Ihmissuhde suhde Jumalaan

Jatkan pohdiskelua aiemmin käsittelemästäni (mm. Niin se vain on? aloitus 11.4.05 tällä palstalla) aiheesta.

Ensiksi, uskovalle ihmiselle.
Pyydän sinua pohtimaan seuraavaa esimerkkiä ja kuinka se omassa elämässäsi ilmenee. En pyydä sinulta vastausta enkä kommenttia, sillä saattaa olla tärkeää että hiljennyt asian edessä omakohtaisesti, keskittyen vain omaan Jumalasuhteeseesi ja sisäisen asenteesi arviointiin esimerkkini pohjalta.

Esimerkkihenkilömme on "uskova, joka ei osaa elää itselleen".
Enemmän kuin ajatus "kuinka minua haluttaisi viettää tämä ilta, mikä minusta tuntuisi mukavalta" hänen sydämellään on kysymys "kuinka voisin olla Jumalan käytössä tänä iltana, vaikka vähänkin, edesauttaa Hänen valtakuntansa rakentumista".

Joskus se vaatii häneltä henkilökohtaisia uhrauksia. Aina ei ole niin mukava tehdä sitä mikä hengellisesti on hyvää ja oikein, jos oma mieli vetää toisaalle.
Saattaa olla esimerkiksi niin, että hänen kotikaupungissaan järjestetään black metal -tapahtuma johon kokoontuu hilluvia satanisteja ja muita asian harrastajia, ja hänestä tuntuu että olisi hyvä kysellä Jumalan johdatusta jos Herra voisi johdattaa ja siunata hänet sinne rukoilemaan ja kohtaamaan ihmisiä, mutta hän haluaisi mieluummin viettää mukavan ja rentouttavan illan tyttöystävänsä kanssa, lepäillen ja nauttien läheisyydestä. Niinpä hän ajattelee: kyllähän Jumala yhtä hyvin voi siunata minun ja tyttöystäväni yhdessäolon ja onhan sekin Jumalan valtakunnan rakentumista kun yhdessä keskustelemme ja rukoilemme - ja niin hän tällä kertaa valitsee sen, mikä itsestä tuntuu mieluisammalta, kyselemättä asiaan sen enempää johdatusta.
Hän on kuitenkin oppinut huomaamaan erään asian. Valitessaan mieluummin oman mukavuutensa ja halunsa mukaiset asiat hänellä kyllä saattaa olla kivaa, kaikki saattaa tuntua hyvältä ja kauniilta ja jollain tapaa siunatultakin, mutta jossain vaiheessa hän huomaa keskellä hyvää oloansa tuntevansa kuin asiat jotenkin soljuisivat sormien läpi, kaikessa on jotakin tympeää. Tuntuu kuin hän ei voisi olla kokonaisesti läsnä. Kuin jotakin olennaista puuttuisi.
Ja niin tapahtuu nytkin. Hän kyllä nauttii tyttöystävänsä läheisyydestä ja kokee onnellisuutta ja hyvää mieltä, mutta kohta hän huomaa olevansa jotenkin irrallinen, ikäänkuin hänen henkensä kaipaisi jotain muuta, sellaista tyydytystä, jota hän ei koskaan saa omien mielihalujensa ja unelmiensa toteutumisesta.

(Ehkä hieman kärjistäen:)
Vain tunne kokonaisvaltaisesta uhrautumisesta, elämän ehdottomasta antamisesta ja Herran hyväksynnästä henkilökohtaisen uhrin yli, voi tyydyttää hänen sisimpänsä niin että hän kokee olevansa kokonainen, todellisesti elävä.

Hänen sisimpänsä voi siis todellisesti tyydyttyä vain silloin, kun hän on valmis uhraamaan koko elämänsä ehdoitta Herran käyttöön ja aina valitsemaan, hintaa kysymättä, sen mikä enemmän voi tuottaa ja rakentaa Herran tarkoituksia.

Hän muistelee seurustelunsa alkuaikoja. Silloin hän aina kysyi Herralta matkustaako hän toiseen kaupunkiin tyttöystävänsä luo vai tahtooko Herra käyttää häntä jossakin tehtävässä kotopuolessa.
Jos hän hengessään koki että on jotain tärkeää odotettavissa, silloin hän jäi odottamaan tuota Herralta tulevaa asiaa ja tehtävää, kieltäytyen lähtemästä tyttöystävänsä luo, jonne hän inhimillisesti kaipasi ja olisi tahtonut mennä.
Näin valitessaan hän ei kokenut tekevänsä itselleen väkivaltaa, vaikka joutuikin tinkimään omista haluistaan. Hän koki että hänen elämänsä on annettu Herralle ja että Herra kyllä huolehtii kaikista hänen tarpeistaan kunhan hän vain ensin huolehtii elämänsä arvojärjestyksestä: kaikessa ensimmäisenä rakkaus Jeesukseen.

Ja kun hän sitten lähti tyttöystävänsä luo, kokiessaan hengessään olevansa täysin valmis lähtemään, kun ei ollut tehtäviä jotka olisivat vaatineet jäämään, hän huomasi matkalla iloitsevansa siitä että oli kokonaisvaltaisesti läsnä. Kohdatessaan tyttöystävänsä hän oli kokonaisvaltaisesti läsnä. Iloitessaan tämän läheisyydestä hän oli kokonaisvaltaisesti läsnä - sillä hänen henkensä oli yhtä lailla tyydytetty hänen ollessaan erossa ja yhtä lailla tyydytetty hänen ollessaan tyttöystävänsä kanssa. Kaikessa tässä, ollessaan erossa ja ollessaan tyttöystävänsä kanssa, hän samalla tavalla eli elämäänsä todeksi siitä Jumalayhteydestä käsin, jossa olemme suhteessa Jeesukseen kaikkialla ja kaiken aikaa.
Toisinsanoen: kun kaikessa oli ensimmäisenä Herra, jolle kaikki uhrattiin, silloin yhteys Jumalaan ei kärsinyt ihmissuhteen eikä siinä koettavan onnen tähden. Eläessään tätä ihmissuhdetta hän koki syvää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan ja tunsi että tuo toinen ihminen on hänelle lahja, jota hän haluaa kunnioittaa ja kohdella kaikella tapaa kauniisti.

Nyt hän on tehnyt ratkaisuja joissa hän on asettanut oman halunsa ja tyttöystävänsä halun uhrautumisen edelle, valinnut kokosydämisen antautumisen sijasta omat mielihalut ja inhimillisen rakkautensa, selitellen ratkaisujaan ja vedoten armoon, jossa Jumala kuitenkin on läsnä joka hetki, mutta totuus on että heidän suhteensa on kärsinyt tästä. Toki hän haluaa edelleen kunnioittaa rakastaan ja kohdella tätä kauniisti, mutta hänen on yhä vaikeampi olla vapautuneesti läsnä ja osoittaa rakkauttaan, sillä hän kokee että häneltä, yksilöltä, persoonalta joka kunnioittaa, huolehtii ja rakastaa, on kielletty hänen persoonallisuutensa keskeisin ydin: rakkaussuhde Kristukseen kaiken ehdottomana keskuksena ja lähtökohtana.
Mikä sen kieltää, estää?
Hänen rakkautensa ja kaipauksensa toista kohtaan.
Jos hänen inhimillinen rakkautensa ja kaipauksensa estää vielä suuremman ja syvemmän rakkauden ja kaipauksen toteutumisen, kuinka hän silloin voisi vapaasti rakastaa tuota läheistä ihmistä? Kuinka hän voisi rakkaudessaan olla vapaa ja eheästi onnellinen, jos juuri rakkaus on se joka estää todellisen onnen eli uhrautumisen, ristin tien?

---

Siinä siis esimerkki. Tämä esimerkki saattaisi hyvin olla totta.
Esimerkin kautta pyydän sinua peilaamaan omaa Jumalasuhdettasi.
Kuinka tärkeää sinulle on valita Jumalan palveleminen ennen omia inhimillisiä intressejä, toiveita ja tavoitteita?
Valitessasi mieluummin Jumalan tahdon, vaikka se merkitseekin uhrautumista, koetko tekeväsi sen vapaana, sisäisesti tyydytettynä, vai onko siinä ulkopuolisen vaatimuksen tuntua ja pettymystä, tunnetta että Jumala riistää tai pakottaa?

Tähän en siis pyydä vastaamaan. Pyydän ensisijaisesti sinua pohtimaan uskovana ihmisenä asiaa omalla kohdallasi.

Millä tavalla elät ihmissuhteitasi ja niihin liittyviä toiveita todeksi Jumalasuhteestasi käsin?

---

Sitten kysymyksiä niille, jotka tahtovat pohdiskella aihetta laajemmin, myös psykologisesta näkökulmasta.
- Voisiko esimerkkihenkilön kohdalla olla kyse eräänlaisesta suorituskristitystä, henkilöstä joka ehkä lapsuuden traumojen tai jonkin muun sisäisen lukkiutuman tähden ei kykene elämään ja olemaan, nauttimaan vapaasti? Kyetäkseen ottamaan vastaan arkielämän pienet ilot, hänen on ensin suoritettava jotakin, jota kokee Jumalan häneltä odottavan?
Jos hän kokee että häneltä odotetaan uhria, kokonaisvaltaista elämän luovutusta Jumalalle, niin hän kykenee olemaan vapautunut ja arkielämän asioita kohtaa avoin vasta täytettyään saamansa tehtävän, eli Jumalan odotuksen, eli ehdottoman antautumisen jossa mikään ei mene Jumalan tahdon edelle?

Seuraava kysymys.
Jos mielestäsi on näin - näet asiassa mieluummin trauman ja lukkiutuman kuin todellisen Jumalan työn - mistä näkemyksesi johtuu?
Kykenetkö erittelemään sitä. Missä määrin on kyse omasta tarpeestasi ajatella kyseinen käyttäytyminen psykologian pohjalta jonkinlaiseksi sielun vammaksi - päästäksesi kohtaamasta henkilökohtaisen uhrin tarpeellisuutta omalla kohdallasi? Ehkä?

---

Vielä.
Olen kuullut sanottavan että ajan antaminen on rakastamista.
- Jos tämä pätee ihmissuhteissa, eikö vielä paljon enemmän suhteessa Herraan?

Ajan antaminen keskinäiseen seurusteluun Hänen kanssaan. Ajan antaminen omien motiiviensa peilaamiseen Raamatun valossa. Ajan antaminen hiljaiseen itsetutkisteluun anoen ja odottaen Herran ilmestymistä. Ajan antaminen keskittyneeseen Jumalan palvontaan, jossa haluaa herkistyä kuuntelemaan Hänen ääntään. Ajan antaminen syventyäkseen elämän kokonaisvaltaisen uhrautumisen todellisuuteen avoimesti.

Mikään ajatus uhrautumisesta ja "uhrautumisen" suorittaminen tekoina ei voi tyydyttää kristityn sisäistä henkeä. Uhrautuva elämä ei ole elämää jonkin ajatusmallin mukaan, vaan elämää sisäisessä yhteydessä, jossa arkielämän asenteita leimaa seurustelu Herran kanssa.

Voimme sanoa:
- Se mikä pätee ihmissuhteissa, ei päde suhteessa Herraan, ei ainakaan tässä kohdin.
Kuinka niin?
- Koska ihmisen kanssa seurustelemme henkilökohtaisessa kohtaamisessa vain määrättyinä hetkinä, mutta Herra on kanssamme joka hetki.

Siksi meidän ei tarvitse erottaa erityisiä hetkiä Herralle. Ei tarvitse erikseen "antaa aikaa" Hänen kohtaamiseensa.
Hänen kohtaamisensa on totta joka hetki.
Elämme suhteessa Häneen kaikkialla, tiedostamme sitä tai emme. Voimme kaikkialla ja milloin tahansa rukoilla ja puhua asioitamme Hänelle arkipäivän keskellä, kun tarvetta rukoukseen ilmenee.

Kyllä. Olen samaa mieltä. Toisin kuin inhimillisissä ihmissuhteissa yhteys Jumalaan on Pyhän Hengen kautta sisällinen ja alati olemassaoleva. Hänen puoleensa voi rukoilla arkipäivän keskellä eikä se vaadi minkäänlaista "vetäytymistä" yksinäisyyteen.
Näin on.

Kuitenkin:
Olen vakaasti sitä mieltä, että voidaksemme todella tyydyttävästi elää kristittyinä jotka kulkevat ja tekevät valintoja nimenomaan arkipäivässä, voidaksemme vaeltaa Herran yhteydessä ja rukoilla luonnollisesti ilman mitään erityistä "ajan antamista" tai "vetäytymistä", täytyy ensin olla ne keskinäisen seurustelun hetket, joissa todella - annamme aikaa ja hiljennymme kuuntelemaan.

Vain siitä käsin syntyy kristillinen elämänasenne, jossa voimme vaeltaa vapautuneesti myös arjen keskellä, ilman maallisen ja taivaallisen ristiriitaa.

---

Tällaisia asioita pohdittavaksi.
Keskustelupalstasta kun on kyse, ottakaa toki kantaa. Kokemuksia ja kommentteja.
Mutta - kristityt ystäväni:

Avataan oma sisimpämme Herran edessä - pyydetään että Pyhä Henki meitä pehmittää. Ettei aihe jää vain ajatuksiksi, joita älyllisesti kääntelemme, vaan voisimme löytää eheän ja hedelmällisen suhteen Kristuksessa - suhteen Jumalaan, sellaisen josta käsin ristiriidatta voimme elää myös ihmissuhteitamme. Kristittyinä.