Voi olla että tapan itseni

Hei,

Itsetuhoisista ajatuksista kannattaisi keskustella ammattilaisen kanssa. On olemassa monia auttavia tahoja, joihin voi olla yhteydessä anonyymisti ja matalalla kynnyksellä. Ao. palveluista voi halutessaan saada tukea ja vinkkejä myös muuhun avun hakemiseen.

- Tukinet.net - Tukipisteesti netissä https://tukinet.net/

Tukinetistä saa itselleen tukihenkilön, jonka kanssa voi keskustella kahden kesken mistä tahansa hankalasta elämäntilanteesta tai mielessä olevasta huolesta. Tukihenkilö löytyy mm. Mieli Tukisuhteesta. https://tukinet.net/teemat/mieli-tukisuhde/tukisuhteet/

Tukinetissä on myös monenlaisia keskusteluryhmiä ja chattejä, joista voi saada vertaistukea sekä ammattilaisten neuvoja.

Joka viikko ma-ke klo 15-19 ja to klo 15-21 on Solmussa-chat päivystys, jossa voi jutella kahden kesken päivystäjän kanssa. Tukinet on avoinna kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä.

- Valtakunnallinen kriisipuhelin

Jos soittaminen tuntuu omimmalta vaihtoehdolta, niin valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää 24/7 numerossa 09 2525 0111.

- Kriisikeskukset

Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voi mennä keskustelemaan paikan päälle. Osassa yksiköistä myös etävastaanotto on mahdollinen. Yhteystiedot löytyvät mm. MIELI Suomen Mielenterveys ry:n nettisivuilta: https://mieli.fi/tukea-ja-apua/keskusteluapua-kriisivastaanotoilla/

Akuutissa tilanteessa kannattaa olla yhteydessä oman kunnan psykiatriseen päivystykseen tai soittaa 112.

Ystävällisin terveisin
MIELI Kriisikeskus Helsinki/Kata

Itse olen pettynyt kun tässä maassa ei ole saatavissa lopetus piikkiä ihmiselle, Itse kävisin hakemassa ihan heti .
Terveisin 49 vuotias mies.

Minulla on sama tilanne isojen menetysten suhteen. Olen ollut välillä itsetuhoisten ajatusten vallassa, mutta olen nykyään jo kiitollinen etten ole tehnyt mitään.

Täytyy vain jaksaa uskoa, että tulevaisuudessa on hiljalleen hiukan helpompaa. Menetetyt ihmiset ja asiat eivät palaa. Muista ihmisistä harvoin on lohtua isojen menetysten kohdalla. Ehkä päinvastoin.

Surua on vaan uskallettava tuntea ja päästää sitä ulos itsestään, purkaa. Itselläni lopulta parhaiten on auttanut itku ja suoranainen parku. Toisena ulkoilu.

Tiedän, että ihan biologisista syistä naisen on helpompi itkeä kuin miehen. Mutta jos se onnistuu, se puhdistaa kehoa stressihormoneista. Mielikin kevenee.

Elämä on epäreilua ja välillä hirveän rankkaa. Ihmisen on kuitenkin, sittenkin, mahdollista selvitä hyvinkin vaikeista, jopa mahdottomista tilanteista.

Itse olen mennyt (syyttömänä) epäinhimillisen helvetin läpi ja tiedän nyt, miten vahva ja huippu tyyppi oikeasti olen. Sillä ns. heikkous on lopulta vahvuutta.

Minulla on yhä PTSD ja vaikea/keskivaikea masennus. En siis ole mikään helppoheikki. En puhu trendimasennuksesta, joka menee ohi tyyliin meditoimalla. Ihmiset, joilla ei ole ollut valtavia vaikeuksia, menetyksiä ja traumoja, eivät ymmärrä eikä sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Toivon, että teidän kaikkien olo juuri tänään olisi sentään siedettävä. Että jaksaisitte katsoa pidemmälle. Elämässä ei vaan ole luvattu kellekään mitään. Me vain oletimme jotakin elämästä tai esim jostain ihmisestä. Niin ei kannata tehdä. Nallekarkit eivät mene tasan ja pahojakin asioita tapahtuu myös hyville ihmisille.

Olen toisaalta valmis lähtemään vaikka heti, mutta en enää tahdo. Minua kiinnostaa millainen tuleva elämä on. Pidän tätä jo hyvänä tilanteena. Enempää en osaa pyytääkään enää. Mitään erityistä iloa tai lohtua ei minulle ole enkä edes odota.

Lämpimiä terveisiä ja halaus kaikille, joilla on rankkaa.

Jos olisi vapaasti saatavissa itselle lopetus piikkiä niin hakisin sen ihan heti enkä enään miettisi yhtään.
Terveisin mies 49 v.