ja juoksevat kirkuen karkuun.

Kaikesta huolimatta haluaisin että olisi joku jonka kanssa voisi jakaa niin hyvät kuin huonotkin asiat elämässä, mutta pärjäähän tässä ilmankin. Näin vuosien yksinäisyyden jälkeen se tuntuu yhtä epätodennäköiseltä kuin lottovoitto, että kohtaisi jonkun joka kykenisi vakuuttamaan olevansa luottamuksen arvoinen että edes uskaltaisin yrittää.
Onneksi olen sen verran introvertti että voin olla tyytyväinen myös yksin.

52 vuotias mies jolla seksikumppaneita on ollut elämän aikana noin 150.
Mutta en vaan pysty sitoutumaan kehenkään, ainakaan paria kuukautta pidemmäksi ajaksi.

Se tuntuu vaan niin lopulliselta että tässä sitä sitten katsellaan tuon naamaa koko loppuelämä.
En tiedä mikä minussa on rikki, mutta näin on minulle käynyt.

2 kertaa seurustellu, mutta tuntuu ettei enää vaan löydä. Ei ole yhtään kavereita, et aikani yritän jotenki kuluttaa liikunnalla tai teen osa-aikatöitä. Kyl naiset sanonu ettet ole ruma ja kivan pitkä mut jotain vikaa on. Kyl sitä haluais kumppanin,mut nettijutut on yhtä turhan kanssa, enkai kelpaa.

Minä olen kykenemätön...olen ollu avoliitossa 2 vähä pidempää seurustelua ja yks lyhkäsempi n.puol vuotta. Tarvin omaa tilaa .Kumppanin kanssa seksi ei kiinnosta ollenkaan. Nytkin seurustelen mutta ollaan vaan kämppiksiä, ei seksiä. Vaan kavereita...niin tuntuu et sovin paremmin yksin eläjänä. Jotenkin outoa tämä?

Kyllä hyvinkin voi olla kykenemätön parisuhteeseen, vaikka olisikin takana useampiakin seurustelusuhteita!
Itse olen aikuinen nainen, seurustellut lyhyempiä ja vähän pitempiä jaksoja (joitain kuukausia) ja kumppaneita ollut hyvinkin yli 40. En missään tapauksessa halua sitoutua, ja kun suhde on kehittynyt siihen vaiheeseen että sitä pitäisi syventää, pistän poikki. Minua kauhistuttaa ajatus jakaa elämääni ja kotiani toisen ihmisen kanssa! Haluan olla täysin vapaa kaikista siteistä, lupauksista ja velvollisuuksista toista kohtaan. Minulle on äärimmäisen tärkeää oma tila ja vapaus tulla ja mennä kuten itse haluan.
En tiedä myöskään mitä on rakastaminen. Minua ei kukaan koskaan ole rakastanut, olin ei-toivottu lapsi ja sen sain kuulla ja tuntea. Opin jo varhain huolehtimaan itsestäni ja pitämään puoleni. Olen oppinut pärjäämään loistavasti elämässä, yksin. En luota kehenkään muuhun kuin itseeni. Olen rakentanut itselleni hyvän elämän materiaalisesti, ja oppinut viihtymään näin. Olen täysin kykenemätön parisuhteeseen, enkä siis mistään hinnasta sellaista halua.

Täällä kans mies jolla tuli juuri hiljattain 30-vuotta mittariin enkä myöskään ole koskaan seurustellut enkä enää jaksa uskoa että sellaista ihmettä tulisi koskaan tapahtumaankaan. Olen kanssa luonteeltani melkein erakko joistain kavereista huolimatta ja aikamoinen asperger eli vatvon liikaa asioita enkä kykene tekemään päätöksiä.

Ulospäin olen kuitenkin jotakuinkin normaalia, no ehkä lievästi erikoinen tyyppi joidenkin mielestä. Voi sanoa että koulukiusaaminen minultakin vei itsetunnon kun olin jo silloin hyvin ujo ja arka luonteeltani. Toivois että sitä vielä löytäis ja pystyis tutustumaan johonkin samankaltaiseen ja samanhenkiseen naiseen mutta olen niin sitoutumiskammoinen että olen hyvin skeptinen asian suhteen. Niin ja miten sitä muka kykenisi seurustelemaankaan kun ei ole kyennyt opiskelu tai työelämässäkään roikkumaan ja verkostoitumaan ihmisten kanssa.

Täällä on nyt AP edelleen (23-vuotias mies).

Täällä on ollut monia, joilla on Asperger. Sama on minullakin. Olen itsekin kärsinyt koulukiusaamisesta yläasteella, sen loppumisesta on nyt 7 vuotta. Kavereita oli lukiossa aluksi vaikea saada, mutta lukiossa kun tuli vanhojentanssit ja yhteinen reissu ulkomaille, sain joitakin kavereita. Eli noin 18 vuoden ikään saakka ainoat kaverit mulla olivat kaksi poikaa jotka olen tuntenut ekalta luokalta ja joihin pidän yhteyttä edelleen, mutta eivät he riitä ainoiksi kavereiksi. Sekä onhan mulla jotain serkkuja joiden kanssa tulen välillä toimeen.

Tosin ainoa lukiokaveri jota olen viimeisen kahden vuoden aikana tapaillut on se minun vanhojentanssipari. Moni mainitsi itsetunnon, sekään ei mulla ole kovin hyvä sen koulukiusaamisen jäljiltä. Minäkään en ole sanavalmis, flirttaava ja spontaani, ja Aspergereille ominaiseen tapaan silmät/katsekontakti ei aiheuta minulla mitään vireystilan nousua, vaan pikemminkin joku nätti nenä. Osaan kyllä nykyään katsoa silmiin jutellessa, toisin kuin esimerkiksi 5 vuotta sitten. Samaa aspergereilla, kuten minullakin, on vaikeudet kehonkielen kanssa.

Ihmisiin oli lukiossa aluksi vaikea luottaa, mutta aikojen saatossa huomasin että ihmiset ovat ihan fiksuja ja yläastemainen hierarkia on menneen talven lumia. Lisää kavereita alkoi suuremmissa määrin tulla yliopistossa - vaikkei oma huumorintaju olekaan ihan parasta sorttia. Yliopistolla olen vähitellen yrittänyt sitä huumoria kehittää, mutta aika vaikea oppia samalle tasolle jos vasta jossain aikuisuuden kynnyksellä on alkanut oivaltaa huumorin merkityksen. Myös torjutuksi tulemisen pelko, ruokarajoitteet ja riidoista ylikuormittuminen. Mies kun on useimmiten kuulemma ollut se aloitteen tekevä sukupuoli.

Olen itsekin tottunut tähän yksin elooni, ja luojan kiitos en halua lapsia! En itsekään halua mitään rääkyviä ja housuun kakkaavia vauvoja enkä karmealta äidinmaidolta haisevia mammoja varsinkaan siihen viereen nukkumaan. Matkustelu - varsinkin eksoottisiin paikkoihin suuntautuvat ryhmäkiertomatkat - sekä harrastaminen ja festareilla pyöriminen vievät murskavoiton. Se vaan on vähän kurjaa kun myöhemmin elämässä kavereiden merkitys vähenee ja niin moni perustaa perheen - ja nuo rakkaus- ja lapsivietit ohjaavat näköjään ihan yhtä lailla meitä "moderneja" akateemisia ihmisiä kuin vanhoillisia 50-lukulaisia.

En minäkään naista tarvitse lastenteko mielessä kun en voi myöskään sietää yöt päivät parkuvia, yövalvomista aiheuttavia vauvoja ja sitä vaipparallia. Seksiä kuitenkin tekis mieli kun on normaalit halut mutta kai sekin ongelma on ratkaistava alkamalla käymään vaikka maksullisissa kun ei minusta ole seurustelemaan eikä oikein kukaan nainen taida haluta tapailla minua pelkästään seksin merkeissä.

Festareilla käyminen jaksoi innostaa vielä siinä 20-25-vuotiaana mutta jotenkin siitäkin on nykyään mennyt hohto kokonaan. Vaikka kaikki mun kaverit ei olekkaan perheellisiä tai edes seurusteleviä niin sitten ne on kuitenkin niin persaukisia ettei niillä ole varaa sellaiseen eikä festareille oikein yksinkään viitsi mennä.

ehkä kykenemätön, - nykyään:(
Vaadin joitakin ominaisuuksia, - ja vaadin myös ITSELTÄNI, siinäpä se.

Ehkä "liian korkeat" ihanteet, tuskin parisuhdetta voi ilman erimielisyyksiä, ja lisäksi pelkään "jo valmiiksi", että toinen osapuoli haluaa ihan tarkoituksella loukata, hakemalla hakea: mistä vois huomauttaa !! - tällaisia kokemuksia menneessä parisuhteessa, niin se on väsyttävää, stressaavaa, ettei oikein rentoudu "olla vapaasti", yms.

Täällä myös 28v nainen jolla ei ole seurustelukokemuksia. Olen käynyt treffeillä ja tapaillut jonkin aikaa mutta ahdistun yleensä heti alkuun ja lopetan sen. Haluaisin itse edetä hitaasti ja tutustua kunnolla mutta yleensä muut haluavat edetä nopeammin. Pelkään myös että toinen jättää ja jään sitten yksin. Viihdyn kyllä hyvin sinkkunakin, mutta joskus tulee aikoja kun toivoo että olisi joku jonka kanssa kokea uusia kokemuksia ja muuta. Joskus tulee hieman yksinäinen olo mutta olen jo toisaalta myös tottunut tähän. En myöskään tykkää yhden yön jutuista.
Kiva tietää että meitä on muitakin! jotenki lohduttaa ettei ole ainut "friikki" .

Ihmisiä on erilaisia, sinkkuja, eronneita, leskiä. Nuoria ja vanhoja ja siltä ja väliltä. Vanhempia ja lapsettomia. Jokaiselle kyllä varmasti löytyy sopivia ihmissuhteita ja myös sopivia tapoja tyydyttää seksuaalisia tarpeitaan. Täytyy vaan päästä totuttujen ajattelumallien ulkopuolelle. Se tietysti on helpompaa, jos on muutenkin ainakin joltain osin epäsovinnainen.

itse olen n. 45, eronnut kauan sitten lapsettomana. En voisi kuvitella sitoutuvani. Minulla on pari (välillä useampi) väljän puoleista pidempiaikaista suhdetta. Välillä ristiriitoja tulee, mutta useimmiten homma toimii. Kaikki eivät halua tai voi sitoutua. Ei ole mikään pakko sen enempää seurustella tiiviisti kuin hakea irtosuhteita. Täytyy vain tehdä toiselle osapuolelle selväksi, mitä hakee. Homma on jotenkin helpompaa, kun ei ole enää ihan nuori. Nuorena ehkä näkee elämän edessään liikaa tietyn oletetun kaavan mukaan. Vanhempana näkee, miten eri polkuja eri ihmisten elämät ovat menneet. Ja kun perinteinen lisääntymisikä on ohitettu (naiselle biologia varmistaa asian), niin voi reilusti olla se, mikä on.

Lähiöbaariin vaan kaljalle ja laulamaan karaokea spurgujen sekaan :D

Olen 28 vuotias mies. Asun yksinään vuokralla. Olen ollut kuntouttavassa työtoiminnassa marraskuulta 2012 lähtien.

Arki kuluu rutiineja noudattaen. Herään aamulla kuudelta. Syön aamupalaa, jonka jälkeen selailen nettiä tabletilla. Vartin yli seitsemän lähden kävelemään kuntouttavaan työtoimintaan. Kotiin lähden kahdelta, ja perillä kotona olen puoli kolmen aikoihin.

Laitan ruokaa. Syön kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ja laitan aina kerralla kahden päivän sapuskat. Kokkaan siis kerralla neljä annosta. Ruokahommien jälkeen lähden kävelylle. Tulen takaisin kotiin kaupan kautta, jos tarvitsee jotain ruokia ostaa. Olen takaisin kotona joskus viiden jälkeen.

Kuudelta syön päivän toisen lämpimän aterian. Iltaisin tykkään katsella leffoja sekä sarjoja netflixistä. Teen illalla yhdeksältä smoothien, ja menen kymmeneltä nukkumaan.