Kiitolaukkaa

viesti, kyllä Jumala hoitaa, menee hyvin perille.

Vai luuletteko, että Raamattu turhaan sanoo:
"Kateuteen asti hän halajaa henkeä, jonka hän on pannut
meihin asumaan?"
Jaak.4:5.

KATEELLINEN JUMALA? MUSTASUKKAINEN JA KIIVAS?

Kun Jumalan ominaisuuksien ja Hänen toimintansa kuvaamiseen käytetään ihmiskielen vajavaisia sanoja joudumme joskus käyttämään sanoja jotka tuntuvat negatiivisilta. Silloin täytyy kysyä mitä tällä sanalla todellisesti tarkoitetaan. Mitä tämä sana todellisesti kuvaa.
Mustasukkainen - kun ymmärretään asia oikein, ilman sen negatiivista tunnelatausta - kuvaa mielestäni hyvin erästä Jumalan asennetta ihmiseen: Hänen kiihkeää haluaan omistaa ihminen kokonaan. Tämä voitaisiin sanoa myös: Jumalan kiihkeää halua pelastaa ihminen. Jumalan kiihkeää halua turvata ihminen kokonaan Kristuksessa ja antaa hänelle yltäkylläinen elämä.
Jumala iloitsee saadessaan tehdä ihmiselle hyvää:
"Ja minä iloitsen heistä, siitä että teen heille hyvää; minä istutan heidät tähän maahan uskollisesti, kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani." Jer.32:41.
Vain kokonaisvaltaisessa antautumisessa Jumalalle ihmisen sydän alkaa eheytyä. Vain ehdottomassa kuulumisessa Jumalalle voin - paradoksaalista kyllä? - löytää itseni. Oikeastaan se on luonnollista. Missä muualla ihminen voisi "tulla siksi joka hän todella on" kuin eheässä ja katkeamattomassa yhteydessä Luojaansa, rakkaussuhteessa Kristukseen?

Ei missään muualla. Siksi kuuluminen yksin Jumalalle avaa tien myös kuulumiseen ihmisille. Kysymys ei ole niinkään siitä että lähden Jumalan sanan ohjeita opiskellen ylittämään esteitä voittaakseni ne. Kyse on siitä että antaudun Kristukselle jossa esteet ovat jo voitetut. Tämä on kiintopiste. Kun sitten opiskelen Jumalan sanaa ja omaksun sen ohjeita se ei ole jotakin ulkokohtaista suorittamista vaan sydämen syvää elämää Jumalan yhteydessä.
En tahdo väheksyä Jumalan sanan ohjeita ohjeina. Minua on joskus sanottu kristilliseksi mystikoksi ja tiedän että niiden lausumana jotka sen sanoivat kyse oli kohteliaisuudesta, mutta jos mystikolla tarkoitetaan ihmistä joka tavoittelee ainoastaan sisäistä, sanojen tuolla puolen olevaa kokemista vähätellen kaikkea määrittelyä ja sanallisia ilmauksia, en ole tuollainen henkilö. Mielestäni rakastan Jumalan sanaa ja annan sille suuren arvon - myös ohjeina ja käskyinä.
Kuitenkin minun täytyy korostaa että ennen kaikkea kyse on suhteesta. Raamatun käskyjen tarkoitus on ohjata syvemmälle suhteeseen. Ja sanan opetukset toimivat vain suhteen kautta. Siksi kaiken lähtökohta on antautuminen Jumalalle. Siis: antautuminen siihen elämään jossa en enää ole itseni oma, 1:Kor.6:19.
Ja kuten sanottu: vain tällä tiellä tulen oikealla tavalla itseni omaksi. Se on sydämen eheytymisen tie. Kuulua kokonaan Kristukselle ja sen kautta myös ihmisille ja tälle maailmalle. Kaikki on minun Hänessä jossa kaikki on. Kuuluessani kokonaan Hänelle myös Hän kuuluu kokonaan minulle:
"Rakkaani on minun, ja minä hänen - hänen, joka paimentaa liljojen keskellä." KV 2:16.

Eräs uskova kysyi minulta taannoin millainen on jaettu sydän, kertoen ymmärtävänsä että sydämemme kuuluu kokonaan Herralle ja vain Hänelle, mutta mikä sitten on rakkaiden ihmisten paikka? Kuinka voimme rakastaa ihmisiä, jos sydämemme kuuluu jakamattomasti Herralle?

Mielestäni asia on yksinkertainen. Teemme siitä monimutkaisen pohdiskelemalla ja vääntelemällä ja kääntelemällä asioita inhimillisessä ymmärryksessämme. Mitä sitten vaikka ymmärtäisimme asian järjellisesti jotakuinkin oikein, kun emme kuitenkaan voisi sitä toteuttaa? Asiaa ei nimittäin toteuteta järjellisen ymmärryksen kautta vaan se toteutuu samaa kautta jossa alamme sitä todellisesti sisäistää ja käsittää, siis seurustelussa Herran kanssa. Rukouksessa.
Jos tämä asia on uskovalle tärkeä, silloin hän pyytää siihen viisautta Jumalalta, ja tahtoo myös kuulla mitä Jumala puhuu. Ymmärrys löytyy alttarilta ja alttari on aina uhrautumisen paikka. Kun luovutan itseni Herran eteen etsimään Häneltä viisautta löydän jakamattoman sydämen.
Henki paljastaa minulle että kaikki se, mikä estää minua luovuttamasta itseäni Hänelle, on jaettua sydäntä.

Kyse ei siis ole ihmisistä joita rakastamme. Kyse on siitä millaisella sydämellä heitä rakastamme. Sydämellä joka kuuluu Herralle? Silloin rakastamme heitä ihmisinä jotka kuuluvat Herralle. Kun olen kokonaan Hänen, luovutan myös toiset Hänelle.

Asian voisi muotoilla ehkä näin:
Jaettu sydän on sydän jota osittain hallitsee Jumala ja osittain oma minä.
Sydämessäni on ikäänkuin pimeitä alueita - asioita, rakkauksia joita tahdon hallita itse, joissa tahdon pitää kiinni omasta mielipiteestäni mikä on oikein, omasta näkemyksestäni mitä minun kuuluu saada. Asioita joita en luovuta Pyhän Hengen hallintavaltaan.
Ei siis ole kyse niinkään asioista, kyse on minusta itsestäni, asenteestani. Jumala toisaalta on sydämessäni - jos olen uskoon tullut - mutta epäluuloisuuteni ja epäluottamukseni Hänen hyvyyttään kohtaan estää minua päästämästä Häntä sydämeni valtaistuimelle.
Sellainen on jaettu sydän. Se haluaa yhä edelleen rakastaa itsekeskeisesti, minäkeskeisesti - ja juuri siksi se asettaa omat halunsa Jumalan tahdon edelle. Tästä on tietysti käytännön seurauksena kaikenlaista itsekästä ja raadollista käyttäytymistä. Puolisydämisen kristityn on kuitenkin helppo olla näkemättä virheidensä todellista juurta ja epäluottavan asenteensa syntisyyttä. Hän kyllä tiedostaa virheensä tai ainakin joitain niistä, mutta jaetun sydämen pimeydestä kumpuaa nopeita puolusteluja ja selityksiä.
Yksi yleisimpiä puolusteluja on vedota siihen että vaikka olenkin kristitty olenhan minä kuitenkin myös tarvitseva ja kaipaava ihminen ja toki Jumala näkee ja ymmärtää inhimilliset kaipaukseni.
Toki! Juuri siksi hän on valmistanut ja avannut meille tien jolla parhaiten voimme elää kokonaisvaltaisina ihmisinä, myös tarpeinemme. Mutta tätä ei jaettu sydän käsitä! Omasta minästään kiinni pitävälle kristitylle ehdoton luovuttautuminen Jumalalle näyttäytyy inhimillisten tarpeiden ja oikeastaan koko ihmisarvon väheksymisenä ja loukkauksena. Sitä kautta sielunvihollinen kääntää Jumalan hyvän tarkoituksen - kuulua yksin Hänelle ja sen kautta löytää itsensä ja elää myös ihmissuhteissa vapautunutta ja rikasta elämää - Jumalaa vastaan: kokonaisvaltainen Jumalalle kuuluminen rampauttaa persoonallisen elämän.

Ihmisen lihallisuus on otollinen kenttä Saatanan saarnata valheitaan.
Jos tahdomme löytää hengen hallitseman elämän on lähtökohta ottaa todesta Jumalan sana kun se puhuu rististä. Kyse ei ole siitä mitä haluan tai tahdon vaan mitä sanoo Herra. Kun lähdemme tälle tielle silloin oman minän hemmottelu loppuu.
Tahdomme lujasti uskoa ja totella sitä minkä Herra näkee oikeaksi.
Vain tätä kautta alamme nähdä jakamattoman sydämen armolahjaa - sillä on todellakin Jumalan työtä ja armoa kuulua yksin Hänelle - siunattuna asiana jollainen se todella on.
Muussa tapauksessa, jos edelleen hemmottelemme itseämme ja pidämme kiinni oikeuksistamme arvostellen Jumalaa ja mittaillen Hänen tarkoitustensa oikeallisuutta inhimillisten, tarvekeskeisten käsitystemme mukaan, vihollinen käyttää lihallisuuttamme jatkuvasti hyväkseen pitääkseen yllä kaikenlaisia vääriä mielikuvia.

MIHIN KOKONAISVALTAINEN HERRALLE ANTAUTUMINEN SITTEN JOHTAA KÄYTÄNNÖSSÄ, SIINÄ KUINKA ELÄMME IHMISSUHTEITAMME TODEKSI ARKIELÄMÄSSÄ?

Kun sydämeni ei enää ole jaettu kykenen hyväksymään ihmiset ja rakastamaan heitä. Koska en takerru heihin kiinni enkä vaadi heiltä sellaista minkä voin saada vain Jumalalta. Kuuluminen yksin Jumalalle ei siis koskaan voi johtaa lähimmäisten väheksymiseen, tapahtuu päinvastoin: juuri silloin kun elämäni kuuluu Jumalalle, se kuuluu ihmisille. Syntyy uhrautuvaa ja palvelevaa mieltä. Paavali kuvaa asiaa sanomalla mm. että "Jumalan rakkaus vaatii meitä."
Jälleen: ei kyse ulkoapäin tulevasta vaatimuksesta "koska Jumala rakastaa, minunkin kuuluu tehdä näin ja näin" vaan sisäisestä ohjauksesta ja pakotteesta, joka on yhtä luonnollinen kuin elämä itsessään; se on elämistä rakkaussuhteessa jossa sydämeni on yhteydessä Jumalan rakastavaan sydämeen. Silloin omat inhimilliset rakkautenikaan eivät tule Jumalan rakkauden esteeksi vaan Pyhä Henki voi hallita ja kontrolloida myös ne.
Ihmisestä joka ei vielä tunne Jumalaa tällainen saattaa kuulostaa hirveältä orjuudelta, koska hän palvoo väärää, itse asiassa orjuuttavaa autonomiaansa, itsemääräämisoikeuttaan, kuvitellen sitä vapaudeksi ja näin eläen yhä tottelemattomuuden ja kapinan tilassa Jumalaa - ja samalla omaa aitoa itseyttään ja vapautumistaan - kohtaan.

Kun sydämesi ei ole jaettu. Kun sydämesi kuuluu kokonaan Jumalalle. Silloin voit rakastaa myös niitä, joita rakastat inhimillisellä eros-rakkauudella, vaatimatta heitä itsellesi. Voit rakastaa heitä lahjoina jotka saat Kristuksessa. Ja vaikka unelmasi eivät täyttyisi, vaikka tuo jota inhimillisesti rakastat, ei koskaan tulisi puolisoksesi, lahja ei katoa mihinkään...
Jos elämme jaetulla sydämellä yritämme aina etsiä sisäistä tyydytystä lahjoista enemmän kuin niiden antajasta. Elämän lainalaisuus on että silloin kadotamme myös lahjat. Emme osaa elää todeksi ja toteuttaa edes sitä mikä käsissämme on, koska lihallinen mielemme vangitsee nämä asiat vääränlaiseen elämäntapaan ja asenteeseen, jonka keskipiste on oma minä.
Raamattu kehottaa etsimään ensin Jumalan valtakuntaa ja lupaa että sen myötä saamme kaiken muunkin. Tulkintani kyseisestä jakeesta sisältää sen hengellisen ja henkisen ulottuvuuden että vaikka minulla olisi tuo kaikki muu, koti, ravinto, vaatteet ja niiden lisäksi useita toteutuneita unelmia ja pyytämiäni lahjoja, mutta se ensisijainen jota etsin ja jolle elämäni uhraan ei olisi Jumalan valtakunta vaan henkilökohtaiset intressini ja inhimillinen onneni, silloin minulla ei olisi näitäkään. Sillä kaikki se, mitä minulla käsissäni on, ikäänkuin katoaisi ulottuviltani juuri sydämeni asenteen tähden, sen tähden että en voi omistaa näitä asioita Kristuksessa, koska tahdon omistaa ne itsekkäästi itsessäni.
Etsimällä ensin Jumalan valtakuntaa saan itselleni myös sen mikä minulta vielä puuttuu. Tätä voi olla vaikea käsittää. Syvällisesti sen voi ymmärtää vain hengellinen kristitty, koska se on täysin vastoin lihallista ja luontaista ajattelutapaa, sitä mihin olemme maailmassa tottuneet. Jumalan sana sanoo selvästi että KAIKKI on meidän Kristuksessa. Myös se mitä ei ole käsissäni on minulla, sen muotoisena kuin Kristus sen minulle antaa. Jos ihmistä, jota inhimillisesti rakastan ja jonka tahtoisin puolisokseni, ei anneta puolisokseni, silloin hän on minulla tämän muotoisena: ihmisenä, jota ei annettu puolisokseni.
Se ei tarkoita ettei sydämessäni olisi kipua. Ei ikävää. Ei vaikeita inhimillisiä tunteita. Toki niitä on ja se kuuluu elämään ihmisenä maailmassa!
Kun sydämeni ei ole jaettu voin elää eheää ja sisäisesti tyydytettyä elämää huolimatta kaipauksista, pettymyksistä, ikävästä - oikeastaan: juuri näiden kaikkien keskellä elän eheää ja sisäisesti tyydytettyä elämää.
Luultavasti vain se joka on saanut maistaa kuinka suloista on kuulua "mustasukkaiselle" Jumalalle ja Hänen rakkaudelleen - lukea kaikki roskaksi Kristuksen tuntemisen rinnalla - kykenee ymmärtämään Paavalin sanat:
"Murheellisina, mutta aina iloisina..."

"Jos antaisimme koko elämämme
Luojamme käsiin ja emme yrittäisi aina
niin kovasti omin voimin
Hän raivaisi esteet tieltämme."
Hyvä.

Olenko sitten valmis käymään sitä tietä,
jonka Hän avaa?
Vai onko motiivissani, antaessani
koko elämäni jakamattomasti Luojani käsiin, ollut itsekkyys:
kun esteet raivataan pois, saan sen
mitä kaipaan ja haluan?
Entä jos se näkymä, mikä eteeni
avoimella tiellä avautuu, ei olekaan
inhimillisten toiveideni mukainen?
Olenko silloin ottamassa takaisin omiin käsiini
elämäni jonka juuri luovutin Jumalalle?

Jos näin on, silloin en vielä olekaan
todellisesti luovuttanut elämääni Herralle - olen vain
käynyt kauppaa Hänen kanssaan
saadakseni itselleni asioita joita haluan.

Uskovan on suhteellisen helppoa järjellisesti ymmärtää kuinka tärkeää on elämän luovuttaminen Jumalan käsiin. Varsinkin kun Pyhä Henki aika ajoin järkeämme valaisee ja antaa meille sisällistä, sydämellistä ymmärrystä. Se ei kuitenkaan vielä ole ymmärretyn asian sisäistämistä ja omaksumista.
Ongelmana tänä päivänä on että monetkin uskovat ymmärtävät asioita jokseenkin oikein ja luulevat sitten että asian oikea ymmärtäminen tuo heille Jumalan edessä etuoikeuden toimia väärin. Kuinka nurinkurista. Eikö asian ymmärtäminen päinvastoin velvoita toteuttamaan sitä?

Jos olen ymmärtänyt kuinka tärkeää on luovuttaa elämä Herralle, mutta kuitenkaan en vietä aikaa polvillani Hänen edessään antautuen siihen työhön, jossa Hän irroittaa minun sydäntäni itselleen, voinko sanoa, että kunnioitan sitä minkä olen ymmärtänyt? Eikö minun tulisi olla kiitollinen Jumalalle että Hänen armostaan kykenen ymmärtämään antautumisen merkityksen tai ainakin hivenen siitä? Ja sitten kiitollisena lähteä toteuttamaan sitä minkä olen ymmärtänyt?

Raamattu sanoo: "Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa."
Niin se on. Asioiden ulkokohtainen ymmärtäminen saattaa johtaa loputtomiin keskusteluihin ja väittelyihin, mutta mikä on niiden tulos lopulta - olenko minä tai lähimmäiseni lähempänä Herraa? Onko elämäämme avautunut enemmän Hänen ihmeitätekevää voimaansa? Parantuuko enemmän sairaita nyt, kun olemme tuntikausia väitelleet karismaattisuudesta ja armolahjoista, niiden oikeasta ja väärästä toiminnasta? Onko minulla nyt selkeämpää näkyä ja hengellistä erottamisen lahjaa, vai olenko vain lujemmin paalutettu omaan kuppikuntaiseen näkemykseeni?

Kun nyt olen ajatellut ja ymmärtänyt kuinka tärkeää on luopua vaativasta ja manipuloivasta asenteesta ja takertumisesta ihmisiin voidakseni todellisesti elää rakastavassa yhteydessä heidän kanssaan, olenko ymmärrykseni seurauksena todella lähtenyt tekemään työtä asian toteutumiseksi elämässäni, vai olenko jälleen kääntynyt ihmisten puoleen ja lähtenyt selittämään heille mitä olen ymmärtänyt?
Keskustelu on rakentavaa ja tarpeellista.
Jos kuitenkin enemmän antautuisimme Herralle ja keskustelisimme Hänen kanssaan, sisäistäen että nämä asiat kuuluvat ensisijaisesti minun ja Hänen rakkaussuhteeseen MEIDÄN keskinäisiksi asioiksemme ja VASTA SEN JÄLKEEN ihmisten välille asioiksi joista puhun heille ja heidän kanssaan, myös inhimillisissä keskusteluissamme voisi sitten olla rakentavampi sävy -

Kun keskitymme rakkauteen tiedon sijasta tietokin tulee siunatuksi ja on helpompi löytää ne sovellutukset, joissa elämme tietomme todeksi persoonallisella ja yksilöllisellä tavalla Pyhän Hengen ohjauksessa - ja kuuliaisuudessa sanalle.

Mitä tapahtuu jos olemme piittaamattomia Jumalan "mustasukkaisesta" rakkaudesta? Jos olemme Hänen armostaan ja sanan kautta saaneet kylliksi ymmärrystä johonkin asiaan niin että käsitämme, että meidän pitäisi syventyä tuon asian kanssa Herran eteen jotta se myös alkaisi toteutua elämässämme, emmekä kuitenkaan tee niin? Väheksymme Hänen sanaansa - ja näin loukkaamme Jumalan kaipaavaa sydäntä, kun Hän olisi halunnut tehdä meille hyvää ja osoittaa rakkauttaan?

"Sillä näin sanoo Herra, Herra, Israelin Pyhä: Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne; mutta te ette tahtoneet, vaan te sanoitte: "Ei! Hevosilla me tahdomme kiitää" - niinpä saatte kiitää pakoon. "Nopean selässä me tahdomme ratsastaa" - niinpä ovat vainoojanne nopeat." (Jes.30:15,16).
Kuitenkin vielä tässäkin on armon lupaus, mahdollisuus Jumalan laupeuden löytymiseen:
"Sentähden Herra odottaa, että voisi olla teille armollinen, sentähden hän nousee armahtaaksensa teitä; sillä Herra on oikeuden Jumala. Autuaita kaikki, jotka häntä odottavat!"

Minulla on monen vuoden kokemusta esteratsastuksesta,olen kilpaillut jopa 149cm esteissä. Kyllä se tuntuu hyvälle. Rankan koulu viikon jälkeen kisoihin viellä...Esteratsastus kyssiä
saa lähettää osoitteeseen: [email protected]