Miksi ei saisi olla yksin?

Viihdyn yksinäni kotona, niin se vaan menee. Minulla ei ole paljon ystäviä, oikeastaan vain yksi jota näen silloin tällöin, mutta suoraan sanottuna hän on tylsä ihminen, vain myhäilee "nii just" ja "niinpä" kun keskustelemme (tai siis minä keskustelen).

Joskus poden yksinäisyyttä ja toivon, että minulla olisi edes pari muutakin ystävää joita tavata. Toisaalta joskus taas olen tyytyväinen ettei puhelimeni koskaan soi, ja että minua ei jatkuvasti olla pyytelemässä johonkin. No kumpi tahansa onkaan tilanne, olen aina perusmasentunut. Nykyinen elämänfilosofiani on, että elämä on täyttä paskaa alusta loppuun, siinä ei ole mitään mielenkiintoista, eikä se kiinnosta minua. Minä vain käyn töissä ja koulussa, tulen kotiin, katson telkkaria ja nukun ja seuraavana aamuna sama rutiini toistuu.

Ja nyt aloitan aiheen, joka minun oikeasti piti aloittaa ennen kuin hairahduin muille poluille.

Minulla on isosisko. Erittäin ärsyttävä sellainen. Mikä siinä on, että ihminen ei saa olla yksin silloin kun hän haluaa? Jos siskoni tulee viikonloppuna kylään ja löytää minut makaamasta sohvalla ja katselemassa telkkaria (niin kuin varmasti monet rentoutuvat perjantai- ja lauantai-iltoina), hän alkaa tiedustelemaan olenko menossa johonkin ystävieni (kyllä, monikko, hän ei edelleenkään tajua että minulla on vain yksi ystävä) kanssa. "Soita nyt sille ja sille, menkää vaikka kahville tai elokuviin." Miksi helvetissä hän ei tajua, etten ole erästä toista,vanhaa tuttuani nähnyt enää pariin vuoteen, vaikka aivan selvästi olen sen ilmaissut.

Minua nyt vain ei kiinnosta enää mennä tuonne ulos tekemään mitään muuta kuin pakolliset arkirutiinit. Siskon ainainen painostaminen (joka on jatkunut jo pari vuotta, ehkä kauemminkin) ahdistaa. Etenkin kesäisin saa kuulla ainaista samaa jauhantaa. Kun olen suurimman osan kesästä ollut töissä, ja viimeinkin saan kolmisen viikkoa lomaa, niin en ilmeisesti saa viettää sitä niin kuin haluan. Minulla ei kesäisin(kään) ole mitään tekemistä tuolla ulkona. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, kyllähän minä toki ulkona käyn - ostoksilla. Rannallakin kävin kerran tänä kesänä. Minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta nähdä onnellisia ja ilakoivia ihmisiä. Haluan olla kotona ja haaveilla.

Siskoni mielestä siis etenkin kesäisin pitäisi olla erityisen menevä; käydä kahvilla, rannalla, jätskillä, leffassa, tulisi olla todellinen kesäfiilistelevä kosmopoliitti. Kun olen monta kertaa selkeästi sanonut, että en jaksa nähdä sitä samaa vanhaa pärstää (ystäväni) ja että viihdyn kotona rentoutuen, niin hän kertoo huolestuneena, miten ei ole hyvä olla yksin, että kyllä jossain kuuluu käydä, ja vielä kerrattuaan listan asioista joita voi tehdä, hän yleensä vielä tarjoutuu viemään minut ystäväni luokse.

Hän kuvittelee, että olisin jotenkin samanlainen kuin hän. Hän ei ole koskaan sietänyt yksinäisyyttä, ei ikinä, aina on ollut paljon kavereita ja aina on ollut poikaystävä. Hän on melkein 30, ja vieläkin kun hänen miesystävänsä ei ole kotona, häntä kuulemma pelottaa olla iltaisin yksin kotona. Kun hänen miehensä on jossain työmatkoilla (esim. 2 päivää), niin hän kiertelee kaupungilla ja ostelee vaatteita, ettei hänen vain täytyisi olla yksin. Ja nyt hän siis kuvittelee, että minua jotenkin ahdistaisi olla yksin (vaikka olen jo vuosia tuputtanut toista tietoa).

Että mua ärsyttää.

Kyllä minullakin on aikoja, jolloin yksinäisyys väsyttää, mutta olen jo tottunut siihen ja usein pidän siitä.

Etenkään nyt syksyllä kun sataa ja maisemat ovat erityisen rumia, ei todellakaan kiinnosta viettää vapaa-aikaa ulkona.