pettymyksestä toiseen

Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet satoivat maahan kun vaimoni ilmoitti, että hän lähtee tyttäremme luokse viettämään syyslomaansa. Mielessäni kuului riemuhuuto, kauan kaipaama yksinäinen aika koittaa minulle. Silloin saan olla yksin, en pelännyt mitä tuo voisi tuoda tullessaan. Ilomielin ajattelin vaimoni lähtöä ja toisaalta mieltäni painoi kuitenkin se, että saattoihan vaimoni kärsiä juomisestani, juomisestani joka oli lisääntynyt juuri tuona syksynä todella rajusti. Olihan vaimoni todella loman tarpeessa. Olimme joskus puhuneet juomisestani ja olisin halunnut vaimoni kanssa puhua enemmän, mutta hän piti sitä tarpeetomana. Mutta kuitenkin olimme onnellisia. Vielä sillä viikolla jonka perjantaina hän lähti tyttäremme luo, juttelimme siitä kuinka meillä menee yllättävän hyvin. Kuinka olemme kaikesta huolimatta onnellisia. Molemmat olimme sitä mieltä. Olin hieman huolissani vaimoni reissusta sillä hänellä oli ollut joskus taipumuksia muistamattomuuteen, elikkä hän ei tahtonut muistaa lupauksiaan uskollisuudesta johon olimme sopineet kuuluvan tanssimattomuudenkin. Mutta olihan siitä aikaa kun hän oli viimeksi semmosta mennyt tekemään, parikymmentä vuotta. Eihän se saanut enää minun mieltä vaivata. Vaimollani oli ollut kuukausi sitten syntymäpäivä ja olin hänelle antanut rahaa, että hän voi mennä tyttäriemme kanssa syömään ravintolaan niinkuin olikin tehnyt. Sitä olin hieman ihmetellyt kun siinä oli mennyt aamutunneille, mutta luotin vaimooni. Tosin kysyin asemalle häntä jättäessä, että onko mitään tarkoita mennä minnekkään juhlimaan. Ei ollut, hänen vastauksensa mukaan. Iloisin mielin menin kotiin, suihkuun mennessä huomasain vaatekaapistamme puuttuvan vaimoni meikkilaukun. Siinä oli ensimmäinen tuskan paikka. Sillä siinä vaimoni halusi näyttää minulle luotettavuuden ensiaskeleet. Mitä hän meikeillä jos ei ole mihinkään menossa. Taas jos hän olisi halunnut todella salaa mennä, hän olisi ottanut vain sen määrän mitä tunsi tarvitsevansa ja jättänyt laukun siihen. Täysin rehellisin mielin mennessä hän olisi sanonut minulle. Mutta nyt olikin menossa valhe, näin arvelin. Mutta Raamattu odotti. Lauantaina ajelin autolla ja itkin, en tiedä oikein mitä, mutta itkin. Sunnuntai oli täynnä tuskaa. Soittelin vaimolleni iltaisin ja kysyin hänen aikeista mennä mihinkään. Hän kertoi vai käyvänsä oman siskonsa luona hieman kauenpana, ei muuta menoa ole. Iltaisin? utellin. Ei illallakaan hän vannoi. Epäilevin mielin nukuin pyhäiltana ja seuraavat päivät aina keskiviikkoon ovat utuiset, epävarmat. En löydä oikein mitään muistikuvaa. Paitsi kun soitin vaimolleni keskiviikkona ja pyysin häneltä erästä palvelua tuoda tullessaan seuraavana päivänä. Samalla kysyin häneltä hänen iltasuunnitelmia. Soittoni oli hieman yli yhdeksän illalla. Hän kertoi, ettei mitään ole. Hyvällä mielin ilmeisesti nukahdin. Olihan jo ilta ja olihan heillä rintamaidolla oleva lapsi vaimoni siskolla. Olin luottavainen. Harmi.
Torstaiaamuna heräsin. Se on selvä tapaus, tuli mieleeni, olen uskossa tai ainakin tulossa. Raamattu on minun kirjani nyt ja aina. Miten kertoa se vaimolleni. Siinäpä pulma. Laskin tunteja, vaimoni oli siskonsa kanssa tulossa pois kylästelystä. Arvelin heidän selviävän lähtöön yhdeksän, kymmenen aikaan ja olevan kotona puolenpäivän aikaan. Sitä ennen minun tuli keksiä tapa millä ilmoitan vaimolleni muutuneen elämän. Rohkeutta sanoa suoraan, epäilin. Joten kävin kirjastosta hakemassa pari raamatullista kirjaa hieman erikoisesti kirjoitettuna ja ajattelin kertoa vaimolleni, että opiskelen tuota puhetapaa ja löysin tämmösissä kirjoissa semmosen tekstin. Pidin asiaa erinomaisenna. Odottelin ja odottelin. Ulkona oli kurja lokakuinen ilma, tiet olivat todella surkeat ja meillä oli viellä vaimoni kanssa parisataa kilometriä ajaa kun hän ensin tulee omalta reissultaan. Minua huolestutti, pelotti ei kuulunut kello kävi yhtä, tuli kaksi, tuli kolme iltapäivällä. Puhelin soi. Vaimoni soitti, eivät olleet vielä päässeet lähtemäänkään, oli lähtö mennyt pitkäksi koska olivat joutuneet koko päivän etsimään sitä tuotetta mitä olin pyytänyt. Minulla valkeni meikkilaukun tarpeellisuus. Sillä tiesin, ettei vaimoni etsi minulle mitään kovin kauaa aikaa jos se ei kohtuullisen helposti löydy niin se saa olla, tunsin vaimoni, mutten tarpeeksi hyvin. Eivät ole oikein ajokuntosia, mutta se arvelu olikin vielä pientä. Kävin viinakaupassa.
Kirjoitin hänelle kirjeen jossa esitin, että hän tullessaan kotiin keksii hyvän valheen jonka pystyy pitämään, ellei ole ollut rehellistä ja sovittua hänen käyntinsä. Luin kirjaani, joka oli Johanneksen evankeliumi kun vaimoni tuli. Mutta silloin ei kysyttykään minun kantaani vaan tultiin kotiin erittäin vihaisena, aivan outoa oli käyttäytyminen. Vaimoni kotiintulo oli jotain muuta kuin mitä olin osannut odottaa lomareissulta tulevalta. Vihaisena, todella. Ei ollut hänellä mukava tulla kotiin jossa selvinpäin oleva aviomies odotti Raamattu kädessä. Silmät punaisina hän suorastaan riehui. Tuntui pahalta. Olisihan hän voinut ainakin jo tuossa paikassa voinut olla rehellinen ja kertoa kuinka oli käynyt. Oli oltu tanssimassa, kaikkia ei ole muistanut vieläkään, kertomuksia kylläkin tuli. Kaikkenlaisia, aina aamullisia lääkärireissuja myöten. Kuinka oli katumuspillerimahdollisuuskin olemassa. Kuinka olikaan oltu jatkoilla kahdestaan, muttei naapurirouvan kanssa. Kuinka silmät olivat punaiset paljosta valvomisesta. Kuinka oli mennyt aikaa edellisenä iltana kun oli jouduttu etsimään minulle sitä tuotetta tanssipaikasta ja karaokesta ja ajelemaan taksilla pitkin tuota vierasta kaupunkia. Selityksiä. Tuo kaikki olikin suunniteltu jo hyvissä ajoin ennen lähtöä ravintolat, vieraat miehet, uskottomuus ja valehtelu. Kaikki järjestelmällistä valetta. Rehellisyydestä ei tietoakaan. Sen asian tunnustaminen taisi olla ainut rehellinen vastaus koko lomareissusta.