ADHD blogiteksti

Helou! uusi päivä uusi teksti! Jos kiinnostaa lukea muita kirjoituksia niin www.liianrehellinen.com

---------------------------------------------


Mä herään aamusta ja mun pää on jo ihan tosi täynnä. Aivan liian täynnä.
Ihan niinku joku ois unohtanu sen päälle yöks, unohtanu painaa “OFF” nappulaa.

Pitäis nousta mut en vaan yksinkertasesti nouse.
En ees tiiä miks…
Tai tiiän mut en jaksa selittää sitä ees itelleni, saatikka sitten muille.

Mä oon hereillä mut en sit oo kuitenkaan hereillä.
Kroppa painaa aivan liian paljon. Enkä nyt puhu fyysisesti, vaan henkisesti. Ja se henkinen paino on paljon vaarallisempaa ja raskaampaa kuin se fyysinen paino.
Ajatukset juoksee jatkuvasti ilman et ne hengähtäisi edes pienen pieneksi hetkeksi.

Joku asia pitäis tehä.
Yks.
Ihan joku yks pikkuriikkinen juttu. Vaikka viiä pyykit koneesee. Tai lähtä käymään mummilla.

Mut se ei oo vaan se yks juttu mikä pitäis tehä.
Se on sata ellei jopa yli pientä asiaa peräkkäin ja mun pää hyppii niistä jokasen ohi, tai sitten jos se ei hypi ohi, se hyppii ihan miten sattuu ja milloin sattui.
Ja sit kas kummaa oon TAAS jumissa.

Ihmiset luulee et mä en niiku välittäis.
Et jos mä mukamas välittäisin ni tekisin asiat sillee ku ne kuuluuki tehdä. Sillee ku kaikki muutkin tekee.
Mut kyl mä ihan oikeesti välitän.

Välil mä tuijotan vaa mun omaa puhelinta ja mietin pitäiskö vastata siihen viestiin.
Noh enpä sitte tietenkää vastaa.
En tietenkää siksi et en haluaisi jostakin syystä vastata siihen.
Vaan ku se tuntuu aivan liian raskaalta just sillä kyseisellä hetkellä. Ja kukaan ei tajua tätä. Et miten muka viestiin vastaaminen on niin raskasta, mutta en tajua minäkään.

Ja sit tulee taas se tuttu ja ei niinkää turvallinen häpeä.
Taas kerran.
Niinku ihan joka ikinen kerta.

Mä en oo laiska, siitä tässä ei oo kysee.
Mä oon vaan koko ajan hirveen uupunu siitä et mun pitäis tehdä kaikki arkiset asiat eri tavalla ku kaikki muut ihmiset tekee.
Ja kukaan ei nää sitä.

Välil saan paljon tosi paljo aikaan hyvin vähässä ajassa.
Mut sit se menee taas kerran yli.
Ja sit seuraavana päivänä, en saa edes hampaita pestyä.
Ja se tuntuu ihan äärettömän nololta, niin nololta että en pysty edes kuvailemaan sitä.
Vaikka tiiän kuitenki et loppujen lopuks se liittyy tähän.

Mä en halua et tää enää määrittää mua.
Mut se on mussa koko ajan.
Kaikessa. Vaikka mä kuinka kovasti yritän ja yritän päästä siitä eroon. Niin en vaan pääse.
Ja se väsyttää.

En mä kaipaa mitään neuvoja.
Enkä kyl todellakaa mitää rutiineja.
En ihmisiä jotka kyselee “ootko kokeillu muistilistaa”. Olen kokeillut muistilistaa, ja unohdin sen muistilistan olemassaolon alle 6 tunnissa.

Ihmiset myös usein olettaa, että lääkitys korjaa kaiken.
EI korjaa. Lääkitys auttaa keskittymään. Ei se poista sitä arkisten asioiden raskautta. Tottakai puhun vain omasta näkemyksestä. Meitä on montaa erilaista, ja jokainen on myöskin yksilö. Joillekin voi ne muistilaput ihan hyvin toimia, ei minulle.

Mä kaipaan vaan sitä et enemmän ihmisiä uskois ja tajuais
Että tää on oikeesti raskasta
Vaikka se ei näy ulkoapäin.