Ystävällisesti teroitti eräs magialainen että ekstaasi, flow ja huippukokemukset tarkoittavat itseunohdusta.
Jäin ihmetykseen.
Sitten tajusin että olen niin kauan samaistanut sanan 'itse' automaattisesti ihmisen jumalalliseen ytimeen (atman hinduilla?) etten enää muistanut että tavallisesti itse mielletään samaksi kuin sana 'minä'.
Itseä siis pidän sinä samana olemuspuolena jota voidaan nimittää sanalla henki, kuolematon minä, jumalminä... Jotkut puhuvat jopa "enkelistä" tai "suojelusenkelistä", mutta minusta ne ovat jo varsin sekavia nimityksiä ja pahinta New Age -haperoa, vaikken väitäkään että NA on aina ja totaalisesti ahterista. Aivan liian usein kuitenkin on.
Oletin nimenomaan, tarkistamatta yleistä näkemystä, että itse on se mikä tulee esiin poikkeuksellisina hetkinä. Että se mikä siinä nyt sitten "unohtuu" eli vaipuu pois on minä/ego.
Tarkkana pitää olla kuin porkkana, jos aikoo keskustella muidenkin kanssa kuin vain itsensä, eli siis minänsä, köh köh.
Mutta. Tuulettaessani aivojani pihalla aloin miettiä onkohan sanojen kanssa muutenkin menty harhaan syvemmälläkin tasolla. Entä olenko mennyt harhaan kuvitellessani että kaikki on kaikille ihmiselle samoin? Entäpä jos sukupuoltenkin erilaiset energiat vaikuttavat hyvinkin syvältä, ja se että miehet ovat pitkälti sanelleet hengelliset ja henkiset termit aiheuttaa sen että naisena sitä on kuin muukalainen maailmassaan.
Orgamista sanotaan että se on "pieni kuolema", mutta ikinä en ole sellaista "kuolemaa" kokenut ja aika monta kertaa tässä on kumminkin asiaan tutustuttu. Ehkäpä tämä pieni kuolema tapahtuukin miehille? Henk.koht. nimittäin tunnen laajentuvani! En suinkaan kuolevani, vaan eläväni enemmän kuin koskaan.
Vai onko niin että kun minun on mahdollista samaistua siihenkin mikä luontaisesti operoi niillä ekstaattisilla huipputasoilla, minä en koe mitään kuolemaa tai unohdusta? Onko kuolema ja unohdus sellaisten kokemus jotka samaistuvat voimakkaammin minäänsä/egoonsa, eivätkä kykene pitämään tietoisuutta yllä huipun/ekstaasin/flown osuessa kohdalle? Vai onko minulta vielä huiput kokematta kun en ole mieltänyt kertaakaan tajun lähteneen? Samaistunhan tosi voimakkaasti minääni, joten aika ihmeelliseltä vaikuttaisi jos minulla olisikin muka joku piilevä kyky samaistua myös ei-minään/itseen?
Pitääkö tosiaan olla kanttuvei että on muka "jotain" kokenut, ja mitä siinä nyt sitten muka on kokenut jos ei muista mitään?
Vuosituhantinen horina ja parranpaukutus ja Asioiden Kuvaileminen näivettää minunkin sieluni tätä menoa olemattomiin. Henk.koht. kokemus pitäisi olla etusijalla kaikkeen höpöttämiseen nähden. Mitään järkevämpää päätelmää en osaa tehdä.
Jäin ihmetykseen.
Sitten tajusin että olen niin kauan samaistanut sanan 'itse' automaattisesti ihmisen jumalalliseen ytimeen (atman hinduilla?) etten enää muistanut että tavallisesti itse mielletään samaksi kuin sana 'minä'.
Itseä siis pidän sinä samana olemuspuolena jota voidaan nimittää sanalla henki, kuolematon minä, jumalminä... Jotkut puhuvat jopa "enkelistä" tai "suojelusenkelistä", mutta minusta ne ovat jo varsin sekavia nimityksiä ja pahinta New Age -haperoa, vaikken väitäkään että NA on aina ja totaalisesti ahterista. Aivan liian usein kuitenkin on.
Oletin nimenomaan, tarkistamatta yleistä näkemystä, että itse on se mikä tulee esiin poikkeuksellisina hetkinä. Että se mikä siinä nyt sitten "unohtuu" eli vaipuu pois on minä/ego.
Tarkkana pitää olla kuin porkkana, jos aikoo keskustella muidenkin kanssa kuin vain itsensä, eli siis minänsä, köh köh.
Mutta. Tuulettaessani aivojani pihalla aloin miettiä onkohan sanojen kanssa muutenkin menty harhaan syvemmälläkin tasolla. Entä olenko mennyt harhaan kuvitellessani että kaikki on kaikille ihmiselle samoin? Entäpä jos sukupuoltenkin erilaiset energiat vaikuttavat hyvinkin syvältä, ja se että miehet ovat pitkälti sanelleet hengelliset ja henkiset termit aiheuttaa sen että naisena sitä on kuin muukalainen maailmassaan.
Orgamista sanotaan että se on "pieni kuolema", mutta ikinä en ole sellaista "kuolemaa" kokenut ja aika monta kertaa tässä on kumminkin asiaan tutustuttu. Ehkäpä tämä pieni kuolema tapahtuukin miehille? Henk.koht. nimittäin tunnen laajentuvani! En suinkaan kuolevani, vaan eläväni enemmän kuin koskaan.
Vai onko niin että kun minun on mahdollista samaistua siihenkin mikä luontaisesti operoi niillä ekstaattisilla huipputasoilla, minä en koe mitään kuolemaa tai unohdusta? Onko kuolema ja unohdus sellaisten kokemus jotka samaistuvat voimakkaammin minäänsä/egoonsa, eivätkä kykene pitämään tietoisuutta yllä huipun/ekstaasin/flown osuessa kohdalle? Vai onko minulta vielä huiput kokematta kun en ole mieltänyt kertaakaan tajun lähteneen? Samaistunhan tosi voimakkaasti minääni, joten aika ihmeelliseltä vaikuttaisi jos minulla olisikin muka joku piilevä kyky samaistua myös ei-minään/itseen?
Pitääkö tosiaan olla kanttuvei että on muka "jotain" kokenut, ja mitä siinä nyt sitten muka on kokenut jos ei muista mitään?
Vuosituhantinen horina ja parranpaukutus ja Asioiden Kuvaileminen näivettää minunkin sieluni tätä menoa olemattomiin. Henk.koht. kokemus pitäisi olla etusijalla kaikkeen höpöttämiseen nähden. Mitään järkevämpää päätelmää en osaa tehdä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
>> Vuosituhantinen horina ja parranpaukutus ja Asioiden Kuvaileminen näivettää minunkin sieluni tätä menoa olemattomiin. >>
Hyvin keksitty!
*ruokkoaa partaansa*